Johdatus aiheeseen

Kuolema saattaa olla yksi ihmiselämän universaaleimmista yhdistävistä kokemuksista, mutta tavat käsitellä läheisen ihmisen menetystä ovat kautta aikain olleet hyvin kulttuurisidonnaisia. Lääketieteen kehittyessä ja eliniänodotteen noustessa kuolema on siirtynyt länsimaisessa yhteiskunnassa yhä kauemmas arkipäiväisen elämän piiristä. Vielä reilu vuosisata sitten kuolema oli läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä tavalla, joka nykyihmisestä saattaa tuntua vieraalta tai jopa makaaberilta. Yksi esimerkki tästä oli ajan yleinen tapa pukeutua erityiseen suruasuun jopa vuosien ajan läheisen ihmisen menehtymisen jälkeen. Surupukeutuminen ja siihen liittyvät muut suremisen käytänteet ovat mielestäni erinomainen osoitus kuoleman ja surun käsittelyn kulttuurisidonnaisuudesta sekä pukeutumisen voimasta tehdä visuaalisesti näkyväksi, luonnollistaa ja materiaalistaa kulttuurisia konsepteja.

Tämä artikkeli käsittelee surupukeutumista ja suremisen etikettiä pohjautuen vuosien 1892–1910 yhdysvaltalaiseen Vogue-lehteen. Olen erityisen kiinnostunut surupukeutumisen suhteesta sukupuoleen ja luokka-asemaan ajan yhteiskunnassa. Surupukeutumisesta ja muita suremisen käytänteitä ovat käsitelleet erityisen kattavasti Lou Taylor teoksessaan Mourning Dress – A Costume and Social History vuodelta 1983 sekä Pat Jalland teoksessaan Death in the Victorian Family vuodelta 1996. Lisäksi olen hyödyntänyt muuta pukeutumis- ja kulttuurihistoriallista kirjallisuutta.

Lyhyesti tiivistettynä surupukeutuminen oli osa suremisen etikettiä, joka määritti sosiaalisesti hyväksyttävän tavan toimia perheenjäsenen tai sukulaisen menehtyessä pitkän 1800-luvun länsimaisessa kulttuurissa. Suruasuksi määriteltyjen, tyypillisesti mustien vaatteiden ja asusteiden käyttämisen lisäksi suremisen etikettiin kuului myös muita rituaaleja, kuten seuraelämästä vetäytyminen sopivaksi katsotuksi ajaksi. Etiketti pyrki kuvaamaan suuntaviivoja sille, mitä yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa milloinkin pidettiin kohteliaana käytöksenä. Kyky seurata tätä käyttäytymisen koodia oli oleellinen osa yksilön sosiaalista asemaa hierarkkisessa yhteiskunnassa. Sosiaalisesti hyväksyttävän suremisen diskurssi sekä pukeutuminen yleisesti olivat tiukasti sidoksissa sukupuoleen ja luokka-asemaan liittyneisiin odotuksiin.

