Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura (SKTS) järjesti vuonna 2021 lyhytelokuvakilpailun. Kilpailuaika oli huhtikuusta elokuuhun. Kilpailussa osallistujille annettiin mahdollisuus pohtia kuoleman aihetta hyvin laajasti aina yhteiskunnallisesta näkökulmasta henkilökohtaisiin näkemyksiin. Kilpailuun saatiin mukaan 15 hyvinkin erilaista elokuvaa, joista lopulta kolme palkittiin eri kategorioissa. Kilpailussa palkituissa elokuvissa käsitellään mielenkiintoisella tavalla kuoleman merkitystä yhteiskunnassa ja yksilöiden erilaisia suhtautumistapoja kuolemaan tänä päivänä. Palkittujen elokuvien kautta tarkasteltuna kuolemasta nousee esiin varsinkin sen arkisuus: miten monella eri tapaa kuolema on läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Kuolema ilmiöineen ja tunteineen ei ole yhteiskunnassa enää niin vaiettu asia kuin aikaisemmilla vuosikymmenillä, vaan siihen suhtautuminen on muuttunut monessa mielessä myönteisemmäksi, avoimemmaksi ja inhimillisemmäksi.

Seuran hallitus valitsi kilpailuun osallistuneista elokuvista päävoittajaksi Katja Niemen ohjaaman ja käsikirjoittaman henkilökohtaisen dokumentin Kuolemisesta. Tämä jälkeen seura valitsi jäljelle jääneistä elokuvista viisi yleisöäänestykseen¹. Yleisöäänestyksen voittajaksi äänestettiin Elina Auvisen ohjaama ja Metropolia tekijäryhmän fiktiivinen lyhytdraamaelokuva Äiti menee nyt roskiin. Yleisöäänestyksen tulosten selvittyä seuran hallitus antoi kunniamaininnan yhdelle äänestyksessä mukana olleista elokuvista. Kunniamaininta myönnettiin Satakunnan elävän kuvan keskus ry:tä (SEKK) edustaneen Team Rähmän (työryhmä: Milla Impola, Sonja Viljanen, Jori Kontula, Ville-Matti Rantanen ja Matias Nummelin) tuottamalle animaatiolle Vieras. Kilpailun voittajaelokuvat palkittiin lokakuussa Helsingissä SKTS:n 10-vuotisjuhlaseminaarissa, ”Kymppi kuolemalle”, jossa elokuvat myös esiteltiin ja näytettiin yleisölle.

Elokuvan ja kuoleman suhde ei ole syyttä usein käsitelty aihe: usein juuri audiovisuaalisen materiaalin kautta, kuten elokuvan, tekijöiden on mahdollista ilmaista omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan kuolemasta. Tekijän oman kuolemasuhteen pohtimisella teoksessa voi kuitenkin myös olla laajempia vaikutuksia katsojiin, joille teos mahdollisesti toimii muistutuksena omista kuolemaan liittyvistä henkilökohtaisista tunteista ja kokemuksista. Yleisesti asetelma pätee myös muunlaisiin taiteisiin, kuten runouteen, musiikkiin, kuvataiteeseen tai kirjallisuuteen, joista kuoleman ja surun menetyksen kokeneet yksilöt voivat saada lohtua tai vertaistukea.²

Elokuvat auttavat myös laajemmin käsittelemään ja ymmärtämään kuoleman monimuotoisuutta, koska ne kykenevät yhdistämään monia elementtejä, kuten musiikkia, visuaalisuutta ja kerronnallisuutta. Kilpailussa oli mukana niin omaelämäkerrallisia elokuvia, komedioita, draamoja, dokumentteja, animaatioita, kerronnallisia kuin myös runollisia elokuvia. Seuran järjestämä lyhytelokuvakilpailu muistutti, kuinka kuoleman käsittely soveltuu mihin tahansa elokuvalajiin ja on täysin yksilöllistä, kuinka ja miten lopulta ajattelee kuolemasta ja minkälaisen kontekstin yhteydessä aihetta haluaa käsitellä. Vaikka kuolemasta ei voida saada suoraa kokemustietoa, elokuvat tarjoavat kuitenkin monelle helposti lähestyttävän väylän usein vaikeaksi, surulliseksi ja henkilökohtaiseksi miellettyyn aiheeseen.³

