1. Johdanto

Väinö Lassila (1896–1939) oli Helsingin yliopiston anatomian professori, lääkäri sekä kansalaisaktivisti. Sosiaaliliberaalista Lassilasta tuli 1930-luvun puolivälissä merkittävä ihmisoikeus- ja rauhanaktiivi sekä fasismin vastustaja. 1930-lukua leimasi fasismin nousu Suomessa ja Euroopassa, mikä ilmeni erityisesti natsi-Saksan syntynä vuonna 1933. Suomessa fasismia edusti Isänmaallinen Kansanliike (jatkossa IKL), joka nousi eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa.¹ Lassila kuului vuonna 1935 perustetun Ihmisoikeuksien liiton perustajajäseniin ja toimi liiton puheenjohtajana. Lassila kuului myös Kansalliseen Edistyspuolueeseen (jatkossa Edistyspuolue).² Liberaali puolue oli merkittävä vallankäyttäjä Suomessa 1930-luvulla, mutta samalla se oli sisäisten erimielisyyksien jakama: puolue jakautui 1930-luvun puolivälissä oikeisto- ja vasemmistosiipiin.³ Lassila edusti puolueen vasemmistosiipeä.⁴ Käsittelen artikkelissa Lassilan ajatuksia kuolemanrangaistuksesta ja sodista vuosina 1934–1939. Tutkin, miksi Lassila käsitteli aiheita kirjoituksissaan sekä millaista poliittista retoriikkaa hän käytti. Lassila on kiinnostava tutkimuksen kohde, koska hän oli merkittävimpiä fasismin, rotuhygienian sekä natsi-Saksan kriitikoita Suomessa.⁵ Lassilan kautta avautuu syvällisiä näköaloja 1930-luvun aatehistoriaan. Hän käsitteli ihmisyyttä perustavanlaatuisesti koskettavia ilmiöitä, kuten kuolemaa, sotia ja väkivaltaa.

Lassilan ajatuksia ja toimintaa on tuotu esiin ihmisoikeuksien ja rasismin historiaa tarkastelevissa tutkimuksissa. Historioitsija Ainur Elmgren on tutkinut Lassilan toimintaa 1930-luvun ihmisoikeusliikkeessä.⁶ Rotuoppia ja rotuhygieniaa kohtaan esittämänsä kritiikin vuoksi Lassilan toimintaa on tarkasteltu kyseisiin ilmiöihin keskittyvissä tutkimuksissa.⁷ Lääkäri Mikko Niemi on kirjoittanut Lassilasta monipuolisen biografian.⁸ Olen tutkinut Lassilan ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelua pro gradu -tutkielmassani.⁹ Tässä artikkelissa pureudun etenkin Lassilan ihmishenkeä koskeviin ajatuksiin. Tarkastelen Lassilan näkemyksiä sekä suhteessa 1930-luvun laajempiin keskusteluihin ihmisen arvosta että kuolemalle annettuihin kulttuurisiin merkityksiin.

Pääasiallisina lähteinä käytän Lassilan tekstejä, joita julkaistiin sanoma- ja aikakauslehdissä. Tekstit koostuvat mielipidekirjoituksista, esseistä ja painetuista puheista. Niitä julkaistiin vasemmistoliberaaleissa ja pasifistisissa lehdissä, joita olivat Tulenkantajat¹⁰, Suomen Sosialidemokraatti, Rauhanliiton lehti Rauhaa kohti sekä Ihmisoikeuksien liiton lehti Ihmisoikeuksien puolesta. Hyödynnän myös muita lehtiä, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomia sekä IKL:n lehteä Ajan Suuntaa. Aineiston tulkinnassa käytän politiikan teoreetikko Quentin Skinnerin metodia, jossa tutkittavaa tekstiä lähestytään sen keskusteluyhteydessä. Keskeistä on tekstin kommunikatiivisen tarkoituksen selvittäminen sekä tekstin sitominen sen lingvistiseen kontekstiin kirjoittajan tarkoituksien selvittämiseksi.¹¹ Skinner on korostanut, että sen ymmärtämiseksi, mitä on sanottu, on ymmärrettävä, millainen positio on otettu sitä ennen.¹² Analysoin Lassilan argumentteja ja päättelen niiden perusteella, mikä hänen tarkoituksensa oli, kun hän puhui kuolemanrangaistuksesta ja sodista. Seuraan kansalaiskeskustelua lehdistön avulla ja selvitän, mihin keskusteluihin Lassila otti teksteissään kantaa. Artikkeli koostuu kahdesta analyysiluvusta ja yhteenvedosta. Ensimmäisessä analyysiluvussa keskityn kuolemanrangaistusta käsitteleviin teksteihin ja jälkimmäisessä puolestaan sotaa käsitteleviin teksteihin.

2. Ajatuksia kuolemanrangaistuksesta 1934–1935

2.1. Ihmiselämän kunnioitus ihmiskunnan kehityksen mittarina

Väinö Lassilan kuolemanrangaistusta koskevat kannanotot liittyivät sisäpoliittiseen kiistaan siitä, tulisiko rangaistuksia koventaa rikollisuuden torjumiseksi. Väkivaltarikollisuus oli tutkittavana ajanjaksona huomattavan yleistä.¹³ Valtio oli asettanut jo 1920-luvun lopulla komitean selvittämään väkivaltarikollisuuden kasvun taustalla vaikuttavia syitä.¹⁴ Väkivaltarikollisuuden lisäksi huolta herätti vakoilu, sillä vuonna 1933 oli paljastunut suuri vakoilutapaus. Kommunistitaustainen upseeri oli toimittanut salassa pidettäviä tietoja Neuvostoliitolle, jonne hän oli sittemmin loikannut.¹⁵ Tapausta tutkittaessa paljastui laaja vakoilijaverkosto.¹⁶ Ajanjakson kuolemanrangaistusta koskenutta debattia pro gradu -tutkielmassaan tutkinut Helene Ollikainen on arvioinut, että paljastuneet vakoilutapaukset vaikuttivat ratkaisevasti kuolemanrangaistuskeskusteluun. Keskeistä hänen tulkintansa mukaan oli se, että niiden myötä keskustelu kuolemanrangaistuksesta laajentui väkivaltarikoksista poliittisiin rikoksiin.¹⁷ Vakoilu herätti huolta kansallisesta turvallisuudesta, ja lehdistössä esitettiin kuolemanrangaistuksen käyttöönottamista. Kannanottoja esitettiin paitsi fasistisissa lehdissä, kuten Ajan Suunnassa ja Vapaussodan Rintamamiesten liiton¹⁸ lehdessä, myös Helsingin Sanomien kaltaisissa liberaaleissa lehdissä.¹⁹ Myös Upseeriliitolta tuli tukea kuolemanrangaistukselle.²⁰

Kannanotot herättivät vastakaikua oikeistolaisessa hallituksessa, ja oikeusministeriö kertoi lehdistölle jättäneensä kuolemanrangaistuskysymyksen lainvalmistelukunnan²¹ harkittavaksi.²² Ajanjaksona poliittinen hegemonia oli Suomessa oikeistolla. Vuosina 1932–1936 vallassa oli edistyspuoluelaisen T. M. Kivimäen oikeistolainen hallitus, jonka hallituskaudella vallitsi tiukka kansalliskonservatiivinen yhteiskuntakontrolli. Konservatiivisista arvoista poikkeava toiminta näyttäytyi oikeiston silmissä epäilyttävänä. Kommunismi oli kriminalisoitu jo 1920- ja 1930-lukujen taitteessa äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen painostuksen vuoksi.