Kaikkiaan surupukeutumisen pääasiallisina funktioina oli tehdä surijan tilanne näkyväksi yhteisölle, herättää vastakaikua ja myötätuntoa, kunnioittaa vainajaa ja ilmaista surijan murheellisia tunteita. Suremista ohjaavien sääntöjen oli pohjimmiltaan tarkoitus kuvata kulttuurisesti hyväksyttävänä pidettyä aikaa ja tapaa toipua henkilökohtaisesta surusta.¹ Pitkäaikaisen surupukeutumisen suosio alkoi hiipua ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Nykyään naisten muotilehtenä tunnettu Vogue oli alkujaan luotu sekä naisille että miehille suunnatuksi, yläluokkaiseksi lehdeksi. Sen oli perustanut vuonna 1892 New Yorkin seurapiireihin kuulunut Arthur Turnure useiden varakkaiden ja vaikutusvaltaisten tukijoiden avustamana. Turnuren alkuperäisenä visiona oli New Yorkin eliittiin vetoava ja sen elämänpiireihin keskittyvä seurapiirilehti, jossa muodikas yläluokkainen elämäntapa oli keskiössä. Vuosien saatossa Vogue alkoi kehittyä muodikkaasta lehdestä kohti varsinaista muotilehteä, ja painopiste alkoi siirtyä yhä enemmän naisiin, kunnes lehden siirtyminen kustantaja Condé Nastille vuonna 1909 ja hänen seuraavana vuonna toteuttamansa muutokset lopullisesti sinetöivät kehityksen. Vuonna 1899 Voguella oli jälleenmyyjiä yli viidessäkymmenessä yhdysvaltalaisessa kaupungissa, ja vuoteen 1904 mennessä lehdellä oli 26 000 vakituista tilaajaa. Erityisnumeroiden levikki pyöri tuolloin viidenkymmenentuhannen tienoilla. Voguen varsinainen kaupallinen menestystarina alkoi kuitenkin vasta Condé Nastin uudistusten jälkeen.² Olen kerännyt aineistoa Voguesta vuosilta 1892–1910. Tämä tarkoittaa käytännössä lehden alkuaikaa sen perustamisesta Condé Nastille siirtymiseen asti, kunnes Nast alkuvuodesta 1910 toteutti Voguessa huomattavia uudistuksia ja lehden julkaisutahti muuttui viikoittaisesta kahden viikon välein ilmestyväksi. Nämä uudistukset toimivat aikarajaukseni loppupisteenä.

Yleistä surupukeutumisesta

Musta oli surupukeutumisen yleisin väri, mutta Voguen surupukeutumista käsittelevissä artikkeleissa korostettiin, että suru näkyi vaatetuksessa ennen kaikkea värin puuttumisena. Täten yhtä lailla musta kuin valkoinen olivat surun värejä, ja kevyemmässä surupukeutumisessa hyväksyttäviä olivat naisilla myös violetin eri sävyt. Sureminen ei lähtökohtaisesti vaikuttanut vaatteiden leikkauksiin, jotka seurasivat muuta muotia. Sen sijaan sureminen vaikutti vaatteiden ja asusteiden materiaaleihin, joista saattoi myös päätellä, oliko kyseessä syvempi vai kevyempi surupukeutumisen aste. Esimerkiksi miesten ei ollut suositeltavaa käyttää asusteissaan muita koristeita kuin helmiä syvän surupukeutumisen aikana, kun taas kevyemmässä surupukeutumisessa myös kulta oli hyvien tapojen mukaista. Surupukeutumisen syvyys ja suruajan pituus määräytyivät ensisijaisesti sukulaisuussuhteiden mukaan, joskin Vogue kannusti lukijoitaan käyttämään myös omaa harkintaansa tässä asiassa. Esimerkiksi henkilökohtaisesti läheisemmän serkun pidempiaikaisempi sureminen verrattuna vähemmän läheisiin serkkuihin oli ymmärrettävää. Samoin läheisen ystävän menehtyessä surupukeutuminen saattoi olla hyväksyttävää, vaikkei sukulaisuussuhde sitä velvoittaisi.³

Vaikka henkilökohtaisten tunteiden ja harkinnan seuraamista korostettiin surupukeutumista käsittelevissä artikkeleissa, samalla suremiselle tarjottiin myös tarkat sukulaisuussuhteisiin perustuvat ohjeet. Esimerkiksi aikuisen ihmisen isän tai äidin menehtyessä oli suotavaa pukeutua syvään suruasuun vuosi, ja sen jälkeen kevyempään kolme kuukautta, kun taas siskon tai veljen menehtyessä syvään suruasuun puoli vuotta ja kevyempää kolme kuukautta. Vaimon menehtyessä aviomiehelle suositellaan syvää surupukeutumista vuosi, jonka jälkeen kevyempää kolmesta kuuteen kuukautta.⁴ Vaimo puolestaan voi viettää suruasussa aviomiehen menehdyttyä huomattavasti pidemmänkin ajan, ja naisten surupukeutumisesta puhuttaessa lesken surun korostetaan olevan kaikista syvin.⁵ Sukulaisuussuhteisiin keskittyvät ohjeet toistivat ja rakensivat perhesuhteiden merkitystä ajan yhteiskunnassa. Samalla ne korostivat ja tekivät näkyväksi avioliiton keskeisyyttä erityisesti naisten elämässä.

