Tuomas Rantala
Kirja-arvio
10.2.2026

TOIMINTA TURVALLISUUSPOLIISISSA JÄTTI KEKKOSEEN SYVÄN JÄLJEN

Pekka Niirasen kirja on perusteellinen tutkimus nuoresta Urho Kekkosesta Etsivän keskuspoliisin palveluksessa

Urho Kekkosesta on kirjoitettu paljon ja helposti voisi ajatella, että maamme pitkäaikaisimman presidentin elämänvaiheet olisi kammattu läpi tiheällä kammalla jo useamman kerran. Tämä pitää ehkä paikkansa, kun kyseessä ovat Kekkosen aktiivipoliitikkovuodet – siitähän on olemassa paitsi Juhani Suomen massiivinen vuodet 1936–1981 kattava kahdeksanosainen elämäkertasarja, niin myös lukuisia muita tutkimuksia. Nuortakin Kekkosta on tutkittu paljon ja esimerkiksi Ari Uino laati jo nelisenkymmentä vuotta sitten väitöskirjan Nuori Urho Kekkonen – poliittisen ja yhteiskunnallisen kasvun vuodet (1900–1936).

Ihmetellä kuitenkin voi, että tutkijat eivät ole aiemmin paneutuneet kovin syvällisesti siihen miten nuori Urho Kekkonen toimi Etsivän keskuspoliisin, eli EK:n, palveluksessa vuosina 1919–1927. Aiheeseen on kuitenkin nyt tarttunut Pekka Niiranen kirjassaan Ohrana Kekkonen – UKK Etsivässä keskuspoliisissa 1919–1927. Niiraselle Kekkonen on tuttu hahmo, sillä hän väitteli vuonna 2000 teologian tohtoriksi kirkkohistorian väitöskirjalla Kekkonen ja kirkko – tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956–1981.

Niirasen kirja alkaa taustoittavalla luvulla, jonka otsikkona on ”Vapaussoturi (1917–1918)”. Tämä luku on melko perusteellinen selostus nuoren Kekkosen vaiheista ennen sisällissotaa, sen aikana ja pian sen jälkeen. Luvussa kuvataan, miten Kekkosesta tuli melkein jääkäri, miten hän osallistui aktiivisesti suojeluskunnan toimintaan, taisteli valkoisten joukossa sisällissodassa ja värväsi sotilaita heimosotaretkille. Lähellä muuten oli, että Kekkonen myös itse olisi liittynyt Vienan retkikuntaan vuonna 1918.

Ensimmäinen luku on tärkeä ennen kaikkea siksi, että se kertoo siitä, miten aktiivinen suojeluskuntalainen ja vapaussoturi Kekkonen oli ja millainen maailmakuva hänellä oli 1910- ja 1920-lukujen taitteessa. Aktivistitaustaisena Kekkoselle olikin luontevaa päätyä sotilasetsiväksi Yleisesikunnan passiosaston palvelukseen – ja vähän myöhemmin EK:n riveihin. Molemmissa organisaatioissa kamppailtiin kommunismia vastaan. Ilmeisesti työ tuotti Kekkoselle tyydytystä, sillä hän palasi kesällä 1920 EK:n palvelukseen varusmiespalveluksen suoritettuaan.

Kotimaisemissaan Kajaanissa Kekkonen palveli EK:ta vuoteen 1921, jolloin hän lähti Helsinkiin ja ryhtyi opiskelemaan lakia. EK:ta Kekkonen ei kuitenkaan jättänyt, vaan hän siirtyi Helsingissä olevan pääosaston palvelukseen. Tosin Kekkonen palasi vuonna 1924 hetkeksi Kajaaniin, kun hänestä tuli EK:n Kajaanin alaosaston väliaikainen päällikkö. Kajaanin alaosasto oli yksi EK:n tärkeimmistä, sillä pidettiinhän Kainuuta ”kommunistisen aineksen tyyssijana”.

Kekkosen tullessa EK:n palvelukseen kesällä 1920 viraston päällikkönä oli Ossi Holmström, jota seurasi vuoden 1923 alussa Frans Klemetti. Klemetin aika jäi kuitenkin lyhyeksi ja hänen kuoltuaan äkillisesti viraston johtoon tuli Esko Riekki, jonka kanssa Kekkosella oli omat kuvionsa. Varsin merkityksellistä oli myös se, että samaan aikaan EK:ssa työskenteli Kaarlo Hillilä, josta tuli myös Kekkosen kämppäkaveri. Kenties kaikkein merkityksellisentä kuitenkin oli, että EK:ssa Kekkonen kohtasi tulevan vaimonsa Sylvin. Myös Sylvin vaiheet EK:ssa nostetaan teoksessa kiitettävästi esiin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Kekkosen pikkusisko Siiri oli myös EK:n palkkalistoilla – itse asiassa Siiri Kekkonen jätti turvallisuuspoliisin vasta vuonna 1946, jolloin elettiin jo niin sanotun Punaisen Valpon aikaa.

