Johdanto

”Kuolema on yhtä vähän loppu kuin syntymä on alku. Ne ovat molemmat helmiä samassa nauhassa.” Muun muassa tämän Victor Hugon ajatuksen Elga Sesemann (1922–2007) oli eläessään alleviivannut kuolema-aiheisia aforismeja sisältäneestä teoksesta, joka on löytynyt hänen kirjahyllystään. ¹ Mietelmän alleviivaaminen kertoo siitä, kuinka keskeinen ja kiehtova teema kuolema on Sesemannin elämässä ollut. Se paljastaa kuitenkin vain pienen osan siitä laajuudesta ja syvyydestä, josta kuvataiteilija on tarkastellut kuoleman teemaa ja kantanut sitä mukanaan paitsi elämänsä ajan myös koko hänen tuotantonsa läpäisevänä punaisena lankana.

Tässä artikkelissa tarkastelen kuoleman ja olemassaolon teemaa Elga Sesemannin tuotannossa. Keskiössä ovat teeman esiintyvyyden erityispiirteet sekä kehityskulku, joka Sesemannin kuolemaan ja olemassaoloon sekä elämän päättymiseen suhtautumisessa voidaan tuotannon pohjalta havaita. Analyysi perustuu pro gradu -tutkielmaani ² , jossa olen jo sivunnut kyseisiä teemoja. Tavoitteenani on tässä artikkelissa jatkaa aiheen parissa ja pyrkiä syventämään tulkintoja Sesemannin tuotannosta sekä lisätä häntä käsittelevää tutkimusta. Artikkelissani pyrin vastaamaan seuraavaan tutkimuskysymykseen: Millä eri tavoin kuoleman ja olemassaolon teema näkyy Sesemannin tuotannossa ja miten teeman käsittely ja siihen suhtautuminen kehittyvät taiteilijan uran aikana?

Elga Sesemann on ajankohtainen tutkimuskohde, sillä suomalaisten naistaiteilijoiden elämät ja tuotannot ovat buumin lailla nousseet viime vuosina paitsi elämäkertojen kansien sisään myös valkokankaalle elämäkertaelokuvien muodossa sekä maamme suurimpien museoiden seinille lukuisina näyttelyinä. Elga Sesemann on alkanut hiljalleen nousta merkittävien suomalaisten naistaiteilijoiden joukkoon monien unohduksen vuosien jälkeen. Työtä Sesemannin perinnön säilyttämisen ja näkyvyyden eteen ovat tehneet muun muassa Sesemannin sisarentyttäret Helene ja Charlotte Lesche, jotka ovat luoneet Sesemannin elämää ja hänen tuotantoaan koko sen laajuudessaan esittelevät kotisivut ³ . Heidän luvallaan ⁴ hyödynnän sivustolta artikkeliin valikoituneita 14 teoskuvaa artikkelissani.

Teosten lisäksi keskeisenä aineistona on myös Sesemannin omaelämäkerrallinen muistelmaromaani Kuvajaisia – Erään omakuvan taustamaisemaa (1959), jossa Sesemann on palannut tarkastelemaan lapsuuttaan Viipuriin ennen talvisodan syttymistä ja evakuoitumista Helsinkiin. Kuoleman ja olemassaolon pohdinta kulkee eräiltä osin mukana myös muistelmaromaanissa, ja kyseiset teemat sekä lapsuuden aiheet ylipäätään heijastuvat Sesemannin tuotannossa erityisesti 1960-luvulta lähtien. ⁵ Teosten ja muistelmaromaanin katkelmien analyysissa hyödynnän lähilukua sekä visuaalista ja narratiivista analyysia. Teoreettinen viitekehys muodostuu eksistentialismin, moniaikaisuuden ja omaelämäkerrallisuuden yhdistelmäksi. Teeman tarkastelu jakautuu artikkelissani kahteen osaan, joista ensimmäisessä tarkastelen kuoleman elementtejä lapsuuden muistoissa ja toisessa taiteilijan henkisen maiseman piirteitä, jotka paljastuvat kuoleman, olemassaolon ja elämän päättymisen teemoja kuvaavia teoksia tarkastelemalla.

Muistot lapsuudesta – viulu- ja oviteema isän kuoleman symboleina

Elga Sesemannin muistelmaromaani Kuvajaisia – Erään omakuvan taustamaisemaa (1959) on keskeinen avain kuvataitelijan mielenmaisemaan ja siten myös hänen tuotantonsa eräiden elementtien syvällisempään tulkintaan. Romaanissa Sesemann on palannut Viipuriin lapsuutensa kotiin, perheen ja lukuisten sukulaisten ja kipeidenkin muistojen pariin. Sesemann on vaihtanut todellisten henkilöiden nimet toisiin ja esiintyy itse päähenkilönä nimellä Katarina Elgan sijaan. Sesemannin olemassaoloon ja kuolemaan liittyvät pohdinnat saavatkin muistelmaromaanissa äänen Katarinan kautta erilaisissa tilanteissa.

