Raskas velvollisuuteni on vahvistaa ennakkotieto, jonka mukaan -------- [Paikka nimelle] on antanut henkensä kodin, kristillisen uskon ja isänmaan vapauden puolesta. Suuri on menetyksenne ja raskas surunne. Ymmärrän, että koko elämänne tuntuu kuin pysähtyneen ja olevan vailla tarkoitusta. Tiedän kuitenkin, että murheenne keskellä sydämenne jollakin tavoin iloitsee siitä, että vainajanne on antanut kalliin uhrin kaiken sen puolesta, mikä elämänne tekee elämisen arvoiseksi. Hänen uhrinsa onkin oleva Teidän kuihtumaton kunnianne. Mutta sydän ei silti rauhoitu eikä tyydy. Se hätäilee ja tekee tuskaisia kysymyksiään. Tähän pimentoon kykenee heittämään valoa ainoastaan Jumalan mittaamaton armo, jonka laupias Jumala on antanut meidän tähtemme Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Rakas Herramme Jeesus kutsuu luokseen niitä, jotka ovat työtätekeviä ja raskautettuja. Niiden sieluille hän lupaa levon. Tämä tarkoittaa teitäkin. Se rohkaiskoon Teitäkin surunne kantamisessa.¹

[Sotilaspapin allekirjoitus]
[Jälkikirjoitus]

Yllä oleva tunteisiin vetoava teksti suunniteltiin toisen maailmansodan aikana kaatuneiden omaisille lähetettäväksi suruviestiksi. Tämä valmis moniste on kuitenkin vain yksi esimerkki omaisille lähetyistä suruviesteistä. Yleensä sotilaspappeja kehotettiin turvautumaan valmiiseen monisteeseen vain pakon edessä, ja kirjoittamaan sen sijaan henkilökohtaisempia kirjeitä.² Nämä suruviestit kertovatkin omalta osaltaan siitä, miten kuolemaa sotavuosien Suomessa käsiteltiin.

Toisen maailmansodan aikana kaatui yli 90 000 suomalaista sotilasta. Sotilaan kuolema käynnisti sodan aikaisessa Suomessa tarkkaan organisoidun tapahtumaketjun, joka yleensä alkoi kaatuneen evakuoinnista ja päättyi sankarihautajaisiin. Lisäksi suruviesti tuli välittää kaatuneen omaisille. Talvisodan alusta asti tämä tehtävä kuului sotilaspastoreille. Aluksi ilmoitus sotilaan kaatumisesta lähetettiin kotijoukkojen esikunnan rovastintoimistolle, joka toimitti ilmoituksen eteenpäin asianomaiselle kirkkoherralle. Tämä puolestaan vei tiedon kaatuneen omaisille. Kun kaatuneita ryhdyttiin talvisodan aikana systemaattisesti evakuoimaan kotipaikkakunnilleen, huomattiin, että kirjeitse tapahtuva ilmoitusmenettely ei yksinään ollut tarpeeksi nopea. Ruumiit saattoivat saapua kotiin ennen kirjeitse lähetettyä ilmoitusta, mikä johti ikäviin tilanteisiin. Tiedonvälityksen nopeuttamiseksi kaatumisesta ryhdyttiin ilmoittamaan puhelimitse tai sähkeitse rovastintoimistolle. Joukko-osastojen pastoreiden tuli silti edelleen kirjoittaa osanottokirje omaisille ja kertoa mahdollisia lisätietoja kaatumisesta.³

Tässä artikkelissa pohdin, minkälaisena kuolema sotilaspappien suruviesteissä näyttäytyi. Aluksi avaan suruviestien luonnetta historiantutkimuksen lähteenä, jonka jälkeen pohdin kuoleman roolia pappien kirjeissä. Hyödynnän tarkastelussani diskurssintutkimuksen menetelmiä. Kriittisen diskurssianalyysin kehittäjän Norman Faircloughin määritelmän mukaan diskurssit ovat tietystä näkökulmasta tehtyjä sosiaalisten käytäntöjen konstruktioita tai merkityksellistämistä.⁴ Yksinkertaisemmin diskurssin voisi määritellä esimerkiksi tietylle ryhmälle, tilanteelle tai ideologialle ominaiseksi kielelliseksi käytännöksi, joka sekä heijastaa että rakentaa maailmaa.⁵ Diskurssintutkimuksen määrittelyä vaikeuttaa sen moninaisuus ja epäyhtenäisyys. Helpompaa onkin ymmärtää se eräänlaisena viitekehyksenä, jonka puitteissa tehdään tutkimusta kielenkäytön ja yhteiskunnan suhteesta eri tieteenaloilla ja erilaisia menetelmiä hyödyntäen.⁶

