Kirja-arvio
STÅHLBERGIT RAKENSIVAT PRESIDENTTI-INSTITUUTIOTA – Tarkastelun kohteena Suomen tasavallan ensimmäinen presidenttipari
Tuomas Rantala
Valtiollisista vaikuttajista on kirjoitettu kosolti kirjoja, toisista enemmän ja toisista vähemmän. Henkilöihin, joiden toimintaa tarkastelevia teoksia on ilmestynyt yllättävän vähän, on kuulunut pitkään tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg. Tosin vuonna 1969 ilmestyi professori Yrjö Blomstedtin kirjoittama teos K. J. Ståhlberg – Valtiomieselämäkerta, mutta sen jälkeen Ståhlbergistä on kirjoitettu lähinnä erilaisissa kokoomateoksissa.
Ståhlberg näyttää kuitenkin kokeneen nyt 2020-luvun alussa eräänlaisen renessanssin, sillä vuosien 2021 ja 2022 kuluessa on ilmestynyt jo kolme häntä käsittelevää kirjaa ja Kansallisteatterissa esitetään näytelmää Ensimmäinen tasavalta, jonka päähahmona on K. J. Ståhlberg. Kirjoista ensimmäisenä ilmestyi keväällä 2021 Heikki Roiko-Jokelan teos Kriisien värittämät vuodet. Kaarlo Juho Ståhlbergin presidenttikauden ulkopolitiikka 1919–1925, muut kaksi ovat ilmestyneet syksyllä 2022, ja ne ovat Petri Laukan K. J. Ståhlbergin armoton matka sekä Marjaliisa ja Seppo Hentilän Tasavallan ensimmäiset. Presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919–1925. Tässä arviossa keskityn Hentilöiden teokseen.
Hentilöiden lähestymistapa ja näkökulma aiheeseen ovat uudenlaisia, sillä aikaisemmin poliittisia vaikuttajia on lähestytty lähinnä tarkastelemalla vain henkilön omaa toimintaa. Näin on ollut myös K. J. Ståhlberginkin kohdalla, eikä esimerkiksi Blomstedtin kirjoittamassa elämäkerrassa ole juuri kerrottu presidentin perheestä tai hänen puolisonsa Esterin roolista ja merkityksestä. Lähteitä tutkimukselle olisi kuitenkin ollut tarjolla jo aiemmin, sillä niin kuin Hentilät muistuttavat, ovat sekä K. J. Ståhlbergin että Ester Ståhlbergin henkilöarkistot hyvin laajat, ja muutenkin materiaalia löytyy. Esimerkiksi Ester Ståhlbergin päiväkirjat WSOY on julkaissut kolmena niteenä jo 1980-luvulla.
Alaotsikko kertoo Hentilöiden teoksen keskittyvän vuosiin 1919–1925, siis Ståhlbergin presidenttikauteen. Pääpaino onkin juuri näissä vuosissa, mutta alku sisältää myös taustoituksen, jossa kerrotaan sekä K. J. että Ester Ståhlbergin vaiheista ennen heidän kesäkuussa 1920 solmimaansa avioliittoa. Tämä taustoitus on tärkeä, sillä se kertoo, millaisista lähtökohdista presidenttipari ponnisti ja miten vaikeaa leskipresidentin oli löytää uusi puoliso.
Toisessa varsinaisessa pääluvussa Hentilät keskittyvät kuvaamaan sitä, miten Suomesta tuli tasavalta ja Ståhlbergistä sen ensimmäinen presidentti. Nämä tapahtumat ovat toki useimmille Suomen poliittiseen historiaan perehtyneille tuttuja, samoin kuin se, että moni oikeistolainen oli hyvin järkyttynyt siitä, että Mannerheim ei ollut tullutkaan valituksi. Luvussa lainataan useita oikeistolehtiä, joissa kirjoitettiin varsin räikeästi Ståhlbergistä. Eräät kirjoitukset jopa väittivät Ståhlbergin vastustaneen Suomen itsenäisyyspolitiikkaa. Ehkä se, miten vastahakoinen Ståhlberg oli lähtemään presidenttiehdokkaaksi, korostuu tässä luvussa aikaisempaa enemmän. Koska Ståhlbergillä ei ollut kunnon perustetta kieltäytyä, ja hän pelkäsi Suomen ryhtyvän Mannerheimin johdolla hyökkäävään idänpolitiikkaan, hän päätti suostua ehdokkaaksi.
