Tarkastelen artikkelissani William Shakespearen kahta antiikkiin sijoittuvaa näytelmää Coriolanusta (Coriolanus) ja Troilusta ja Cressidaa (Troilus and Cressida) ¹ , ja kuinka kuolemaa käsitellään näissä. Keskityn molemmissa näytelmissä tasavahvojen ja toisiinsa rinnastuvien sotilaiden muodostamiin kilpaileviin pareihin, Coriolanukseen ja Aufidiukseen sekä Achillekseen ja Hectoriin. Shakespearen näytelmät tarjoavat renessanssiajan tulkinnan antiikin lähteisiin pohjautuvista kertomuksista, jolloin näytelmissä on nähtävissä merkityksiä sekä antiikista että renessanssista ja molempien tavoista käsittää kuolemaa. ² Olen erityisesti kiinnostunut siitä, kuinka näytelmät sijoittuvat näiden kuolemakäsitysten väliin. Antiikin kuolemakäsitystä tarkastellessani hyödynnän Jean-Pierre Vernantin tutkimusta sankarikuolemasta Homeroksen eepoksissa ja Katherine Edwardsin katsantoa kuolemasta antiikin Roomassa. Antiikin kreikkalaisia ja roomalaisia kuolemakäsityksiä yhdistää etenkin ajatus kuoleman merkityksellisyydestä tai kunniakkaasta sankarikuolemasta. Renessanssiajan vertailukohdan tutkimukselleni tarjoaa Michael Neill teoksessaan Issue of Death – Mortality and Identity (1997), jossa Neill esittää renessanssiaikana kuoleman alkaneen merkitä yhä enemmän identiteetin ja kaikkien yksilöllisten ominaisuuksien täydellistä katoamista. Käytän tarkastelussani myös Elizabeth Bronfenin teosta Over her Dead Body – Death, Femininity and the Aesthetic (1992) ja sen esittämiä ajatuksia kuolemasta ja toiseudesta. Tarkastelen artikkelissani, mitä merkityksiä ja odotuksia kuolemaan liitetään Coriolanuksessa ja Troiluksessa ja Cressidassa ja kuinka näytelmien aikana kuolemaan liitetyt merkitykset muuttuvat lopussa toisen kilpailijoista tappaessa toisen epärehellisin keinoin.

Troilus ja Cressida esittää rinnakkain kaksi kertomusta Troijan sodasta. Se kertoo rinnakkain Troiluksen yrityksestä hurmata Cressida ja kreikkalaisten kenraalien yrityksestä houkutella taistelemasta kieltäytynyt Achilles takaisin mukaan sotaan, sillä kreikkalaiset ovat joutuneet häviölle hänen vetäydyttyään taistelusta. Achilles on myös kreikkalaisista ainoa, jota pidetään tarpeeksi taidokkaana haastamaan troijalaisten paras sotilas, Hector. Troiluksessa ja Cressidassa on traagisesta lopustaan huolimatta paljon satiirisia piirteitä ja näytelmässä leikitellään lukijan odotuksilla, kun Homeroksen eepoksista tutuilla sankareilla on vaikeuksia osoittautua kuuluisan maineensa veroisiksi. Troilus ja Cressida perustuu moniin lähteisiin, mutta tarkastelemani osio perustuu ennen kaikkea Homeroksen Ilias-eepokseen ja, niin kuin James Heather huomauttaa, sen moniin uudelleenkirjoituksiin keskiajalla ja Shakespearen aikana. ³ Plutarkhoksen ja Liviuksen historiankirjoitukseen pohjaava Coriolanus taas esittää hiukan vakavamman tragedian nimikkohenkilönsä noususta ja tuhosta Rooman poliittisella kentällä. Caius Marcius voittaa itselleen lisänimen Coriolanus valloitettuaan Coriolin kaupungin käytännössä yksin ja tulee sotavoittojensa tähden valituksi Rooman konsuliksi. Hän joutuu kuitenkin kansan vihan kohteeksi kieltäydyttyään esittelemästä sodassa saatuja haavojaan yleisten tapojen mukaan ja tulee karkotetuksi Roomasta ennen kuin ehtii kunnolla edes astua virkaansa. Karkotettuna hän etsiytyy arkkivihollisensa ja volskien armeijan johtajan, Tullus Aufidiuksen, luokse, ja yhdessä he päättävät yhdistää voimansa Roomaa vastaan kostoksi sen kiittämättömyydestä.