Sotilaspappien kirjoittamissa suruviesteissä ymmärrän kuoleman eräänlaisena toistuvana diskurssina eli puheentapana, jonka kautta sotilaan kuolemaa kirjeissä käsitteellistetään ja merkityksellistetään. Suruviesteissä sotilaan kaatumisesta kirjoitetiin eräänlaisessa hyvän kuoleman diskurssissa, jota rakennettiin niin omaisten eli kirjeen vastaanottajien, sotapropagandan kuin myös sotilaspappien, eli kirjeiden kirjoittajien itsensä, näkökulmasta. Artikkeli perustuu Tampereen yliopistossa vuonna 2018 valmistuneeseen kandidaatintutkielmaani ”Me Isänmaahan kerran taas yhteen pääsemme” – sotilaspappien kirjeet kaatuneiden omaisille talvi- ja jatkosodan aikana.⁷

Kaatuneiden omaisille lähetettyjä suruviestejä on tallennettu jonkin verran Kaatuneiden Omaisten Liiton toimesta, ja tallennetut suruviestit ovat kokonaisuudessaan jokaisen halukkaan luettavissa liiton nettisivuilla.⁸ Suruviestien lisäksi olen hyödyntänyt jatkosodan aikana julkaistua sotilaspappien omaa Sotilaspappi-lehteä, joka ilmestyi jatkosodan aikana ja oli tarkoitettu ainoastaan palveluskäyttöön. Lehden kirjoituksissa tulevat esille sotilaspappien ohjeistukset, sekä omat henkilökohtaiset näkemykset. Esimerkiksi heinäkuussa 1944 ilmestyneessä numerossa sotilaspapit jakoivat kokemuksiaan suruviestin kirjoittamisesta.

Tutkielmani aineisto koostui 27:stä sotilaspapin kirjoittamasta suruviestistä. Tarkastelemani kirjeet kuvasivat tasaisesti sodan eri vaiheita, ja kaatuneet sotilaat edustivat erilaisia sotilasarvoja.⁹ Se kenelle suruviestit kirjoitettiin, riippui kaatuneen sotilaan siviilisäädystä ja lähiomaisista. Perheellisen sotilaan kirje osoitettiin hänen leskelleen, kun taas naimattoman kuolemasta kirjoitettiin tämän vanhemmille. Tutkimukseni puitteissa tein aineistostani aluksi erikoiselta näyttävän havainnon: vaikka suurin osa sotavuosina menehtyneistä suomalaissotilaista oli nuoria ja naimattomia, omassa aineistossani useimmat suruviestit oli vanhempien sijaan osoitettu sotaleskille. Eroa selittänee suruviestien säilyminen, sillä sotilaspapin lähettämä kirje on todennäköisemmin säilynyt tähän päivään, kun kaatuneelta on jäänyt leski ja mahdollisesti lapsia suruviestiä vaalimaan. Vastaavasti vanhemmille lähetetyt kirjeet ovat saattaneet helpommin hävitä vuosien saatossa ja vanhempien kuoltua.¹⁰

Omaa kandidaatintutkielmaani lukuun ottamatta suruviestejä on toistaiseksi käsitelty historiantutkimuksessa harvoin. Ainoastaan Ilona Kemppaisen sankarikuolemaa käsittelevä ja uraauurtava väitöskirjatutkimus Isänmaan uhrit – sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana (2006) on käsitellyt omaisille lähetettyjä suruviestejä osana laajempaa aineistoa.¹¹ Nähdäkseni suruviestit ovat kuitenkin mielenkiintoinen lähde sekä uudelle sotahistorialle että kuolemantutkimukselle, sillä sotilaspappien kirjeiden kautta voidaan tarkastella esimerkiksi sotavuosien yhteiskunnan käsityksiä kuolemasta. Lisäksi talvi- ja jatkosodan aikana kirjoitetut suruviestit kuvaavat niin sotavuosien kielenkäyttöä, mielialojen muokkausta, kuin yksilöiden tunnemaisemiakin.¹²

Historiantutkimukselle suruviestit ovat luonteeltaan ainutlaatuinen lähdeaineisto. Tavallisen kirjeenvaihdon sijaan ne eivät edusta yksityishenkilöiden välistä dialogista kirjeenvaihtoa, joten niiden tutkimus ei suoraan rinnastu viime vuosina yleistyneeseen sota-ajan kirjeenvaihdon tarkasteluun. Tutkijan on myös hyvä huomioida suruviestien kirjoittajien, eli sotilaspappien kaksijakoinen asema, sillä virkatehtävässään he toimivat samaan aikaan niin puolustusvoimien kuin kirkonkin edustajina. Tästä huolimatta suruviestejä ei tule lukea ainoastaan sotaa tukevina tiedonantoina, sillä yksittäiset suruviestit kuvastavat ajallisen kontekstin lisäksi myös kirjoittajansa henkilökohtaisia näkemyksiä ja tuntemuksia.¹³