Politiikan lisäksi Hentilät käsittelevät myös presidentti-instituution käytäntöjen kehittymistä Ståhlbergin aikana, sillä valmiita malleja ei ollut olemassa – tästä hyvä esimerkki on se, miten esimerkiksi kansalaiset saattoivat kirjeissään puhutella rouva Ester Ståhlbergiä kuningattareksi tai eräät kutsuivat presidentin tyttäriä ”Teidän armoksenne”. Niin kuin Hentilät toteavat, Ståhlberg ei ollut mitenkään innokas edustamaan ujoutensa ja epävarmuutensa vuoksi, mutta tasavallan imagon kohottamisen kannalta alistui juhlamenojen noudattamiseen ja protokollaan. Kaikki eivät kuitenkaan olleet innostuneet antamaan paljon varoja presidentin edustuskuluihin – esimerkiksi jotkut maalaisliittolaiset ja sosialidemokraattiset poliitikot olivat tässä suhteessa sangen kitsaita. Eräät poliitikot olivat niin kiivaan tasavaltalaisia, että eivät olisi halunneet presidentin virka-asuntoa kutsuttavan linnaksi vaan olisi pitänyt käyttää nimitystä ”Presidentin talo”.
Koska kyseessä on kaksoiselämäkerta, myös koko Ståhlbergin perhe nousee keskeisesti esiin. Kuten Hentilät muistuttavat, vaikka presidentin puolisolla tai hänen perheellään ei ole virallista asemaa, he kuuluvat kuitenkin oleellisesti presidentti-instituutioon, varsinkin kun puoliso edustaa usein presidentin rinnalla. Ennen uuden avioliiton solmimista Ståhlbergin rinnalla edusti usein hänen vanhin tyttärensä Aino. Linnan arkea ja Ståhlbergin perhettä kuvataan teoksessa monipuolisesti samoin kuin sitä, miten vaikea suhde Ståhlbergin lapsilla oli uuteen äitipuoleensa Ester Ståhlbergiin ja tämän kasvattityttäreen Leaan. Osittain tämä vaikea suhde johti siihen, että Ester Ståhlberg vetäytyi ja keskittyi välillä kirjailijauraansa sekä edustamiseen, josta hän nautti selvästi puolisoansa enemmän.
Oman osuutensa Hentilöiden kirjassa saa poliittinen ympäristö, jossa Ståhlberg toimi. Vaikka 1920-lukua on yleensä pidetty jonkinlaisena rauhallisena pikkupoliitikkojen aikana sisällissodan ja lapuanliikkeen vuosien välissä, sitä se ei suinkaan ollut. Hentilät korostavat, miten Suomi oli monessa mielessä rikki sisällissodan jälkeisinä vuosina 1918–1922 ja näin olikin, sillä kyseisellä kaudella tapahtui useita poliittisluontoisia väkivaltarikoksia, joista tunnetuin lienee sisäministeri Heikki Ritavuoren murha helmikuussa 1922. Jotakin aikakauden vakiintumattomuudesta kertoo sekin, että Ståhlbergin kaudella Suomessa oli kaikkiaan kahdeksan hallitusta. Tässä ilmapiirissä Ståhlberg pyrki toteuttamaan kansakunnan eheyttämistä ja enemmistöparlamentarismin juurruttamista, mikä oli erityisen vaikeaa, sillä SDP kieltäytyi osallistumasta porvarillisiin hallituksiin. On mielenkiintoista, miten Hentilät nostavat esiin Ståhlbergin armahduspolitiikan ja sen tiukkuuden. Vaikka Ståhlberg ajoi yhteiskunnallista sopua, hän ei ajanut mitään löyhäkätistä armahduspolitiikkaa vaan päinvastoin oli hyvin tiukka niitä kohtaan, jotka olivat syyllistyneet vakaviin väkivalta- ja omaisuusrikoksiin. Tämä sinänsä tiukka armahduspolitiikka ei kuitenkaan kelvannut meriitiksi oikeiston silmissä, vaan Ståhlberg sai jatkuvasti osakseen halveksuntaa esimerkiksi eräiden suojeluskuntalaisten taholta.