Oikeiston ja fasististen liikkeiden pyrkimys kuolemanrangaistuksen käytäntöön ottamiseksi kertoo merkittävästä muutoksesta suhtautumisessa valtion väkivaltaan. Rauhan aikana kuolemanrangaistusta ei ollut käytetty rangaistusmuotona sitten vuoden 1825.²³ Kun sisällissodan teloituksia ei oteta lukuun, viimeiset poliittisista syistä teloitetut suomalaiset oli teloitettu niinkin kauan sitten kuin vuonna 1790.²⁴ Ollikainen on tuonut esille, että etenkin sosialidemokraatit pyrkivät 1900-luvun alussa kuolemanrangaistuksen poistamiseen. Puolueen ja sen kansanedustajien tekemät aloitteet eivät kuitenkaan olleet tuottaneet tulosta. Ollikainen on osoittanut, että kuolemanrangaistuksen kannatukseen vaikutti se, että suhdetta neuvosto-Venäjään pidettiin epävakaana, eikä rangaistusta haluttu poistaa mahdollisten maanpetoksien vuoksi. Hän on tehnyt uskottavan tulkinnan siitä, että kuolemanrangaistuksen kannatus itsenäistymisen jälkeen oli täten sidoksissa kokemukseen ulkoisesta vihollisesta.²⁵ Oikeushistorioitsija Juhana Salojärvi on puolestaan tulkinnut, että kuolemanrangaistus nähtiin vasemmistoon kohdistuvana uhkana.²⁶

1930-luvun puolivälin kuolemanrangaistuskeskustelu tulee ymmärtää ajan kireää sisä- ja ulkopoliittista tilannetta vasten. Ollikainen on osoittanut, että juuri fasistinen IKL vaikutti ratkaisevasti kuolemanrangaistuksen vastustajien järjestäytymiseen ja debatin eri puolien syntyyn.²⁷ Ollikaisen kuvaama kehityskulku alkoi, kun IKL teki vuoden 1934 alussa eduskunnassa aloitteen kuolemanrangaistuksen ottamisesta jälleen käyttöön.²⁸ Sosialidemokraattien kansanedustaja Karl H. Wiik teki lakialoitteen kuolemanrangaistuksen poistamisesta lainsäädännöstä.²⁹ Samana päivänä kuolemanrangaistuksen vastustajat perustivat kuolemanrangaistuksen vastaisen toimikunnan, johon kuuluivat Väinö Lassila, lehtori Oskar von Schoultz, tohtori Hiski Mikkonen, professori Gunnar Landtman ja Maissi Erkko.³⁰ Lassila, Erkko ja Mikkonen olivat jo aiemmin toimineet yhdessä vuonna 1932 perustetussa Nuortasavaltalaisten liitossa, joka oli syntynyt puolustamaan tasavaltalaisia arvoja.³¹ Nuortasavaltalaisten merkitys myöhemmälle kuolemanrangaistusta vastustavalle liikkeelle oli siis huomattava.

Väinö Lassila toimi kuolemanrangaistusta vastustavan toimikunnan perustavan kokouksen puheenjohtajana, mikä symboloi hänen keskeistä asemaansa kuolemanrangaistusta vastustaneessa liikkeessä alusta alkaen.³² Asemaan vaikutti mahdollisesti se, että Lassila oli jo aiemmin toiminut Nuortasavaltalaisten liiton puheenjohtajana.³³ Kokouksessa tuotiin esille kasvava rikollisuus sekä se, että oikeusministeriö oli pyytänyt lainvalmistelukunnalta lausuntoa kuolemanrangaistuksen käytäntöön ottamisesta. Ollikainen on arvioinut kokouksen osanottajien olleen huolissaan siitä, että kansalaiset vaatisivat kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa vastareaktiona rikollisuuden lisääntymiselle.³⁴ Hän ei ole nostanut esille sitä, että kokouksessa puhuttiin myös oikeusministeriön toiminnasta. Ollikaisen mukaan kuolemanrangaistus oli yksi ”fasismin viimeisistä keinoista”.³⁵ Nähdäkseni hän on ylikorostanut IKL:n merkitystä, sillä kuolemanrangaistuksen vastustajat kokivat, että paine kuolemanrangaistuksen käyttöön ottamiseksi tuli yhtä lailla hallituksen suunnalta. Kuolemanrangaistuksen vastustajat esittivät kokouksessa vastustamisen keinoina joukko- ja kulttuuriadressia sekä kuolemanrangaistuksen vastaisia artikkeleita. Tämän lisäksi Lassila ehdotti, että kokous valitsisi valiokunnan, joka valtuutettaisiin ajamaan asiaa, siis kuolemanrangaistusta vastustavaa liikettä, eteenpäin.

Kuolemanrangaistuksen vastustajien järjestäytyminen käynnisti poliittisen debatin kuolemanrangaistuksesta, koska he muodostivat aktiivisen vastavoiman pyrkimyksille kuolemanrangaistuksen käyttöönottamiseksi. Debatin käynnistymistä kuvastaa muutama päivä myöhemmin julkaistun Rauhaa kohti -lehden pääkirjoitus, jonka otsikko kuului: ”Kuolemanrangaistusta vastaan”.³⁶ Pääkirjoituksen oli kirjoittanut Felix Iversen, joka korosti, että Rauhanliitto oli perustamisestaan asti vastustanut kuolemanrangaistusta. Ihmiselämän ehdoton kunnioittaminen oli sen johtavia periaatteita. Samana keväänä samassa lehdessä julkaistiin periaatteen hengessä tiedemiesten kirjoittamia kuolemanrangaistusta vastustavia tekstejä, mukaan lukien Lassilan kirjoittama teksti.³⁷

Lassila tarkasteli tekstissään ”Takaisinko barbariaan?” aihetta anatomian professorin silmin.³⁸ Hän kritisoi käsitystä siitä, että kuolemanrangaistus tulisi säilyttää, koska teloitetun ruumis tarjosi arvokasta tutkimusmateriaalia lääketieteen käyttöön. Lassila huomautti, että tieteellisen työn kannalta materiaali ei ollut tarpeellista, sillä sitä saatiin eläimistä ja ihmisistä suoritettavien leikkauksien yhteydessä riittävästi. Hän pyrki saattamaan teloitetun ruumista hyödyntävät tiedemiehet kyseenalaiseen valoon. Lassila kuvaili esimerkiksi, miten ”n.s. tieteen harjoittajat syöksyvät veitsineen teloitetun kimppuun”. Lassila puolusti ihmisen koskemattomuutta käyttämällä hyökkäämistä kuvaavia sanavalintoja sekä kutsumalla kuolemanrangaistusta ”lailliseksi murhaksi”. Tekstin keskeinen retorinen tehokeino oli lineaarinen, edistykseen perustuva aikakäsitys. Lassila esitti kuolemanrangaistuksen paluuna menneisyyteen. Hän päätti kirjoituksensa seuraavasti (15.3.1934):