Suruviestien hyvä kuolema

Sotakuolemaa käsittelevissä suruviesteissä kuoleman kuvaaminen ei ole yhdentekevää. Sota vaikuttaa kulttuuriin ja kielenkäyttöön, mikä näkyy esimerkiksi sotakuolemaa käsittelevässä sanastossa. Vaikka kuolemasta käytetään rauhan aikanakin erilaisia kiertonimityksiä (nukkunut pois, päässyt lepoon), sota muodostaa kuolemalle omanlaisensa käsitteistön, kun sotakuolemat pyritään merkityksellistämään. Sotaponnistelujen jatkamiseksi tappiot tulee kääntää väkivaltaisesta, katkeruutta ja kapinamieltä synnyttävästä uhrista yhteisöä vahvistavaksi kollektiiviseksi kokemukseksi.¹⁴ Usein sotilaan kuolemaa kutsutaan kaatumiseksi, mutta myös symbolisempia nimityksiä löytyy.¹⁵ Esimerkiksi sotilaspapit kutsuivat suruviesteissä menehtynyttä sotilasta ajalle tyypilliseen tapaan yleensä sankarivainajaksi tai uhriksi, mikä kuvaa sota-ajan yhteiskunnan kuolemalle antamia merkityksiä. Jo pelkästään näiden nimitysten kautta rauhan aikana väkivaltaiseksi ja ennenaikaiseksi ymmärretty kuolema muuttuu sota-aikana merkitykselliseksi hyväksi kuolemaksi.

Ajatus hyvästä kuolemasta on hyvin kulttuurisidonnainen. Kemppaisen mukaan siihen voidaan kuitenkin liittää muutamia yleisiä ja useimmissa kulttuureissa tavattavia piirteitä. Kuoleman tulee olla esimerkiksi jollakin tavalla suhteessa yksilön elämään, ja kuolinsyyn on oltava yhteisölle tunnettu ja ymmärrettävä. Näin ollen sotilaskuolema taistelutilanteessa on hyvän kuoleman näkökulmasta paljon ymmärrettävämpi ja helpommin hyväksyttävissä, kuin saman nuoren miehen väkivaltainen kuolema rauhan aikana. Lisäksi hyvässä kuolemassa yhteisö pääsee suorittamaan sille tyypilliset kuolemanrituaalit ja hautaamaan vainajan yhteisön tapojen mukaisesti.¹⁶ Keskeisiltä paikoilta löytyvät suomalaiset sankarihautausmaat ovat tästä hyvän kuoleman piirteestä edelleenkin näkyviä konkreettisia paikkoja.

Sotilaspappien suruviesteissä hyvän kuoleman diskurssia voidaan tarkastella kolmesta eri näkökulmasta. Kemppaisen esittämien hyvän kuoleman piirteiden mukaisesti tuli suruviestien tarjota kaatuneen läheisille tietoa ja ymmärrystä sotilaan kuolemasta. Omaisten ja kaatuneen itsensä lisäksi hyvää kuolemaa voidaan suruviesteissä tarkastella myös niin sotaa tukevan propagandan kuin uskonnonkin näkökulmista.

Rintamalla kaatuneen sotilaan omaiset ovat kaivanneet tietoja vainajan viimeisistä hetkistä ja kuolemasta enemmän kuin rauhan aikana. Jos tällaisia tietoja ei suruviestistä ilmennyt, omaiset saattoivat tiedustella niiden perään.¹⁷ Monissa suruviesteissä kerrottiin suoraan sotilaan kuolemaan johtaneesta tilanteesta, vaikka sotilaspappeja myös muistuteltiin käyttämään omaa harkintaansa. Kovin väkivaltaisista kuolemista kirjeissä ei kirjoitettu, ja mieluummin kuoleman todettiin olleen nopea tai rauhallinen.¹⁸ Lisäksi papit kirjoittivat mahdollisuuksien mukaan kirjeisiin tietoja kaatuneen ruumiin kohtalosta. Esimerkiksi ruumiin tuhoutumisen tai katoamisen uskottiin olevan omaisille erityisen raskasta, kun omaiset eivät pystyneet suorittamaan normaaleja kuoleman rituaaleja ja hautaamaan läheisiään. Tällaisissa tilanteissa sotilaspapit pyrkivät erityisen lohduttaviin sanoihin.¹⁹

Suruviestit eivät sisältäneet ainoastaan tietoja vainajan viimeisistä hetkistä tai ruumiin ja omaisuuden kohtalosta. Kirjeissä rakennettu hyvän kuoleman diskurssi muodostui näiden tietojen lisäksi kuoleman merkityksellistämisestä kollektiiviseksi kokemukseksi koko kansakunnalle sekä pappien tarjoamasta uskonnollisesta lohdutuksesta.

