Ajan hengessä
8.10.2024
Tuomas Rantala
Kirja-arvio

Ståhlbergit puolustivat oikeusvaltiota ja demokratiaa

Pari vuotta sitten ilmestyi Marjaliisa ja Seppo Hentilän kirjoittama teos Tasavallan ensimmäiset. Presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919–1925, jossa keskityttiin Suomen tasavallan ensimmäisen presidenttiparin vaiheisiin ja toimintaan K. J. Ståhlbergin presidenttikaudella vuosina 1919–1925. Tuon kirjan esittelin ja arvioin tuoreeltaan Hybriksessä. Jo tuolloin oli tiedossa, että Hentilät ovat kirjoittamassa teokselleen jatko-osaa, joka keskittyy Ståhlbergien vaiheisiin presidenttikauden jälkeen. Nyt kyseinen teos, Oikeusvaltion etuvartiossa. Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1925–1952, on nähnyt päivänvalon.

On hyvin loogista, että tällainen jatko-osa on kirjoitettu, sillä vaikka Ståhlbergit poistuivatkin presidentinlinnasta, jäivät he vielä vuosikymmeniksi sangen merkittäviksi vaikuttajiksi. Vaikka he eivät enää aivan politiikan huipulla olleetkaan, niin heillä oli yhä suurta merkitystä ja symboliarvoa. Ensimmäisessä luvussa Hentilät keskittyvät lähinnä kuvaamaan Ståhlbergien vaiheita heti presidenttikauden päätyttyä ja sitä millaisia taloushuolia perheellä oli ja kuinka käytännön asiat jäivät lähinnä Ester Ståhlbergin harteille. Samoin tuodaan esiin, miten K. J. Ståhlberg ei juurikaan tavannut seuraajaansa Relanderia. Hentilät huomauttavat aivan oikein, että Suomen kahden ensimmäisen presidentin välinen suhde jäi kovin ohueksi.

Kuten jo Hentilöiden ensimmäisessä Ståhlberg-kirjassa, niin myös tässä perhe on sangen keskeisessä osassa. Etenkin toisessa käsittelyluvussa Hentilät kuvaavat Ståhlbergien lasten vaiheita. Luvun otsikkoa ”Kulosaaren Kotirinteestä koko perheen turvapaikka” voi pitää hyvin oikeaan osuneena, sillä Ståhlbergien vuonna 1929 ostamasta huvilasta Kulosaaressa tuli tärkeä paikka paitsi presidenttiparille niin myös heidän jälkeläisilleen, jotka aika ajoin myös asuivat siellä. Taloudellisesti huvilan pito oli kuitenkin raskasta, varsinkin kun Ester Ståhlberg joutui eräässä vaiheessa paljolti elättämään tyttärensä perhettä. Myös tasavallan entisen presidentin täytyi tehdä leipätöitä pärjätäkseen ja päästäkseen eroon veloista, joita hän oli joutunut presidenttinä ottamaan. Työ lainvalmistelukunnan vanhempana jäsenenä ja ”lakipykälien näpertely” oli kuitenkin Hentilöiden mukaan K. J. Ståhlbergille sangen mieluista.

Kolmannessa käsittelyluvussa Hentilät pääsevät kirjansa pääteemaan, eli Ståhlbergeihin oikeusvaltion puolustajina. Kuten Hentilät tuovat esiin, ei K. J. Ståhlbergin tarkoitus ollut enää presidenttikautensa päätyttyä osallistua päivänpolitiikkaan, sillä näytti siltä, että järjestelmä olisi vakiintunut demokraattiseksi. Kuitenkaan näin ei täysin ollut, vaan kun Lapuan liike alkoi haastaa demokratiaa ja parlamentaarista järjestelmää, katsoi entinen presidentti velvollisuudekseen puolustaa sitä järjestelmää, jota hän oli ollut rakentamassa. Laillisuus oli K. J. Ståhlbergille äärimmäisen tärkeää, eikä hän voinut missään nimessä hyväksyä laittomia tekoja, vaikka näillä olisikin pyritty toisten rikosten tukahduttamiseen.