”Tutkiessamme menneiden aikojen olosuhteita tuntuu meistä monta kertaa siltä, että olot ja tavat ennen useissa suhteissa olivat raakoja, eli vanhaa kulunutta nimitystä käyttäen barbaarisia. Kun meidän aikamme tulevaisuudessa joutuu historiallisen tutkimuksen esineeksi, tullaan siinä varmaankin huomaamaan paljon mitä peloittavinta ja häpeällisintä barbariaa. - - Jos laatisimme jonkinlaisen luettelon tästä nykyisestä barbariasta, niin se tulisi varmaankin olemaan pitkä. Etusijalla siinä tulisi olemaan kuolemanrangaistus kaikkine siihen liittyvine julmuuksineen. ”

Lassila loi vision ihmishenkeä kunnioittavasta, vääjäämättömästi tapahtuvasta tulevaisuudesta antaakseen moraalisen oikeutuksen tavoitteilleen. Lassilan argumentaatiossa ihmishengen kunnioitus ja edistys kulkivat käsi kädessä. Usko yhteiskunnan jatkuvaan kehitykseen³⁹ oli keskeinen osa myös Edistyspuolueen arvomaailmaa ja identiteettiä. Historian ja politiikan tutkija Jenni Karimäen mukaan Edistyspuolue pyrki nimellään erottautumaan taantumuksellisena pitämästään oikeistosta.⁴⁰ Lassila yritti puhutella kirjoituksillaan siis puoluetovereitaan sekä murentaa Edistyspuolueeseen kuuluvan pääministerin hallituksen politiikkaa.

Pian puolueesta tulikin avointa tukea kuolemanrangaistusta vastustavalle liikkeelle. Tästä kertoo puolueen puheenjohtajan⁴¹, A. K. Cajanderin⁴², toiminta. Kesällä Rauhaa kohti -lehdessä julkaistiin kuolemanrangaistuksen vastainen julkilausuma, jonka allekirjoittajien joukossa Cajander oli yhdessä tiede- ja kulttuuriväen edustajien kanssa.⁴³ Julkilausumassa korostettiin, että kuolemanrangaistuksen käyttöönottaminen olisi omiaan vaikuttamaan raaistuttavasti kansan tunteisiin ja ajatustapaan. Allekirjoittajien mukaan se loukkasi useiden kansalaisten siveellistä tuntoa ja heidän käsitystään ihmisyyden vaatimuksista. Cajanderin osallistuminen kuolemanrangaistusta vastustavaan liikkeeseen kertoi tyytymättömyydestä pääministerin linjaa kohtaan. Jakolinjat Edistyspuolueen sisällä olivat alkaneet muodostua. Puolueen historiaa tutkinut historioitsija Timo Soikkanen on tulkinnut, että ensimmäiset merkit puolueen sisäisistä eroista tulivat esille talouspolitiikassa vuonna 1934.⁴⁴ Tämän lisäksi samana vuonna alkanut debatti kuolemanrangaistuksesta vaikutti yhtä lailla jakolinjojen syntyyn, kuten Lassilan ja etenkin Cajanderin toiminta osoittaa.⁴⁵

2.2. Ihmishengen kunnioitus demokratian perustana

Kuolemanrangaistusta koskeva debatti eteni seuraavaan vaiheeseen syksyllä 1934, kun hallitus otti ratkaisevan askeleen kohti kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa. Kivimäen hallitus antoi esityksen, jossa kuolemanrangaistus olisi ulotettu koskemaan maanpetoksia ja sotilasvakoilua rauhan aikana.⁴⁶ Hallitus korosti, että myös rauhanaikainen vakoilu saattoi vaikuttaa kohtalokkaasti maan puolustuskykyyn sodan syttyessä.⁴⁷ Hallituksen reaktio tulee ymmärtää osana Kivimäen hallituksen ankaraa kontrollipoliittista linjaa, jolla valtiota ja/tai kansaa pyrittiin suojelemaan niin sisäisiä kuin ulkoisia uhkia vastaan. Uhkana koettiin vakoilun lisäksi muun muassa vääränlaisena pidetty puhe, minkä vuoksi sananvapautta oli kiristetty. Aiemmin vuonna 1934 oli säädetty niin sanottu kiihoituslaki, jonka nojalla kriminalisoitiin väliaikaisesti muun muassa ”uskonnollisten ja siveellisten periaatteiden loukkaaminen” sekä ”kansallisten muistojen häpäisy”.⁴⁸ Ainur Elmgren on osuvasti tulkinnut, että kyse oli valkoisen Suomen aatteellisten tukipilareiden suojaamisesta.⁴⁹

Valtion kontrolli kohdistui myös syntyvyyteen. Vääränlaisena pidetyn puheen lisäksi huolta herätti myös vääränlaisina pidettyjen ihmisten lapsiluku. Pian kuolemanrangaistusta koskevan esityksen jälkeen hallitus esitti sterilisaatiolakia, jossa sterilisaatio olisi tehty mahdolliseksi ilman steriloitavan henkilön suostumusta.⁵⁰ Esityksen perusteluissa esitettiin huoli alempiarvoisena pidettyjen ihmisten, ”vajaakelpoisten”, lapsiluvusta.⁵¹ Lakiesityksen taustalla vaikutti rotuhygieeninen ajattelu.⁵² Rotuhygienia oli väestöpoliittinen liike, jonka tavoitteena oli edistää ”kelvollisten” ihmisten lisääntymistä ja estää ”ala-arvoisten” ihmisten lisääntyminen. Liike oli 1930-luvulla suosionsa huipulla läpi läntisen maailman.⁵³ Sterilisaatiolaki hyväksyttiin Suomen eduskunnassa keväällä 1935.⁵⁴

Kivimäen hallituksen kuolemanrangaistusta koskeva esitys synnytti laajaa vastustusta ja kuolemanrangaistuksen vastaisesta liikkeestä muotoutui vuoden 1935 aikana kansanliike. Siihen osallistui arvovaltaisia tahoja. Esimerkiksi presidentti K. J. Ståhlberg yksiselitteisesti tuomitsi hallituksen hankkeen Helsingin Sanomissa vuoden 1934 lopulla.⁵⁵ Lehdistössä, kuten Helsingin Sanomissa, Tulenkantajissa ja Rauhaa kohti -lehdessä julkaistiin tammikuussa 1935 laaja kuolemanrangaistuksen vastainen julkilausuma.⁵⁶ Tämän jälkeen Lassilan puheenjohtama kuolemanrangaistusta vastustava toimikunta ryhtyi keräämään eduskunnalle jätettävää joukkoadressia kuolemanrangaistusta vastaan.⁵⁷

Joukkoadressi sisälsi noin 68 000 nimeä, ja se luovutettiin eduskunnalle maaliskuussa 1935 Lassilan johdolla.⁵⁸ Kun lähetystö luovutti adressin eduskunnalle, Lassila totesi, että laajat kansalaispiirit käsittivät kuolemanrangaistuksen rikokseksi ”niitä ihmisyys- ja oikeusperiaatteita vastaan, joilla Suomen tasavaltalainen valtiojärjestys lepää”.⁵⁹ Adressin tavoitteena oli siis vaikuttaa kansanedustajien mielipiteisiin. Tämä vahvistaa tulkintaani siitä, että kuolemanrangaistuksen vastustajat kokivat paineen kuolemanrangaistuksen käytäntöön ottamiseksi tulevan nimenomaan valtiovallan suunnalta. Lassila yhdisti puheenvuorossaan tasavaltalaisuuden ja ihmishengen kunnioituksen toisiinsa ja pyrki osoittamaan, että kuolemanrangaistus uhkasi vallitsevan poliittisen järjestelmän perustavanlaatuisimpia arvoja. Samanlaista ajatussuuntaa edusti Tulenkantajien päätoimittaja Erkki Vala, joka julisti myöhemmin samana keväänä, että demokratian suurin vaara oli ihmisoikeuksien jatkuva rajoittaminen.⁶⁰ Ainur Elmgren on tulkinnut, että Valan mielipide oli vastareaktio sterilisaatiolain hyväksymiseen sekä yrityksiin laajentaa kuolemanrangaistuksen käyttöalaa.⁶¹