”Kuolemisesta” ja kuoleman turruttama ruumis

Voittajaelokuvista Kuolemisesta on ehdottomasti henkilökohtaisin. Otteiltaan se on myös realistisin, sillä ohjaaja Katja Niemi tuo katsojien eteen aidon kuvan kuolevan ihmisen ruumiillisuudesta ja siitä ympäristöstä, missä kuolevat enimmäkseen viettävät viimeiset hetkensä, eli sairaalassa tai saattohoitokodissa. Kuolevan, eli Niemen äidin, kohdalla dokumentti keskittyy pääsääntöisesti nimenomaan ruumiillisuuteen: kuvaamaan sitä, miltä kuoleva ihminen näyttää, millaisissa olosuhteissa hän viettää aikaansa ja millaiseksi ruumiillisuus lopulta muuttuu. Dokumentissa ei juuri näytetä kuolevan usein läpikäymiä tunteita, jotka saattavat vaihdella aina suoranaisesta vihasta hallitsemattomaan suruun.⁴ Tunteiden ilmaisu dokumentissa on rajattu kertojaan, mikä toisaalta antaa enemmän tilaa ja tekee selkeämmäksi sen, että dokumentissa Niemi tuo katsojien eteen omat ajatuksensa ja tunteensa aiheesta.

Dokumentissa Niemen ja hänen äitinsä lisäksi mukana ovat keskeisesti myös hänen siskonsa ja tämän lapset. Pienet lapset dokumentissa muistuttavat siitä, kuinka elämä jatkuu lapsissa sekä samaten Katjan äidin perintö ja muistot. Tässä mielessä Katjan äiti – tai kenenkään muunkaan vanhemmat – eivät ole koskaan täysin pois keskuudestamme, vaan jatkavat olemassaoloaan jälkeläisissä. Edesmenneeseen liittyvien muistojen ja perinnön vaalimista ja siirtymistä muille vahvistavat myös dokumentin lopussa esiintyvät sanat ”Äideille ja lapsille” sekä ”Rakkaus ei koskaan katoa”.

Katjan äidin kuolemansairauden turruttama ruumis tuodaan dokumentissa esiin sairaala- ja saattohoitoympäristössä, jonne modernissa yhteiskunnassa kuolevat suurimmalta osin eristetään. Kuvaavaa on jo elokuvan alku, jossa Niemen äiti nousee sängyltään puhuessaan puhelimeen. Pian hän kuitenkin kaatuu. Dokumentin alku kuvaa täten hyvin, kuinka hauraaksi kuolevan ruumis muuttuu. Alkukuvissa nähdään myös tyhjä käytävä pyörätuoleineen sekä tyhjiä huoneita vuoteineen. Tyhjyyttä kuvaavat otokset muistuttavat, kuinka lopulta itse kuolemakin saatetaan mieltää tyhjyydeksi ja millä tavalla läheiset tuntevat tyhjyyttä edesmenneen poismenon jälkeen. Vaikka saattohoitokodit kykenevät kehittyneemmän lääketieteen turvin tarjoamaan entistä parempaa loppuelämän hoitoa, ne kuitenkin toimivat edelleen kuolevia eristävinä tiloina. Tämän myötä erityisesti ruumiillinen kuolema pysyy vieläkin pitkälti poissa tavallisesta arjesta.