Sukupuolitettu surupukeutuminen

Länsimaisessa historiassa pukeutumiselle annettu huomio on usein yleisesti yhdistetty feminiinisyyteen. Naisten oletetun luonnollinen taipumus koristautumiseen ja kiinnostus vaatteisiin on tuomittu pinnalliseksi hupsutteluksi, ja tämä on osaltaan saattanut tehdä muodista ja pukeutumisesta leimallisesti turhanpäiväiseksi ja feminiiniseksi mielletyn aihepiirin.⁶ Myös surupukeutumista on aiemmin tutkittu ennen kaikkea naisten elämään vaikuttaneena historiallisena käytäntönä.⁷ 1800-luvun aikana miesten ja naisten norminmukaisen, muodikkaan vaatetuksen ulkomuodot olivat huomattavan kaukana toisistaan jopa aiempiin vuosisatoihin verrattuna. Lynn Hunt on esittänyt, että Ranskan vallankumous toimi miesten ja naisten pukeutumisen eriytymisessä vedenjakajana: ylempiluokkaisten miesten muoti luopui vallankumouksen myötä entisestä sosiaalista asemaa kuvanneesta loistostaan, kun taas naisten pukeutuminen jatkoi tämän osoittamista molempien sukupuolten puolesta. Kun luokkarajat alkoivat hämärtyä miesten pukeutumisessa, sukupuolitetut erot naisten ja miesten pukeutumisessa tulivat yhä näkyvämmiksi. Tämän kehityksen myötä 1800-luvulla juuri naisten puku toimi korostetusti sosiaalisten erojen osoittajana.⁸

Voguessa julkaistiin säännöllisesti artikkeleita surupukeutumisesta ja siihen liittyvistä käytännöistä. Ne oli jaoteltu selkeän sukupuolittuneesti, ja naisten pukeutumisen yhteydessä saatettiin käsitellä myös lasten surupukeutumista. Miehille ja naisille suunnatut artikkelit erosivat tyypillisesti siten, että naisille tarjottiin tarkempia ohjeita pukujen oikeanlaisten materiaalien ja mallien suhteen. Toinen huomattava ero oli siinä, miten miesten artikkelit monesti aloitettiin perustelemalla surupukeutumisen tarpeellisuutta lukijalle. Esimerkiksi miesten surupukeutumista käsittelevä, syksyllä 1906 julkaistu artikkeli alkaa seuraavasti:

On monia, jotka eivät pidä tavasta osoittaa menetys vaatetuksen synkkyydellä. Mustiin pukeutumisen käytäntö on kuitenkin niin vakiintunut lukemattomien vuosien myötä, että harva uskaltaa kohdata kritiikin, jota vallitsevien sopivuuden sääntöjen loukkaamisesta kaikkien yleisten käytäntöjen haastamiseen asti saisi. Maailmalla on odotuksensa, ja mitä maailma odottaa täytyy sille antaa, mitä ikinä yksilön henkilökohtaiset käsitykset voivatkaan mahdollisesti olla.⁹

Sen lisäksi, mitä sanotaan, on oleellista myös huomioida mitä ei sanota – naisille suunnatuista artikkeleista ei tyypillisesti löytynyt tämän tapaisia suoraviivaisia perusteluita sille, miksi surupukeutumisen etiketin noudattaminen oli tarpeellista. Tästä voidaan päätellä, että suremisen etiketin noudattaminen oletettiin naisille vielä enemmän sosiaalisena itsestäänselvyytenä, jota ei siten tarvinnut yhtä painokkaasti perustella. Yllä oleva lainaus toki maalaa miesten surupukeutumisen sosiaalista pakkoa, jota yhteisön edessä pitää noudattaa, olivat omat henkilökohtaiset mielipiteet asiasta mitä tahansa. On kuitenkin kiinnostavaa, miten kirjoittaja samalla avoimesti tuo esille, että on monia, jotka eivät pidä surupukeutumisen käytännöstä tai halua noudattaa sitä, vaikka se olisikin vakiintunut ja yleisesti tunnustettu perinne. Pukeutuminen, myös surupukeutuminen, oli täynnä jatkuvan neuvottelun ja toisin toistamisen mahdollisuuksia, ei koskaan paikalleen jämähtänyt tyrannia.

