Tuija Siltamäki

Minulla on utopia.

Haluan palata vanhaan normaaliin. Että kulkutauti loppuu, maailma aukeaa, eikä suljettuna ollessaan ole mennyt askeltakaan eteenpäin. Että jatkamme siitä, mihin jäimme. 

Haluan risteilylle.

Haluan herätä siihen, kun puhelin alkaa kilistä ja ihmiset lähettelevät kuvia matkalaukuistaan, matkajuomistaan ja matkahatuistaan. Haluan laittaa juhlasoittolistan soimaan, keittää juhlakahvit, meikata ja pakata mukaan epäkäytännölliset vaatteet. Mennä kolmosen tai ysin sporaan ilman maskia, lähettää videon juhlapaidastani, etsiä ystävät terminaalista, halata kaikkia pitkään ja ajattelematta ja ostaa lonkeron desinfioimatta käsiä. Vaihtaa nopeat kuulumiset. Ketään ei väsytä, masenna eikä vituta etätöissä. 

Laivassa menisimme suoraan asiaan. Heittäisimme tavarat hyttiin ja spekuloisimme, onko meri- vai promenade-näköala illan isoa kuvaa ajatellen parempi. Muistelisimme vanhoja matkoja. Juoksisimme kannelle katsomaan lähtöä, joisimme huonoa ja vähän liian kallista skumppaa, ottaisimme tyhmiä yhteiskuvia ja tupakoisimme, kunnes sormet jäätyisivät. Ryntäisimme sisälle ja askeleet tussahtelisivat kokolattiamatolla. Joku katoaisi mutta löytyisi tax freestä. Ostaisimme skumppaa, sinistä Camelia, kynsilakkaa, niitä lakueläimiä joita oli aina lapsena ja sellaista kaljaa, joka on ihan hyvää lämpimänäkin, koska ei tässä kukaan jaksa ruveta askartelemaan jääkaappia muovipussista ja roskiksesta. 

Ei olisi kiire minnekään mutta silti hätä johonkin koko ajan. Unohtaisimme melkein mennä buffetiin, tunkeutuisimme kauniiden ruotsalaisten ja punertavien tunikasuomalaisten läpi linjastolle, joisimme hanasta pahaa viiniä ja Lapin Kultaa kunnes maha tulisi kipeäksi. Ikkunapöydässä mummo yskäisisi, mutta kukaan ei huomaisi. Ylensyönnin jälkeen makaisimme hytissä ja valittaisimme vaatteistamme. Puhuisimme siitä, mitä kaikille oikeasti kuuluu. Kukaan ei olisi jäänyt työttömäksi tai joutunut keksimään elinkeinoaan uudestaan. Ihmisiä säntäilisi sisään ja ulos, ovia paiskottaisiin auki ja kiinni. Juomia kaadettaisiin suuhun ja syliin. 

Lähdettäisiin vähän tsekkailemaan meininkejä. Kaksi katoaisi kasinolle, kaksi ostamaan nuuskaa, yksi vielä ihan varmuuden vuoksi tax freehin. Kinattaisiin siitä, mihin mennään ja mitä tehdään. Hajaannuttaisiin ja löydettäisiin toisemme uudestaan irkkubaarista, jossa keski-ikäinen ja keskivartalolihava fedoratrubaduuri soittaisi huonosti banjolla Bon Jovia. Yökerhossa joisimme tyttöjen pukuhuoneen hajuiset drinkit emmekä edes huomaisi pikkutuhmaa tanssiesitystä tai kiusallisen kovaäänisesti riitelevää tuntematonta pariskuntaa. Sovittaisiin vanhat kinat ja keksittäisiin uusia.

Kävisin nopeasti hytissä ja kun tulisin takaisin, kaikki olisivat kadonneet. Yrittäisin soittaa, mutta kenttää ei olisi. Kiertäisin kerrokset läpi ja näkisin heidät vasta diskon tiskillä. Kun astuisin sisään, L'amour Toujours (Small mix) alkaisi soida. Kannella olisi jo niin kylmä, että pitäisi hakea takki, ellei olisi niin humalassa ja onnellinen.

Tuija Siltamäki (YTM) on Ylioppilaslehden päätoimittaja, joka alkaa olla pikkuhiljaa aika kyllästynyt koronaan.

Julkaistu 5/2021.