Katarina joutuu kohtaamaan lapsuuden eräänlaisen lopun hänen isänsä Manuhan menehtyessä heti romaanin kolmannen osan alussa. Isän kuolema on selvästi Katarinan lapsuuden eräistä keskeisimmistä käännekohdista. Sitä Sesemann kuvaa lapsuuden loppumisena: ”Leikkimökissä on erään kesän viimeinen leikki levällään [--]. – Kuoleeko isä? [--] Me katselemme viimeistä leikkiä, joka ei enää herää, vaikka se on odottanut koko talven.” ⁶ Tapahtunutta kuvataan myös dialogissa, jossa menetyksen aiheuttamat tunteet ja erilaiset sitä kuvaavat elementit tulevat selvästi esille.

– Katarina, sinun isäsi on kuollut! sanoi Lucka-täti, kun tulin keskiviikkona koulusta. [--]
– Se ei ole totta! sanoin ja katsoin portaita ja tummia ikkunoita, joissa näkyi kaktuksia ja viuluja. [--]
– Se ei ole totta! sanoin taas ja hain ulospääsyä tyhjyydestä. Mutta tunsin vain kaiteen ja ovenrivan kylmän metallin kädessäni. Ruokasalissa istui äiti korituolissa Helena polvillaan ja siellä kuulin itkeväni heidän mukanaan. Samovaarin tarjottimella olivat isän kello, sormus ja silmälasit. Kaikki muu oli niinkuin eilen, toissapäivänä, kauan sitten. ⁷

Katarina on kohtauksessa epäuskoinen, eikä pysty uskomaan isänsä poismenoa ennen kuin löytää itsensä itkemässä äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Isän poissaoloa symboloivat tarjottimelle jääneet kello, sormus ja silmälasit, jotka eivät olisi enää isän käytössä. Mieleen on jäänyt paitsi abstrakti tunnemuisto tyhjyydestä, josta Katarina hakee poispääsyä, mutta myös konkreettinen tunne kylmästä kaiteen ja ovenrivan metallista. Tarkan muistonomaisen kerronnan pohjalta lukija pystyy eläytymään traumaattisen kokemuksen tunnelmiin ja ymmärtämään, miltä isän menetys on Katarinasta tuntunut. Muistot ovat moniaistisia. Ne paljastuvat erityisesti kohtauksessa, jossa Katarina ja Helena menevät äitinsä johtamana katsomaan kuollutta isää.

– Mennään isän luo, sanoi äiti ja avasi makuuhuoneen oven. Suljin silmäni, kun astuin kynnykselle. Kasvoja pyyhkäisi kylmä ulkoilma ja sulavan lumen kostea tuoksu. Katsoin lopulta ja näin kaukana sängyllä pienen kuolleen isän [--]. Hänen kasvonsa olivat oranssinruskeat prontosilista ja niitten ympärillä kulki valkoinen side leuan alta. Peilejä peittivät lakanat ja sangoissa huoneen nurkissa oli jäälohkareita. ⁸

Katarina ei uskalla heti katsoa kuollutta isäänsä, mutta myöhemmin ennen hautajaisia Katarina käy isän luona vielä monesti. Kuolemassa on jotain, mikä pelosta huolimatta kuitenkin kiinnostaa Katarinaa, ja hän haluaa tarkastella sitä, vaikka se pelottaisikin.

Kävin usein makuuhuoneessa ja katselin isän liikkumattomia kasvoja läheltä. Tädit sanoivat, että hänen ilmeensä on niin rauhallinen. Mutta hänen korvansa ja leukaperänsä sinertyivät yhä enemmän. Pelkäsin koskettavani häntä ja lähdin nopeasti pois. Käsivarteni näyttävät oudon vaaleilta tummissa hihoissa. ⁹

Ennen isän hautajaisia kerronnassa tuodaan esiin isää edustavia elementtejä ja symboleja, jotka liittyvät erityisesti musiikkiin: ”Lastenhuoneeseen oli tuotu nuottitelineitä ja isän viuluja ja vielä lakkaamaton sello. Sillä ei oltu soitettu vielä koskaan.” ¹⁰ Viulut ja sellot viittaavat selvästi Sesemannin isään Edgar Sesemanniin, jonka tiedetään korjanneen selloja ja rakentaneen ”Sesemannin viuluiksikin” kutsuttuja viuluja ¹¹ . Sesemann on kuvannut isänsä työskentelyä myös muistelmaromaanissa:

Isä rakentaa iltaisin viuluja. Hän istuu verstaassa, jonka seinillä on työkaluja ja lattialla kiharaisia lastuja, ja raaputtaa viulunpohjaa ohuella terällä. [--] Viuluja riippuu salin ikkunoissa kaktusten ja papukaijahäkin yläpuolella. Niitten täytyy päivettyä, sanoo isä. Hän virittää niitä sunnuntaiaamuina salissa, äänirauta hampaitten välissä, silloin kun olemme vielä sängyssä [--]. ¹²

Sesemannin tuotannossa viuluaiheiset teokset korostuvatkin 1960-luvulta lähtien, minkä voidaan tulkita viittaavan isän kuoleman käsittelyyn. Erityisesti vuoden 1970 teoksen (kuvassa 1) olen todennut viittaavan kaikista selvimmin Sesemannin isän kuolemaan.¹³ Teoksen ilme on kylmä ja jäinen, ja isään viittaavaa viulua lävistävät lukuisat epäsäännölliset viivat, jotka teoksen tummaa taustaa vasten saavat myös jäisen ja jopa satuttavan vaikutelman. Viivat muodostavat teoksen taustalle vaikutelman eräänlaisesta tilasta, jossa viulu myös heijastuu tai monistuu osaltaan kahdeksi kappaleeksi. Olen aiemmin tulkinnut teoksen jäisen vaikutelman viittaavan muistelmaromaanissa isän hautajaisiin, joissa jäällä on oma merkityksensä: hautajaisten alussa isän ympärille ”tuotiin yhä uusia jäitä ja kukkia”, mutta hautajaisten päätteeksi ”jää oli sulanut sangoissa”.¹⁴ Teos voidaan tulkita kokemuksen reflektoinniksi mutta myös eräänlaiseksi pyrkimykseksi pitää isän muisto elossa. Aiheen merkitystä Sesemannin elämässä korostaa vielä se, että viuluaiheen pariin taiteilija on palannut useita kertoja myös uransa loppupuolella, kuten kuvien 2 ja 3 teokset osoittavat. Teoksissa viulun monistuneisuus korostuu voimakkaammin, mutta teosten ilme vaihtelee kirkkaammista väreistä maanläheisempiin ratkaisuihin. Viulun monistuneisuus voidaan yhdistää moniaikaisuuteen, sillä esimerkiksi Henri Bergson on määritellyt ajan keston (durée) moninaiseksi ja bluraaliksi.¹⁵ Viuluaiheiset teokset voidaan nähdä moniaikaisuuden viitekehyksessä myös ajan anakronistisuuden kautta, sillä taidehistoriassa muun muassa Keith Moxey on katsonut taideteosten olevan luonteeltaan anakronistisia. Anakronistisella ajalla viitataan esineiden synnynnäiseen voimaan ylittää niiden kronologisten olosuhteiden rajat.¹⁶ Siten Sesemannin tuotannossa viuluaihe voidaan tulkita moniaikaisena keinona tavoittaa isän kuolema yhä uudelleen nykyhetkessä.

Sesemannin 1960–1970-lukujen tuotannosta löytyy viuluaiheita vielä selkeämmin juuri isän kuolemaan viittaava teos, joka on myös nimeltään Isän kuolema (kuva 4). Ilman tietoa teoksen nimestä sitä olisi kuitenkin vaikea yhdistää aiheeltaan juuri isän kuolemaan, varsinkin mikäli katsoja ei ole lukenut Sesemannin muistelmaromaania. Teoksessa on kolme valkoista ovea ja ovenkarmea sysimustalla pohjalla, jotka avautuvat sisäkkäin ja muodostavat siten eräänlaisen käytävän mustassa pimeydessä. Katsoja asemoituu käytävän keskelle aivan kuin ovet avautuisivat katsojalle ja muodostaisivat tälle äärettömään pimeyteen johtavan tien. Aiheeltaan teos viittaa muistelmaromaanin kohtaukseen, jossa Katarinalle kerrotaan tämän isän kuolleen, ja josta Katarinalle on jäänyt mieleen tunne kaiteen ja ovenriman kylmästä metallista. Avautuvat ovet voivat toisaalta viitata myös hetkeen, kun Katarina ja Helena menevät katsomaan kuollutta isää ensimmäisen kerran äitinsä johdolla ja sitä hetkeä, kun äiti avaa makuuhuoneen oven. Loputon mustuus puolestaan yhdistyy Katarinan kokemukseen siitä, kuinka hän tuossa tilanteessa on hakenut poispääsyä tyhjyydestä.