Keskityn tarkastelussani erityisesti sotilaiden muodostamiin kilpaileviin pareihin. Tätä kilpailua näytelmissä kuvaa latinasta juontuva käsite ”emulation” (lat. aemulari), mikä tarkoittaa kamppailua ja kilpailua, mutta myös samaistumista ja jäljittelyä. ⁴ Vastustaja toimii vertailunkohteena, johon häneen rinnastuva sotilas voi peilata omia kykyjään ja omaa mainettaan. Coppélia Kahn tiivistää, että ottamalla mallia toisistaan, sotilaat pyrkivät ylittämään itsensä ja lopulta voittamaan jäljittelynsä esikuvan reilussa taistelussa. Toisiinsa taidoissaan rinnastuvat sotilaat pyrkivät tappamalla toisen ottamaan hänen paikkansa ja saamaan hänen maineensa itselleen. ⁵ Kilpailuun on liitetty epätasainen määrä kateutta ja vihaa, mutta myös ihailua ja rakkautta. ⁶ Kun kreikkalainen lähetystö otetaan vastaan Troijan kaupungissa, sotilaiden keskustelussa sekoitetaan aggressiota ja rakkautta, minkä sanavaihtoa seuraavassa Paris tiivistää: ”this is the most despiteful gentle greeting, / The noblest hateful love, that e’er I heard of.” ⁷ Vastakohtia yhdistelevä puheenvuoro kuvaa hyvin kilpailuasetelman ristiriitaisuutta. Ajoittain kilpailuasetelmaan liittyvä ihailu näyttäytyy jopa homoseksuaalisena ja pyrin artikkelissani tarkastelemaan myös näitä merkityksiä. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että renessanssiaikana nykyisen kaltaisia seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä identiteettikategorioita ei tunnettu, eivätkä homoseksuaaliset tunteet tai teot Shakespearen näytelmissä välttämättä liity siihen, kuinka hahmot mieltävät itseään. Artikkelissani viitatessani tästä lähtien homoseksuaalisuuteen tarkoitan ainoastaan samaan sukupuoleen välillä esitettyjä romanttisia tai seksuaalisia tunteita ja tekoja riippumatta hahmojen identiteetistä. ⁸ Bruce Smith huomauttaakin, että Shakespearen kuvaamissa antiikin sotilaiden homososiaalisissa yhteisöissä sekä aggressio että toveruus, jopa rakkaus, muita miehiä kohtaan sulautuvat varsin vaivattomasti yhteen ja näyttäytyvät pikemminkin saman ilmiön eri puolina ja keskeisenä osana miesten välisiä suhteita. ⁹ Keskityn kilpailun homoseksuaalisiin merkityksiin enemmän artikkelini loppupuolella. Aloitan tarkasteluni pohtimalla näytelmien välittämiä ajatuksia kuolemasta suhteessa antiikin ja renessanssin kuolemakäsityksiin. Tämän jälkeen keskityn sotilaiden idealisoituihin identiteetteihin, niiden rakentumiseen ja merkitykseen suhteessa kilpailuasetelmaan ja kuolemaan. Viimeisessä osiossa tarkastelen kilpailuasetelmaan sisältyvää tavoitetta alistaa ja tappaa toinen, ja kuinka nämä merkitykset muuttuvat näytelmien loppua kohden.

Kuolemakäsitysten välissä

Antiikissa ikuinen kunnia ja kuolematon maine liitettiin erityisesti sankarikuoleman ajatukseen. Jean-Pierre Vernant tarkastelee Homeroksen eeposten maailmaa ja esittää, että kuolemalla taistelussa sotilas saattoi taata itselleen ikuisen maineen. Kunniakkaan kuoleman nuorena nähtiin pelastavan sotilaan vielä kauhistuttavammilta kohtaloilta kuten unohdukselta ja vanhalta iältä. Kuolema myös nähtiin päättävän sotilaiden keskinäisen vertailun, sen taatessa kaatuneelle lopullisen ja kestävän kunnian. ¹⁰ Edwards jatkaa, että roomalaisaikana taistelussa kuolemista ei ihannoitu enää itseisarvoisena asiana, mutta kuolema ymmärrettiin edelleenkin merkityksellisenä ja erityisenä totuuden hetkenä, joka paljastaa yksilön todellisen luonteen. Myös Rooman sotilaallisessa yhteiskunnassa taistelussa kuolleita kunnioitettiin erityisesti heidän valmiudestaan uhrata henkensä Rooman puolesta. ¹¹ Tarkastelemissani näytelmissä nämä ajatukset kuolemasta voidaan nähdä tekstien taustalla. Achilleen ja Hectorin maineiden voi nähdä perustuvan siihen kuvaan, jonka Homeroksen Ilias-eepos heistä antaa, ja Iliaan asettamien odotusten voikin nähdä kummittelevan Shakespearen näytelmätekstin taustalla. Myös Coriolanuksen sotavoitot saavat hohtonsa siitä, että hän on kuolemaa halveksuen taistellut Rooman puolesta. Coriolanuksen äiti, Volumnia, painottaa antiikin ajatusta sankarikuolemasta todetessaan, että näkisi mieluummin poikansa palaavan sodasta kuolleena kuin pelkurina. Renessanssiaikana kuolemalla ei kuitenkaan yleisesti nähty samanlaista ylevöittävää vaikutusta kuin antiikissa. Michael Neill kirjoittaa, että renessanssiaikana kuolema alettiin käsittää pikemminkin kaiken yksilöllisen ja persoonallisen kadottavana, kaikki henkilökohtaiset saavutukset, sosiaaliset meriitit ja muista erottuvat merkit nielevänä, usein personifioituna voimana. Renessanssin yksilöllisyyden nousun myötä kuolema alkoikin näyttää väkivaltaiselta ja luonnottomalta loukkaukselta yksilön persoonaa kohtaan. ¹² Tämän käsityksen voi nähdä myös Shakespearen näytelmissä ja keskityn erityisesti tähän pohtiessani kuoleman käsittelyä niissä.

