Helsingin yliopistolla järjestettiin perjantaina 22.11.2019 seminaari Synkistyvät tulevaisuudenkuvat – dystopiat ja niiden vastareaktioita nykyfiktiossa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.¹ Seminaari oli Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen dystopia-projektin² (2015–2019) päätöstapahtuma. Projektin keskiössä on ollut ”dystooppisen fiktion” käsite, joka projektisivustolla määritellään seuraavasti:

Dystooppinen fiktio on kattotermi traditioille, jotka kuvaavat epätoivottavia poliittisia, yhteiskunnallisia tai ekologisia olosuhteita tai kehityskulkuja. Esimerkiksi maailman tuhoutumisen kuvittelevat apokalypsit ja tuhoutumisen jälkeistä maailmaa hahmottelevat postapokalypsit kuuluvat sen piiriin.³

Tässä reportaasissa käyn läpi Synkistyvät tulevaisuudenkuvat -seminaarin sisällöllistä antia ja samalla esittelen lukijalle seminaarin aikana esiin noussutta dystopiakirjallisuutta. Teema on ennestään itselleni tuntematon, joten reportaasi on tuotettu aiheeseen vihkiytymättömän näkökulmasta käsin. Seminaari jakautui kolmeen selkeästi toisistaan erottuvaan osioon: ensimmäisessä pääosassa olivat kirjallisuudentutkijat ja kirjailijat, toisessa dystopiapohdinnat laajenivat muiden tieteen- ja taiteenalojen piiriin ja kolmas koostui niin sanotusta Maailmanlopun paneelikeskustelusta. Seminaari oli monitieteellinen, tosin kirjallisuustieteen panos näkyi koko seminaarin ajan korostuneen vahvana.

Seminaarin aloitti Suomen kirjallisuuden yliopistolehtori Saija Isomaa (Tampereen yliopisto) esitelmällään "Antroposeenin lajit: dystooppinen fiktio ajassamme". Esitelmää voi pitää hyvänä ensikosketuksena edellä mainitun projektin teemoihin. Todettakoon, että Isomaa toimii myös projektin johtajana. Esitelmässä keskiöön nousi ”antroposeenin” käsite. Antroposeenilla tarkoitetaan tämänhetkistä geologista aikakautta, jolle on tyypillistä ihmisen toiminnan dramaattinen vaikutus luontoon ja ympäristöön. Isomaa nosti aikakauden yhdeksi kiinnekohdaksi ensimmäisen ydinpommin räjäyttämisen. Samalla kun ydinpommi muutti ihmisen toiminnan ja maapallon suhdetta, se muutti myös dystopiakuvastoa: ennen Raamatun apokalyptiset tulimeret olivat olleet vertauskuvallisia, nyt niistä oli tullut ihmisen luovuuden avulla todellisuutta.

Esitelmän aikana Isomaa nosti esiin kaksi dystopialajia: yhteiskunta- ja ekodystopiat. Käsitteet sivuavat toisiaan ja erityisesti todellisiin ekologisiin uhkiin ja kehityskulkuihin kiinnittyneet ekodystopiat luovat osaltaan myös yhteiskuntadystopioita. Samalla Isomaa alleviivasi dystopiakirjallisuuden muutosta vuosikymmenten aikana. Siinä missä klassiset dystopiat kuvaavat useimmiten ”huonoa yhteiskuntaa”, nykyisten kuvausten keskipisteenä voi olla vaikkapa ilmastoahdistus. Mielenkiintoisena anekdoottina Isomaa huomautti, että dystopiakirjallisuudessa päähenkilönä on jo pitkään toiminut ilmastoaktivisti Greta Thunbergiä muistuttavia henkilöhahmoja. Ilmastoahdistusfiktioista Isomaa esitteli tarkemmin Emma Puikkosen romaanin Lupaus (WSOY, 2019). Kustantajan sivuilla romaanin lähtökohdat kuvataan ytimekkäästi:

Kun Rinna on lapsi, isä antaa hänelle lupauksen. Lupauksen tulevaisuudesta Rinna haluaisi antaa myös omalle tyttärelleen Seelalle. Ilmastonmuutoksen todellisuuteen heräävässä maailmassa Rinna ei kuitenkaan ole varma siitä, mitä hänen olisi tehtävä, jotta voisi pitää sanansa. Hän myllertää lapsuudenkotinsa pihamaan rakennuttaakseen tilalle suojan, minne voi piiloutua… ⁴

Isomaa korosti dystopiafiktion sisältävän tyypillisesti arvolatautunutta ja ”ajan henkeä” uusintavaa tarinankerrontaa. Dramaattisten ilmastoraporttien lisäksi varsinkin Donald Trumpin presidenttiys on luonut kasvupohjaa dystopiafiktiolle. Ehkä kuvaavin esimerkki tästä on Handmaid´s Tale -romaanin (1985) ja -televisiosarjan (2017–) suosio. Samalla Isomaa muistutti, että yllättävän monet modernin populaarikulttuurin keskeisimmistä teoksista (Star Wars, Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta, Nälkäpeli) sisältävät dystopiatematiikkaa.

Esitelmän loppupuolella Isomaa toi uudestaan esiin klassisen dystopian ja nykydystopian erot. Merkittävän eron voi löytää teosten tunnelmasta: klassisten dystopioiden, kuten George Orwellin Nineteen Eighty-Four (1949), kuvasto on loppuun asti pessimististä, kun taas 2000-luvun kuvasto on tiettyyn rajaan asti tulevaisuuden suhteen toiveikkaampaa. Ehkäpä tämä liittyy siihen, että nykyään dystopiat ovat suosittuja erityisesti nuorisokirjallisuuden piirissä. Samalla Isomaa kuitenkin painotti nykyisyyden olevan ensisijaisesti ”pessimismin aikakausi”: 2000-luvulla vallitsevan länsimaisen kulttuurisen kertomuksen keskiössä on ajatus nykyhetkestä ”huippuaikakautena”, jonka viitekehyksessä tulevaisuus näyttäytyy ääripessimistisessä valossa. Isomaa tosin varoitti myös näiden pessimismiin taipuvaisten kertomuksien piilevistä vaaroista:⁵ dystopiakuvitelmat ovat aikaan ja paikkaan sidottuja eli ne on kerrottu aina kirjoittamishetken tietojen valossa ja tiettyihin arvopohjiin sitoutuen. Tulevaisuuden ennustajina ne ovat epäluotettavia.

Seminaari jatkui edellä mainittuun dystopia-projektiin osallistuneiden Hanna Samolan (Tampereen yliopisto) ja Leena Romun (Tampereen yliopisto) esitelmällä "Sukupuolidystopiasta queeriin utopiaan". Esitelmässä pohdittiin sitä, miten niin sanotut sukupuolidystopiat osallistuvat neuvotteluihin ja kamppailuihin sukupuolesta. Leena Romu tarttui aiheeseen kolmen feministisen sarjakuvan avulla. Hanna-Pirita Lehkosen The Immortal Nerd (LINE Webtoon, 2015–2017)⁶ sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen,⁷ jossa sukupuolijärjestelmä on neuvoteltu kokonaisuudessaan uudestaan. Sarjakuvan tulevaisuuskuvasto on korostuneen sukupuolineutraalia, jolloin henkilöhahmojen käyttäytymisestä tai ulkonäöstä ei juurikaan voi päätellä sukupuolta. Romun mukaan Lehkosen sarjakuvan toimii myös esimerkkinä omaan aikaansa vahvasti kiinnittyneestä kertomataiteesta: sarjakuvassa muun muassa kommentoidaan taannoista Perussuomalaiset Nuoret -järjestön kampanjaa, joka hyökkäsi avoimesti feminismiä vastaan. Kokonaisuudessaan The Immortal Nerd -sarjakuvan tulevaisuuskuvasto on ennemminkin queer-utooppinen kuin dystooppinen. Esitelmässä tuleekin ilmi, että feministiselle utopialle on erityisen tyypillistä vallitsevan sukupuolijärjestelmän hämmentäminen.