Pääosa Niirasen kirjasta keskittyy kuvaamaan, miten Kekkonen yhtenä EK:n virkailijana osallistui kommunismin vastaiseen taisteluun. Asiat käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti. Niiranen kertoo esimerkiksi niin takavarikoitujen painotuotteiden tuhoamisesta, tilannekatsausten laatimisesta kuin Kekkosen moottoripyörällä tekemistä kiertomatkoista pitkin Kainuun rajaseutuja. Voinee todeta, että Niirasen käsittelytapa on suorastaan mikrohistoriallinen, sillä tutkimuskohde on rajattu ja samalla kun tutkitaan Kekkosta, niin tutkitaan myös EK:ta Kekkosen kautta.

Varsin paljon Niiranen kertoo siitä, millaisia ideoita Kekkosella oli EK:n toiminnan kehittämisen ja kommunistien varjostamisen suhteen. Vuonna 1924 Kekkonen ja Hillilä esimerkiksi kaavailivat oman miehen sijoittamista punaupseerikouluun Neuvostoliittoon. Ilmeisesti riskialtis operaatio jäi kuitenkin pääosin suunnitelmien asteelle, vaikka yksi raportoija saatiinkin Pietarin punaupseerikouluun. Niiranen nostaa esiin myös monia muita mielenkiintoisia tapauksia, joissa Kekkonen onnistui värväämään kommunistien parista vasikkoja. Kenties merkittävin tapaus oli Aarne Väyrysen, eli ”Loordin”, värvääminen vasikaksi vuonna 1924.

Kekkonen oli siis EK:ssa ollessaan varsinainen ideasampo ja hänellä oli omat ideansa EK:n uudistamiseksi. Tämä uudistamispyrkimys osoittautui lopulta Kekkosen EK-uralle kohtalokkaaksi. Niiranen kuvaa laajasti, miten Kekkonen, Hillilä ja Urho Piha innostuivat ajatuksesta yhdistää EK ja rikospoliisi. Tässä hommassa Kekkonen poltti näppinsä, varsinkin kun hän meni kirjoittamaan Turun Sanomiin kaksiosaisen artikkelin, jossa julkisesti esitteli ajatuksiaan. Kekkosesta tuli ”oman pesän likaaja”, joka ei ymmärtänyt, että kyseinen toimintatapa ei soveltunut eikä sitä hyväksytty EK:n kaltaisessa päällikkövirastossa. Lopulta tilanne meni niin pitkälle, että Kekkosen oli pakko pyytää eroa EK:n palveluksesta.

Eräänlaisen revanssin EK:n pitkäaikaisesta päälliköstä Esko Riekistä Kekkonen sai 1930-luvun jälkipuoliskolla ministeriksi tultuaan. Ensin EK muutettiin vuoden 1938 alusta Valtiolliseksi poliisiksi (Valpo) ja saatettiin kiinteämmin ministeriön poliittiseen valvontaan. Tämä johtui pääasiassa siitä, että punamultahallituksessa olleet sosialidemokraatit tunsivat epäluuloa EK:ta kohtaan. Ja hyvin pian Kekkonen antoi Valpon päällikkönä olleen Riekin ymmärtää, että tämä ei nauti esimiehensä luottamusta ja Riekki päätyikin eroamaan.

Joskus Kekkosta on pidetty armottomana kuulustelijana, mutta ainakaan Niirasen tutkimusten mukaan hän ei ollut kuulustelijana väkivaltainen, vaan käytti enemmänkin pehmeitä ja psykologisia keinoja, joilla sai parempia tuloksia kuin nyrkkiä tarjoamalla. Toisaalta Kekkonen harrasti Niirasen mukaan ”vokottamista” eli hyvän ja pahan poliisin menetelmää, jossa toinen kuulustelija oli pehmeämpi ja toinen taas kovempi. Ilmeisesti väitteitä kovasta ja väkivaltaisesta kuulustelijasta viljelivät ennen muuta Kekkosen poliittiset vastustajat 1950-luvulla. 