Renessanssin ja antiikin erilaiset kuolemakäsitykset muodostavat mielenkiintoisen ristiriidan tarkastelemissani näytelmissä. Shakespearen sankarien odotetaan asetettavan henkensä alttiiksi taistelussa ylläpitääkseen mainettaan, mutta he eivät kuitenkaan saa kuolla. Heidän on osoitettava halveksivansa kuolemaa säilyttääkseen antiikin lähteisiin pohjaava maineensa, mutta häviö ja kuolema taistelussa uhkaavat samaan aikaan mitätöidä heidän koko persoonansa. Shakespearen näytelmien sijoittuessa antiikkiin oman kuoleman halveksuminen säilyy oletusarvona, vaikka suhtautuminen kuolemaan onkin muuttunut antiikin lähteisiin nähden. Jos Homeroksella sankarin oma kuolema on viimeinen kaiken sovittava hetki, Shakespearella ratkaisevaksi nousee kilpailijan tappaminen: toisen kuolema. Molemmissa näytelmissä keskeiset sotilaat uskovat saavansa kestävän maineen vastustajan kuolemasta, eivät omastaan, mikä painottaa muutosta tavassa käsittää kuolemaa taistelussa. Feministisessä ja psykoanalyyttisessa tutkimusperinteessä kirjoittava Elizabeth Bronfen on korostanut sitä, että toisen kuoleman todistaminen vahvistaa samalla henkiin jäävän kokemusta omasta kuolemattomuudestaan. Toisen kuoleman kokeminen on samalla vahvistus itselle, että on vielä hengissä. Vaikka kuoleman kohtaaminen todistaakin, että kuolemaa on olemassa, vahvistuu samalla kokijan ajatus siitä, että kuolema ei ole hänen omansa. ¹³ Jos oma kuolema merkitsee identiteetin katoamista, painottaa toisen kuolema ennen kaikkea oman identiteetin säilymistä ja vahvistusta. Shakespearen näytelmissä vastustajan tappaminen merkitsee myös kilpailusuhteen päätöstä, jossa toinen sotilaista osoittautuu lopullisesti toista paremmaksi.

Lopussa vastustajan kuolema ei kuitenkaan vastaa niihin odotuksiin, joita siihen näytelmien kuluessa liitetään. Aufidius murhaa Coriolanuksen petturina tämän pysäytettyä heidän hyökkäyksensä Roomaan äitinsä pyynnöstä. Aufidius perustelee kuolemaa petoksella: ”he sold the blood and labour / Of our great action. Therefore shall he die, / And I’ll renew me in his fall.” ¹⁴ Viimeinen säe paljastaa Aufidiuksen odottavan oman maineensa kohoamista Coriolanuksen tappamisen myötä. Heti Coriolanusta puukotettuaan Aufidiuksen viha kuitenkin laantuu ja hänen voi nähdä katuvan tekoaan. Näytelmän loppu keskittyy pikemminkin Coriolanuksen muiston kunnioittamiseen hautajaiskulkueella, sen sijaan että se juhlistaisi Aufidiusta Coriolanuksen voittajana. Samoin Achilleus, hävittyään Hectorille reilussa taistelussa, päättää turvautua väkivaltaan. Achilleus puukottaa Hectoria sotilaidensa kanssa, kun tämä lepää taistelun jälkeen:

Achilles: To close the day up, Hector’s life is done. Hector: I am unarmed, forgo this vantage, Greek. Achilles: Strike, fellows, strike, this is the man I seek. [They kill Hector] […] On Myrmidons, and cry you all amain: “Achilles hath the mighty Hector slain”. ¹⁵

Achilles yrittää esittää itsensä Hectorin voittajana kuuluttamalla tekoaan julki, mutta muut kreikkalaiset eivät liity ylistykseen. Huolimatta siitä, että kreikkalaiset ovat odottaneet Hectorin kuolemaa, saa kuolema tapahtuessaan heidät vakaviksi: ”Diomedes: The bruit is, Hector’s slain, and by Achilles. / Ajax: If it be so, yet bragless let it be; / Great Hector was a man as good as he”. ¹⁶ Loppu keskittyy pikemminkin suremaan Hectorin muistoa niin Troijassa kuin kreikkalaistenkin leirissäkin sen sijaan, että se esittäisi Achilleen voittajana. Päinvastoin Hectorin tappaminen epärehellisin keinoin ei ylennä häntä, vaan pikemminkin osoittaa hänet lopullisesti huonommaksi kuin Hector. Lopussa molempien kilpailevien parien voi nähdä pikemminkin vähenevän toisen kuoleman myötä. Myös hengissä selviävän sotilaan maineesta katoaa jotain vertailun päättyessä. Voi jopa ehdottaa, että vertailu itsessään, enemmän kuin mikään sotilaiden yksittäinen ominaisuus, on saanut sotilaat erottumaan muista ja kohottanut heidät idealisoituun maineeseensa. Kuitenkin kilpailijan kuollessa koko asetelma särkyy. Roomalaista ajatusta kuolemasta totuuden hetkenä voisi kuitenkin soveltaa myös tässä. Vastustajan kuoleman voi lopussa nähdä paljastavan jotain keskeistä ainakin kilpailuasetelmasta itsestään.