Toinen Romun esittelemä sarjakuva on Y – The Last Man (Vertigo, 2002–2008). Sarjakuvan tarinakeskiössä on tulevaisuus, jossa y-kromosomin omaavat nisäkkäät ovat yhtäkkisesti lähes kuolleet sukupuuttoon. Romu korosti sarjakuvan dystopiaelementtejä: vaikka miehet ovat poissa, naisvaltaisten yhteisöjen jäsenet eivät aina pysty toimimaan yhteisymmärryksessä keskenään. Naisten maailma ei siis ole teoksessa lähtökohtaisesti utopia. Viimeinen Romun mainitsema sarjakuva on Bitch Planet (Image Comics, 2014–2017), jonka tulevaisuuskuvitelmissa tottelemattomat, esimerkiksi liiallisen äänekkäät tai kauneusnormeista poikkeavat naiset on siirretty toiselle planeetalle suorittamaan tottelemattomuudesta tuomittuja vankeusrangaistuksiaan. Romun mukaan Bitch Planet sai ilmestyttyään välittömästi kaikupohjaa feministisissä piireissä ja sarjakuvassa esiintynyt ”non-compliant” -logo on noussut kantaaottavaksi tatuointihitiksi.

Hanna Samola jatkoi esitelmää korostamalla, että dystopiakirjallisuuden klassikoissa⁸ esiintyy runsaasti sukupuolitematiikkaa. Varsinkin sukupuolen ja vallan välinen yhteys on usein esillä. Moderneissa feministisissä dystopioissa sukupuolten valtasuhteita kuvataan erityisen kärjistäen. Kuten Saija Isomaa, myös Samola nostaa esiin Handmaid´s Tale -romaanin suosion. Samolan mukaan Handmaid´s Tale sai julkaisuaikanaan 1980-luvulla ristiriitaisen vastaanoton ja sitä pidettiin erikoisena dystopiakuvauksena. Romaani on kuitenkin alkanut ilmestymisen jälkeisinä vuosikymmeninä elää omaa elämäänsä ja erityisesti siitä tehdyn televisiosarjan jälkeen romaanin dystooppisesta yhteiskuntakritiikistä on tullut keskeinen osa 2000-luvun kulttuurikuvastoa. Handmaid´s Talen ja Nineteen Eighty-Fourin kontrollikuvastot ovat tyyppiesimerkkejä yhteiskunnallisesta tarinasisällöstä, joka resonoi lukijoiden keskuudessa voimakkaimmin vasta vuosikymmeniä tarinan kirjoittamisen jälkeen.

Kirjallisuudentutkijoiden esitelmien jälkeen seminaarissa siirryttiin kirjailijahaastattelun pariin. Kirjailija Piia Leino on voittanut Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon sekä pääkaupunkiseudun kirjastoverkko Helmet:in kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Taivas (S&S, 2018). Teos on dystopiaromaani, jossa Helsinki on uuden sisällissodan jälkeen eristynyt muusta, luonnon valtaamasta Suomesta. Tarinassa rajansa sulkenutta Helsinkiä hallitsee ”kansallismielinen ääripuolue”. Kustantajan sivuilla teoksen tarinan peruselementtejä kuvataan seuraavasti:

Helsinki, 2058. Akseli työskentelee yliopistolla ja yrittää innottomasti selvittää, mikä on lamaannuttanut suomalaiset. Valon kaupungissa kansalaiset kyyristelevät asunnoissaan, eivät puhu, lapsia ei enää synny. Rajat on suljettu eikä tulevaisuutta ole. Lohduksi alamaisilleen Valo on antanut Taivaan, virtuaalisen tilan, jossa vanha maailma elää kauniimpana ja lempeämpänä kuin koskaan.⁹