Toisaalta Isän kuolema -teos voi myös kuvata eräänlaista käsitystä, joka Sesemannilla on kuolemasta ja elämän päättymisestä voinut olla: elämä on kulkemista kohti kuolemaa, ja matka on kuin kulkisi pitkää ja loputonta pimeyttä ja tyhjyyttä ammottavaa käytävää kohti tuntematonta määränpäätä. Tähän ajatukseen pohjaten teoksella voidaan nähdä yhteyksiä myös eksistentialismiin. Sesemannin tiedetään olleen kiinnostunut eksistentialismista, ja hänen lukemistoonsa on kuulunut esimerkiksi eksistentialismin isänä pidetyn Jean-Paul Sartren Inho sekä Albert Camus’n Sivullinen. Kyseisiä romaaneja pidetään kahtena kenties tunnetuimpana eksistentialistisena romaanina.¹⁷ Sartre ja Camus edustavat kumpikin ateistista eksistentialismia, sillä he molemmat kielsivät jumalan olemassaolon. Eksistentialismi yhdistetään kuitenkin usein Sartreen, jonka ajattelussa korostuu vapaus, valinta ja vastuu. Sartren tuotannosta tunnetaan parhaiten hänen näytelmänsä ja kaunokirjalliset teoksensa, jotka myös paljastavat hänen eksistentialistisen elämänkäsityksensä, jossa ihminen elää absurdissa maailmassa ilman Jumalaa ja toivoa, ja joutuu määrittämään itsensä ja olemassaolonsa tarkoituksen. Myös Camus esitti eksistentialistiset ajatuksensa kaunokirjallisessa muodossa ja korosti elämän absurdiutta, mutta pyrki taistelemaan sitä vastaan viimeiseen asti. Koko tuotannossaan Camus käsitteleekin sitä ristiriitaa, joka syntyy ihmisjärjen kohdatessa elämän absurdiuden. Pohjimmiltaan elämä on turhaa ja mieletöntä, eikä johda lopulta muuhun kuin kuolemaan, eikä ihminen voi järkensä avulla ymmärtää, miksi on ylipäätään olemassa. ¹⁸

Myös kuvan 5 teoksessa Sesemann tarkastelee kuolemaa tällaisen eksistentialistisen linssin läpi. Isän kuolema -teoksen tuttu oviteema näyttäytyy nyt eräänlaisena elämän ja kuoleman rajaporttina, jonne johtaa pitkä ja suora tie, jota ympäröi valkoinen taivasta tai lumipeitettä muistuttava autuus. Avoimen oven takaa paljastuu poutapilvinen horisontti, jonka tuntemattomaan päätyyn asti tie johtaa. Valkoisen oven takaa paljastuva poutapilvinen maisema ja kaukana siintävä horisontti voidaan tulkita eräänlaiseksi kuvaukseksi tuonpuoleisesta. Surrealistisessa teoksessa ovea kohti matkaavat erilaiset huonekalut ja iltaruskoinen ikkuna antavat omaelämäkerrallisia merkityksiä teokselle. Tulkitsen elementtien viittaavan muistelmaromaanin kohtaukseen, jossa Katarina perheineen joutuu isän kuoleman jälkeen muuttamaan pois tehtaanjohtajan asunnosta ja joistakin kodin huonekaluista joudutaan luopumaan. Perhe muuttaa isoisän taloon, jonka huonekalujen seiniin jättämiin jälkiin omat huonekalut eivät sovi. Vanhassa kodissaan vieraillessaan kaikki on muuttunut ja vierasta.

Seinäpapereissa on isoisän huonekalujen jättämiä varjoja eivätkä meidän tavarat sovi niihin, vaan niitä jää näkyviin. [--] Meidän entisillä seinillä on myös niitten varjoihin sopimattomia esineitä. Olimme vierailulla uuden johtajan luona, jonka muuttokuorma ajoi ikkunoittemme alitse. Oli omituista mennä kylään meille. [--] En katsonut ikkunoihin, joista viulut ja papukaija olivat poissa. ¹⁹

Vaikka teos voidaan yhdistää isän kuolemaa seuranneisiin muutoksiin, teoksen tuoleista paljastuu kuolemaan ja poissaoloon liittyvä symbolinen merkitys. Teoksen tuoleista syntyy vaikutelma liikkeestä, aivan kuin tuolit olisivat matkalla kohti elämän ja kuoleman rajaa. Erään tuolin edustalla on sello, joka voidaan liittää Sesemannin isään ja siten isän poissaoloon. Tuolit edustavatkin jotakin tai jotakuta poissaolevaa eli jotain mikä on ollut, mutta ei ole enää. Seuraavaksi tarkastelen kuolemaan liittyvää surrealistista kuvastoa, joka paljastaa erityispiirteitä Elga Sesemannin henkisestä maisemasta ja sen eri puolista.