Äitinsä kuoleman yhteydessä Niemi toteaa: ”Se kaikki eteni tosi nopeasti. Yhdessä hetkessä äiti oli siinä ja sitten hän ei enää ollut.” Vaikka itse kuoleman prosessi saattaa kestää kauan, kuolinhetki on lopulta lyhyt ja melko nopeasti ohi. Osuvasti Niemi toteaa kuvatessaan siskoaan ja tämän lapsia: ”Mun sisko oli saanut uuden lapsen. Katsoin, miten pieni se on ja miten helposti sekin kuolisi. Mä mietin, että mä oon ehkä seuraava tai joku muu meistä.” Tässä kohtaa dokumenttia Katjan sisko ja yksi tämän pojista istuvat jo edesmenneen äidin tyhjällä vuoteella ja samaan aikaan kamera etääntyy hitaasti pois huoneesta. Kuolema ei katso yksilön ikää, sukupuolta tai sosiaalista asemaa, vaan kuten Niemi toteaa, se koskettaa meistä jokaista.

Dokumentti ei kuitenkaan keskity kuvaamaan kuolevaa vain perinteisessä saattohoitokotimiljöössä, vaan Niemi menee myös tämän päivän yhteiskunnassa miellettävään kuoleman ympäristöön, krematorioon, seuraamaan äitinsä ruumiin tuhkaamista. Tuhkaus hautaustapana yleistyy jatkuvasti: vuonna 2020 jo 60 % suomalaisista vainajista tuhkattiin perinteisen hautaamisen sijaan.⁵ Krematoriossa Niemi ja hänen kuvausryhmänsä seuraavat, kuinka arkku työnnetään polttouuniin. Polttamisesta jäljelle jääneet luut siirretään laatikkoon, jota Niemi alkaa uteliaana käymään läpi. Niemi ottaa käsiinsä eri luiden paloja ja yrittää tunnistaa niitä krematorion työntekijän ja kuvausryhmänsä kanssa. Kylkiluiden kohdalla Niemi tokaisee: ”Mennäänkö syömään ribsejä?” Äidin luiden tarkastelu ja läpikäyminen on toisaalta melko makaaberin tuntuista muutoin tunteellisessa dokumentissa, mutta samalla muistuttaa, että jopa läheisen kuoleman yhteydessä musta huumori voi tuoda lohtua menetykseen. Samalla se on tarjonnut Niemelle tavan käsitellä äitinsä kuolemaa.

Dokumentin lopussa palataan vielä ajassa lyhyesti taaksepäin. Niemi on puistossa äitinsä, siskojensa ja näiden lapsien kanssa. Niemen siskonpoika kerää pieneen kottikärryynsä omenia ja lähtee kulkemaan niiden kanssa kohti keinussa istuvaa äitiään. Myös pyörätuolissa istuva Niemen äiti on läsnä, mutta häntä ei nähdä selkeästi loppukohtauksessa. Tämän voisi tulkita olevan eräänlainen muistutus siitä, että äitiä ei enää ole ruumiillisesti olemassa, vaan hän elää nyt muistoissa. Sen sijaan loppukohtaus keskittyy kuvaamaan siskonpoikaa jatkuvuuden symbolina. Dokumentti päättyy lähikuvaan keinussa istuvan siskonpojan iloiseen ja äänekkääseen nauruun. Katja Niemen dokumentissa on yhtäläisyyksiä saattohoitodokumentteihin, joissa on tarkoitus kuvata hyvää kuolemaa ja tuoda kuolema lähemmäs katsojia. Myös Niemen dokumentti tuo esiin henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi, miten kuolemaa voidaan tehdä katsottavaksi ja miten kuolemasta voidaan puhua muille.

”Äiti menee nyt roskiin” ja tavarat tunteiden välittäjinä

Lyhytdraamassa Äiti menee nyt roskiin keski-ikäiset siskokset Tuula (Satu Silvo) ja Meeri (Jaana Saarinen) menevät edesmenneen äitinsä asuntoon tarkoituksenaan käydä läpi äitinsä tavaroita. Olohuoneessa Tuula alkaa välittömästi asettelemaan laatikkoon vanhoja valokuva-albumeita. Meeri istahtaa olohuoneen tuolille, alkaa rauhassa katsella albumeita ja puhua siskolleen niihin liittyvistä muistoista. Tuula ei kuitenkaan voi sietää Meerin menneiden muistelua ja käskee tätä siirtymään keittiöön käymään astioita läpi. Keittiössä Meerin kaihoisa suhtautuminen tavaroihin kuitenkin jatkuu. Tuulan saapuessa keittiöön hän pyytää Meeriä tarkastamaan, onko astioissa mitään arvokasta myytävää. Meeri kuitenkin suhtautuu asiaan kummeksuen ja haluaa jakaa astioihin liittyviä muistoja. Erityisen kiistan siskosten välille aiheuttaa eräs äidiltä jäänyt muki, johon Meeri takertuu, mutta jonka Tuula olisi valmis heittämään pois. Meeri ottaa mukin salaa Tuulalta ja juoksee aulaan aikeissa pitää muki itsellään:

Tuula: ”Meeri! Et ota sitä perkeleen mukia!”
Meeri: ”Minä saan pitää sen! Sinä et mua määrää!”
Tuula: ”Sä et voi säästää kaikkea äidin vanhaa roinaa vaan siks, että sillä on jotain outoa tunnearvoa sulle!”

Lopulta Tuula ottaa mukin itselleen eikä suostu antamaan sitä Meerille takaisin. Tästä tuohtuneena Meeri siirtyy toiseen huoneeseen, alkaa paiskia lipastosta löytämiään tavaroita lattialle ja tuhahtaa siskolleen, että kaikki voidaan saman tien heittää pois, koska tavaroilla ei ole rahallista arvoa. Tuula yrittää rauhoitella Meeriä, joka kiihtyy entisestään ja ehdottaa, että kaikki tavarat olisi vain parempi polttaa, jotta ”äidistä ei jää mitään jälkeä tänne tyhjyyden keskelle!” Tuula kokee, että Meeri on liian dramaattinen vain yhden mukin takia, jolloin Meeri ottaa mukin Tuulalta ja toteaa: ”Äiti menee nyt roskiin!” Meeri ottaa laatikollisen tavaroita ja syöksyy ulos asunnon pihalle. Hän yrittää sytyttää laatikkoa tavaroineen tuleen, mutta Tuula juoksee paikalle ja purkautuu lopulta raskaista ja rakkaista tunteistaan heidän äitiään kohtaan. Siskosten erilainen suhtautuminen edesmenneen äitinsä tavaroihin johtaa lopulta tunteiden yhteentörmäykseen. Tavarat ovat lopulta molemmille muistutus äidin poismenosta.

Elokuvassa kohtaa kaksi vahvasti erilaista läheisen kuoleman suhtautumiseen vallitsevaa tapaa: nopea asian käsittely ja unohtaminen sekä rauhallisesti asian käsittely ja muistojen vaaliminen. Toiselle edesmenneen läheisen muistot on helpompi vain tukahduttaa pois, kun toiselle taas muistoista kiinni pitäminen on tärkeää. Äärimmilleen vietynä molemmat tavat ovat kuitenkin todella raskaita, sillä edesmenneeseen liittyvien muistojen täydellinen poissulkeminen kuin myös jatkuvasti muistoissa pysyminen estävät oman elämän jatkumisen luontevasti. Edesmenneen tavaroiden läpikäyminen on kuitenkin eräs vaihe laajemmin surun käsittelyssä, joka voi kestää pitkänkin aikaa. ⁶

Tänä päivänä vallitsee monessa mielessä kulutuskriittinen näkemys. Runsas tavaramäärä saatetaan mieltää herkästi jätteeksi: tavarat voivat jäädä käyttämättä, ne voivat olla tiellä tai ne eivät enää palvele käytännön tarkoitusta.⁷ Tällöin monelle tulee mieleen ensimmäisenä hankkiutua ylimääräisestä tavarasta eroon. Tavarapaljouden voi jopa nähdä yhtenä syynä kuoleman kieltämisen asenteeseen: haalimme tavaraa ja muuta omaisuutta itsellemme voidaksemme unohtaa oman kuolevaisuutemme.⁸ Suhtautuminen tarpeettomaksi miellettäviin tavaroihin ”jätteinä” kuitenkin peittää alleen sen, kuinka tavarat saattavat todellisuudessa sisältää runsaasti muistoja ihmisestä. Turo-Kimmo Lehtonen on teoksessaan Aineellinen yhteisö (2008) todennut, kuinka laajasti ihmiset ja materiaalisuus, kuten tavarat, ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja niiden erottelu toisistaan on mahdotonta: ”Olemme toistemme kanssa tavaroiden kanssa.”⁹