Sotilas, kirkko ja kansakunta

Kirjoittaessaan suruviestejä sotilaspapit käyttivät kaatuneista ajalle tyypillisiä nimityksiä, joista yleisin oli sankarivainaja. Sankarikuolemaa tutkineen Kemppaisen mukaan sankarivainajaksi saatettiin kutsua ketä tahansa, joka oli kuollessaan armeijan palveluksessa. Kansainvälisesti tällainen sankaruuden korostaminen oli poikkeuksellista, mutta Suomessa sankarikuolema liittyi ennemminkin yhteisön puolesta toimimiseen, eikä niinkään vainajan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.²⁰ Suruviesteissä sankarikuolema myös yleensä ”saadaan”,²¹ eli se siis esitettiin jonakin haluttuna ja odotettuna, eikä missään nimessä negatiivisena asiana.²²

Sankarivainajan lisäksi toinen usein käytetty nimitys kaatuneesta oli uhri. Ryhmäsymboleita tutkineen Tuomas Teporan mukaan sodan uhrit otettiin sotavuosina yhteiseen käyttöön, ja vapaaehtoisesta uhrista muodostui eräänlainen koko kansakunnan kriisiajan symboli.²³ Kuolema oli kuitenkin vain uhrin äärimmäisin muoto, ja oman yhteisön hyväksi annetulla uhrilla voitiin käsittää myös kaikkea muutakin yksilöllistä liikkumatilaa kaventavaa toimintaa.²⁴ Suruviesteissä uhrin antajia olivat sekä menehtyneet sotilaat että heidän omaisensa. Kirjeissä saatettiin kirjoittaa sotilaan ”uhranneen elämäns䔲⁵ tai omaisten ”antaneen jalon uhrin isänmaan vapauden säilymisen puolesta”²⁶. Suruviesteissä uhraus kuvattiin siis joka tapauksessa vapaaehtoisena toimintana. Samalla väkivaltaiselle ja ennenaikaiselle kuolemalle halutiin antaa jonkinlainen merkitys, jotta sodan tappiot eivät aiheuttaisi tyytymättömyyttä sodankäyntiä kohtaan.²⁷ Kun omaisille kirjoitettiin kaatuneen uhranneen henkensä esimerkiksi isänmaan vapauden puolesta, sai kuolema ylevän ja koko yhteisölle tärkeän merkityksen, joka näkyi esimerkiksi sankarihautajaisissa. Useassa suruviestissä sodan vaatimia uhreja perusteltiin myös onnellisemmalla tulevaisuudella, kuten näissä jatkosodan alussa kirjoitetussa suruviestissä:

Tänä aikana on Suomi jälkeen joutunut antamaan monta parhaista pojistaan taistelussa kotiemme, isänmaamme ja uskomme puolesta. Sodan uhrit ovat raskaat. Mutta niillä turvataan lapsillemme ja lastenlapsille onnellisempi ja rauhallisempi tulevaisuus. Uhrit – tosin sanomattoman kalliit – eivät sittenkään ole menneet hukkaan.²⁸

Raskaan uhrin annettuanne olkaa vakuuttuneita siitä, että se on annettu suurempien arvojen puolesta. Kristillisyys ja tulevien polvien elämä, meidän lastemme, miljoonien Suomen tulevien lasten elämä on ollut uhrin varassa. Uhrit on annetut ja elämä ostettu.²⁹

Kuten lainauksista voidaan päätellä, sotavuosien Suomessa kirkko ja uskonnollinen retoriikka olivat vahvasti esillä. Jo sisällissodan jälkeisessä Suomessa kirkko ja uskonto liittyivät luonnostaan ensimmäisen tasavallan oikeistolaiseen ja isänmaalliseen ideologiaan. Papisto osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja politiikkaan. Kansanedustajan tehtävien lisäksi moni kirkon edustaja vaikutti esimerkiksi paikallisissa suojeluskunnissa. Toisaalta myös vuonna 1922 perustettu antikommunistinen ja oikeistonationalistinen ylioppilasjärjestö Akateeminen Karjala-Seura (AKS) sai toimintaansa mukaan monia nuoria pappeja ja teologian opiskelijoita.³⁰ Papiston yhteiskunnallinen aktiivisuus näkyi myös sen puheissa: kansakunta sekoittui kristillisiin käsitteisiin, isänmaanrakkaus ja kansallistunto yhdistyivät osaksi oikeaa uskonnollisuutta, ja kristillisyys sai julkisessa puheessa kansallisia piirteitä sekä toisinpäin.³¹ Sotavuosien propagandaan ajatus uskonnon ja kansakunnan yhteydestä sopivat hyvin myös siksi, että kirkolle jatkosota oli samalla myös pyhää uskonsotaa ateistista Neuvostoliittoa vastaan.³²

Sotavuosien papiston puheita tutkineen Jouni Tillin mukaan sotavuosien Suomessa kirkko oikeutti sodan teologisesti ja osallistui sotapropagandaan. Kirkko tuki sodanjohtoa, ja sodanjohto hyödynsi kirkon tarjoamaa uskonnollista oikeutusta sodalle.³³ Esimerkiksi ylipäällikön ensimmäisessä päiväkäskyssä käytetty ilmaus ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta”³⁴ kuvaa uskonnon kytkeytymistä sotavuosien isänmaalliseen henkeen jo heti talvisodan alusta lähtien. Tämä Mannerheimin käyttämä ilmaus sisältyi myöhemmin myös useisiin sotilaspastoreiden suruviesteihin.³⁵ Nationalistinen kansakunnan rakennus sai siis tukea kristillisistä käsitteistä, mikä ei ollut sinällään mitenkään poikkeuksellista. Ajatus Jumalan lunastamasta valitusta kansasta on yksi yleisimmistä kansakuntaa rakentavista myyteistä länsimaissa.³⁶ Isänmaa ja uskonto kietoutuvat toisiinsa myös tässä talvisodan aikaisessa suruviestissä, jossa usko oikeutti ja merkityksellisti taistelun:

Näinä päivinä kaikkien ajatukset ovat täällä, missä taistellaan isänmaan, vapauden ja omien kotiemme koskemattomuuden, kaikkein pyhimmän uskomme puolesta. Lukemattomat kodit ovat lähettäneet tänne parhaat poikansa ja miehensä. Muuta mahdollisuutta meillä ei ole ollut kuin ase kädessä käydä vastustamaan idän saastaa ja jumalattomuutta. Teemme sen Jumalan nimessä ja Hänen apuunsa luottaen.³⁷

Suruviesteissä määriteltiin myös oikeanlaista suhtautumista kuolemaan. Annettu uhri oli koko kansankunnan yhteinen, ja yksilön tragedian sijaan kyse oli koko kansan surusta. Sotavuosien julkisessa keskustelussa kaatuneiden omaisia ohjeistettiin ”oikeanlaiseen” suremiseen, ja nämä näkemykset välittyivät myös suruviesteissä. Kemppaisen mukaan suruviestit luonnostelivat niin ihanneuhrin kuin -surunkin.³⁸ Varsinkin jatkosodan alun sotainnostuksessa suruviestit puhuvat omaisten menetyksestä koettelemuksena, joka tuli ”kiittäen kestä䔳⁹. Yhtä lailla alussa kuvatussa valmiissa monisteessa välittyy kuva omaisesta, joka murheensa keskellä myös iloitsee sankarikuoleman tuottamasta kunniasta.⁴⁰ Omaisten ei siis tullut olla ainoastaan passiivisia surijoita, vaan aktiivisia uhrin antajia.⁴¹ Sotavuosina surun tuli olla hallittua ja kollektiivista, kuten seuraavat suruviestit osoittavat:

--Ja kyyneleetkin meidän täytyy pyyhkiä pois, kun tiedämme, että (nimi poistettu) on saanut iäisyyskutsun kaikkein kauneimmassa. Hän on kaatunut sankarina isänmaansa vapauden puolesta.⁴²

--Älköön siis suru Teitä masentako. Vaan olkoon tämäkin kallis lunnas osaltaan meille kaikille kannustimena jalon taistelumme lopulliseen voittoon viemiseksi.⁴³

Suruviestien tavat puhua kuolemasta eivät pysyneet pitkien sotavuosien aikana kuitenkaan muuttumattomina. Näyttää siltä, että jatkosodan lopussa pappien mahdollisuudet kirjeiden kirjoittamiseen vähenivät, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys sitoi pappeja kaatuneiden evakuointiin ja jopa taistelutoimintaan. Kesällä 1944 kirjoitetut kirjeet onkin usein lähetetty useita päiviä, jopa viikkoja sotilaan kuoleman jälkeen, kun aiemmin suruviestit oli yleensä kirjoitettu heti menehtymistä seuranneina päivänä. Samalla kirjeistä alkoi välittyä rintamalla vallinnut pelko ja epäjärjestys, ja lohduttavaksikin tarkoitetut sanat eivät enää korostaneet kansakunnan onnellisempaa tulevaisuutta, vaan rukoilivat sille armoa:

--Rukoillaan jokainen, että Jumala olisi Suomen kansalle ja sen yksityisille jäsenille armollinen ja tulisi meille turvaksi, kun raskaat painot lepäävät päällämme.⁴⁴

--Saamme rukoilla, että Herra vielä armahtaisi tätä kansaa ja antaisi sen elää vapaana ja itsenäisenä.⁴⁵

Sodan alusta loppuun asti suruviestit säilyivät uskonnollissävytteisinä. Muuttuvat tilanteet ja sodan mielenmaisemat vaikuttivat siihen, että siinä missä sodan alun kirjeet huokuvat taistelua ja voittoa, aineiston viimeisissä kirjeissä korostuu lähinnä vain kristillinen pelastussanoma. Esimerkiksi Ville Kivimäki on todennut sodan alussa vallinneen paatoksellisen isänmaallisen retoriikan kuluttaneen itsensä vähitellen loppuun.⁴⁶ Tämä näkyy myös pappien kirjoittamissa suruviesteissä. Isänmaan uhrien hävitessä suruviestien sivuilta jäljelle jäi vain Raamatun tarjoama pelastus.