Jos K. J. Ståhlberg pyrki ajamaan eheytyspolitiikkaa ylätasolla, niin Ester Ståhlberg harrasti sitä käytännössä varsinkin lastensuojelun alalla. Lastensuojelutyö oli ollut lähellä Esterin sydäntä jo ennen hänen avioliittoaan K. J. Ståhlbergin kanssa. Sisällissodan jälkeen Ester Ståhlbergin aktiivisuus suuntautui ennen muuta punaorpotyöhön. Niin kuin Hentilät toteavat, Ester Ståhlberg harrasti yhteiskunnallista äitiyttä, jossa äidit ja naiset pyrkivät rakastamaan ja hoivaamaan omien lastensa lisäksi myös kaikkia muita lapsia. Tässä työssä Ester Ståhlberg joutui monta kertaa törmäyskurssille Mannerheimin kannattajien kanssa, joilla oli oma lastensuojelujärjestönsä.
Oma lukunsa on omistettu myös Ståhlbergin ulkopoliittiselle toiminnalle, eli aiheelle, jota Heikki Roiko-Jokela on käsitellyt laajemmin omassa kirjassaan. Vaikka aiheesta on olemassa Roiko-Jokelan teos, olisi mielestäni tuntunut hieman oudolta, jos Hentilät eivät olisi ollenkaan kerranneet aikakauden keskeisiä ulkopoliittisia tapahtumia – kuten esimerkiksi Tarton rauhaa ja Ahvenanmaan kysymystä – ja Ståhlbergin roolia niissä. Ulkopolitiikkaa käsittelevän luvun analyysiosaa voi pitää oikeaan osuneena, siinä Hentilät näkevät, että Ståhlberg ei ollut mitenkään kansanvälisesti suuntautunut poliitikko, mutta hän oli tarkka ja tunnollinen sekä pelasi aina mahdollisimman paljon varman päälle. Tämä näkyi myös hänen ulkopoliittisissa toimissaan.
Viimeinen käsittelyluku, jonka otsikko on ”Ståhlbergien prexit”, kuvaa presidenttikauden loppuvaiheita. Luvun perusteella mitään luopumisen tuskaa ei vaikuta Ståhlbergeillä olleen. Etenkin K. J. Ståhlberg tuntui olevan tyytyväinen, kun pääsi pois presidentinvirasta, johon oli alun perin päätynyt lähinnä velvollisuudentunnosta. Voin yhtyä Hentilöihin siinä, että Ståhlberg olisi mitä ilmeisimmin valittu toiselle kaudelle, jos hän olisi suostunut asettumaan ehdolle. On yllättävää lukea, miten heikko taloudellinen asema Ståhlbergillä oli presidenttikauden päättyessä. Hän ei periaatteen miehenä halunnut edistää omaa asiaansa, ja toisaalta myös eduskunnassa esiintyi eläkeasiassa kriittisiä kantoja. Lopulta Ståhlberg sai säällisen eläkkeen, mutta hoitamaansa virkaan nähden vaatimattoman, ja asuntoasiat järjestettiin lähinnä Ester Ståhlbergin varojen turvin.
Teoksen lähdeluettelo on melko monipuolinen. Hentilät ovat käyttäneet laajasti niin arkisto- kuin kirjallisuuslähteitäkin. Myös sanoma- ja aikakauslehtien määrä on huomattava. Kirjallisuus on lähes poikkeuksetta suomalaista, sillä luettelosta löytyy vain muutama muualla kuin Suomessa julkaistu teos. Kansainvälistä tutkimusta edustaa ainoastaan Betty Boyd Carolin First Ladies, ja sen lisäksi mukana on kansainvälistä kirjallisuutta edustavat kenraali von der Goltzin Leipzigissä julkaistut muistelmat. Toki aihekin on niin suomalainen, että kansainvälisen kirjallisuuden käytölle ei ole ollut välttämätöntä tarvetta, mutta ehkä hieman enemmänkin olisi voinut tehdä kansainvälistä vertailua ja kertoa, minkälaisissa rooleissa valtionpäämiesten puolisot muissa maissa toimivat. Nyt vertailu jää muutamaan riviin. Ester Ståhlbergin kuin K. J. Ståhlbergin kirjalliset tuotannot ovat molemmat saaneet oman luettelonsa erillään varsinaisesta lähdeluettelosta, mikä osoittaa, että elämäkerran tekijät ovat kiinnittäneet huomiota myös niihin.