Edesmenneestä ihmisestä ei tunteellisella tasolla tarvitse koskaan kokonaan luopua, vaikka nykyinen surukulttuurimme saattaakin yhä edelleen kannustaa siihen. Surun kanssa voi elää myös koko ikänsä.¹⁰ Nykyään suhtaudutaan myös kriittisemmin ajatukseen, että surusta pitäisi selvitä ja kyetä jatkamaan elämässä eteenpäin.¹¹ Merkityksellinen suhde kuitenkin edesmenneeseen säilyy muistoissa, joista voi myös ammentaa voimia omaan henkiseen hyvinvointiinsa. Aineellisessa yhteisössä Lehtonen puhuu hautaamisesta välineenä surun kanavoimiseen, jolloin luodaan symbolisesti selkeä ero vainajan ja elävien välille.¹² Yhtä lailla tämä myös pätee kuolinpesän tavaroiden läpikäymisen yhteydessä, jolloin samaten pyritään käsittelemään surua ja samalla muuttamaan suhde vainajaan erilaiseksi, muistoksi. Surevat voivat hyvästellä edesmenneen pitäessään tämän tavaroista kiinni ja luopuessaan niistä, mutta samalla toivottaa tervetulleeksi elämän kuoleman ja kuolleiden kanssa.¹³ Elina Auvisen ja työryhmän elokuva muistuttaa ansiokkaasti samaistuttavan esimerkkitilanteen turvin siitä, ettei läheisen kuoltua tarvitse katkaista kiintymyssuhdettaan ja luopua menetetystä ihmisestä.

Kuoleman arkisymboliikka ja musta huumori ”Vieraassa”

Lyhytanimaatiossa Vieras oletettavasti porilainen pariskunta viettää tavallista koti-iltaa. Kamera kuvaa miestä, joka istuu lukemassa lehteä olohuoneen lepotuolissa. Kuvan ulkopuolelta kuuluu selvästi, kuinka hänen vaimonsa tiskaa keittiössä ja samanaikaisesti nalkuttaa miehensä saamattomuudesta. Pian ulko-ovelta kuuluu koputusta, jonka jälkeen olohuoneen ikkunaan tulee korppi rääkymään ja tuuli ujeltaa pahaluonteisesti. Koputus kuuluu uudestaan ja mies menee avaamaan oven, jonka takana odottava vieras paljastuu viikatemieheksi pukeutuneeksi kuolemaksi. Mies ei tästä juuri ole moksiskaan, vaan huutaa seuraavaksi ”Eukko, tuus tänne! Sua kysytään!” ja poistuu paikalta. Viikatemies jää ovelle odottamaan ”eukon” saapumista.

SKTS:n hallitusta ei ainoastaan vakuuttanut animaation laadukas taso, vaan myös elokuvassa ilmenevä huumori ja samalla tavallinen arkisuus. Pariskunta käyttäytyy kuin mikä tahansa koti-iltaa viettävä keski-ikäinen pariskunta, tosin mukaillen porilaista tapakulttuuria, johon kuuluu puhemurretta myöten tietynlainen itseironisuus, suorasukaisuus ja piikittelevä suhtautuminen kaikkiin vallitseviin ilmiöihin ja ihmisiin.¹⁴ Vaikka animaatiossa nousee vahvasti esiin musta huumori, se samalla sisältää myös arkisen tosiasian muistutuksen: kuolema voi saapua luoksemme missä vain ja milloin vain. Jopa silloin, kun olemme nauttimassa ”leppoisasta” koti-illasta.