Sotilaspapit ja Herran sana

Varsinkin sodan alkuvaiheessa meitä pataljoonan ja peeston⁴⁷ pappeja kehotettiin osoittamaan kirjeissä isänmaan vapaus, joka uhrit vaatii. Sittenkin pidän tärkeämpänä puhtaasti sielunhoidollista Raamatun lohtuun perustuvaa puolta. Eivät omaiset niinkään tule lohdutetuksi sillä tiedolla, että armas isänmaa vaatii uhrit kuin puhtaalla Herran sanalla.⁴⁸

Vaikka sotilaspapit suruviestejä kirjoittaessaan edustivat sotaa käyvää valtiota, kirjoittivat he todennäköisesti samalla myös oman luonteensa ja vakaumuksensa mukaisesti.⁴⁹ Suruviestejä ei tulekaan lukea vain sotaa tukevana valtion propagandana,⁵⁰ vaan myös kirkon ja pappien itsensä näkemyksiä heijastavina kirjeinä. Hyvän kuoleman diskurssiin vaikutti sotaa tukevien pyrkimysten lisäksi se, että omaisten surua pyrittiin helpottamaan niin kristillisellä pelastusopilla kuin jälleennäkemisen toivollakin.

Tarkkoja tietoja yksittäisistä sotilaspapeista on vaikea saada, mutta joitakin oletuksia kirjeiden ja yleisten tietojen pohjalta voidaan kuitenkin tehdä. Tiedetään esimerkiksi, että suruviestejä rintamalla kirjoittaneet sotilaspapit olivat yleensä nuoria pappeja tai peräti vasta teologian opiskelijoita, sillä vanhemmat papit sijoitettiin yleensä kotirintamalle tai esikuntatehtäviin.⁵¹ Toisaalta suruviestien sisällöt saattavat paljastaa jotakin kirjoittajastaan. Voidaan esimerkiksi pohtia, oliko Siionin virsiä lainaavalla sotilaspapilla herätysliiketaustaa, tai näkyikö papeille yleinen AKS:n jäsenyys vahvana isänmaallisena otteena osassa suruviestejä?

Kirkon ja papiston näkökulmasta suruviestien hyvä kuolema näyttäytyi niin kaatuneen itsensä uskonnollisuutena kuin myös hänen omaisilleen tarjottuna uskonnollisena lohdutuksena. Esimerkiksi Sotilaspappi-lehdessä suruviestien kirjoittamista kuvattiin kotirintamalle suuntautuvana sielunhoidollisena tehtävänä,⁵² jonka myötä rintamalla toimineiden sotilaspappien työ ulottui myös kotirintamalle.

Harva sotilaspappi tunsi henkilökohtaisesti kaatuneita sotilaita, joiden omaisille hänen tuli kirjoittaa. Tämä ymmärrettävästi vaikeutti henkilökohtaisten kirjeiden kirjoittamista, joten pappeja kehotettiinkin mahdollisuuksien mukaan hankkimaan tietoja kaatuneesta.⁵³ Esimerkiksi yhdessä suruviestissä pappi pyrki lohduttamaan kaatuneen sotilaan leskeä kertomalla kaatuneen taskusta löytyneen uskonnollista kirjallisuutta. Kirjoittaja totesikin että: ”Jos tuo Jumalan sana on saanut eläväksi tulla ja Kristuksen kirkastus vapahtajaksi, niin silloin ei miehenne matka ole kesken katkennut, vaan hän on nyt perillä odottamassa puolisoaan ja lapsiaan sinne tuleviksi. Antakoon Jumala tämän toivon olla lohtunanne!”⁵⁴

Näin kaatuneen henkilökohtaisen uskon avulla rakennettiin kuvaa hyvästä kuolemasta kristillisen pelastussanoman kautta. Väkivaltaisen tai ennenaikaisen kuoleman sijaan sotilaspapit pystyivät tukeutumaan kirjeissään Jumalan tahtoon. Hyvä kuolema saattoi myös toisaalta näyttäytyä kuolemana, johon oli osattu ennalta varautua, kuten tässä joulukuussa 1942 lähetyssä suruviestissä ilmenee:

Tänään klo 15 tuotiin miehenne JP:lle, hän oli jo silloin lähtenyt viimeiselle matkalleen. Hänen mukanaan oli hänen nuori veljensä, joka minulle kertoi myös Teistä, istuimme hetken aikaa yhdessä ja puhuimme, miehenne veli kertoi, että miehenne oli kyllä aina valmis lähtemään ja hänen vuoronsa olisi lähteä. Sehän onkin pääasia, että olemme aina valmiit lähtemän iäisyyteen. Tunsin muuten miehenne hyvin, lähdimme syyskuun alussa yhdessä lomallekin. Nyt hän tulee kotiin – iäksi.⁵⁵

Kristillinen hyvä kuolema ei kirjeissä tarkoittanut kuitenkaan pelkästään kaatuneen henkilökohtaista uskoa. Niin sotilaan kuin hänen perheensäkin uskonnollisuutta pidettiin hyvän kuoleman takeena esimerkiksi tässä kesäkuussa 1944 kirjoitetussa suruviestissä:

Varmaan Teillä on nyt myös ollut hätä siitä, miten kärsi rakkaani, olivatko hänen asiansa selvät Jumalan kanssa. Uskon, että myös Teidänkin kodissanne pyrittiin elämään lähellä Vapahtajaa, että siellä viljeltiin rukousta ja Jumalan pyhää sanaa. Miehellänne oli mukanaan hyvän kodin ja hurskaan puolison siunaus ja esirukoukset. Tässäkin asiassa meidän täytyy jäädä luottamaan siihen, että Elävä Vapahtaja on ollut lähellä rakastanne hänen lähtöhetkellään lupauksensa mukaisesti: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”⁵⁶

Hyvään kuolemana liitetty uskonnollisuus ei kyseisessä suruviestissä olekaan riippuvainen ainoastaan kaatuneen itsensä jumalasuhteesta, vaan siinä nostetaan esille myös hyvän kodin ja hurskaan vaimon merkitystä. Usko toi suruviestien retoriikassa lohtua niin vainajan viimeisiin hetkiin kuin omaisten vaikeaan tilanteeseenkin, kuten esimerkiksi tässä virttä 212 lainaavassa suruviestissä:

Rakas puolisonne on saanut nyt laskea sauvansa täällä kyynelten tiellä. Niin paljon on Taivaallinen Isä armossaan suonut itkua täällä, mutta toivon mukaan hän nyt on päässyt vaivoistaan Kristuksen luokse. Sinne on hän kutsumassa Teitäkin, siellä ihanan jälleen näkeminen. - - Jumala siunatkoon uhrianne, Jumala siunatkoon Teitä ja lohduttakoon Teitä. Aina seuraa sotaa rauha Päivämies palkitaan, kun loppuu taipaleemme. Niin voitosta iloitaan. Me isänmaahan kerran Taas yhteen pääsemme. Jos armonkeräjäisenä Täällä Jeesusta seuraamme.⁵⁷

Elokuussa 1944 kirjoitettu suruviesti enteili jo rauhaa. Samalla se korosti lohdutusta ja ajatusta iankaikkisesta elämästä. Uskonnollisesta näkökulmasta tarkasteltuna suruviestien ajatus hyvästä kuolemasta turvasi siis erityisesti jälleennäkemisen toivoon.

Lopuksi: Hyvä kuolema sotilaspappien suruviesteissä

Sotilaspappien suruviesteissä kuolema rakentui hyvän kuoleman diskurssille. Omaisille haluttiin antaa tietoja vainajan viimeisistä hetkistä, jotka mieluusti kuvattiin rauhallisiksi ja väkivallattomiksi. Samanaikaisesti kuolema tuli merkityksellistää sotaa tukevaksi tappioksi, ja kaatuneen omaisille tarjota surun ja hädän hetkellä hengellistä lohdutusta.

Sotilaspappien kaatuneiden omaisille kirjoittamat suruviestit rakensivat sotilaan kuolemasta kuvaa ylevänä ja uskonnollisena tapahtumana. Hyvän kuoleman diskurssissa kaatuneet sotilaat olivat uhranneet henkensä isänmaan puolesta, eikä kuolema siis ollut turha. Vaikka omaisille suunnatut kirjeet haluttiin pitää todenperäisinä, kuvattiin kuolema usein nopeana ja rauhallisena, kun taas sotilaan ruumiin tuhoutumista pidettiin omaisten kannalta erityisen lohduttomana. Näin hyvän kuoleman diskurssi tuli tavallaan esille silloinkin, kun kaatuneen kohtalo ei varsinaisesti sopinut ajatukseen hyvästä kuolemasta.

Suruviestit heijastelivat toisen maailmansodan vuosien tyypillisiä puheen tapoja. Sotilaan kuolemaan keskittyvissä kirjeissä nousee esille niin kaatuneen sotilaan isänmaan puolesta antama uhraus ja sankarillisuus – riippumatta yksilön sotilasarvosta tai kuolemaan johtaneista olosuhteista. Toisaalta suruviesteistä ilmenee sotavuosien kirkon ja kansakunnan käsitteellinen yhteen kietoutuminen, jossa sankarivainajien uhraus heijastui myös heidän hurskaiksi kuvattuihin omaisiinsa.

Hyvä kuolema ei kirjeissä saakaan merkitystä ainoastaan isänmaallisesta uhrauksesta, vaan sillä on myös uskonnollinen puolensa. Vaikka varsinkin jatkosodan alussa suruviestit kuvastivat ajan sotainnostusta, sotilaspappien kirjeissä korostui sodan alusta loppuun ennen kaikkea uskonnollinen lohdutus. Hyvän kuoleman kuvauksissa oleellista oli usein myös sotilaan ja hänen läheistensä uskonnollisuuden korostaminen. Murheen ja menetyksen keskellä omaisten toivottiin saavan lohtua jälleennäkemisen toivosta ja iankaikkisesta elämästä.