Lassila syvensi käsitystään kuolemanrangaistuksesta myöhemmin keväällä. Hänen kirjoituksensa ”Kuolemanrangaistuksesta” julkaistiin Suomen Sosialidemokraatissa huhtikuussa 1935.⁶² Tekstissä Lassila painotti, että elämisen oikeus oli alkeellisin ihmisoikeus ja siitä syystä sen tuli olla kaikille pyhä. Ihmisyyden kunnioitus oli ehdotonta, eikä siis esimerkiksi rikollinen menettänyt arvoaan yhteisössä syyllistyessään rikokseen. Tätä vastoin kuolemanrangaistuksen kannattajien edustamassa näkemyksessä ihminen menetti arvonsa tekojensa seurauksena. Kuolemanrangaistus symboloi yhteisön arvostuksen menetystä.

Lassila koki, että kunnioitus ihmishenkeä kohtaan, ihmisyyden tunne, oli heikentynyt.⁶³ Hän ajatteli, että pyrkimykset kuolemanrangaistuksen käyttöönottamiseksi ja rotuhygienia olivat yhteydessä toinen toisiinsa. Hän esitti ajatuksen Tulenkantajissa toukokuussa 1935 tekstissään ”Mieletön rangaistusmuoto”.⁶⁴ Hän kirjoitti (4.5.1935):

”On koitettu väittää, että rikolliset olisivat erikoisia synnynnäisiä tyyppejä, jotka jo alusta lähtien olisivat perineet rikolliset taipumuksensa. Aina uudestaan ja uudestaan on tämä käsitys mitä erilaisimmissa muodoissa tuotu esille. - - Ylläpitämällä käsitystä synnynnäisestä rikostyypistä on myös koitettu painostaa kuolemanrangaistuksen tärkeyttä muka rodun parantajana, se kun ainakin osittain muka eliminoisi pois ala-arvoisia aineksia. Nykyisinä synkkinä aikoina, jolloin ei enää anneta mitään arvoa alkeellisimmille ihmisoikeuksille, jolloin säädetään ainakin osittain sairaalloisten mielikuvien vaikuttaessa asiain kulkuun sterilisatiolakeja, on tämäkin puoli vedetty esille.”

Käsitys synnynnäisestä rikollisesta juonsi juurensa italialaisen Cesare Lombroson 1870-luvulla esittämästä teoriasta, jonka mukaan rikoksentekijän rikollisuus kumpusi perimästä.⁶⁵ Rotuhygienian historiaa tutkinut Markku Mattila on tulkinnut, että 1920-luvun lopulta lähtien rikollisia oli alettu pitää ”biologisena uhkana”.⁶⁶ Kuten Lassila huomioi, käsitystä synnynnäisestä rikollisesta oli jo käytetty kuolemanrangaistuksen perusteluna: eräässä lehdessä oli jopa vaadittu erään murhatapauksen jälkeen synnynnäisten rikollisten tuhoamista.⁶⁷ Lassila tätä vastoin korosti Tulenkantajissa, että nykyisen tieteen mukaan ei löytynyt mitään synnynnäisiä rikostyyppejä.

Lassila oli kritisoinut rotuhygieniaa näkyvästi jo saman vuoden 1935 alussa, kun hän oli kirjoittanut Helsingin Sanomiin rotuhygieniaa kritisoivan esseen otsikolla ”Rotukysymyksestä”.⁶⁸ Lassila oli vastustanut siinä sterilisaatiolakia ja puhunut ”tunnetusta äärimmäisestä poliittisesta suunnasta”⁶⁹, joka käytti valtataistelussaan hyväkseen valheellisia ennakkoluuloja. Taustalla vaikutti kansallissosialismin nousu. Saksassa oli säädetty sterilisaatiolaki vuonna 1933 Adolf Hitlerin noustua valtaan.⁷⁰ Hallituksen esitys sterilisaatiolaista oli ollut Lassilasta merkki rodunparantamiskiihkon suuntautumisesta myös Suomeen.⁷¹ Lassila yhdisti kuolemanrangaistuksen ja sterilisaatiolain osaksi samaa kehitystä kuin diktatuurit. Hän puhui Tulenkantajissa ihmisyysajatuksesta luopumisesta, siirtymisestä kehityksessä aste taaksepäin. Lassila kirjoitti, että itsevaltaisissa diktatuurimaissa valtiosta oli tehty jonkinlainen Jumala, jota edusti diktaattorin persoona. Hänen mukaansa sen edessä vapautensa menettäneen orjuutetun kansan oli suoritettava poliittista jumalanpalvelusta.⁷²

Miksi Lassila puhui ihmisyysajatuksesta? Fasismi haastoi demokratian kohtalokkaalla tavalla, kuten natsi-Saksan synty oli osoittanut. Kuolemanrangaistus, sterilisaatiolaki ja diktatuurit olivat osa samaa kehityskulkua nimenomaan siksi, että ne kaikki tähtäsivät ihmisen alistamiseen ja rajoittamiseen. Demokratian puolustaminen vaati sen perusteiden selvittämistä ja artikulointia. Lassilan pyrkimyksenä oli osoittaa, että ihmisten rajoittaminen sterilisaatiolailla ja kuolemanrangaistuksella oli ihmistä alistaville diktatuureille ominainen tapa toimia. Demokratia perustui ihmishengen kunnioitukselle. Vasemmistoliberaali Tulenkantajat tarjosi erinomaisen väylän tällaisten ajatuksien esittämiselle. Ainur Elmgren on tulkinnut, että myöhemmän Ihmisoikeuksien liiton rinnalla juuri Tulenkantajat tarjosi väylän ihmisoikeuksien edistämiseksi.⁷³