Surupukeutumista käsitelleiden artikkelien lisäksi ohjeita surupukeutumiseen tarjottiin myös Voguen ”Vastauksia kirjeenvaihtajille” -palstalla, jonne lukijat saattoivat lähettää kysymyksiä. Myös katsaus tälle palstalle voi alkuun näyttää tukevan oletusta surupukeutumisesta ennen kaikkea naisten huolenaiheena. Kun keväällä 1906 palstalla tiedusteltiin oikeaoppista surupukeutumista kuusitoistavuotiaalle tytölle ja nuorelle miehelle, jotka olivat menettäneet isänsä, tyttö sai tarkat ohjeet eri materiaaleista ja vaihtoehdoista pukeutumiseensa sen mukaan, kuinka syvänä hän suremisen haluaa toteuttaa. Nuorelle miehelle toimituksen vastaus puolestaan kuului:

Miehen suruasu koostuu mustasta puvusta mustan solmion kanssa, kiillottomasta mustasta nauhasta hatussa ja mustista hansikkaista. Miehen ei pidä liioitella suremistaan. Kesällä voi pukea valkoisen olkihatun mustan nauhan kanssa.¹⁰

Tulkintani mukaan miesten surupukeutumista ohjaavien sääntöjen ja ohjeiden vähäisyys verrattuna naisten vastaaviin ei suinkaan tarkoita, etteikö miesten suremisella olisi ollut väliä tai että miehet eivät olisi olleet kiinnostuneita pukeutumisesta. Myös miehet lähettivät Vogueen lukusia kysymyksiä esimerkiksi etiketinmukaisesta surupukeutumisesta eri tilanteisiin¹¹ ja havaitsemiensa suremisen käytäntöjen oikeellisuudesta¹². Huomio siitä, miten miesten ei pidä liioitella suremista, toistuu Voguessa eri yhteyksissä: niin yli- kuin alisuorittaminen surupukeutumisessa mainitaan monille miehille tyypillisiksi virheiksi.¹³ Tavoitteena oli saavuttaa juuri oikea tasapaino, joka osoitti kantajansa vaivattoman tyylikkyyden aina viimeistä yksityiskohtaa, kuten oikeanlaista olkihattua, myöten. Naisten ja miesten pukeutumiselle asetetut vaatimukset olivat erilaisia, mutta se ei tarkoita, että toisen merkitys olisi toista suurempi.

Keskustelussa näkyy siis vaatetuksen rooli kulttuuristen merkitysten neuvottelun alueena, ja tämä kertoi samalla paljon ympäröivästä yhteiskunnasta ja sosiaalisista rakenteista. Puvun analysointi tietyssä yhteiskunnassa paljastaa yleensä tehokkaasti, mitkä ovat merkittävimmät sosiaalisen eronteon rajat ja kuinka ne liittyvät toisiinsa. Jos jokin kategoria on oleellinen, se oletettavasti näkyy pukeutumisessa: esimerkiksi sukupuoli, luokka, ikä ja aviosääty ovat kaikki olleet keskeisiä tekijöitä länsimaisessa historiassa, niin vaatetuksessa kuin sosiaalisessa todellisuudessa muutenkin.¹⁴ Kaikki nämä tekijät ja niiden erilaiset yhdistelemät olivat oleellisesti läsnä myös 1900-luvun vaihteen surupukeutumisessa ja tavassa, jolla siitä käydään keskustelua Voguessa.