Kuoleman ja mustan huumorin yhteinen historia ulottuu pitkälle. Aiheeseen liittyy paradoksi siitä, kuinka arvokkaan ihmiselämän päättävään kuolemaan voi suhtautua kevyesti huumorin keinoin. Kuitenkin tiedetään, että esimerkiksi kuoleman ja siihen liittyvän surun kohtaamisessa huumorilla on lukuisia positiivisia vaikutuksia hyvinvointiin. Esimerkiksi saattohoitopotilaiden kohdalla tiedetään, että huumori tarjoaa helpotusta heidän vaikeaan tilanteeseensa. Samaten musta huumori auttaa varsinkin saattohoitolaitosten työntekijöitä jaksamaan työssään. Musta huumori voi myös toimia keinona lieventää kuolemanpelkoa.¹⁵

Huumori voi toimia kevyenä keskusteluavauksena kuolemaan, josta keskustelu vieläkin monissa kulttuureissa ja yhteisöissä mielletään vaikeaksi tai jopa suoranaiseksi tabuksi. Huumorin keskeisimpiä tavoitteita on keventää tunnelmaa saamalla ihmiset nauramaan, mikä voi toimia hyvinkin tehokkaana negatiivisten tunteiden purkajana ja lieventää stressiä. Kuoleman käsittely enimmissä määrin huumorin keinoin voisi siis auttaa saamaan aihetta läheisemmäksi, ja kenties luontevammaksi osaksi, suomalaista keskustelukulttuuria.

Huumorin lisäksi Vieras sisältää myös runsaasti kuolemankulttuureihin perinteisesti liitettävää symboliikkaa. Animaation koko keston ajan kuullaan esimerkiksi kaappikellon tikitystä. Kello alkaa lyömään kovemmin, kun mies avaa oven, jonka takana viikatemies seisoo. Kuolemankulttuurin perinteissäkin kuolemaa on ennustanut epätavallinen kellonsoitto ja kellot on saatettu pysäyttää merkiksi kuolinhetkestä ja myös siksi, että rauha ja hiljaisuus säilyisivät kuolinhetkellä. Kuolinhetki on nähty tärkeänä hetkenä vainajan kohdalla unohtamatta tunnetta ajan pysähtymisestä kuoleman saapuessa. Vieraassa kirjaimellisesti viimeinen hetki lyö ”eukolle”. Kellon tikitystä ja lyöntejä vastaavia arkisia ilmiöitä animaatiossa edustavat myös tuulen ”pahaenteinen” ujellus sekä korppi, jotka muistuttavat, kuinka perinteisesti kuolemankulttuuriin mielletyt ilmiöt voivat hyvin ja vaikuttavat modernissa yhteiskunnassa.¹⁶

Lyhytelokuvat ja kuoleman läsnäolo arjessa

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran järjestämän lyhytelokuvakilpailun suosio kertoo ajastamme. Vaikka sosiaalisen median kasvun ja myös perinteisen median vaikutuksen lisääntymisen myötä arjestamme on tullut enemmän kuoleman kyllästämää, kuolema on säilynyt arkitilanteissa etäisenä, yksityisenä ja intiiminä kokemuksena. Kuolemansairaat ihmiset yhä edelleen eristetään pääosin sairaalatiloihin, joissa myös kuolemanhetki usein koittaa: kuolevaa tekevien eristäminen mahdollistaa sen, että useimmat ihmiset voivat viettää koko elämänsä näkemättä koskaan toisen ihmisen kuolemaa tai ruumista.

Jo kaksi vuotta kestänyt koronaviruspandemia ja viime helmikuussa alkanut Ukrainan sota ovat tuoneet kuoleman lähemmäksi myös länsimaissa asuvien ihmisten arkea, millä varmasti on vaikutuksia siihen, miten suhtaudumme kuolemaan.¹⁷ Pandemia ja sota ovat varmasti aiheuttaneet särön länsimaisen (varsinkin nuoren) ihmisen harhaiseen ajatukseen kuolemattomuudesta, mutta kaikesta huolimatta henkilökohtainen ja yksilöllinen suhtautuminen kuolemaan ei välttämättä ole muodostunut yhtään läheisemmäksi. Julkisen keskustelun lisääntymisestä huolimatta kuoleman katsotaan yhä edelleen sijoittuvan pääasiallisesti tietynlaisiin yhteiskunnallisiin paikkoihin tai tapahtumiin, kuten sairaaloihin ja saattohoitokoteihin, hautajaisiin, terapiaistuntoihin tai lähipiirin kanssa käytäviin tilanteisiin. Viimeiseksi mainittuun liittyy myös perinteinen ajatus kuoleman yksityisyydestä ja koskettamisesta ainoastaan perhepiiriä.¹⁸