Kuolema ja identiteetti

Maine on hyvin tärkeä Shakespearen kilpaileville sotilaille ja kuoleman pelon voi nähdä suoraan liittyvän pelkoon muista erottavan identiteetin katoamisesta. Neill esittää, että renessanssiaikana kuoleman kauhu tiivistyi erityisesti joukkokuolemiin, kuten tappaviin kulkutautiepidemioihin, joissa ruumiita ei enää voitu erottaa toisistaan. Kuollessa ihmisen yksilöllisten piirteiden nähtiin katoavan ja ihmisjoukkoon sekoittuminen miellettiin eräänlaisena esiasteena kuolemasta. ¹⁷ Troiluksessa ja Cressidassa joukkoon sekoittuminen nousee erityisesti esille kohtauksessa, jossa Pandarus selostaa Cressidalle ohikulkevien sotilaiden ansioita pyrkien kiinnittämään hänen huomionsa Troilukseen. Selostuksen tarve kuitenkin paljastaa jo itsessään, ettei Cressida välttämättä pystyisi erottamaan sotilaita toisistaan ilman asiaankuuluvaa kuvausta. Ajatus sotilaiden toisiinsa sekoittumisesta palauttaa mieleen kuoleman läheisyyden sotilaiden elämässä ja kuinka yksittäinen sotilas sekoittuu helposti muihin kuolleisiin taistelukentällä. Kohtauksessa kiinnitetään myös huomiota nimeämisen merkitykseen identiteetin luomisessa, kun Pandaruksen ja Cressidan pysähtyvät vertailemaan Troilusta ja Hectoria toisiinsa: ”Pandarus: Well, I say Troilus is Troilus. / Cressida: Then you say as I say; for I am sure / he is not Hector”. ¹⁸ Hectorin nimi merkitsee jo lähtökohtaisesti ideaalia sotilasta. Pandarus pyrkii esittämään Troiluksen nimen Hectoriin rinnastuvan ideaalin sotilaan merkityksessä, kun taas Cressida tarkoittaa, että Troilus ei ole täydellinen sotilas, sillä kukaan ei voi vertautua Hectoriin. Hectorin maine paikantuu Cressidan ja Pandaruksen keskustelussa erityisesti hänen nimeensä, jota he tarkastelevat erillään Hectorista itsestään.

Sankarien maine hahmottuukin molemmissa näytelmissä ennen kaikkea sosiaalisena rakenteena, jota luodaan ja ylläpidetään puheessa. Maine voi myös laskea tai nousta yleisen mielipiteen mukana, mikä käy ilmi Rooman kansalaisten ensin ylistäessä Coriolanusta tämän voitoista ja ajaessaan hänet seuraavalla hetkellä maanpakoon. Identiteetin ideaalinen ja sosiaalisesti rakentunut luonne korostaa myös vertailevan kilpailusuhteen merkitystä. Kahdenkeskisessä kilpailussa sotilaat erotetaan muista. Vihollissuhde asettaa kilpailijat erilleen muiden sotilaiden joukosta ja kohottaa heidät sen yläpuolelle. Achilles nousee esiin kreikkalaisten joukosta juuri siksi, että häntä pidetään kykenevänä voittamaan Hector. Samoin Hectoria verrataan troijalaisten keskuudessa Achilleeseen. Coriolanuksessa Aufidius erottuu muista, koska Coriolanus pitää häntä arvoisenaan vastustajanaan. Coriolanus toteaa, että kukaan muu maailmassa ei tarjoa hänelle samanlaista vastusta ja että hän melkein toivoo olevansa Aufidius: ”I sin in envying his nobility, / And were I anything but what I am, / I would wish me only he”. ¹⁹ Coriolanus näkee Aufidiuksen samanlaisena kuin itsensä ja myöntää jopa kadehtivansa tätä. Voi kuitenkin pohtia, tarjoavatko sotilaat todella tasavahvan vastuksen toisilleen. Coriolanuksen ylistyksestä huolimatta Aufidiuksen kerrotaan häviävän kaikki heidän väliset taistelunsa. Aufidiuksen palvelusväki joutuu myöntämään, ettei Aufidiuksesta oikeastaan ole vastusta Coriolanukselle: ”he was ever too hard for him; / I have heard him say so himself / 1 Servant: He was too hard for him directly, / to say the troth on’t”. ²⁰ Myöskään Troiluksessa ja Cressidassa ylivoimaisten sotasankarien maineesta ei juurikaan tarjota todisteita Achilleen kieltäytyessä taistelusta ja Hectorin välttäessä voimankoetukset sattumalta. Hector kutsuu kreikkalaisesta leiristä parhaan sotilaan kaksintaisteluun kanssaan toivoen kohtaavansa Achilleen. Kreikkalaisten lähettämä Ajax paljastuu kuitenkin Hectorin sukulaiseksi, ja Hector toteaa, ettei voi taistella tosissaan verisukulaistaan vastaan: ”The obligation of our blood forbids / A gory emulation ’twixt us twain’.” ²¹ Myös silloin kun Achilleus näytelmän loppupuolella viimein liittyy taisteluun, hänen häviötään Hectorille perustellaan harjoituksen puutteella: ”Be happy that my arms are out of use: / My rest and negligence befriend thee now.” ²² Achilles esittää häviönsä syyksi sen, että on ollut taistelematta liian pitkään, jolloin myös Hectorin voitto Achilleesta mitätöityy. Achilles ei tarjoa kunnollista vastusta ollessaan tavallista huonommassa kunnossa. Kun troijalaiset prinssit keskustelevat siitä, onko Helenan pitäminen tosiaan sodan arvoista, Troilus tiivistää näkemyksen, jonka voi nähdä koskevan myös sotilaiden mainetta: ”Troilus: What is aught but as ’tis valued?” ²³ Kaikki on vain sen arvoista, minkä arvoisena sitä pidetään. Sotilaiden mainetta vahvistetaan ja ylläpidetään lähinnä puheessa ja vertaamalla heitä toisiinsa. Mainetta ei kuitenkaan, ainakaan Aufidiuksen, Achilleen ja Hectorin kohdalla, juurikaan todisteta näyttämöllä, mikä saa pohtimaan, perustuuko maine todella mihinkään.

