Pääkirjoitus: Kuolema
JUSSI LAHTINEN
Kirjoittaessani tätä pääkirjoitusta mieleni valtasi vastustamattomasti déjà vu -tunne. Taannoin vuoden 2020 ensimmäisen numeron teemaksi valikoitui ”Luonto”. Tällöin emme olisi toimituskunnassa osanneet ikimaailmassa uskoa, että ihmisen ja luonnon (lue: viruksen) suhde voisi määritellä arkeamme niin kokonaisvaltaisesti kuin se ensimmäisen pandemiakevään aikana teki. Nyt tunnistan samanlaisen ajatuksenjuoksun: vaikka sodan uhkaavat varjot olivat ilmassa jo tammikuussa 2022 – kuolema-teemaa valittaessa – en olisi uskonut, että totaalinen tuhoamissota voisi rantautua Eurooppaan. Niin kuitenkin kävi. Väkivaltainen kuolema, Vladimir Putinin ja hänen armeijansa julmuus sekä ukrainalaisten urheus ja hätä ovat todellisuutta maanosassa, jonka vielä hetki sitten ajattelimme olevan maapallon rauhallisin.
Nykytodellisuus luo uudenlaisen kontekstin tämän numeron artikkeleille, jotka käsittelevät kuolemaa ennen kaikkea kulttuurisena ilmiönä. Kuoleman luonnollisuus tulee esiin Heidi Laurinvaaran ja Jonna Rantalan teksteissä. Rantala pureutuu kuoleman tarkasti määriteltyihin rituaaleihin Vienan Karjalassa. 1900-luvun alussa kerättyjen perinneaineistojen avulla Rantala johdattelee lukijan aina kuoleman hetkestä vainajan muisteluun asti. Vienan Karjalassa kuolema ei ollut – eikä edelleenkään ole – lopullinen lähtö, vaan ainoastaan siirtyminen tämänilmaisesta tuonilmaiseen, yhteisöstä toiseen.
Heidi Laurinvaaran artikkelissa keskiössä on länsimainen suremisen kulttuuri – tarkemmin sanottuna surupukeutuminen Yhdysvalloissa 1900-luvun vaihteessa. Jos Vienan Karjalan kuoleman rituaalit olivat tarkasti määriteltyjä, oli sitä myös surupukeutumisen koodisto Atlantin tuolla puolen. Empiirisenä aineistona Vogue-lehti tarjoaa artikkelissa sukelluksen surupukeutumisen etiketteihin, jotka vaihtelevat yhteiskuntaluokan ja sukupuolen mukaan. Laurinvaaran mukaan: ”Surupukeutumisen idea oli aikalaisille itsestäänselvyys, mutta nykypäivän perspektiivistä katsottuna se on osa monimutkaista merkitysten verkostoa.”
Vuokko Schoultz johdattelee lukijan maailmansotien väliseen aikaan ja kuoleman käyttöön poliittisessa retoriikassa. Artikkelin keskiössä on Kansalliseen Edistyspuolueeseen kuulunut Väinö Lassila, josta tuli 1930-luvulla yksi Suomen merkittävimmistä ihmisoikeusaktivisteista ja kuolemanrangaistuksen vastustajista. Miina Juutila taas käsittelee artikkelissaan Ukrainan tapahtumien näkökulmasta murheellisen ajankohtaista teemaa: sotilaspappien lähettämien suruviestien tuottamaa kuvaa kuolemasta toisen maailmansodan aikana. Suomalaisten sotilaspappien suruviesteissä kuolema rakentui ennen kaikkea “koti, isänmaa ja uskonto” -ajatusta painottavan hyvän kuoleman diskurssille, vaikkakin sotavuosien kuluessa viestien sanoma muuttui optimistisesta pessimistisemmäksi.