Suremisen etiketti ja luokka

Pitkän 1800-luvun luokkayhteiskunnassa käsitykset yksilön yhteiskunnallisesta asemasta, ulkoisesta olemuksesta sekä hyvänä pidetystä käytöksestä olivat nivoutuneet yhteen. Aiempiin vuosisatoihin verrattuna lisääntynyt sosiaalinen liikkuvuus ja yhteiskunnalliset muutokset tekivät etiketin suvereenista hallinnasta entistä oleellisemman osan ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuulumista. Käytöstapojen ja sosiaalisten konventioiden painottaminen vahvisti vakiintuneiden luokka-asemien ja sukupuoliroolien merkitystä, ja tarjosi keinon sulkea ”epäkohteliaiksi” määritellyt alempien sosiaalisten luokkien ihmiset ylempien sosiaalisten piirin ulkopuolelle.¹⁵ Hienostuneen käytöksen ja olemuksen hallitseminen ja kyky arvioida muita niiden perusteella olivat edellytyksiä ylempiin luokkiin kuulumiselle. Näiden kriteerien perusteella toiset myös suljettiin piirien ulkopuolelle. Ne liittyivät siis mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallisiin valta-asetelmiin.

Suremisen etiketti kuvattiin erottamattomana osana Voguen esittämää 1900-luvun vaihteen ylempien luokkien sosiaalista todellisuutta. Esimerkiksi New Yorkin seurapiirien tapahtumia raportoivalla palstalla toistuivat lyhytsanaiset maininnat siitä, kuka merkittävä henkilö milloinkin viettää suruaikaa, kenen menehtymisen johdosta, ja miten tämä mahdollisesti vaikuttaa seurapiiritapahtumiin. Talvella 1893 palstalla jopa harmiteltiin satiirisesti, miten suremisen konventiot haittasivat seurapiirikautta:

Onneksi olemme nopeasti omaksumassa englantilaisen tyylin olla surematta pidempään kuin ennalta päätetyn, lyhyen ajan. Seurapiirikausi on liian lyhyt, jotta kaikkia ehtisi surra, eritoten kun niin monet sukulaiset päättävät kuolla talvisin. Meidän pitänee pian julkaisuttaa kirja suremisen säännöistä, joka ratkaisee kerralla kaikki epäselvyydet, kuten oikeaoppisen ajan surra puolison sukulaisia.¹⁶

Yllä oleva lainaus kuvaa herkullisesti lukuisia surupukeutumisessa risteäviä teemoja. Esiin nousevat niin suremisen kulttuurin toisaalta kansainväliset, toisaalta kansallisina esitetyt piirteet. Samalla korostuu suremisen etiketin toisaalta vääjäämättömänä kuvattu luonto ja säännöt, toisaalta taas siihen liittyneet jatkuvat epävarmuudet ja muutoksen mahdollisuudet.

Ei ole sattumaa, että lainauksessa viitataan juuri englantilaisiin suremisen muoteihin. Englantilaiset käytöstavat ja etiketti toimivat Yhdysvaltojen valkoiselle, protestanttiselle yläluokalle tärkeimpänä vertailukohtana. Yhdysvaltojen maantieteellinen laajuus ja kulttuurinen jakaantuneisuus eivät suinkaan vähentäneet tapakulttuurin tuntemuksen ja etiketin hallitsemisen tärkeyttä. Päinvastoin vanhaan mantereeseen verrattuna epävakaa ja vakiintumaton luokkarakenne ja sosiaalinen liikkuvuus sen sisällä tekivät statuksen osoittamisen ulkoiselle olemuksella ja käytöksellä jopa erityisen tärkeiksi. Voguen lainauksessa kenties vain vitsailtiin suremisen opaskirjan kirjoittamisesta, mutta tosiasiassa tapaoppaiden suosio ja levikki olivat aikakauden Yhdysvalloissa suuria. Sosiaalisesta noususta haaveilevat saattoivat hakea niistä apua yhteiskunnan hierarkiassa ylöspäin nousemiseen hienostuneiden käytöstapojen avulla.¹⁷