Muista erottuvan sotilaan sankarillinen identiteetti ei myöskään ongelmitta liity siihen kehoon, josta sen sanotaan olevan peräisin. Huolimatta tiiviistä suhteestaan, kilpailevat sotilaat eivät tunnista toisiaan kohdatessaan kasvotusten. Coriolanuksen ilmestyessään Aufidiuksen ovelle, Aufidius ei tunnista tätä: ”Coriolanus: Prepare thy brow to frown: – know’st thou me yet? / Aufidius: I know thee not: – thy name?” ²⁴ Huolimatta siitä, että he ovat ottaneet monta kertaa yhteen taistelukentällä, Aufidius ei tunnista Coriolanusta ilman tämän varusteita. Vasta kuullessaan Coriolanuksen nimen, Coriolanukseen liitetty maine paikantuu hänen henkilöönsä. Hector esittää saman kysymyksen kohdatessaan Achilleuksen kaksintaistelun jälkeen: ”Hector: Is this Achilles? / Achilles: I am Achilles.” ²⁵ Achilles ja Hector tarkastelevat toisiaan hyvin kirjaimellisessa peilauskohtauksessa, jossa päähuomion kohteeksi asettuu toisen fyysinen keho tämän huhutun maineen sijasta. Hectorin ja Achilleuksen voi nähdä vertaavan ideaalisoitua ajatusta vastustajan maineesta hänen konkreettiseen kehoonsa ja pyrkivän arvioimaan sen paikkaansa pitävyyttä: ”Hector: Stand fair, I pray thee: let me look on thee. / Achilles: Behold thy fill. Hector: Nay, I have done already. / Achilles: Thou art too brief.” ²⁶ Hector katsoo Achillesta vain hetken ja toteaa sitten, ettei ole enempää nähtävää. Kommentin voi nähdä vihjaavan siihen, että Achilleen kehon esitteleminen ei yksinään riitä todistamaan hänen mainettaan ilman muuta näytettä hänen taidoistaan. Samalla se vihjaa pelkoon siitä, että Achilleessa itsessään ei oikeastaan ole mitään, mikä erottaisi hänet muista, hänen kyseenalaistetun maineensa lisäksi.

Vastustajan kuolemaa ennakoidaan ja sitä esitetään hahmojen puheessa erityisesti identiteetin riisumisena tai mitätöimisenä. Achilleus pyrkii ottamaan Hectorin idealisoidun maineen haltuunsa puheessaan pohtimalla, kuinka tappaa hänen fyysinen kehonsa: “Tell me, you heavens, in which part of his body / Shall I destroy him – whether there or there or there? – / That I may give the local wound a name.” ²⁷ Achilles pyrkii mitätöimään suuren Hectorin ainoastaan ruumiinosiksi, joiden kautta tuottaa hänelle kuolema. Achilles pyrkii tarkastelemaan Hectoria irrallaan hänen idealisoidusta maineestaan, minkä myös Hector huomaa: ”O, like a book of sport thou’lt read me o’er; / But there’s more in me than thou understand’st.” ²⁸ Hector kritisoi Achilleen yritystä typistää hänet vain hänen fyysiseksi kehokseen. Samalla Achilleen puheenvuoro, joka pyrkii korostamaan hänen fyysisen kehonsa kuolevaisuutta ja ruumiinosiensa tavanomaisuutta, saa Hectorin jo elävänä rinnastumaan ruumiiseen. Fyysinen keho ilman varusteita näyttäytyy haarniskaa haavoittuvaisempana ja tarjoaa mahdollisuuden kuolemalle. Myös Coriolanuksessa Aufidius kertoo näkevänsä unta, jossa pyrkii riisumaan Coriolanuksen varusteistaan:

and I have nightly since
Dreamt of encounters ’twixt thyself and me
– We have been down together in my sleep, Unbuckling helms, fisting each other’s throat
– And waked half dead with nothing. ²⁹

Hahmo, jonka kanssa Aufidius painii unessa, ei todella ole Coriolanus tai edes edusta häntä, sillä, niin kuin kohtaaminen osoittaa, Aufidius ei tunne Coriolanusta. Kyse on pikemminkin Coriolanuksen idealisoidusta hahmosta, johon Aufidius vertautuu ja jonka kanssa hän koettelee voimiaan ajatuksissaan. Yritys riisua toisen kypärä taas paljastaa yrityksen nähdä idealisoidun identiteetin lävitse ja palauttaa Coriolanus ruumiilliseksi hahmoksi, jonka voittaminen, eli tappaminen, olisi mahdollista. Aufidius ei kuitenkaan onnistu tässä, vaan herää unestaan turhautuneena siitä, ettei ole onnistunut edes unissaan vastustamaan vihollistaan. Päinvastoin Aufidius kokee epäonnistuttuaan riistämään Coriolanukselta identiteettinsä olevansa itse puolikuollut. Säkeisiin on luettavissa myös homoeroottinen merkitys, sillä kuolemalla oli renessanssin kielessä myös yleinen kaksoismerkitys orgasmina. Näin Aufidiuksen epätoivoinen tarve tappaa Coriolanus rinnastuu seksuaaliseen haluun Coriolanusta kohtaan, ja molemmat näytelmät leikittelevät taistelun ja seksuaalisuuden yhteen rinnastavilla metaforisilla kielikuvilla. Kuitenkaan niin halun kuin tappamisenkaan kohteena ei ole itse Coriolanus, vaan hänen maineensa.