Numeron toinen osio rakentuu vahvasti kuoleman ja taiteen suhteelle. Kuoleman vääjäämättömyys ja lopullisuus ovatkin kiehtoneet taitelijoita aina. Camilla Aaltonen analysoi William Shakespearen antiikkiin sijoittuvia näytelmiä, ja sitä, miten kuolema on näissä kuvattu erilaisten soturihahmojen kilvoittelun kontekstissa. Näytelmissä toisiinsa vertautuvat sankariparit tavoittelevat kuolematonta mainetta yrittämällä tappaa toinen toisensa taisteluissa. Sotilaiden kilvoittelu rinnastuu monien taiteilijoiden unelmaan kuolemattomuudesta. Flóra Várkonyi nostaa esiin kaksi toisiinsa vertautuvaa ja samaan aikaan vaikuttanutta ”kuolematonta” runoilijaa: suomalaisen Eino Leinon ja unkarilaisen Endre Adyn. Artikkelissa Várkonyi tunnistaa Leinon ja Adyn runouden kuolemakuvastosta yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja. Teksti on tärkeä avaus, koska Adyn runoutta ei Suomessa ole tätä ennen käsitelty.
Rosa Huupposen mukana siirrytään sotien jälkeiseen aikaan, jolloin kuvataiteilija Elga Sesemann nousi Suomen johtavien ekspressionistien joukkoon. Huupposen mukaan kuolema oli yksi Sesemannin tuotannon keskeisistä teemoista. Artikkelin teksti ja Sesemannin teosten kuvat luovat kokonaisvaltaisen katsauksen taiteilijan kuolema-aiheiseen tuotantoon. Antti Okko nostaa omassa tekstissään keskiöön kansantaiteilija Juice Leskisen, jonka sanoituksissa kuolemalla on ollut näkyvä rooli. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii unohtumaton kappale ”Ei elämästä selviä hengissä”. Okko korostaa, että Leskisen tuotannon punaisena lankana on toiminut auktoriteettien vastaisuus, ja Leskisen mukaan myös kuoleman kohdalla on tärkeää sisäistää, ettei sitä ole syytä pelätä, vaan elämää on elettävä omien ehtojen mukaan.
Numeron päättää Tiina Ollilan artikkeli ”Tuotantoeläimen näkymätön kuolema – tutkimusta teurastamoissa”. Teksti muistuttaa lukijaa siitä, että myös muut eläimet kuin ihminen kohtaavat väkivaltaista kuolemaa. Ollila vetää yhteen ympäri maailmaa tehtyjä etnografisia tutkimuksia teurastamoista. Samalla hän toteaa: ”[…] etnografinen teurastamotutkimus voi paljastaa eläinten kaltoinkohtelua ja institutionalisoitua väkivaltaa, joka sisältyy teurastusprosessin protokollaan. Kyse ei ole vain siitä, ovatko työntekijät epätavallisen julmia käyttäytymisessään eläimiä kohtaan vaan siitä, miten koko työnkuvan luonne ja työ oikeutetaan.” Artikkeli antaa ajattelemisen aihetta itse kullekin.
Kokonaisuudessaan numero on harvinaisen tuhti lukupaketti, jossa kuoleman dialektisuus tulee vahvasti esille. Toisaalta kuolema ymmärretään artikkeleissa elämän luonnollisena jatkeena, siirtymisenä pois tästä fyysisestä maailmasta jonnekin muualle. Tätä merkityksellistetään esimerkiksi erilaisten riittien ja vaatetuksen avulla. Samalla kuolema on ”Suuri Pelottava”, lopullinen tyhjyys, joka on läpi historian kiehtonut muun muassa kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita. Nykyään kuolema on piiloutunut sairaaloihin ja tuotantolaitoksiin, ja kun se ryöpsähtää eteemme – esimerkiksi sodan tai pandemian kautta – joudumme pohtimaan suhdettamme kuolemaan. Myös muiden eläinten kuoleman näkyväksi tekeminen herättää ajattelemaan.
Yhtä kaikki, kuolema on osa elämää, mutta turhaa, väkivaltaista kuolemaa emme saa ymmärtää – tai hyväksyä.