Henkinen maisema – kuoleman ja poissaolon surrealistinen kuvasto

Elga Sesemannin tuotannossa kuoleman ja poissaolon kuvaus saa myös surrealistisia piirteitä. Edellisessä luvussa tarkastelemani tuolit ovat yksi toistuva symboli erityisesti poissaolon kuvauksessa. Eräänlainen alkulähde tuolien symboliselle merkitykselle on nähtävissä teoksessa Joutsen (kuva 6), jossa mustaan kaapuun pukeutunut naishahmo istuu tuolilla rakennuksen kuistin edustalla ²⁰ . Naisen olemus on alakuloinen, sillä hän on suunnannut tyhjät kasvonsa alas ja on kuin vajonnut mietteisiinsä. Naisen edustalla kuistin lumisella kaiteella seisoo joutsen, jonka katson symboloivan teoksessa kuolemaa. ²¹ Tulkinnassani nojaan muun muassa suomalaisiin uskomuksiin, joissa joutsenta on pidetty pyhänä lintuna, joka elää kahden maailman rajalla ja kykenee kulkemaan vainajien maailman ja tämänpuoleisen välillä tuoden myös viestejä toiselta puolelta. ²² Teoksessa joutsen voikin edustaa viestin tuojaa tai kuoleman pahaenteisyyttä. Linnuilla on oma merkityksensä myös Sesemannin muistelmaromaanissa. Romaanin ensimmäisessä luvussa kuvataan, kuinka lapsen viattomissa ja turvallisissa unissa lämpimien silmäluomien alla ”lentää hyvin kaukana kotka yöhön”. ²³ Myöhemmin luku loppuu toteamukseen, jossa turvallinen kotka katoaa ja tilalle tulee jotain pahaenteistä.

Helena nukkuu. Menen lastenhuoneen puolipyöreälle sohvalle ja istun siinä, niin etten tunne enää istumista enkä näe muuta kuin harmaata sumua – enkä kuule puhetta, vaan hiljaisuus inisee kuin samovaari. Äiti sanoo: Tule juomaan teetä! mutta en voi nousta – en voi alkaa nousemista. En mene nukkumaankaan. Yökotkaa ei enää ole. Harmaa iso ”ikävän-lintu” istuu huoneessa. Se peittää siivillään kaikki huomiset. ²⁴

Lintuihin liittyvä pahaenteisyys on läsnä myös kuvan 7 teoksessa, jossa tuoliaihekin on keskeinen. Teos kuvaa seitsemää tyhjää tuolia, joista jokaisen selkänojalla on yksi musta lintu. Tuolit sijaitsevat karulla ja tomuisenoloisella maastolla, jonka taustalla näkyy horisontti. Teoksen tunnelma on synkkä ja odottava, jota yhä korostaa teoksen mustat reunat. Tyhjien tuolien olen tulkinnut edustavan jotakuta poissaolevaa, jolle on olemassa paikka, vaikka sille ei voisi enää istua.²⁵ Näen tuolien kuvaamisen keinona käsitellä poissaolevia henkilöitä, jotka eivät palaa odotuksesta huolimatta, mutta joilla on silti aina oma paikkansa muistoissa. Poissaoleva on siten tavallaan alati myös läsnä olevaa muistojen kautta.

Poissaolevan läsnäoloa kuvaa nähdäkseni myös kuvan 8 surrealistinen teos, jossa lammen pinnasta heijastuvaa kolmea kenties edesmenneitä henkilöitä edustavat kolme valkoista kyyhkyä, jotka lentävät kohti taivasta. Lintujen voidaan tulkita merkitsevän tässä teoksessa poissaolevan läsnäoloa lintujen muodossa. Toisaalta kyyhkysten kautta teoksen merkitys on liitettävissä myös kuolemaan, sillä suomalaisissa uskomuksissa kyyhkystä on pidetty muun muassa kuoleman sanansaattajana. ²⁶ Kuvan 9 surrealistisessa teoksessa edesmenneiden läsnäoloa ei tosin edellytä lintujen tai muidenkaan symbolien kuvaaminen, vaan poissaolevia henkilöitä kuvataan täysin ilman heitä edustavia symboleja, mikä korostaa poissaolevan mahdollisuutta olla kuitenkin jollakin tavalla aina läsnä.