Yleisesti ottaen ylemmistä yhteiskuntaluokista lähtöisin olevien henkilöiden oletettiin nuorestä pitäen oppineen perheeltään ja ympäristöstään hyvät käytöstavat sekä kyvyn sopeutua erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Toisinaan kuitenkin myös tällaiset henkilöt saattoivat kaivata ulkopuolista ohjeistusta. Seuraelämästä, sen vaatimista käytöksen koodeista ja pukeutumisesta oli tullut 1800-luvun kuluessa yhä monimutkaisempia, ja muuttuvassa sosiaalisessa todellisuudessa myöskään etiketin ja hyvän käytöksen vaatimukset eivät olleet absoluuttisia tai pysyviä.¹⁸

”Vastauksia kirjeenvaihtajille” -palstalta löytyy runsaasti myös suremisen tapakulttuuriin liittyviä kysymyksiä. Joissakin tapauksissa elämän eri osa-alueiden, kuten suruajan ja häiden viettämisen, käytössäännöt kohtasivat. Eräs lukija esimerkiksi tiedusteli, oliko avioliitosta ilmoittavien korttien lähettäminen tuttaville sopivaa, kun kyseessä olivat pienet ja hiljaiset kotihäät perheen suruaikana, morsiamen isän menehdyttyä viisi kuukautta aiemmin. Voguen vastaus painotti, että naimisiinmeno oli aivan yhtä tärkeä tapahtuma kuin kuolemakin, ja siten sen kuului tulla ilmoitetuksi pariskunnan sosiaalisille piireille.¹⁹ Toinen lukija puolestaan pyysi apua pukeutumisvaatimusten törmätessä, ja tiedusteli, oliko häissä sopivaa käyttää valkoista asua, kun suruaika menehtyneelle vanhemmalle oli yhä käynnissä.²⁰ Hän kertoi yrittäneensä tiedustella asiaa henkilöiltä, joiden uskoi tietävän vastauksen, mutta saaneensa niin eriäviä vastauksia, että päätti varmistaa asian Voguelta. Tämä demonstroi käytöskulttuuriin liittyvää tulkinnanvaraisuutta, jossa yksiselitteisiä vastauksia sosiaalisiin ongelmatilanteisiin ei välttämättä ollut saatavilla, vaikka sellaisten etsimiseen olisi nähnyt vaivaakin.

Kun sureminen epäonnistuu

Esimerkkejä kanssaihmisten silmissä epäonnistuneesta sosiaalisesta luovimisesta ja käytössääntöjen rikkomisesta voi löytää tarinoista, joita Voguen lukijat lähettivät vastauksena lehden julkaisemaan avoimeen kysymykseen koskien suurinta snobia, jonka he olivat koskaan kohdanneet. Palkinnon parhaasta snobiuden esimerkistä voitti kertomus, jossa ”mestarisnobiksi” nimitetty mies rikkoi räikeästi suremista koskevia käytös- ja pukeutumissääntöjä. Loppuvuodesta 1896 julkaistun kysymyksen yhteydessä ohjeistettiin, että kyseessä piti olla lukijan todistama todellinen tapaus, joskin kerrottuna snobin identiteetti salaten. Parhaan esimerkin lähettäjä sai kahdenkymmenen dollarin palkinnon. Vogue lainasi snobin määritelmän Century Dictionarylta:

Henkilö, joka on hengeltään tai käytökseltään nöyristelevä niitä kohtaan, joita hän pitää ylempinään, ja vastaavasti koppava ja röyhkeä niitä kohtaan, joita hän pitää alempinaan. Henkilö, joka mauttomasti matkii hienostuneisuutta.²¹