On mielenkiintoista, että aivan EK-uransa loppuvaiheessa marraskuussa 1926 Kekkonen teki elämänsä ensimmäisen matkan Moskovaan. Kuten Niiranen huomauttaa, niin osa Kekkos-tutkijoista ei ole asiaa huomannut, vaan monesti on väitetty, että Kekkosen ensimmäinen Moskovan matka olisi tapahtunut vasta vuonna 1945, jolloin Kekkonen oli jo aktiivipoliitikko ja oikeusministeri. Mutta ensimmäinen matka tapahtui siis Kekkosen ollessa turvallisuuspoliisin leivissä, kun piti selvittää Suomen Moskovan lähetystön turvallisuustilannetta. Selvitykseen antoi aiheen se, että lähetystön kassakaapista oli hävinnyt rahaa. Vasta 1930-luvulla selvisi, että venäläisillä oli ollut avain kassakaappiin alusta alkaen.

Johtopäätöksissään Niiranen toteaa, että EK:lla oli Kekkosen uralle suuri merkitys. Tätä ei käy kiistäminen. EK:n vuosina Kekkonen oppi paljon sellaista, mistä hänelle oli myöhemmin suuresti hyötyä – hän pääsi tutustumaan kommunismiin (joka silloin oli maanalaista) ja sen toimintaperiaatteisiin sekä itärajan takaa tulleisiin vakoojiin. Merkityksetöntä ei ollut sekään, että hän oppi salaisen tiedonhankinnan menetelmät ja viestintäkanavat. Näistä kaikista oli hyötyä viimeistään siinä vaiheessa, kun hänestä tuli presidentti. Niiranen jättää kuitenkin jostain syystä mainitsematta sen, että Valpon seuraajaa Suojelupoliisia (Supo), kutsuttiin yleisesti Kekkosen presidenttikaudella presidentin poliisiksi, sillä presidentti pyrki aktiivisesti kontrolloimaan Supoa, kuten Kimmo Rentola on todennut.

Teoksen lähdepohja on varsin laaja, siitä todistaa 17-sivuinen lähdeluettelo. Niiranen on käynyt perusteellisesti läpi eri arkistoja – etenkin Valtiollisen poliisin I arkistoa ja Urho Kekkosen omaa arkistoa Niiranen on käyttänyt laajasti. Hienosti on hyödynnetty myös Kekkosen omia sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita 1910-luvun lopulta ja 1920-luvulta. Kirjallisuuslista on myös sangen vakuuttava. Viitteitä Niirasella on 55 sivun verran.

Vaikka Niirasen kirja on siis pääosin vankkaa ja laadukasta työtä, on teoksessa myös pienet puutteensa. Esimerkiksi sisällysluettelossa on kirjattuna ainoastaan päälukujen otsikot. Teos on sen verran laaja ja perusteellinen, että olisi ollut lukijan palvelemista mainita myös alaluvut sisällysluettelossa. Myöskään henkilöhakemistoa ei kirjasta jostain syystä löydy, vaikka toisaalta kirjaan on kuitenkin sisällytetty kattava luettelo käytetyistä lyhenteistä. Henkilöhakemiston puuttumisen ja pelkistetyn sisällysluettelon vuoksi kirjasta saa helposti raskaan vaikutelman, vaikka sitä se ei itse asiassa ole vaan kerronta kulkee yksityiskohtaisuudestaan huolimatta jouhevasti. Kuitenkin asioiden tarkistaminen ja niihin jälkikäteen palaaminen on ilman henkilöhakemistoa ja tarkkaa sisällysluetteloa sangen hankalaa. Isoja asiavirheitä kirjassa ei ole, tosin eräässä kohtaa Niiranen haksahtaa kirjoittamaan Antti Hackzellista suurlähettiläänä, vaikka 1920-luvulla Suomella ei ollut vielä suurlähettiläitä vaan lähettiläitä.

Kaiken kaikkiaan Niirasen kirja on kuitenkin ansiokas ja se täydentää merkittävällä tavalla jo ennestään laajaa Kekkos-tutkimusta ja lisäksi syventää ja tarkentaa kuvaamme 1920-luvun Suomen turvallisuuspoliisista. Kirjaa voi suositella kaikille Kekkosesta, Suomen poliittisesta historiasta ja EK:n toiminnasta kiinnostuneille.

Pekka Niiranen. Ohrana Kekkonen: UKK Etsivässä Keskuspoliisissa 1919–1927. SKS Kirjat 2025. 477 sivua