Hentilät tuovat esiin selvästi että K. J. Ståhlberg ei ollut mikään kommunistien suosija, niin kuin eräät tahot halusivat väittää. Päinvastoin, Ståhlberg oli hyvin kriittinen kommunismin suhteen mutta hän halusi kaiken hoidettavan lain mukaan eikä oman käden oikeudella. Ståhlberg halusi, että oikeusjärjestys saataisiin taas kunniaan ja niissä merkeissä hän asettui vuonna 1930 eduskuntavaaliehdokkaaksi. Hän tulikin valituksi suurella äänimäärällä. Pian eduskuntavaalien jälkeen tapahtui kuuluisa Ståhlbergien kyyditys, jota Hentilät kutsuvat ”kaikkein törkeimmäksi tempuksi”. Kieltämättä kyyditys oli hyvin törkeä, mutta myös järjetön Lapuan liikkeen itsensä kannalta. Arvostetun henkilön kyyditseminen oli vakava arvovaltatappio liikkeelle, ja vaikka moni liikkeen johtajista irtisanoutuikin tapahtuneesta, niin sympatiat olivat valtaosin Ståhlbergien puolella. Mielenkiintoisesti Hentilät kuvaavat myös sitä, miten lapualaisuus jakoi myös Ståhlbergien omaa perhettä. Ståhlbergien lähipiiriläisistä lapualaissympatioita oli varsinkin Esterin veljellä Östen Elfvingillä ja K. J. Ståhlbergin nuorimmalla pojalla Juholla. Östen Elfving osallistui jopa talonpoikaismarssiin. Heidänkin sympatiansa lapualaisia kohtaan lakkasivat kyydityksen myötä.

Poliittisessa keskustassa ja vasemmistossa odotettiin, että Ståhlbergistä tulisi puhemies, mutta sitä hän ei itse halunnut, jotta pystyi osallistumaan vapaasti keskusteluun. Puhemieheksi Ståhlberg ei siis halunnut, mutta suostui Kansallisen Edistyspuolueen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1931 vaaleihin. Ehdokkuus oli Hentilöiden mukaan Ståhlbergin perheelle kova paikka, sillä tiedettiin, miten oikeistossa vihattiin Ståhlbergiä. Ilmeisesti ehdokkuus ei ollut Ståhlbergille itsellensäkään kovin helppo asia, mutta asettumalla ehdokkaaksi hän halusi näyttää rohkeuttaan ja sitä, miten tärkeää on puolustaa oikeusvaltiota. Täpärän vaalin lopputuloksena presidentiksi nousi Svinhufvud ja Hentilät kuvaavat miten helpottunut Ståhlberg itse oli, kun ei tullut valituksi.

K. J. Ståhlberg jatkoi kansanedustajana vuoden 1933 eduskuntavaaleihin asti. Kansaedustajana hän toimi sen puolesta, että parlamentarismia ja valtiosääntöä noudatettaisiin mahdollisimman tinkimättömästi. Myös kieltolakia Ståhlberg oli mukana kaatamassa – ja niin kuin Hentilät muistuttavat, oli Ståhlberg jo vuonna 1907 eronnut senaattorin tehtävistä sen vuoksi että kieltolaki oli tuolloin hyväksytty. Tässä asiassa Ståhlberg sai kiitosta myös kovilta poliittisilta vastustajiltaan, kuten Kokoomuksen Paavo Virkkuselta.

Siinä missä K. J. Ståhlberg toimi oikeusvaltion ja eheän yhteiskunnan puolesta eduskunnassa ja lainvalmistelukunnassa, teki Ester Ståhlberg työtä saman asian hyväksi kirjailijana ja järjestökentällä. Ester Ståhlberg toimi muun muassa Suomen PEN-klubissa ja toimitti Aamu–nimistä lehteä, jossa hän korosti naisten roolia ja asemaa. Alun perin Aamu oli varsin epäpoliittinen, mutta ajan paineessa siitä tuli lapualaisvastainen ja tiukasti demokratiaa ja oikeusvaltiota puolustava julkaisu. Juutalaisten asiaa Ester Ståhlberg puolusti romaanissaan Katso unennäkijä tulee. 

1930-luvun alku oli Ståhlbergeille siis tiukkaa demokratian ja oikeusvaltion puolustamisen aikaa. Mutta Mäntsälän kapinan jälkeen tilanne alkoi vähitellen lientyä. Pitkään istunut edistyspuoluelaisen T. M. Kivimäen johtama hallitus vakautti yhteiskuntarauhaa – eräät edistyspuoluelaiset olivat käyneet kyllä pyytämässä Ståhlbergiä pääministeriehdokkaaksi joulukuussa 1932, mutta tämä ei ollut suostunut. Kivimäen hallituksen toimia Ståhlbergit hieman vieroksuivat, sillä hallitus kyllä piti poliittiset äärilaidat kurissa, mutta tämä tapahtui liiaksi kansalaisvapauksia rajoittamalla.