Voittajakertomuksessa mies Philadelphiasta ei ollut noudattanut suremisen konventioita hyväksyttävällä tavalla oman isänsä kuoltua. Tarina kertoi hänen olleen peräisin kunnollisesta, mutta vähemmän muodikkaasta perheestä ja naapurustosta. Kun hän myöhemmin muutti kaupungin tyylikkäämmälle alueelle, hän ei ikinä kertonut perheestään tai vanhasta kotipaikastaan uusille tuttavilleen. Kun miehen isä kuoli, hän kyllä saapui hautajaisiin raskaassa suruasussa. Kuitenkin jo seuraavana iltana hän ilmaantui uudempien ystäviensä yksityisiin tanssiaisiin ilman merkkiäkään minkäänasteisesta suremisesta. Seuraavat kaksitoista kuukautta hän esiintyi suruasussa, kun tapasi äitiään ja isänsä asioita hoitavia lakimiehiä, mutta piti uudet sosiaaliset piirinsä täysin tietämättöminä perheessään sattuneesta kuolemantapauksesta.²²

Voisi tulkita, että voittajatarinan snobin käytös ei sovi Voguen käyttämään Century Dictionaryn snobin määritelmään aivan yhtä hyvin kuin jotkut muut lukijoiden lähettämät esimerkit. Sen tekee kuitenkin poikkeukselliseksi tapa, jolla snobin teennäisyys ja huono käytös kohdistuu hänen omaan perheeseensä. Tämä yleisesti hyväksytyn suremisen etiketin noudattamatta jättäminen näyttäytyy epäkunnioittavana hänen menehtynyttä isäänsä ja samalla koko yhteisön yleistä soveliaisuutta kohtaan. Sopivuuden rajojen rikkominen ja siitä seuraava paheksunta tekevät yhteiskunnan normit näkyviksi. Mielestäni tämä esimerkkitapaus demonstroi oivallisesti suremisen käytänteiden keskeistä roolia ja niiden haastamiseen liittynyttä sosiaalista riskiä – millainen poika nyt julkisesti osoittaisi, ettei välitä oman isänsä kuolemasta?

Lopuksi

Suremisen etiketti ja surupukeutuminen tarjoavat kiinnostavan esimerkin siitä, miten kuolemaan liittyvät käytännöt ovat muuttuneet ajan myötä ja millaisia kulttuurisia merkityksiä vaatetukseen ja ulkomuotoon voidaan liittää. Surupukeutumisen idea oli aikalaisille itsestäänselvyys, mutta nykypäivän perspektiivistä katsottuna se on osa monimutkaista merkitysten verkostoa. Tyylikkäästi yllä kannettu suruasu on visuaalisesti näkyvillä kuin itsestään selvänä, mutta siihen liittyvät kulttuuriset merkitykset eivät ole millään tasolla luonnollisia tai ylhäältä annettuja. Ne vaativat kriittistä analyysiä tullakseen ymmärrettäviksi, ja auttavat samalla kyseenalaistamaan myös oman aikamme suhtautumista kuolemaan ja siihen liittyvään kulttuuriin. Kuolema voi olla universaalia, mutta sitä seuraava suru ja tavat käsitellä sitä pukeutuvat jokaisessa ajassa ja paikassa uuteen asuun.

Lähdeaineisto

Vogue, 1892–1910.

Kirjallisuusluettelo

Byrde, Penelope 1992. Nineteenth Century Fashion. Batsford, Lontoo.

Corrigan, Peter 2008. The Dressed Society. Clothing, the Body and Some Meanings of the World. Sage, Thousand Oaks.

Entwistle, Joanne 2000. The Fashioned Body. Fashion, Dress and Modern Social Theory. Polity Press, Malden.

Hill, Daniel Delis 2004. As Seen in Vogue. A Century of American Fashion in Advertising. Texas Tech University Press, Lubbock.

Hunt, Lynn 2000. “Freedom of Dress in Revolutionary France.” Teoksessa Londa Schiebinger (toim.), Feminism and the Body. Oxford University Press, New York, 182–202.

Jalland, Pat 1996. Death in the Victorian family. Oxford University Press, New York.

Taylor, Lou 1983. Mourning Dress. A Costume and Social History. George Allen and Unwin, Lontoo.

Wouters, Cas 2007. Informalization. Manners and Emotions since 1890. SAGE Publications, Los Angeles.