Voittajaelokuvien huomattavan erilaiset tavat käsitellä kuolemaa ovatkin oiva muistutus, miten jokainen meistä suhtautuu ja käsittelee kuolemaa eri tavalla. Elokuvat, muiden taidemuotojen rinnalla, auttavat luomaan tietä sille, että kuolemasta ja sen herättämistä tunteista ja ajatuksista on sopivaa puhua monilla eri tavoilla. Kisan voittajaelokuvia yhdistääkin kuoleman arkinen läsnäolo jokapäiväisessä elämässämme. Ne myös nostavat esiin tunteiden käsittelyn merkityksen kuoleman yhteydessä. Vaikka on täysin yksilöllistä, millaisia tunteita käy läpi kuoleman kohdalla, on syytä muistaa, että kaikenlaiset tunteet – sekä tapa suhtautua ja käsitellä kuolemaa – ovat kuitenkin sallittuja.

Seuran järjestämän kilpailun herättämä mielenkiinto ja suosio muistuttavat, kuinka Suomessa kuoleman kulttuurit ovat menossa avoimempaan suuntaan. Myös meillä on ajankohtaista puhua lisääntyneestä kuolemamyönteisyyden ideologiasta, jossa korostuu asiallinen ja avoin keskustelukulttuuri kuolemasta ja sen ymmärtämisestä osana luonnollista elämää. Kuolemamyönteisyys tulee ilmi esimerkiksi 2000-luvulla lisääntyneissä kuoleman ja surun arkisissa kuvauksissa omaelämäkerrallisissa kirjoissa, henkilökohtaisissa dokumenttielokuvissa, fiktiivissä filmatisoinneissa ja myös mediassa, jossa annetaan yhä enemmän tilaa esimerkiksi kuolemansairaille, niin tavallisille kuin julkisuudesta tutuille, henkilöille.¹⁹

SKTS:n järjestämä lyhytelokuvakilpailu halusi tarjota osallistujilleen mahdollisuuden tarttua ja haastaa itsensä usein vaikeaksi miellettyyn kuoleman aiheeseen. Seurassa oli ilo huomata, että huutoon vastattiin ja elokuvissa onnistuttiin monipuolisesti käymään keskustelua aiheesta. Tällaisia avauksia tarvitaan myös jatkossa enemmän, mikäli kuoleman arkisuutta halutaan nostaa enemmän esille.

Vielä kerran, kiitos kaikille kilpailussa mukana olleille elokuvantekijöille!

Lähteet

Elokuvat

Kuolemisesta. 2021. Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Katja Niemi, kuvaus: Katja Niemi ja Ville Muurinen, musiikki ja ääni: Heikki Kareranta. 10 min.

Äiti menee nyt roskiin. 2021. Ohjaus: Elina Auvinen, käsikirjoitus ja tuotanto: Alisa Korva, kuvaaja: Aapo Ranta, valaisija: Pyry Aitamurto, leikkaaja: Totte Lehtinen, äänisuunnittelija: Olle Kietäväinen, säveltäjä: Onni Vilo, apulaisohjaaja: Sini Tunturisto, lavastaja: Nea Majuri, pukusuunnittelija: Naomi Matthes, pääosissa: Jaana Saarinen (Meeri), Satu Silvo (Tuula). 10 min.

Vieras. 2021. Työryhmä, Team Rähmä: Milla Impola, Sonja Viljanen, Jori Kontula, Ville-Matti Rantanen ja Matias Nummelin. 1 min.