Vuoden 1937 presidentinvaaleihinkin Ståhlberg suostui ehdokkaaksi. Hentilät arvioivat, että hän halusi edelleenkin osoittaa puolustavansa oikeusvaltiota viimeiseen saakka. Ståhlberg itse oli helpottunut, että valituksi tuli kokenut parlamentaarikko Kyösti Kallio. Ylipäätään Ståhlbergit näyttävät olleen tyytyväisiä siihen kehitykseen jota Suomen poliittisessa elämässä tapahtui 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Hentilät tuovat esiin, että Ståhlbergejä tyydytti sekin, miten Paasikivi puhdisti Kokoomuksen äärioikeistolaisista aineksista.

Sotavuodet olivat Ståhlbergeille vaikeita. He viettivät ne osittain evakossa Hauholla Hahkialan kartanossa K. J. Ståhlbergin ystävän, entisen oikeuskansleri Axel Charpentierin luona. Mutta ilon aiheitakin oli, kuten vuonna 1940 ilmestynyt K. J. Ståhlbergin juhlakirja. Ester Ståhlberg osallistui omalla panoksellaan työhön hädänalaisten hyväksi. Molempia huoletti Suomen ajautuminen Saksan vanaveteen ja se hieman vieroitti heitä Risto Rytistä, jota muuten kovin arvostivat. Myös Ryti arvosti K. J. Ståhlbergiä ja pyysi tätä jopa pääministeriksi maaliskuussa 1943. Tällaisiin tehtäviin entinen tasavallan presidentti ei kuitenkaan ollut enää halukas – olihan hän jo lähes 80-vuotias. Sodan jälkeen Ståhlberg toimi vielä eräänlaisena Paasikiven konsulttina – Paasikivi kun neuvotteli lähes kaikista tärkeistä asioista entisen presidentin kanssa. Vuonna 1945, kun K. J. Ståhlberg täytti 80-vuotta, hänet nostettiin kansakunnan kaapin päälle suurissa syntymäpäiväjuhlissaan. Tällöin myös häntä ennen arvostelleet oikeistolaiset voimat olivat vaienneet ja vanhat antagonistit, K. J. Ståhlberg ja C. G. Mannerheim nähtiin ritirinnan Messuhallissa. Mielenkiintoisesti Hentilät tuovat esiin, että Ester Ståhlberg, joka ei miehensä presidenttikaudella sietänyt juuri lainkaan Mannerheimia, joutui vähitellen marsalkan lumoihin, niin että talvisodan jälkeen hänen Mannerheim-ihailullaan ei ollut enää mitään rajoja.

Ståhlbergit olivat siis vanhuusvuosinaan sangen arvostettuja kansalaisia. Tämä johtui Hentilöiden mielestä siitä, että Ståhlbergiä vihanneet ja parjanneet piirit olivat menettäneet puhevaltansa. Näin varmaan onkin, mutta luultavasti hänet nähtiin myös sellaisena henkilönä, joka puolusti laillista menoa myös laitavasemmiston uhkaa vastaan. Mielenkiintoista muuten on, että kun Ståhlbergin patsasta pystytettiin eduskuntatalon eteen 1950-luvun lopussa, se oli tarkoitus paljastaa 17.7.1959, eli tasavaltalaisen hallitusmuodon vahvistamisen muistopäivänä. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä kivityömiesten lakko sotki suunnitelmat. Ståhlbergit itse olivat juhlineet ainakin tasavaltalaisen hallitusmuodon vahvistamisen 20-vuotispäivää. Vaikka meillä Suomessa on nyt voimassa vuoden 2000 perustuslaki, niin ei olisi ollenkaan hullumpaa juhlistaa tuota vanhaa hallitusmuodon vahvistamispäivää – sitähän voi pitää Suomen tasavallan syntymäpäivänä. Samalla tulisi kunnioitettua oikeusvaltion rakentajan ja puolustajan K. J. Ståhlbergin elämäntyötä.