Kilpailijan idealisoitu maine muodostaa sotilaille vastuksen, jota vastaan koetella voimiaan niin taistelussa kuin ajatuksissaankin, ja ajatus vastustajan tappamisesta liittyy siten erityisesti vastustajan idealisoidun identiteetin riisumiseen, mitätöimiseen ja anastamiseen. Kuitenkin monet kohtaukset myös kiinnittävät lukijan huomion erityisesti identiteetin sosiaalisesti rakentuneeseen luonteeseen ja ehdottavat, että sotilaan keho ei yksiselitteisesti yhdisty siihen maineeseen, joka sotilailla huhutaan olevan. Tämä saa pohtimaan, mitä vastaan sotilaat oikeastaan taistelevat ja voiko toisen voittamalla saada hänen maineensa itselleen, jos maine itsessään ei perustu mihinkään. Sankarien maineen ja kilpailusuhteiden voi kuitenkin nähdä palvelevan keskeistä tehtävää sotilaiden yhteisössä. Muista erottuvat esimerkilliset sotilaat toimivat vahvistuksena siitä, että sotilaat tosiaan erottuvat toisistaan. Yksilöidyt sotilaat eivätkä vajoa sotilaiden tunnistamattomaan massaan ja asettuvat siten identiteetin pois pyyhkivää kuolemaa vastaan.

Alistuminen, seksuaalisuus ja kuolema

Bronfen kirjoittaa, että kuolema ja kuolevaisuus on haluttu nähdä erityisesti toisen ominaisuutena, jolloin se ei kosketa kokijaa itseään. Estetisoitu kuolema onkin tältä pohjalta usein liitetty naisiin. ³⁰ Edwards kuitenkin huomauttaa, että antiikin kirjallisuudessa myös mies toimii usein estetisoidun kuoleman kohteena, ja ehdottaa Bronfenia mukaillen, että tällaisissa tapauksissa mies toimii naisen roolissa, kuin naisen korvikkeena. ³¹ Kilpailija ilmentää peilauksen kautta jotain osia sotilaasta itsestään, mutta samalla hän kuuluu vihollisjoukkoihin ja edustaa siten myös monia sankarille vieraita ominaisuuksia, eli toiseutta. Molemmat pareista pyrkivät väkivallalla saattamaan toisen valtaansa, jolloin häviäminen liittyy suoraan alistumiseen ja kuolemaan. Kilpailun voittaja eli hengissä selviävä osapuoli asettuu maskuliiniseen, kuoleman todistajan ja selviytyjän asemaan, kun taas häviäjä joutuu feminiiniseen asemaan, kuoleman kohteeksi. Näytelmissä voidaankin nähdä eräänlainen kamppailu alistajan ja alistetun rooleista kilpailevien sotilaiden välillä. Toisen alistaminen väkivallalla vertautuu molemmissa tarkastelemissani näytelmissä myös toisen alistamiseen seksuaalisesti. Taistelua ja seksiä verrataan monesti toisiinsa ja yhteys muodostaa molemmissa näytelmissä koko tekstin kattavan metaforisen tason. Coriolanus toteaa, että on taistelussa yhtä onnellinen kuin hääyönään tullessaan veren peitossa ulos Coriolista, jolloin taistelun fyysisyyden voi nähdä rinnastuvan fyysiseen seksuaalisuuteen ja vihollisen veri intiimiin kontaktiin vihollisen kanssa. ³² Toisaalta monissa kohtauksissa vertaus viedään niin pitkälle, että voi olla vaikea hahmottaa, missä metafora päättyy ja milloin kohtaukselle on tosissaan luettava homoseksuaalinen merkitys. Tämä korostuu erityisesti silloin, kun homoeroottisuus ei liitykään taistelun kontekstiin. Kun Aufidius tunnistaa Coriolanuksen omalla ovellaan, vertaus häistä toistuu: ”Know thou first / I lov’d the maid I married; […] but that I see thee here, / Thou noble thing! more dances my rapt heart / Than when I first my wedded mistress saw / Bestride my threshold.” ³³ Aufidius vertaa Coriolanusta nuoreen morsiameensa, jonka on juuri tuonut kotiinsa. Tällä kertaa kohtauksessa ei ole odotettavissa suoraa fyysisestä väkivaltaa ja Aufidiuksen tervetulotoivotus jää epämääräiseen tilaan avoimen seksuaalisen merkityksen ja metaforan välille. Aufidius voisi tappaa Coriolanuksen niin halutessaan, mutta sen sijaan hän toivottaakin Coriolanuksen tervetulleeksi luokseen.

Sotilaiden epätoivoinen halu tappaa vihollisensa rinnastetaan monissa kohdissa seksuaaliseen haluun, jolloin myös kuolema alkaa saada seksuaalisen täyttymyksen merkityksiä. Achilles toteaa, että hänellä on “naisen halu” kohdata Hector: ”I have a woman’s longing, / An appetite I am sick withal, / To see great Hector in his weeds of peace.” ³⁴ Achilles haluaa erityisesti nähdä Hectorin ilman varusteitaan, jolloin alastomuuden voi nähdä liittyvän sekä seksuaalisuuteen että kuolemaan ja identiteetin riisumiseen. Myöhemmin Achilles tyydyttää tätä halua suunnitellessaan Hectorin tappamista, samalla kun tarkastelee tämän kehoa, jolloin homoseksuaalinen sävy yhdistyy ajatukseen väkivallasta ja alistamisesta. Samoin Aufidiuksen turhautuneeseen tilitykseen jälleen uuden häviönsä jälkeen voi lukea seksuaalisen sävyn: “If e’er again I meet him beard to beard / he is mine, or I am his. Mine emulation / Hath not that honour in ‘t it had; for where / I thought to crush him in an equal force, / True sword to sword, I’ll potch at him some way.” ³⁵ Aufidiuksen kuvitelma kilpailun päättävästä kuolemasta saa intiimin sävyn. Toisen kuolema näyttäytyy molemmille ratkaisevana hetkenä. Samalla tyydytys, jonka hän saa joko tappaessaan vihollisensa tai tullessaan tämän tappamaksi voi nähdä rinnastuvan seksuaaliseen tyydytykseen. Kuitenkin jatkuvat epäonnistumiset saavat hänet melkein hylkäämään reilun kilpailun. Aufidiuksen puheen voi nähdä rinnastuvan Proteuksen säkeisiin Kahdessa nuoressa Veronalaisessa (The Two Gentlemen of Verona): “I’ll woo you like a soldier, at arms’ end, / And love you ’gainst the nature of love – force you.” ³⁶ Pettyneenä rakkaudessa Proteus uhkaa raiskata ihailunsa kohteen, mikä toisaalta kumoaisi sen rakkauden, jota hän yrittää tavoitella. Samoin Aufidiuksella jatkuva pettymys uhkaa saada hänet turvautumaan väkivaltaan, mikä toisaalta kumoaisi koko kilpailuasetelman, joka perustuu vastustajien tasaväkisyyteen.