Lukijaa palvelevat myös pitkin teosta löytyvät syvennykset, jotka ovat eräänlaisia nostoja ja joissa Hentilät tuovat esiin monia mielenkiintoisia Ståhlbergeihin liittyviä asioita, jotka eivät olisi istuneet luontevasti itse leipätekstiin. Asioita, joita syvennyksissä käsitellään, ovat esimerkiksi K. J. Ståhlbergin suhde purjehdukseen – se oli presidentin rakkain ja ainoa intohimoinen harrastus – ja Ståhlbergin matka Petsamoon sekä Ester Ståhlbergin veli Östen Elfving, joka toimi maatalousministerinä kahdessa Ståhlbergin ajan virkamieshallituksessa. Lukijalle antavat tietoa myös niin kirjan lopusta löytyvät pienoiselämäkerrat presidenttiparin lapsista ja lista Ståhlbergin presidenttikauden tärkeistä tapahtumista kuin sekin, että rahanarvot on muutettu nykypäivän summille.
Isoja asiavirheitä Hentilöiden teoksesta ei juuri löydy, mutta muutamia kömmähdyksiä kuitenkin. Esimerkiksi Hentilöiden mukaan presidentin lipun vasemmassa yläkulmassa on keltainen hakaristi, oikeampaa olisi ollut kirjoittaa, että lipun yläkulmassa on sinikeltainen vapaudenristi, niin kuin laki Suomen lipusta asian ilmaisee (vapaudenristi sisältää hakaristin, mutta se on vain yksi elementti kyseisessä tunnuksessa). Kuvitus kirjassa on sangen monipuolinen, ja on hienoa, että kuvia on läpi koko kirjan eikä niitä ole laitettu vain kuvaliitteeseen. Teoksen taitto on muutenkin sangen tyylikäs.
Viimeisessä luvussa Hentilät analysoivat K. J. ja Ester Ståhlbergiä tiiminä ja sitä, miten he selviytyivät tehtävistään. Helposti voi yhtyä Hentilöiden toteamukseen siitä, että presidentti-instituution rakentamisessa Ståhlbergit onnistuivat erittäin hyvin. He loivat instituutiosta sellaisen, jollaisena se on perusteiltaan pysynyt vuosikymmenestä toiseen. Toki aina joitakin muutoksia on tehty, mutta pääasiassa ne ovat olleet hyvin pieniä. Presidentti-instituution kannalta katsottuna Ståhlbergit siis onnistuivat erinomaisesti, uusperheen yksityiselämän Hentilöiden kuvaamista vaikeuksista huolimatta.
Kaiken kaikkiaan Hentilöiden kirjaa voi pitää hyvänä ja tervetulleena lisänä suomenkieliseen elämäkerta- ja presidenttikirjallisuuteen. Se avaa uuden ja mielenkiintoisen lähestymistavan siihen, miten yksi Suomen keskeisimmistä instituutioista muodostui 1920-luvun alkuvuosina sellaiseksi kuin muodostui. Lisäksi teos täyttää omalta osaltaan sitä aukkoa, joka on vallinnut tasavallan ensimmäisen kokonaisen vuosikymmenen sisäpolitiikan tutkimuksen suhteen. Tämänhetkisten tietojen mukaan aukko on saamassa lisää täytettä, sillä Hentilät ovat kirjoittamassa kirjalleen jatko-osaa, joka kattaa Ståhlbergien vaiheet presidenttikauden jälkeen.
Marjaliisa ja Seppo Hentilä. Tasavallan ensimmäiset. Presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919–1925. Siltala. 512 s.