Lintuaiheen lisäksi Sesemann on kuvannut olemassaolon pohdintaansa myös lukuisilla enkeliaiheisilla teoksilla, jotka voidaan yhdistää myös taiteilijan henkiseen maisemaan. Enkeleiden on tulkittu edustaneen Sesemannille eräänlaisia välittäjiä, mutta ne on nähty myös alkuvoimaisuuden symboleina sekä kuoleman lähettiläinä, ja viestineen Sesemannin kiinnostuksesta uskontoon. ²⁷ Olen itse lähestynyt aihetta laajemmasta näkökulmasta, ja nähnyt enkeliaiheessa vahvoja yhteyksiä esimerkiksi menetettyyn Viipuriin ja kotiin Viipurin Tienhaarassa. Nämä omaelämäkerralliset traumaattiset kokemukset yhdistyvät enkeliteemaan esimerkiksi kuvan 10 teoksessa. Teoksessa viisi mustasiipistä enkeliä seisoo kahden tien risteyksessä katsoen taivaalla horisonttiin lentävää lintuparvea ja yhtä enkeliä, joka on jättänyt muut enkelit taakseen ja kulkee tietä kohti harmaata horisonttia. Teos voidaan yhdistää Viipurista evakkoon lähtemiseen sekä menetettyyn lapsuudenkotiin. Horisontti on aiemmin nähty kuvan 5 yhteydessä, jossa suora lineaarinen tie suuren valkoisen avonaisen oven läpi johtaa kauas horisonttiin, ja jonka tulkitsin viittaavan elämänpäättymiseen ja jonkinlaiseen kuvaukseen tuonpuoleisesta. Omaelämäkerrallisuutensa vuoksi enkeliteoksen horisontti ja evakkoon lähteminen antavat aihetta tulkita synkän harmaata horisonttia epävarmana ja pelottavana tulevaisuutena, mutta lintujen lentämä vaaleampi lentoreitti antaa kuitenkin toivoa valoisammasta ja turvallisemmasta tulevaisuudesta. Silti teoksen tunnelmassa on päällimmäisenä läsnä uhka vaarasta.

Uhkaava tunnelma on myös kuvan 11 teoksessa, jossa viisi enkeliä kulkee kapealla sillalla pitäen kaiteesta kiinni epävarman oloisina. Yksi viidestä enkelistä näyttää tippuneen yli sillan kaiteen ja kaksi enkeleistä katsoo tapahtumaa. Sillan ympäristö vaikuttaa kaoottiselta ja vaaralliselta. Olemassaolon näkökulmasta silta voi symboloida teoksessa elämän jatkuvaa epävarmuutta ja matkaa kohti kuolemaa. Kuten sillalla, elämällä on alku ja loppu, mutta kummankaan pää ei teoksessa näy selvästi. Elämä on arvaamaton ja kuolema tuntematon. Osaltaan tällaista eksistentiaalista elämänkatsomusta edustaa myös kuvan 12 teos, jossa tutut enkelit kävelevät nyt spiraalimaisia loputtomia portaita ylä- ja alamäkineen. Kululla ei näy alkua eikä loppua, vaan se on loputtoman harmaata ja alakuloista vailla tietoa sen päättymisestä. Enkelit ovat kuin velvoitettuja kulkemaan portailla jokainen askel eteenpäin. Henkisen maiseman näkökulmasta teos näyttää kuvaavan jonkinlaista välitilaa elämässä tai elämän harmaata loputonta kiertokulkua. Teosta voi tulkita myös Albert Camus’n ajatuksen kautta, jossa elämä todettiin turhaksi ja mielettömäksi eikä se johda muuhun kuin kuolemaan.²⁸

Enkeliteema on nähtävästi synkässäkin puolessaan ollut eräs keino tarkastella elämän ja olemassaolon kysymyksiä ja ollut mahdollisesti Sesemannille väylä tutkia myös omaa suhtautumistaan niihin. Sesemannin tarkastelussa kuolemalle ja olemassaolon päättymiselle annetaan myös valoisampia kuvaustapoja. Vuosilta 1971 ja 1973 löytyy esimerkiksi yhteensä kolme kappeliaihetta teosta, joista viimeisin vuoden 1973 teos (kuva 13) kuvaa selkeästi arvokkaampaa ja tyynempää suhtautumista elämän päättymiseen. Tähän viittaa kappelin päätyseinän esteettömästä aukosta paljastuva pilvetön merimaisema tuttuine horisontteineen sekä maisemaa kohti kappelin läpi kulkeva syvänpunainen matto, jolle teoksen katsojakin positiostansa käsin asettuu. Maton voidaan tulkita symboloivan paitsi arvokasta elämää myös kuoleman arvokkuutta. Kappelin päätyseinän säännöllinen aukko toimii jälleen eräänlaisena rajana elämän ja kuoleman välillä, jolloin tuonpuoleinen saa valoisamman ja tyynen olomuodon. Tyhjässä kappelissa tunnelma on tyyni ja yksinäinen mutta kuitenkin arvokas ja harmoninen.