2.3. Kuolemanrangaistuskysymyksen raukeaminen ja hallituksen kaatuminen 1936

Kuolemanrangaistusta vastustava toimikunta luovutti eduskunnalle seuraavana syksynä Lassilan johdolla joukkoadressin toisen osan, jossa oli noin 60 000 nimeä.⁷⁴ Yhteensä nimiä oli kertynyt siis lähes 130 000. Ihmisoikeuksien liittoa pro gradu -tutkielmassaan tutkinut Hanna-Leena Vuokila on selittänyt adressin suosiota sillä, että nimenkeruuseen osallistuivat työväenliikkeen jäsenet.⁷⁵ Kuolemanrangaistus herätti huomattavaa vastarintaa kansalaisyhteiskunnassa. Adressin luovutuksen jälkeen perustettiin Ihmisoikeuksien liitto, jonka puheenjohtajaksi Lassila valittiin.⁷⁶ Liitto määritteli seuraavana keväänä 1936 ihmisoikeuksiksi muun muassa ihmishengen kunnioituksen ja henkilöllisen loukkaamattomuuden.⁷⁷ Juhana Salojärvi on tulkinnut, että liitto yhdisti Suomen osaksi länsimaisen aateperinnön osaa, jossa korostettiin demokratiaa, vapautta ja yksilön oikeuksia.⁷⁸ Käytännössä kyse oli siis liberalismista.⁷⁹ Nähdäkseni Salojärven tulkintaa voisi tarkentaa painottamalla, että liiton perustajat, kuten Lassila, tulkitsivat demokratian perustuvan ihmisen vapaudelle. Inspiraatiota oli ammennettu ulkomailta. Liiton perustamiskokouksessa viitattiin eri maissa toimiviin vastaaviin järjestöihin.⁸⁰ Vastaavanlaista liikehdintää ihmisoikeuksien puolesta oli myös muissa maissa.⁸¹ Kuten Hanna-Leena Vuokila on osoittanut, Ihmisoikeuksien liitto laajensi kuolemanrangaistuksesta alkanutta kansalaistoimintaa työksi myös muiden ihmisoikeuksien, kuten sananvapauden puolesta.⁸²

Valtiovallan kontrollista suhteessa kansalaisyhteiskuntaan kertoo Etsivän keskuspoliisin toiminta. Etsivä keskuspoliisi (jatkossa EK) piti visusti silmällä epäilyttävinä pitämiään vasemmistolaisia, kuten Lassilaa.⁸³ EK pyrki myös estämään liiton lisäämisen yhdistysrekisteriin, minkä vuoksi asiaa päädyttiin käsittelemään oikeudessa.⁸⁴ Tällöin julkisuuteen pääsi vahingossa EK:n salaisiksi tarkoittamia asiakirjoja, jotka koskivat kommunistien epäiltyä soluttautumista eri järjestöihin.⁸⁵ Pääministeri oli halunnut saada tietoa aiheesta, minkä vuoksi EK oli selvittänyt asiaa.⁸⁶ Asiakirjoissa mainittiin jopa yksi hallituksen ministereistä.⁸⁷ Edistyspuolueen historiaa tutkinut Juha Kolumäki on osoittanut, että paljastuessaan tapaus herätti laajaa kriittistä polemiikkia Edistyspuolueen lehdistössä. Hänen mukaansa esimerkiksi Helsingin Sanomat piti sitä poliittisena skandaalina.⁸⁸

Tapausta on pidetty hallitukselle kohtalokkaana ja jopa sen eron syynä.⁸⁹ Ainur Elmgren on tulkinnut, että löytääkseen ulospääsyn tilanteesta Kivimäki teki luottamusäänestyksen rauhan ajan kuolemanrangaistusta koskevasta lakipaketista.⁹⁰ Lakipakettiin kuului kaksi esitystä, jotka koskivat maan- ja valtiopetoksia. Kyse oli jo aiemmin vuonna 1934 annetusta esityksestä sekä vuoden 1936 alussa annetusta esityksestä, jossa kuolemanrangaistusta esitettiin vastaavasti valtiopetoksesta.⁹¹ Ihmisoikeuksien liiton valtuuskunnan jäsen, kansanedustaja K. H. Wiik piti eduskunnassa puheenvuoron, jossa hän liitti lakiesityksen osaksi kansanvaltaisten vapauksien supistamista ja otti puheeksi Ihmisoikeuksien liittoon kohdistetut toimenpiteet. Pääministeri Kivimäki puolestaan painotti, että maan geopoliittinen asema teki tarpeelliseksi sen, että valtiovalta oli varuillaan ”kumouksellisten voimien” pyrkimyksistä. Hallituksen molemmat esitykset hylättiin, joskin hyvin täpärästi.⁹²

Ainur Elmgren on luonnehtinut Kivimäen hallituksen eroa Edistyspuolueen sosiaaliliberaalin siiven voitoksi.⁹³ Samalla se oli voitto kuolemanrangaistusta vastustaneelle liikkeelle. Kuten Edistyspuolueen historiaa tutkineen Juha Kolumäen tutkimus osoittaa, kuolemanrangaistuskysymyksen raukeamisessa ratkaisevaa oli Edistyspuolueen sisältä noussut vastustus. Kuolemanrangaistusta vastustaviin julkilausumiin osallistunut A. K. Cajander ja toinen Edistyspuolueen kansanedustaja, Mandi Hannula⁹⁴, nimittäin poistuivat äänestyksen ajaksi eduskunnan kahvilaan ja esittivät jälkikäteen syyksi esityksiin sisältyneen kuolemanrangaistuksen.⁹⁵

Lassila vaikutti siis osoittamallaan kansalaisaktiivisuudella kuolemanrangaistuskysymyksen lopputulokseen, sillä juuri hän oli johtanut kuolemanrangaistusta vastustavaa kansalaisliikettä sekä pitänyt aihetta esillä kirjoituksissaan ja puheissaan. Seuraavana vuonna 1937 muodostettiin A. K. Cajanderin punamultahallitus, joka perustui Edistyspuolueen, Maalaisliiton ja SDP:n yhteistyöhön.⁹⁶ Uuteen sisäpoliittiseen suuntaukseen ilmeisen tyytyväinen Lassila keskitti huomionsa tämän jälkeen erityisesti kansainväliseen tilanteeseen.

3. Ajatuksia sodasta 1936–1939

Kokemus sodan uhkasta oli vuosikymmenen jälkipuoliskolla voimakkaasti läsnä, ja Väinö Lassila käsitteli aihetta kirjoituksissaan. Hän oli tarkastellut sotaa aiemmin ihmisoikeuksien näkökulmasta pian sen jälkeen, kun hänet oli valittu Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajaksi. Lassila oli vuoden 1936 keväällä luonnehtinut sotaa julmaksi loukkaukseksi ihmisen alkeellisinta elämisen oikeutta vastaan.⁹⁷ Vuosikymmenen lopulla Lassila käsitteli sotaa myös muista näkökulmista. Keskeistä hänen kirjoituksissaan oli kannan muodostaminen siihen, miten sotaa lietsoviin ilmiöihin, rotuoppiin ja fasismiin, tulisi suhtautua. Rotuoppiin ja fasismiin kuului sosiaalidarvinistinen käsitys kansojen ja/tai rotujen välisestä olemassaolon taistelusta. Idean juuret olivat syvällä eurooppalaisessa imperialismissa. Niin sanottua rotudarvinismia, oppia rotujen välisestä taistelusta, oli käytetty jo aiemmin erityisesti anglosaksisen kolonialismin oikeutuksena.⁹⁸ Vastaavasti Suomessa esimerkiksi IKL:n lehdistössä oli esitetty ajatuksia olemassaolon taistelusta.⁹⁹