Kuten edellisessäkin Ståhlberg-kirjassaan ovat Hentilät käyttäneet tässäkin teoksessaan laajasti niin arkisto- kuin kirjallisuuslähteitä. Erityisesti sanoma- ja aikakauslehtien määrä on huomattava. Käytetty kirjallisuus on yksinomaan kotimaista, mikä tietysti on sinänsä ymmärrettävää, sillä toimivathan Ståhlbergit lähinnä Suomessa eikä kansainvälisen kirjallisuuden käytölle ole ollut välttämätöntä tarvetta. Mutta toki jonkin verran olisi voinut harrastaa myös kansainvälistä vertailua. Muutamaa teosta jäin hieman kaipaamaan, nimittäin Heikki Halilan kirjoittamaa ja tänä vuonna ilmestynyttä T. M. Kivimäen elämäkertaa Professori ja valtiomies Toivo Mikael Kivimäki, Juha Kolumäen vuonna 2013 valmistunutta gradua Jakautunutta vapaamielisyyttä. Kansallisen Edistyspuolueen sisäiset ristiriidat ja Kivimäen hallitus 1934–1936 sekä allekirjoittaneen viime vuonna tarkastettua väitöskirjaa Agrarismin aallonharjalla. J. E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä. Jo nyt käytetyillä lähteillä Hentilät piirtävät varsin tarkan kuvan 1920- ja 1930-lukujen taitteen poliittisesta todellisuudesta, mutta mainittujen teosten avulla kuva olisi täydentynyt ja syventynyt entisestään. Se, että niin Ester Ståhlbergin kuin K. J. Ståhlbergin kirjalliset tuotannot ovat molemmat saaneet omat luettelonsa erillään varsinaisesta lähdeluettelosta, palvelee lukijaa.

Tästäkin kirjasta löytyy syvennyksiä, joita oli jo Hentilöiden edellisessä Ståhlberg-kirjassa. Nämä nostot tuovat esiin monia mielenkiintoisia Ståhlbergeihin liittyviä asioita, jotka eivät olisi istuneet luontevasti itse leipätekstiin. Asioita joita syvennyksissä käsitellään ovat esimerkiksi K. J. Ståhlbergin vierailu Nobel-komitean luona Oslossa vuonna 1927 ja kenestä olisi tullut mahdollisesti diktaattori, jos oikeistokaappaus olisi Suomessa toteutunut. Lukijoita palvelee myös kirjan lopusta löytyvä lista vuosien 1925–1952 tapahtumista ja pienoiselämäkerrat presidenttiparin lapsista kuin sekin että rahanarvot on muutettu myös nykypäivän summille.

Isoja asiavirheitä Hentilöiden teoksesta ei juuri löydy. Kuvitus on tässäkin kirjassa sangen monipuolinen ja on hienoa, että kuvia on läpi koko kirjan eikä niitä ole laitettu vain yhteen tai kahteen kuvaliitteeseen niin kuin nykyään on monesti tapana. Kuvien joukosta löytyy myös sellaisia harvinaisuuksia joita ei liene aikaisemmin nähty, kuten kuva vanhasta K. J. Ståhlbergistä purjeveneessä kesällä 1950. Teoksen taitto on sangen tyylikäs.

Loppuluvussa Hentilät analysoivat K. J. ja Ester Ståhlbergin toimintaa ja merkitystä presidenttikauden jälkeen. Se oli oikeusvaltion puolustaminen, sillä Ståhlbergit uskoivat, että lain kunnioitukseen ja vankkumattoman lainmukaisuuden pohjalle rakennettu, sosiaalisesti oikeudenmukainen yhteiskunta on kaikille kansalaisille paras. Tämän yhteiskunnan puolustamisen Ståhlberg oli valmis palaamaan myös päivänpolitiikkaan. Voi yhtyä Hentilöiden toteamukseen siitä, että Ståhlberg halusi toiminnallaan näyttää, että hänen kohdallaan parlamentaarisen demokratian puolustusasemat olivat vahvat.

Hentilöiden teos Oikeusvaltion etuvartiossa. Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1925–1952 kertoo mielenkiintoisesti tasavallan ensimmäisen presidenttiparin tarinan presidenttikauden jälkeen. Se on oiva lisä poliittiseen elämäkertakirjallisuuteen ja osoittaa, että kaksoiselämäkertakin voi olla hyvin toimiva ratkaisu.

Marjaliisa ja Seppo Hentilä. Oikeusvaltion etuvartiossa. Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1925–1952. Siltala. 479 s.