Aivan uransa alkuvuosina Sesemann on tarkastellut kuolemaa omakuvamaisessa teoksessaan Kuollut tyttö (kuva 14). Vuoden 1945 teoksessa Sesemann kuvaa kuollutta tyttöä levollisena ja hänen huulillaan on jopa häivähdys hymyä. Henkisen maiseman näkökulmasta teoksen pohjalta voidaan ajatella, että Sesemannille kuolema on kenties näyttäytynyt luonnollisena osana elämää ja joka lopulta tarjoaa rauhan ja poispääsyn elämän julmuuksista, joita sotien kauhut olivat tuolloin ihmisten todellisuuteen saattaneet. Sesemann on itse kuvannut teosta näkemykseksi kuolleesta tytöstä: ”Ihmiset usein ihmettelevät, miksi minun Kuollut tyttöni ikään kuin istuu pystyssä. [--] Se on siksi, että minun Kuollut tyttöni ei ole tavallinen kuollut tyttö. Se on vain näkemys kuolleesta tytöstä. Siksi sen täytyy olla niin ²⁹ . Kuollut tyttö ja Sesemannin näkemys kuolleesta tytöstä osoittaa, että kuolema on aiheena kiinnostanut Sesemannia ja hänen uransa alkuvaiheessa. Myös muistelmaromaanissa korostuu Katarinan kiinnostus kuolemaa kohtaan erityisellä tavalla, joka saa myös pakkomielteisiä sävyjä esimerkiksi kesken koulupäivän:

Piirongilla on opettajan kuolleen kummitytön valokuva. Hän makaa merimiespuvussa pää hiukan sivuttain ja hiukset tyynylle valuen. [--] Luulin tytön nukkuvan, mutta Lipe sopotti, että hän oli kuollut lavantautiin. Koetan nähdä kuvan aina kun opettaja avaa oven. Sen jälkeen olen kauan kaukana muista, vaikka istun omalla paikallani. En tunne paperiakaan, jota leikkaan. ³⁰

Katarinan kiinnostusta kuolemaa kohtaan voi selittää osaltaan Sesemannin oma toteamus lapsuuden surullisuudesta ja siitä, että hänen mukaansa lapset miettivät usein kuolemaa ³¹ . Kuolema on olemassaolo sekä elämän päättyminen ovat kuitenkin selvästi teemoja, jotka toistuvat tavalla tai toisella koko Sesemannin laajassa tuotannossa, ja eri kuvaustavoissa on selvästi nähtävissä myös tietynlainen kehityskulku kuolemaan suhtautumisessa. Sen lopussa voidaan nähdä sinuiksi tuleminen kuoleman kanssa ja kuoleman hyväksyminen välttämättömäksi osaksi elämää.

Johtopäätökset

Tässä artikkelissa olen tarkastellut kuvataiteilija Elga Sesemannin tuotantoa kuoleman ja olemassaolon teeman näkökulmasta. Tarkasteluun valikoitui 14 teosta Sesemannin koko tuotannosta, vaikka lopulta suurin osa tarkastelluista teoksista ajoittuukin 1960–1970-luvulle. Teosten rinnalla keskeistä on ollut pitää analyysissa mukana myös Sesemannin muistelmaromaanin Kuvajaisia – Erään omakuvan taustamaisemaa (1959) teemaan yhdistyviä katkelmia ja tarkastella aineistoja limittäin lähilukua sekä visuaalista ja narratiivista analyysia hyödyntäen. Kuoleman ja olemassaolon teeman näkökulmasta artikkelissa erityisesti eksistentialismi nousee teoreettisesta viitekehyksestäni esiin.

Kuoleman ja olemassaolon pohdinta näyttäytyy yhtenä keskeisenä teemana Sesemannin tuotannossa. Tämän johtopäätöksen tekemisessä muistelmaromaanilla on keskeinen merkitys, sillä ilman sitä Sesemannin kuolemaa tai olemassaoloa käsitteleviä teoksia tai teemoihin viittaavien erinäisten elementtien tarkastelu ja tunnistaminen ei olisi mahdollista. Tämä näkyy erityisesti 1960–1970-luvulla korostuvassa viulu- ja oviteemaisten teosten määrässä, jonka näen viittaavan suoraan Sesemannin isän kuolemaan sekä tapahtuman käsittelyyn ja muisteluun, mikä on jatkunut myös myöhemmin 1980–1990-luvulla varsinkin viuluaiheen merkeissä. Isän kuolemaan viittaavaan oviteemaan yhdistyy toisaalta myös ajatus elämän ja kuoleman rajasta ja sen läpi kulkemisesta. Olemassaolon pohdinta muotoutuukin Sesemannin tuotannossa eräänlaiseksi henkiseksi maisemaksi, johon sisältyy paitsi erilaisia symboleita myös surrealistinen tapa tarkastella olemassaoloa. Erinäiset tuoli- ja lintuaiheet yhdistyivät kuolemaan ja toisaalta poissaoloon, kun taas enkeliteeman kautta Sesemann on tarkastellut paitsi kodin menetystä myös elämän jatkuvaa epävarmuutta, mikä voitiin yhdistää myös eksistentialismiin. Kuolemaan ja olemassaoloon sekä elämänpäättymiseen kuuluu osaltaan myös kappeliaiheen taustalta paljastuva elämän ja elämänpäättymisen arvostuksen ja arvokkuuden merkitys. Siten kuolema saa Sesemannin tuotannossa ja ajattelussa myös valoisampia merkityksiä, jotka voidaan nähdä jo vuoden 1945 teoksessa Kuollut tyttö.