Lassila pyrki osoittamaan sotien ja rotuopin välisen yhteyden. Hän pureutui aiheeseen vuoden 1937 lopulla Rauhaa kohti -lehdessä julkaistussa tekstissään ”Sota sortaa, rauha rakentaa”.¹⁰⁰ Lassila kritisoi tekstissä rotuteorioita kehitteleviä tiedemiehiä. Rotuoppia oli Lassilan mukaan jo aiemmin käytetty oikeutuksena siirtomaasodille, mutta sitä käytettiin myös ”voimakkaana yllytyskeinona valkoihoisten keskinäisissäkin riidoissa”. Lassila korosti, että rauhanliikkeen tärkeimpiä tehtäviä oli paljastaa sodan hyväksi työskentelevät. Hän pyrki osoittamaan, että rotuoppia käytettiin oikeutuksena sotaan ja sortamiseen. Lassilan tavoitteena oli puolustaa rauhaa osoittamalla rotuopin valheellinen luonne. Tämän lisäksi Lassila puolusti tekstissä sosiaalista työtä, joka tähtäsi hänen mukaansa ihmiselämän ylläpitämiseen ja pidentämiseen. Hän esitti, että rakentava työ oli luonteeltaan kansainvälistä. Ihmishengen kunnioitus muodosti Lassilan ajattelussa oikeudenmukaisen perustan sekä demokratialle että kansainväliselle järjestelmälle.¹⁰¹

Lassilan suhtautuminen sotaan sai radikaalisti uusia piirteitä vuosikymmenen loppua kohden. Tämä käy ilmi hänen myöhemmästä tekstistään ”Espanja fascismin uhrina”, joka julkaistiin Tulenkantajissa vuoden 1939 alussa.¹⁰² Lassila käsitteli tekstissä Espanjan sisällissotaa sekä sitä, miten fasismiin tulisi reagoida. Espanjan sisällissota herätti aikanaan suurta huomiota Euroopassa. Historioitsija Hannes Saarinen on tulkinnut, että sisällissodan koettiin koskettavan Eurooppaa ja sen aatemaailman perusarvoja: ”Yhtenä voimakkaimmista aseellisista yhteenotoista tasavaltalaisen ja diktatorisen periaatteen välillä monet näkivät Espanjassa 1936–39 käydyn sisällissodan”, hän on luonnehtinut.¹⁰³ Kokemus ilmenee voimakkaana Lassilan tekstissä: hän kirjoitti, että taistelu diktatuureja vastaan demokratian puolesta oli mitä välttämättömintä tulevan sukupolven ja kulttuurin kannalta katsoen.¹⁰⁴

Lassila kirjoitti Tulenkantajissa pahaenteisesti, että sota ja levottomuudet levisivät leviämistään uhaten vetää koko maailman piiriinsä. Hän viittasi sotiin ja levottomuuksiin Mantšuriassa, Abessiniassa, Espanjassa, Kiinassa ja Palestiinassa. Lassila nosti esille myös edellisvuoden Tšekkoslovakian kriisin, jolloin sota oli hänen mukaansa ollut puhkeamaisillaan Euroopan sydämessä. Hän kuvaili ajan henkeä seuraavasti (13.1.1939):

”Vähän väliä vapisee koko sivistynyt maailma muutamien diktaattorien uhkausten edessä ja jokainen alistuminen heidän vaatimuksiinsa näyttää vain kiihdyttävän uusiin väkivaltaisuuksiin ja vääryyksiin diktatoorisesti hallittujen maiden taholta. Valtioita häviää, kokonaisia kansanryhmiä karkoitetaan maistaan ja satoja tuhansia ihmisiä saa surmansa taisteluiden melskeissä. Kansojen väliset sopimukset ovat menettäneet merkityksensä, ne ovat muuttuneet tavallisiksi paperinpalasiksi, ja eräillä tahoilla myönnetäänkin melko avoimesti, että sopimukset ovat voimassa niin kauan kuin valtion etu niin näyttää kulloinkin vaativan.”¹⁰⁵

Lassilan tekstistä paistoi turhautuminen sitä kohtaan, etteivät demokraattiset maat olleet tukeneet tasavaltalaisia sisällissodassa. Saarinen on esittänyt, että Ranska ja Iso-Britannia eivät puuttuneet sotaan muun muassa siksi, että pelkäsivät yleiseurooppalaisen sodan syttymistä. Italia ja natsi-Saksa tukivat kuitenkin sodassa niin sanottua kansallista puolta, joka taisteli tasavaltalaisia vastaan. Fasistivaltioiden tuki käänsi sodan kansallisten voittoon keväällä 1939.¹⁰⁶

Lassila nimitti Espanjan kohtaloa mitä suurimmaksi häpeäksi nykyajalle.¹⁰⁷ Lassilan kritiikin taustalla vaikutti todennäköisesti myös Tšekkoslovakian kriisiin liittynyt vuoden 1938 Münchenin sopimus, jolla Tšekkoslovakian sudeettialueet liitettiin natsi-Saksaan sen sotilaallisen painostuksen vuoksi. Lassila oli aiemmin kritisoinut menettelyä Rauhaa kohti -lehdessä toteamalla muun muassa, että Münchenissä saavutettua näennäistä rauhaa oli seurannut uusi varustelukuume.¹⁰⁸ Lassila painotti myöhemmin Tulenkantajissa, että diktaattorien kunnianhimo ei pimennyt [pienentynyt] sillä, että toiset antautuvat heidän edessään, vaan se päinvastoin kiihotti heitä. Hänellä oli hyvin tarkkanäköinen kuva fasismin tavoitteista. Hän siteerasi saksalaista sotilasaikakauskirjaa, jonka mukaan totaalista sotaa vastasi samanlainen voitto. Se merkitsi häviölle joutuneen täydellistä ja lopullista hävitystä historian näyttämöltä.¹⁰⁹

Lassilan johtava ajatus vaikuttaa olleen se, että mikäli fasististen diktaattorien edessä taivuttaisiin, seurauksena tulisi olemaan yhä laajamittaisempi sota. Tästä syytä rauhan puolesta tuli taistella nyt. Lassila esitti, että pelastamalla Espanjan tasavalta, pelastettiin myös rauha, sivistys ja vapaus. Hän kohotti Espanjan sisällissodan tasavaltalaisen puolen vapaaehtoiset marttyyrin asemaan: ”Niistä, jotka ovat kaatuneet Espanjan tasavallan puolesta, voi todella sanoa, että ne aatteet, joiden edestä he ovat henkensä antaneet ovat kuolemattomat”, hän lausui. Historioitsijat Tuomas Tepora ja Jussi Jalonen ovat tutkineet ideaa suomalaisesta marttyyrikuolemasta. Marttyyrikuolemalla he ovat tarkoittaneet ajatusta vapaaehtoisesta uhrikuolemasta yhteisön hyväksi.¹¹⁰ He ovat kirjoittaneet:

”Uhriajattelussa on kyse kuoleman politisoinnista, joka liittyy ilmeisen perustavaan kysymykseen ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien rakenteista. - - Kuoleman ylevöittäminen merkitsee ikuista elämää sekä yksilölle itselleen että sille yhteisölle ja aatteelle, jonka edustajaksi marttyyrikultti hänet korottaa.”¹¹¹

Teporan ja Jalosen tulkinnan mukaan marttyyrikuoleman idea näkyi Suomessa sotienvälisenä aikana kahdella tavalla. Ensinnäkin se ilmeni heidän mukaansa nationalistisessa kansakunnan syntymyytissä, jossa se liitettiin muun muassa jääkäreihin. Vastaavasti työväenliikkeessä marttyyrikuoleman idea yhdistettiin vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta kaatuneisiin uhreihin.¹¹² Lassilan tapa pyhittää Espanjan tasavallan puolesta kaatuneet osoittaa, että marttyyrikuoleman idea näkyi myös antifasistisessa ajattelussa. Lassila käytti marttyyrikuoleman ideaa pyhittääkseen taistelun demokratian puolesta diktatuureja vastaan.