Aufidiuksen liittoutuessa Coriolanuksen kanssa kilpailuasetelman tasapaino kuitenkin muuttuu ratkaisevasti. Aufidiuksen ihailu uhkaa alistaa hänet kokonaan Coriolanuksen valtaan. Aufidiuksen palvelijat nimittävät häntä Coriolanuksen rakastajattareksi:

Our
general himself makes a mistress of him, sanctifies himself with’s hand, and turns up the white o’th’eye to his discourse. But the bottom of the news is, our general is cut i’th’middle and but one half of what he was yesterday. ³⁷

Palvelijoiden puhe antaa ymmärtää, että Coriolanuksen alaisuudessa toimiminen vähentää Aufidiusta sotilaana. Hänen vaikutusvaltansa on myös kirjaimellisesti puolittunut, sillä Coriolanus on nyt vastuussa puolesta hänen armeijastaan. Aufidius alkaa menettää muista erottavaa identiteettiään, kun hän ei enää vastustakaan Coriolanusta. Ihailu, joka on sotilaallisen kilpailun kontekstissa toiminut ylentäen häntä, asettuukin alentamaan häntä rauhan kontekstissa, kun se ei enää palvele sotilaallista tarkoitusta ja inspiroi häntä ylittämään itseään armeijansa johdossa. Rooli Coriolanuksen rakastajattarena tuntuu vihjaavan myös alisteisesta seksuaalisesta asemasta, mikä toimii jatkona taistelun ja seksuaalisuuden rinnastavalle metaforalle, mutta tällä kertaa kuitenkin korostaen ainoastaan hänen alemmuuttaan. Coriolanukselle alisteisessa asemassa Aufidiuksen voi nähdä asettuvan naisen osaan. Samoin alkaessaan menettää identiteettiään hänen voi nähdä alkavan sulautua alempien sotilaiden joukkoon. Aufidius huomaa itsekin alkavansa kadottaa identiteettiään: “I took him; / Made him joint-servant with me; gave him way / in all his own desires […] till, at the last, / I seemed his follower, not partner.“ ³⁸ Hän näkee ainoana pelastuksenaan tappaa Coriolanuksen. Epärehellinen tappaminen ei kuitenkaan nosta Aufidiusta hänen toivomallaan tavalla, vaan pikemminkin mitätöi koko kilpailuasetelman. Yksityinen murha ei enää merkitse samaa asiaa kuin rehellinen voitto heidän kilpailussaan, vaan sen voi pikemmin nähdä rinnastuvan Proteuksen uhkaukseen voittaa rakastettu omakseen raiskauksella.

Molempien näytelmien kuolemat tapahtuvat lopulta taistelukontekstin ulkopuolella, mikä toisaalta vesittää jo lähtökohtaisesti ajatuksen maineen voittamisesta reilussa taistelussa. Myös Troiluksessa ja Cressidassa Achilleuksen tappaessa Hectorin, näyttäytyy murha raiskauksen kaltaisena väkivaltana: ”My half-supp’d sword, that frankly would have fed, / Pleas’d with this dainty bait, thus goes to bed”. ³⁹ Achilles peittelee miekkansa, joka on juonut Hectorin verta takaisin tuppeensa, mikä jatkaa seksuaalista metaforaa. Kuitenkaan Hectorin kuolema ei enää vastaa sitä tarkoitusta, mikä sillä kilpailusuhteen puitteissa olisi ollut, vaan näyttäytyy tapahtuessaan ainoastaan seksuaalissävytteisenä väkivaltana. Vihollisen tappaminen ei lopulta tapahdu enää osana sotilaiden keskinäistä kilpailua, vaan näyttäytyy pikemminkin viimeisenä epätoivoisena yrityksenä palauttaa oma maine ja kääntää jo syntynyt alistussuhde päälaelleen. Achilles ja Aufidius ovat jo tulleet vastustajiensa alistamiksi, Achilleus hävitessään Hectorille taistelussa ja Aufidius Coriolanuksen alaisena, jolloin heidän sankari-identiteettinsä on jo alkanut haihtua. Voikin pohtia, olisiko tarkastelemissani näytelmissä edes mahdollista esittää vastustajan tappamista kunniallisella tavalla. Muuttuneen kuolemakäsityksen tähden, maineen voittaminen toisen kuoleman kautta näyttää jo lähtökohtaisesti epätodennäköiseltä.