Kaatuneen omaisille sotilaan kuolema kuvatiin suruviesteissä kunniaa tuovaksi tapahtumaksi. Samalla määriteltiin ideaalia suhtautumista kuolemaan: varsinkin jatkosodan alussa nähtiin, että omaisten tuli surunsa keskellä olla myös kiitollisia sankarikuoleman tuomasta kunniasta. Hyvän kuoleman diskurssi ei tarkoittanutkaan pelkästään kuolemaa itsessään, vaan myös sen merkityksellistämistä kaatuneen sotilaan omaisille sekä koko kansakunnalle. Toisaalta vuoden 1944 suruviesteissä hyvää kuolemaa ei korostettu enää tulevien sukupolvien onnellisemman tulevaisuuden takaavana uhrina, vaan sotilaspappien lohdutukseen pyrkivä retoriikka korosti yhä enemmän niin sanottua herran sanaa. Hyvän kuoleman diskurssi ei siis pysynyt sotavuosien suruviesteissä muuttumattomana.

Nykylukijalle suruviestit ovat liikuttava kosketus sodan todellisuuteen, ja nähdäkseni erinomainen aineisto esimerkiksi historian tai uskonnon opetukselle. Niissä käsitellyt teemat ovat ylirajaisia, eikä tarve kääntää sotilaan kuolema merkitykselliseksi ole hävinnyt mihinkään. Tämän artikkelin kirjoitushetkellä sotilaspappien kirjeet ovat myös eurooppalaisen sodan näkökulmasta ajankohtaisempia kuin ehkä koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Valitettavasti tulevaisuuden historiankirjoitus voikin pohtia minkälaisia kulttuurisia merkityksiä kuolemalle on esimerkiksi Ukrainan sodan kontekstissa annettu, sillä yhtä lailla myös nykyajan sodankäynnissä sodan tappioille annetaan yksilöllisiä tragedioita laajempia merkityksiä.

Lähdeluettelo

Sota-ajan suruviestit, Kaatuneiden Omaisten Liitto. www.sotaorvot.net/2018_04_22_suruviestit2.pdf (viitattu 24.5.2022).

Sotilaspappi-lehti, 1942–1944. Kansalliskirjasto, Helsinki.

Kirjallisuusluettelo

Ahonen, Sirkka 2017. Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historian kirjoihin. Gaudeamus, Helsinki.

Fairclough, Norman 1997. Miten media puhuu. Vastapaino, Tampere.

Hytönen, Kirsi-Maria & Kivimäki, Ville (toim.) 2015. Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Vastapaino, Tampere.

Kansanaho, Erkki 1991. Papit sodassa. WSOY, Helsinki.

Kemppainen, Ilona 2006. Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kivimäki, Ville 2015. “Uusi Suomi. Sotasukupolvi ja sodanjälkeinen aika.” Teoksessa Kirsi-Marja Hytönen & Ville Kivimäki (toim.), Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Vastapaino, Tampere, 285–321.

Kivimäki, Ville 2019. ”Sankariuhri ja kansakunta- Suomalaiset sotakuolemat 1939–1945.” Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus, Helsinki. 277–310.

Juutila, Miina 2018. ”Me Isänmaahan kerran taas yhteen pääsemme”. Sotilaspappien kirjeet kaatuneiden omaisille talvi- ja jatkosodan aikana. Kandidaatintutkielma, Tampereen yliopisto. https://kolry.fi/wp-content/uploads/2019/02/Opinn%C3%A4ytety%C3%B6-sotilaspappien-kirjeist%C3%A4-kaatuneiden-omaisille.pdf (viitattu 24.5.2022).

Lehti, Lotta; Haapanen, Lauri & Kääntä, Liisa 2018. ”Diskurssintutkimus – monitieteinen ja monimenetelmäinen ala.” Soveltavan kielitieteen tutkimuksia Nr. 11, 4–19.

Murtorinne, Eino 1995. Suomen kirkon historia 4, sortovuosista nykypäiviin 1900–1990. WSOY, Helsinki.

Pajari, Ilona; Jalonen, Jussi; Miettinen, Riikka & Kanerva, Kirsi (toim.) 2019. Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus, Helsinki.

Pilke, Helena 2018. Omat haukkuivat politrukeiksi. Jatkosodan valistusupseerit. Docendo, Jyväskylä.

Raitis, Riikka 1993. ”Läheisen omaisen kaatuminen.” Teoksessa Riikka Raitis & Elina Haavio-Mannila (toim.), Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. WSOY, Helsinki, 247–279.

Tepora, Tuomas 2011. Lippu, uhri, kansakunta. Ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917–1945. Yliopistopaino, Helsinki.

Tilli, Jouni 2012. The Continuation War as a Metanoic Moment. A Burkean Reading of Lutheran Hierocratic Rhetoric. Jyväskylän Yliopisto, Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/40309/978-951-39-4864-1.pdf?sequence=1&isAllowed=y (viitattu 24.5.2022).

Tilli, Jouni 2014. Suomen pyhä sota. Papit jatkosodan julistajina. Atena, Jyväskylä.