4. Johtopäätökset

Väinö Lassilan ajattelu perustui ihmishengen kunnioitukselle. Tästä syystä hän reagoi kirjoituksissaan kriittisesti niin pyrkimyksiin kuolemanrangaistuksen käytäntöön ottamiseksi kuin sotaa lietsoviin ilmiöihin, rotuoppiin ja fasismiin. Tekstien taustalla vaikuttivat sekä sisäpoliittiset tapahtumat että sodan uhka. Kivimäen hallitus pyrki laajentamaan kuolemanrangaistuksen käyttöalaa koskemaan rauhan ajan maanpetoksia ja vakoilua. Tämä oli osa hallituksen laajempaa kontrollipolitikan linjaa. Vastareaktiona havaitsemiinsa uhkiin valtiovalta pyrki ulottamaan kontrollin syvälle ihmisen elämään, kuten suvunjatkamiseen, puheeseen ja jopa henkeen. Aiemmin kuolemanrangaistuskeskustelua tutkinut Helene Ollikainen on siis nähdäkseni ylikorostanut fasismin merkitystä kuolemanrangaistuskeskustelussa, sillä hän ei ole tarkastellut kuolemanrangaistusta osana hallituksen kontrollipolitiikkaa.¹¹³ Kuolemanrangaistusta vastustaneet aikalaiset kokivat, että paine kuolemanrangaistuksen käytäntöön ottamisesta tuli valtiovallalta. Tämän puolesta puhuu se, että juuri kansanedustajien mielipiteisiin pyrittiin vaikuttamaan kuolemanrangaistuksen vastaisella joukkoadressilla.

Lassila johti kansalaisaktivistien joukkoa, joka järjestäytyi vastustamaan Kivimäen hallituksen pyrkimyksiä. Hän nousi johtavaan asemaan kuolemanrangaistusta vastustamaan syntyneessä liikkeessä sekä sitä seuranneessa ihmisoikeusliikkeessä. Poliittisessa retoriikassaan Lassila yhdisti ihmishengen kunnioituksen Edistyspuolueen liberaaleihin arvoihin, kuten edistykseen ja tasavaltalaisuuteen. Hänen tavoitteenaan oli mitä luultavimmin kääntää puolueen jäseniä sekä kannattajakuntaa samaa puoluetta edustavan pääministerin linjaa vastaan. Kyse oli demokratian puolustuksesta aikana, jolloin se oli uhattuna fasismin taholta. Demokratian puolustamiseksi piti artikuloida, mihin se perustui. Lassila koki, että ihmisyysajatuksesta oli luovuttu yhteiskunnissa. Ihmisiä alistettiin niin kuolemanrangaistuksella, sterilisaatiolailla kuin diktatuureilla. Demokratia perustui ihmishengen kunnioitukselle. Kuolemanrangaistuskysymys päättyi kuolemanrangaistuksen vastustajien voittoon ja Kivimäen hallituksen kaatumiseen noin kahden vuoden debatin jälkeen syksyllä 1936, kun eduskunta hylkäsi hallituksen kuolemanrangaistusta koskevat esitykset. Ratkaisevaa oli Edistyspuolueen sisäinen vastustus.¹¹⁴ Tämän kannan muodostamisessa Lassilalla oli keskeinen rooli.

Vuosikymmenen loppupuolella Lassila käsitteli kirjoituksissaan sitä, miten sotaa lietsoviin voimiin, rotuoppiin ja fasismiin, tulisi suhtautua. Kyse oli rauhan ja siten ihmishengen puolustamisesta. Lassila esitti, että rauhanliikkeen tehtävänä oli paljastaa sodan hyväksi työskentelevät tahot. Tästä syystä hän pyrki osoittamaan, että rotuoppia käytettiin sodan oikeutuksen apuna. Toisaalta rauhaa tuli myös puolustaa taistelemalla sen puolesta – tarvittaessa myös aseellisesti. Vuosikymmenen lopulla Lassila puolusti taistelua Espanjan tasavallan puolesta ja osoitti pettymyksensä läntisiin demokratioihin. Lassila korosti, että alistuminen diktaattoreiden edessä ei ollut vaihtoehto, vaan rauhan puolesta piti taistella. Lassila oli perehtynyt saksalaisten fasistien ajatteluun, joten hänellä oli tarkka käsitys totaalisesta sodasta, jota fasistit tavoittelivat.

Artikkelini on paljastanut uutta tietoa 1930-luvun poliittisesta ajattelusta Suomessa ja etenkin ihmisyyden nauttimasta arvostuksesta. Lassilan ajattelussa ihmisyyden arvostus oli ehdotonta. Sen sijaan kuolemanrangaistuksen kannattajien ajattelussa ihmistä ei arvostettu sellaisenaan: kuolemanrangaistus symboloi yksilön arvon menetystä yhteisössä. Ihmisyys itsessään ei suojellut valtion väkivallalta. Ihmisyyden arvottaminen liittyi vahvasti rotuhygieniaan, jonka kautta myös rikollisuutta selitettiin.¹¹⁵ Tutkimukseni herättää uusia kysymyksiä ajanjakson rauhanaktivismista ja ihmishengen puolustuksesta. 1930-luvun rauhanliikkeessä vaikuttaneiden mielipiteisiin perehtyminen syventäisi tietoa ajanjakson humaanista ajattelusta. Lähtökohdaksi voisi ottaa sen, miten rauhanliike suhtautui fasismiin ja sen synnyttämään sodan uhkaan. Tutkimus syventäisi käsitystä fasismin vastaisesta liikkeestä sekä lisäisi tietoa rauhanaktivismiin sisältyneistä painotuksista ja mahdollisista näkökulmaeroista.

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Arkistolähteet
Kansan arkisto, Helsinki
Ihmisoikeuksien liiton arkisto
Pöytäkirjat

• Ihmisoikeuksien liiton perustavan kokouksen pöytäkirja 1.11.1935, kansio 2.

Sisällön mukaan järjestetyt asiakirjat

• Kuolemanrangaistusta vastustava toimikunta, 1. pöytäkirja perustavasta kokouksesta 12.2.1934, kansio 4.

Virallisjulkaisut
Hallituksen esitykset (HE)

HE 107/1934 vp – Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslain 12, 16, 40 ja 42 luvun sekä sotaväen rikoslain 7 ja 17 luvun muuttamisesta. Asiakirjat II–III.

HE 112/1934 vp – Hallituksen esitys Eduskunnalle sterilisoimislaiksi. Asiakirjat II–III.

HE 94/1935 vp – Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi rikoslain 11 luvun sekä 14 luvun 3 §:n ja 34 luvun 6 §:n muuttamisesta. Asiakirjat III.

Lait

Suomen Asetuskokoelma 1934.

• Laki valtiolle ja yhteiskunnalle vahingollisen kiihoituksen ehkäisemisestä (155/1934).

Valtiopäiväasiakirjat (vp)

1934 vp, Liitteet I–XIV.

1936 vp, Pöytäkirjat I.

