Koska utopia on suuri sana, puntaroin tämän kirjoituksen aihetta miettiessäni elämää suurempia teemoja. Ajattelin, että utopian pitäisi ratkaista kerralla kaikki nykymaailman ongelmat. Ajauduin kuitenkin nopeasti umpikujaan, koska nykykriisit ovat hyvin monimutkaisia ja mittakaavaltaan osin käsittämättömiä – tulevaisuuden uhkakuvista puhumattakaan. Pandemia on vienyt henkiä ja runnellut ihmisten mielenterveyttä. Sota Ukrainassa jatkuu, ja sen vaikutukset tuntuvat kaikkialla Euroopassa. Päivänpolttavien kriisien taustalla ilmastonmuutos ja lajikato vain kiihtyvät ja aiheuttavat myös inhimillistä kärsimystä. Miten tämän kaiken voisi ratkaista?

Sitten luovutin ja mietin, mikä yksittäinen asia voisi olla minun utopiassani paremmin. Koska tässä juttusarjassa on jo unelmoitu maailmasta esimerkiksi ilman rasismia tai sukupuoleen perustuvaa syrjintää, päätin tarttua arjessa hyvin konkreettisesti läsnä olevaan aiheeseen, teknisiin laitteisiin. Sain ajatuksen katsellessani vanhaa tablettia, jonka olin saanut kauan sitten käyttööni työnantajalta. Laite oli pitkään erittäin toimiva, luotettava ja käyttökelpoinen, kunnes se yhtäkkiä lakkasi pyörittämästä ohjelmia yksi kerrallaan. Mikään siinä ei mennyt varsinaisesti rikki. Laitteen näyttö ja kuori ovat edelleen yhtä siloiset kuin hankittaessa. Se ei missään tapauksessa näytä romulta, joka joutaisi roskiin. Haluaisin sen yhä toimivan!

En ole kiinnostunut tekniikasta, eivätkä kännykkäuutuudet tai älykellot kiehdo minua tippaakaan. Siksi yllätän itseni, kun totean, että ehdottamani utopia on luonteeltaan tekninen. Minun utopiassani tekniset laitteet kestävät vuosikymmeniä tai vaikka koko käyttäjän eliniän. Siellä ei ostella tämän tästä uusia kännyköitä, eikä uuden laitteen mukana myöskään ole pakko hankkia kokonaista oheistuotteiden sarjaa latureineen ja adaptereineen.Olisi mahtavaa, jos jokaisella olisi elämän aikana yksi puhelin ja yksi tietokone, jotka olisivat korjattavia ja tarvittaessa hieman muunneltavia. Myös kuulokkeet ja muut lisälaitteet saisivat kernaasti kestää nykyistä pitempään. Utopiassani akkujen materiaalit olisivat uusiutuvia, kuoret kestäviä ja kauniita. Ohjelmistojen päivitykset eivät muuttaisi muuten täysin ehjiä laitteita hetkessä elektroniikkaromuksi. Myös laitteiden latausjohdot sopisivat kaikkiin laitteisiin – viimeksi mainittuun onkin jo tulossa EU-tason muutos, kun USB-C:sta tulee yleislaturi.¹

Mitä iloa tästä sitten olisi? Ihmisten ei enää tarvitsisi ostaa jatkuvasti uusia laitteita ja lisähärpäkkeitä, jolloin säästyisi rahaa ja vaivaa. Laitteen mennessä rikki sen voisi viedä korjaamoon, mikä työllistäisi korjaajia. Kaapit ja laatikot eivät täyttyisi entisistä laitteista ja johdoista, joissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että jokin osa on hajonnut tai käynyt vanhanaikaiseksi. Minun lisäkseni on varmasti olemassa paljon muitakin, jotka haluaisivat kerran hankittujen laitteiden kestävän pitkään. Nythän on nimittäin niin, että vaikka ostaisi kuinka kalliin laitteen, voi olla varma, että se ei tule kestämään vuosikymmeniä.

Yksilöä suuremmassa mittakaavassa, globaalilla tasolla, kestävillä laitteilla olisi todellista parantavaa vaikutusta. Ne auttaisivat hillitsemään ilmastonmuutosta, koska uusien laitteiden valmistaminen (ja kuljettaminen ja myyminen jne.) vain muutamaa käyttövuotta varten tuhlaa valtavasti energiaa ja luonnonvaroja. Kestävien laitteiden valmistaminen voisi auttaa myös maailmanlaajuisen epätasa-arvon kitkemisessä, kun teknistä rihkamaa ei enää valmistettaisi halpatyömaissa epäinhimillisillä ehdoilla. Kun akkujen materiaalit olisivat kierrätettäviä, ei kaivoksia tarvitsisi perustaa sen paremmin globaaliin etelään kuin suomalaisille luonnonsuojelualueillekaan. Jos tekniset laitteet kestäisivät vuosikymmeniä, emme tuottaisi niin järjettömiä määriä ongelmajätettä, metalliromua ja muoviroskaa kuin nyt.

Joku saattaa älähtää, että tällainen utopia kuulostaa paluulta kivikaudelle. Se ei minua haittaa. Olen jo sen ikäinen, että muistan sen muinaisen ajan, jolloin käytettiin ikuisesti kestäviä lankapuhelimia ja kirjoituskoneita. Elämänlaatu ei ymmärtääkseni ollut silloin sen heikompi kuin nykyäänkään, mutta emme olleet maapallolle ja ympäristöllemme niin raskas taakka. Enkä sitä paitsi ole ehdottamassa mitään niin utopistista kuin internetin sulkeminen tai WhatsAppin korvaaminen kirjekyyhkyillä. Itse asiassa olen sitä mieltä, että siirtyminen kestäviin teknisiin laitteisiin ei vaatisi meiltä paljonkaan, päinvastoin: pidän tämän utopian toteuttamista mahdollisena.

Kirjoittaja on Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori, joka työskentelee tällä hetkellä Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella -hankkeessa (https://kirjallisuusjailmastokriisi.fi/).

Julkaistu 11/2022.