Dystopian ja utopian rajamailla kulkevassa tarinassa keskiössä on virtuaalitodellisuus, jonka nostalginen kuvasto rauhoittaa ja tyynnyttää, mutta samalla luo voimakasta apatiaa. Teoksessa ei kamppailla niinkään äärikansallismielistä hallintoa, vaan henkilöhahmojen omaa velttoutta ja laiskuutta vastaan. Todettakoon, että vaikka kirjasta voi havaita selvästi yhteiskunnallisia ja poliittisia teemoja, Leino ei halua profiloitua julistavaksi kirjailijaksi. Kaiken kaikkiaan Leinon ja haastattelija Sarianna Kankkusen keskustelut herättivät minussa suuren mielenkiinnon Leinon tuotantoa kohtaan.

Seminaarin toisessa osiossa etäännyttiin kaunokirjallisista dystopiakuvauksista. Osion aloittivat Jyväskylän yliopiston filosofit Jarno Hietalahti ja Keijo Lakkala aiheenaan "Utooppinen mielikuvitus ja toisinolemisen mahdollisuus". Filosofit työskentelevät tällä hetkellä tutkimushankkeen Utopia metodina – Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksien artikulaatioita¹⁰ parissa. Esitelmän alussa Keijo Lakkala määritteli, mitä utopialla ja dystopialla tarkoitetaan. Yksinkertaisimmillaan käsitteet voi määritellä seuraavasti:

Utopia = Paikka, jota ei ole + Paikka, joka on hyvä.

Dystopia = Paikka, jota ei ole + Paikka, joka on huono.

Lakkala esitteli kaksi ”ajatuslinjaa”, joiden avulla utopioita voi lähteä tarkastelemaan. Ensimmäisen linjan mukaan ”utopia pohjautuu täydellisyyteen” ja toisen linjan mukaan ”utopia suhteutetaan omaan aikaansa”. Lakkala itse näki, että utopiaa ei pitäisi ajatella ensimmäisen absoluuttisen määritelmän, vaan ennen kaikkea toisen, relationaalisen määritelmän mukaisesti. Lakkala viittasi esitelmän aikana mitä moninaisimpiin utopistisia piirteitä omaaviin teoksiin ja ilmiöihin: muun muassa Thomas Mooren Utopiaan (1516), Kommunistiseen manifestiin (1848), kolonialismin aikaisiin utopiasiirtokuntiin¹¹ sekä niihin verrattaviin moderneihin ekokyliin. Lopuksi Lakkala nostaa esiin viimeiset vuosikymmenet vallallaan olleen mantran siitä, että reaalisosialismin romahdettua kapitalismille ei ole löytynyt varteenotettavia vaihtoehtoja. Vaihtoehdottoman yhteiskuntajärjestelmän viitekehyksestä katsottuna utopia toimii Lakkalan mukaan hyödyllisenä ”yhteiskunnallisen mielikuvituksen menetelmänä”. Lakkalan jälkeen teoksen Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus, 2018) julkaissut Jarno Hietalahti vei esitelmän huumorin filosofian pariin. Hietalahti nosti esiin muun muassa edellä mainitun Thomas Mooren Utopia-teoksen huumorielementit.

Jyväskylän yliopiston filosofien jälkeen esiintymislavalle nousi Sitra-rahaston asiantuntijana työskentelevä Pinja Parkkonen. Parkkosen esitelmä "Utopiat yhteiskunnallisten tulevaisuuksien avartajina" pohjautui Sitran tulevaisuustyöhön ja erityisesti 2020 alkavaan Tulevaisuuden tekijät -hankkeeseen. Hankkeen keskiössä on erityisesti ”työkalupakki”¹², jonka avulla koulut ja muut organisaatiot voivat lähteä ohjatusti pohtimaan tulevaisuutta, tulevaisuusvisioita tai vaikkapa utopioita. Parkkonen tiivisti Sitran tulevaisuustyön neljään ulottuvuuteen: utopia, visio, ennakointi sekä yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaiken kaikkiaan Parkkosen esitelmä oli mainosmainen: uhkakuvia maalaileva, mutta samalla positiivista tulevaisuususkoa luova. Omalla tavallaan esitelmä sopi hyvin seminaarin teemaan.