Kirjallisuus

Aho, Anna Liisa ja Marja Kaunonen. 2014 ”Suru – selviytyminen ja surevien tukeminen.” Thanatos. vol. 3 (2): 5–9. thanatosjournal.files.wordpress.com/2014/11/paakirjoitus_aho-kaunonen1.pdf (luettu 30.3.2022)

Bauman, Zygmunt. 1992. Mortality, Immortality and Other Life Strategies. Cambridge: Polity Press.

Cain, CL. 2012. “Integrating Dark Humor and Compassion: Identities and Presentations of Self in the Front and Back Regions of Hospice.” Journal of Contemporary Ethnography, vol. 41 (6): 668-694. doi:10.1177/0891241612458122 (luettu 30.3.2022)

Claxton-Oldfield S & A. Bhatt. 2017. “Is There a Place for Humor in Hospice Palliative Care? Volunteers Say "Yes"!” American Journal of Hospice and Palliative Medicine®, vol. 34 (5): 417-422. doi:10.1177/1049909116632214 (luettu 30.3.2022)

Dean, R. & David M. Gregory. 2004. “Humor and laughter in palliative care: An ethnographic investigation.” Palliative and Supportive Care, vol. 2 (2): 139-148. doi:10.1017/S1478951504040192 (luettu 30.3.2022)

Gibson, Margaret. 2008. Objects of the Dead: Mourning and Memory in Everyday Life. Melbourne: Melbourne University Publishing.

Hakola, Outi. 2014. ”Kuoleman kokemus.” Teoksessa Kuoleman kulttuurit Suomessa, toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen, 65–83. Helsinki: Gaudeamus.

Haverinen, Anna & Ilona Pajari. 2019. ”Kuoleman julkisuus ja yksityisyys.” Teoksessa Suomalaisen kuoleman historia, toim. Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen ja Kirsi Kanerva, 313–336. Helsinki: Gaudeamus.

Huttunen, Katriina, ja Mari Pulkkinen. 2021. Suremisen Taito: Kirjoituksia Kuolemansurusta. Helsinki: S & S.

Koski, Kaarina. 2018. ”Taiteen keinoin surun äärelle.” Thanatos. vol. 7 (1): 3–5. thanatosjournal.files.wordpress.com/2018/06/koski_paakirjoitus.pdf (luettu 30.3.2022).

Koski, Kaarina. 2019. ”Kuolema on puheenaihe.” Thanatos. vol. 8 (2): 3–8. thanatosjournal.files.wordpress.com/2020/01/koski_kuolema-on-puheenaihe.pdf (luettu 30.3.2022).

Kotilainen, Noora ja Anu A. Harju. 2020. ”Korona ja kuolemattomuuden harhan murtuminen.” Thanatos, vol. 9, (1): 96–129. thanatosjournal.files.wordpress.com/2020/06/kotilainen_harju_korona.pdf (luettu 30.3.2022).

Lammela, Maiju, Tuulikki Kiilo, ja Carita Tulkki. 2008. Porilaisuus o joittenki miälest ko stämppeli ottas: Porin murteen keskeinen sanasto. Pori: Satakunnan museo.

Lehikoinen, Heikki. 2011. Katkera manalan kannu. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos.

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2008. Aineellinen yhteisö. Helsinki: Tutkijaliitto.

Pentikäinen, Juha. 1990 Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Helsinki: SKS.

Pulkkinen, Risto. 2014. Suomalainen kansanusko: samaaneista saunatonttuihin. Helsinki: Gaudeamus.

Salmela, Mikko. 2014. ”Kuolevan kohtaaminen.” Teoksessa Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen, 47–64. Helsinki: Gaudeamus.

Sivustot

eHautaus. ”Hautaustapana tuhkaus”, https://ehautaus.fi/hautaustapana-tuhkaus/ (luettu 30.3.2022).

Suomen hautaustoiminnan keskusliitto ry (SHK). ”Tilastot”, https://shk.fi/tilastot/ (luettu 30.3.2022).