Lopuksi

Olen artikkelissani tarkastellut, kuinka Shakespearen Coriolanuksessa ja Troiluksessa ja Cressidassa käsitellään kuolemaa ja mitä merkityksiä siihen liitetään sotilaiden välisissä kilpailusuhteissa. Toisiinsa vertautuvat sankariparit tavoittelevat kuolematonta mainetta yrittämällä tappaa toinen toisensa taistelussa. Vastustajan idealisoitu maine tarjoaa sekä ihailtavan esikuvan että haasteen ylittää toinen taidoissa. Toisen kuolema toimii päättäen kilpailun, mutta kuolemaa ennakoidaan ja kuvitellaan monin eri tavoin jo näytelmien aikana. Kilpailevat parit pyrkivät luomaan itsestään kuvaa voittajina toisen vielä eläessä esimerkiksi yrittämällä mitätöidä toisen identiteetin puheessaan tai alistamalla hänet muilla keinoin. Kilpailuasetelma tarjoaa jännitteisen tilan, jota samaan aikaan halutaan pitää yllä ja josta pyritään pois. Kilpailu tähtää toisen kuolemaan, mutta samaan aikaan molempien sotilaiden erityinen rooli on riippuvainen itse kilpailusta ja elävästä vastustajasta. Kilpailijat uskovat voittamalla toisen saavuttavansa koko kilpailuasetelmaan liittyneen maineen itselleen, mutta toisen kuollessa koko kilpailuasetelma hajoaa. Kuolema ei näyttäydy kuolevalle ylentävänä hetkenä kuoleman alkaessa renessanssissa pikemminkin merkitä identiteetin katoamista, siinä missä se antiikissa merkitsi mahdollisuutta ikuiseen maineeseen. Myös hengissä selviävä sotilas vähenee arvossaan, sillä häntä ei voida enää verrata vastustajaansa. Shakespearella näytelmien lopussa esitettyyn kuolemaan liitetään pikemminkin suru ja väheneminen. Suuren sankarin kuolema ei ole ylevöittävää vaan ainoastaan traagista. Voisi kuitenkin huomauttaa, että sotilaat näyttävät puheistaan huolimatta pikemminkin välttelevän toistensa tappamista niin kauan kuin kilpailuasetelmasta on heille hyötyä. Aufidiuksen ja Coriolanuksen taisteluiden kerrotaan yleensä päättyvän Aufidiuksen pakenemiseen ja Hector antaa Achilleelle armoa heidän kohdatessaan taistelussa. Myös Achilleus näkee parempana puhua maineestaan kuin laittaa henkeään alttiiksi yrittäessään todistaa sitä. Toisen tappaminen näyttäytyy näytelmissä pikemminkin viimeisenä epätoivoisena yrityksenä palauttaa itselleen epäedulliseksi kääntynyt kilpailuasetelma takaisin omaksi edukseen. Kilpailusuhde voi toimia vain niin kauan kuin sankarit ovat elossa ja myös hahmot näyttävät tiedostavan tämän. Vain elävä sotilas voi voittaa itselleen mainetta ja kunnia koskettaa renessanssiaikana ensisijaisesti eläviä, ei kuolleita.

Lähdeluettelo

Shakespeare, William 2010. Coriolanus, toim. Lee Bliss. Cambridge University Press, Cambridge, 118–288.

Shakespeare, William 2017. Troilus and Cressida, toim. Anthony B. Dawson. Cambridge University Press, Cambridge, 93–247.

Shakespeare, William 2012. The Two Gentlemen of Verona, toim. Kurt Schlueter. Cambridge University Press, Cambridge, 66–153.

Kirjallisuusluettelo

Bach, Rebecca Ann 2007. Shakespeare and Renaissance Literature Before Heterosexuality. Palgrave Macmillan, Lontoo.

Bronfen, Elizabeth 1992. Over her Dead Body. Death, Femininity and the Aesthetic. Routledge, Lontoo.

Dickson, Guy Vernon 2013. Emulation on the Shakespearean Stage. Ashgate Publishing, Farnham.

Edwards, Catherine 2007. Death in Ancient Rome. Yale University Press, New Haven & Lontoo.

Kahn, Coppélia 2002. “Shakespeare’s Classical Tragedies.” Teoksessa Claire McEachern (toim.), The Cambridge Companion to Shakespearean Tragedy. Cambridge University Press, Cambridge, 204–223.

Neill, Michael 1997. Issue of Death. Mortality and Identity in English Rennaissance Tragedy. Oxford university Press, Oxford.

Neill, Michael 2010. “Shakespeare’s Tragedies.” Teoksessa Margreta de Grazia & Stanley Wells (toim.), The New Cambridge Companion to Shakespeare. Cambridge University Press, Cambridge, 121–136.

Orgel, Stephen 1996. Impersonations. The Performance of Gender in Shakespeare’s England. Cambridge University Press, Cambridge, 53–105.

Rebhorn, Wayne A. 1990. “The Crisis of the Aristocracy in Julius Caesar.” Renaissance Quarterly 43, 75–111.

Smith, Bruce R. 1994. Homosexual Desire in Shakespearean England. The University of Chicago Press, Chicago, 31–78.

Vernant, Jean-Pierre 1991. Mortals and Immortals. Collected Essays. Princeton University Press, Princeton.

Heather, James 2010. “Shakespeare’s Classical Plays.” Teoksessa Margreta de Grazia ja Stanley Wells (toim.), The New Cambridge Companion to Shakespeare. Cambridge University Press, Cambridge, 153–168

Muut lähteet

Lander-Johnson, Bonnie 2020. Chastity, Tapestry, Tragicomedy, luento. The University of Cambridge, Faculty of English.