Lehdistö
Ajan Suunta 1933
Helsingin Sanomat 1932–1935
Ihmisoikeuksien puolesta 1936
Rauhaa kohti 1934–1935, 1937–1938
Rintamamies: Vapaussodan Rintamamiesliiton äänenkannattaja 1933
Satakunnan kansa 1934
Suomen Sosialidemokraatti 1935
Suomen sotilasaikakauslehti 1934
Tulenkantajat 1934–1935, 1939

Digitaaliset lähteet

Tieteen termipankin www-sivu, suoritettu haku hakusanalla ”lainvalmistelukunta”, https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:lainvalmistelukunta (viitattu 14.5.2022).

Tutkimuskirjallisuus

Elmgren, Ainur 2018a. “Human Rights in Interwar Finland.” Nordic Journal of Human Rights, vol. 36, no. 3, 219–236. https://doi.org/10.1080/18918131.2018.1522760 (viitattu 29.5.2022).

Elmgren, Ainur 2018b. ”Kansalaisoikeudet? Älymystö ja 1930-luvun valtiovalta.” Teoksessa Henrik Meinander, Petri Karonen & Kjell Östberg (toim.), Kansanvallan polkuja: Demokratian kehityspiirteitä Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvun lopulta 2020-luvulle. SKS, Helsinki, 252–286.

Elmgren, Ainur 2018c. ”The Nazis’ cloven hoof: Finnish critiques of legal sterilisation.” Teoksessa Johannes Kananen, Sophy Bergenheim ja Merle Wessel (toim.), Conceptualising public health: Historical and contemporary struggles over key concepts. Routledge, Lontoo ja New York, 46–59. E-kirja, https://www.taylorfrancis.com/books/edit/10.4324/9781315178271/conceptualising-public-health-johannes-kananen-sophy-bergenheim-merle-wessel (viitattu 28.5.2022).

Hentilä, Seppo 2009. ”Itsenäistymisestä jatkosodan päättymiseen 1917–1944.” Teoksessa Anna-Liisa Karhula, Johanna Tanner & Pertti Vehkalahti (toim.), Suomen poliittinen historia 1809–2009. WSOY, Helsinki, 101–211.

Hänninen, Reetta 2022. Tulisydän: Maissi Erkon kiihkeä elämä. Otava, Helsinki.

Isaksson, Pekka 2001. Kumma kuvajainen: Rasismi rotututkimuksessa, rotuteorioiden saamelaiset ja suomalainen fyysinen antropologia. Kustannus Puntsi, Inari.

Isaksson, Pekka 1996. ”Kun koko kyläkunta piiloutui: Saamelaiset Yrjö Kajavan antropologisessa ohjelmassa.” Teoksessa Jouko Jokisalo (toim.), Rasismi tieteessä ja politiikassa – aate- ja oppihistoriallisia esseitä. Edita, Helsinki, 58–89.

Isaksson, Pekka & Jokisalo, Jouko 2005. Kallonmittaajia ja skinejä – Rasismin aatehistoriaa. Like, Helsinki.

Karimäki, Jenni 2016. Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon. Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheyttämisen politiikka 1919–1939. Turun yliopisto, Turku.

Kolumäki, Juha 2013. Jakautunutta vapaamielisyyttä. Kansallisen Edistyspuolueen sisäiset ristiriidat ja Kivimäen hallitus 1934–1936. Tampereen yliopisto. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/84238 (viitattu 17.5.2022).

Koskivirta, Anu & Matikainen, Olli 2019. ”Väkivallan ja valtion uhrit – Henkirikosten ja kuolemanrangaistuksen historiaa.” Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus, Helsinki, 208–246.

Lackman, Matti 1994. ”Etsivä keskuspoliisi 1919–1937.” Teoksessa Matti Simola & Jukka Salovaara (toim.), Turvallisuuspoliisi 75 vuotta. Sisäasianministeriö, Helsinki, 11–100.

Lehti, Martti 2001. Väkivallan hyökyaalto: 1900-luvun alkuvuosikymmenten henkirikollisuus Suomessa ja Luoteis-Virossa. Hakapaino Oy, Helsinki.

Mattila, Markku 1999. Kansamme parhaaksi: Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Niemi, Mikko 2004. ”Kallojen keskeltä rauhaan ja valoon: Ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia ajava anatomi, Helsingin yliopiston anatomian professori Väinö David Lassila 1896–1939.” Teoksessa Ilkka Taipale (toim.), Sivistynyt lääkäri: Kirjoituksia. Kustannus Oy Kunnia, Helsinki, 125–142.

Ollikainen, Helene 1998. ”Fasismin viimeiset keinot”: Kuolemanrangaistus sotienvälisen ajan suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Helsingin yliopisto.

Saarinen, Hannes 1988. ”Demokratian kriisi ja toinen maailmansota.” Teoksessa Seppo Zetterberg (päätoim.), Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki, 810–887.

Salojärvi, Juhana 2018. ”Ihmisoikeusajattelu Suomessa 1930-luvulla. Suomen ihmisoikeuksien liitto osana kansainvälistä ihmisoikeuksien historiaa.” Historiallinen aikakauskirja, vol. 116, nro 3, 258–267.

Schmale, Wolfgang & Treiblmayr, Christopher 2017. ”The History of Human Rights Leagues: An Introduction.” Teoksessa Wolfgang Schmale & Christopher Treiblmayr (toim.), Human Rights Leagues in Europe (1898–2016). Franz Steiner Verlag, Stuttgart, 15–23.

Schoultz, Vuokko 2021. Ihmisarvon puolesta: Väinö Lassila tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajana rotuoppia ja fasismia vastaan 1934–1939. Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331400 (viitattu 17.5.2022).

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo 2016. Suomalaiset fasistit: Mustan sarastuksen airuet. WSOY, Helsinki.

Soikkanen, Timo 2002. ”Temppelinharjalla ja vaa’an kielenä. Kansallisen Edistyspuolueen kivimäkiläiset ja cajanderilaiset 1930-luvun sisä- ja ulkopolitiikassa.” Teoksessa Vesa Vares (toim.) Valta, vapaus, edistys ja kasvatus: Liberaalisten liikkeiden ja liberaalisen ajattelun vaiheita Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulta 1960-luvun puoliväliin. Kopijyvä Oy, Jyväskylä, 223–272.

Tepora, Tuomas & Jalonen, Jussi 2019. ”Suomalainen marttyyrikuolema.” Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus, Helsinki, 247–276.

Skinner, Quentin 2003. Visions of Politics. Volume 1: Regarding Method. Cambridge University Press, Cambridge.

Vares, Vesa 2002. ”Suomalainen liberalismi.” Teoksessa Vesa Vares (toim.) Valta, vapaus, edistys ja kasvatus: Liberaalisten liikkeiden ja liberaalisen ajattelun vaiheita Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulta 1960-luvun puoliväliin. Kopijyvä Oy, Jyväskylä, 7–20.

Varjo, Veijo 1980. Miehet pimeästä – neuvostovakoilu Suomessa. Kustannuspiste Oy, Tampere.

Vuokila, Hanna-Leena 1999. Ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta!: Ihmisoikeuksien liitto 1935– 1939 ja 1949–1952. Helsingin yliopisto.

Wahlberg, Marja 2012. Syyllisiä kunnes toisin todistetaan: Etsivä keskuspoliisi ja kulttuuriliberaalit 1934-1937. Helsingin yliopisto.