Seminaarin viimeisen esiintyjän lavapreesens puolestaan oli lähes vastakohta Parkkosen positiivisuudelle. Näytelmäkirjailija Ilja Lehtisen pessimistisen tajunnanvirran täyttämä esitelmä "Traaginen näyttämö dystopian ja utopian tuolla puolen" loi ahdistavaa ja dystooppista tunnelmaa seminaarihuoneeseen. Lehtisen ajattelusta paistoi läpi ekokatastrofin absoluuttisuus: se, että elämän olemassaolo on uhattuna eikä nykyihminen voi olla varma siitä, voiko asiaa ylipäätään enää korjata. Lehtinen korosti, että utooppiset ja dystooppiset asennoitumistavat ovat ennen kaikkea inhimillisen merkityksenannon tapoja. Taiteen tehtävä on olla tekemisissä myös rationaalisen ja irrationaalisen rajapinnan kanssa. Taiteen tulee siis muistaa myös maailman käsittämättömyys. Kaikelle ei voi löytää merkityksiä.

Seminaarin päätti niin sanottu Maailmanlopun paneelikeskustelu, johon osallistui neljä kirjallisuudentutkijaa: Tampereen yliopistosta Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Juha Raipola sekä Helsingin yliopistosta Pirjo Lyytikäinen. Keskustelijat esittelivät omia tutkimuksiaan ja nostivat samalla esiin mielenkiintoista maailmanloppu- ja dystopiatematiikkaan liittyvää kirjallisuutta. Omalle lukulistalleni päätyivät ainakin ilmastofiktioksi määritelty Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005) ja koomista survivalismikuvastoa sisältävä Laura Gustafssonin Korpisoturi (Into, 2017). Ei-fiktiivisistä teoksista paneelikeskustelussa nousi esiin amerikkalaisen toimittajan Alan Weismanin The World Without Us (St. Martin's Thomas Dunne Books, 2007). Teoksen lähtökohtana toimii ajatus maailmasta, josta ihmiset olisivat yhtäkkiä kadonneet. Weissmanin teos vertautuu temaattisesti edellä mainitun Y – The Last Man -sarjakuvan kanssa. Lopussa keskustelijoilta kysyttiin, mitkä dystopiakuvitelmat ovat heidän henkilökohtaisia suosikkejaan. Näitä olivat Antti Salmisen Lomonosovin moottori (Poesia, 2014), renessanssiajan taidemaalari Hieronymus Boschin teokset ja Apinoiden planeetta -elokuvasarja (1968–). Puolihumoristisesti listaan lisättiin myös ”apokalyptisen lukutavan kontekstissa” Perussuomalaisten vuoden 2019 eduskuntavaalien mainosvideo.

Yhteenvetona todettakoon, että Synkistyvät tulevaisuudenkuvat -seminaari tarjosi kattavan kuvan siitä, minkälaista dystopia- ja utopia-aiheista tutkimusta Suomessa tällä hetkellä tehdään. Seminaari oli vahvasti painottunut kirjallisuustieteisiin, vaikka seminaarin toinen osio toikin mukaan myös muita näkökulmia. Kirjallisuustiedepainotteisuus ei kuitenkaan itseäni haitannut ja varsinkin lukuvinkkien osalta seminaari ylitti odotukseni. Kuten todettua, seminaari oli Tampereen yliopiston dystopia-projektin päätöstapahtuma. Seminaarin jälkeen minulle jäi tunne, että projekti on ollut onnistunut. Uutta, mielenkiintoista tutkimusta dystopioiden ja utopioiden maailmasta on tuotettu viimeisten vuosien aikana runsaasti.¹³ Jään seuraamaan mielenkiinnolla, mitä dystopiatutkijat ja -kirjailijat tulevat jatkossa tekemään.