Artikkelin katsanto kuoleman teemasta on lopulta suppea Sesemannin tuotannon laajuuteen nähden, ja aiheen tutkimista onkin Sesemannin tuotannon osalta nähdäkseni mahdollista tarkastella vielä paljon laajemminkin. Samaten yksittäisten teosten analyysit voisivat olla myös vielä syvällisempiä laajemmassa julkaisussa. Artikkelini keskeisin anti on kuitenkin huomion kiinnittäminen annetun teeman pohjalta juuri Sesemannin sellaiseen tuotantoon, jota ei ole tutkittu aiemmin niin paljon. 1960–1970-lukujen teosten tarkastelu onkin laajentanut myös Sesemannin ikonisen Kuolleen tytön tulkintaa ja sen parempaa avautumista katsojalle, sillä Sesemannin monipuolinen olemassaolon ja kuoleman pohdinta päättyvät loppukädessä rauhallisuuteen ja levollisuuteen, mikä osaltaan viittaa tietynlaiseen kuoleman hyväksymiseen välttämättömäksi osaksi elämää. Tarkastelun pohjalta näyttääkin siltä, että ainakin Sesemann on pohdintansa lopputuloksena tullut sinuiksi kuoleman kanssa, aivan kuin hänen omakuvamainen Kuollut tyttönsä. Tätä korostaa myös toinen kuolema-aiheisia aforismeja sisältäneestä teoksesta alleviivattu mietelmä Maurice Maeterlinckilta: ”On aina järkevää ja oikeutettua sanoa itselleen, ettei hauta ole sen pelottavampi kuin kehtokaan. Olisipa myös oikeutettua ja järkevää suostua kehtoon vain haudan takia.”³²

Kuvalähteet

Elga Sesemannin 1940–1950-lukujen teokset: https://www.elgasesemann.com/fi/malningar/a1940-tal/ (Viitattu 19.4.2022).

Elga Sesemannin 1960–1970-lukujen teokset: https://www.elgasesemann.com/fi/malningar/a1970-tal/ (Viitattu 19.4.2022).

Elga Sesemannin 1980–1990-lukujen teokset: https://www.elgasesemann.com/fi/malningar/a1980-tal/ (Viitattu 19.4.2022).

Kirjalliset lähteet

Sesemann, Elga 1959. Kuvajaisia – erään omakuvan taustamaisemaa. WSOY, Helsinki.

Kirjallisuusluettelo

Huupponen, Rosa 2021. ”Kaikki tämä on ollut eikä tule koskaan enää. Sitä on vaikea ajatella.” Omaelämäkerrallisuus, eksistentialismi ja moniaikaisuus kuvataiteilija Elga Sesemannin tuotannossa. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto: Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos, taidehistoria.

Keskitalo, Lea 1997. Elga Sesemannin 1940–1960-lukujen taide ja suhde vitalistiseen taidekäsitykseen. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, taidehistoria.

Konttinen, Riitta 2017. Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. Siltala, Helsinki.

Kuusamo, Altti 2011 [2008]. ”Tiedostettu ja tiedostamaton aika. Kuvallisen kerronnan aikatasoista I.” Teoksessa Riikka Niemelä, Katve-Kaisa Kontturi & Asta Kihlman (toim.), Nyansseja ja näkökulmia – Altti Kuusamon juhlakirja. Taidehistoriallisia tutkimuksia 42. Taidehistorian seura, Helsinki, 123–136.

Lehtinen, Torsti 2013. Eksistentialismi. Vapauden filosofia. Arktinen Banaani, Helsinki.

Moxey, Keith 2013. Visual Time. The Image in History. Duke University Press, Durham & Lontoo.

Ojanen, Eero & Ulv, Daga 2015. Suomen myyttiset linnut. Minerva, Helsinki.

Palin, Tutta 2007. Modernin muotokuvan merkit. Kuvia 1800- ja 1900-luvuilta Taidekoti Kirpilässä. Taidekoti Kirpilän julkaisuja 4, Suomen kulttuurirahasto, Helsinki.

Saarinen, Esa 1983. Sartre. Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Fanzine, Tampere.