Johdanto

Tätä esseetä kirjoittaessa COP27 – YK:n kahdeskymmenesseitsemäs ilmastotoimien toteutukseen keskittyvä huippukokous – on käynnissä Egyptissä. Kaksiviikkoiset neuvottelut alkoivat YK:n pääsihteeri António Guaterresin puheella, jossa hän totesi meidän olevan tiellä kohti ilmastohelvettiä. Guaterres totesi puheessaan, että olemme myös moraalisen välttämättömyyden edessä:

”The deadly impacts of climate change are here and now. Loss and damage can no longer be swept under the rug. It is a moral imperative. It is a fundamental question of international solidarity -- and climate justice.”¹

Samanlaista moraalisten tunteittemme herättämistä ovat tehneet ilmastoaktivistit jo kauan. Elävässä muistissa on vuonna 2019 Greta Thunbergin pitämä puhe YK:n ilmastokokouksessa, jossa hän syytti maailman johtajia olemattomista ilmastoteoista, jotka ovat johtaneet ihmisten kärsimykseen ja kokonaisten ekosysteemien tuhoutumiseen sekä varastaneet hänen unelmansa ja lapsuutensa. ”How dare you!” Greta parahti viiltävästi katsoen maailman valtaa pitäviä silmiin, ja maailma tunsi häpeän ja syyllisyyden piston sisimmässään.²

Ilmastokriisi on nyt

Ilmastonmuutos ja sitä seuraavat heijastusvaikutukset ovat suurin yksittäinen ihmiskunnan kohtaama terveysuhka 2000-luvulla. Nopea ilmaston lämpeneminen aiheuttaa monimuotoisia toisiinsa kietoutuvia vaikutuksia niin ihmiselle kuin muullekin luonnolle. Ilmastonmuutos lisää äärimmäisiä sääilmiötä, kuten helleaaltoja, tuhoisia myrskyjä, kuivuutta ja tulvia. Sääilmiöt aiheuttavat taas esimerkiksi metsäpaloja, vesipulaa ja aavikoitumista, ja sitä myötä vaikeuksia viljelylle, epävarmuutta ruoan saatavuudesta sekä lajien joukkosukupuuttoa. Myrskyt ja tulvat tuhoavat koteja ja pakottavat ihmisiä löytämään uusia elinalueita johtaen ilmastopakolaisuuden lisääntymiseen. Pakkosiirtolaisuus, luonnonkatastrofit, ilmansaasteet, ravitsemuksen epävarmuus ja lämpenevän ilmaston lisäämät tartuntataudit nostavat terveysriskejä niin fyysisten kuin psyykkisten sairauksien kohdalla. Ilmastonmuutoksen vaikutukset heijastuvat myös talouteen sekä energiajärjestelmään, ja lämpenevä – sekä mereen sitoutuvan hiilidioksidin lisääntymisen myötä happamoituva – meri vaarantaa meren eliöstöä ja nostaa merenpintaa yhdessä jäätiköiden sulamisen kanssa muodostaen uhan rannikko- ja saaristoyhteisöille.³

Ajankohtainen ilmaston nopea lämpeneminen on laajan tiedeyhteisön konsensuksen mukaan kiistattomasti ihmiskunnan toiminnan tulosta. 1760-luvulla käynnistyneen teollisen vallankumouksen myötä erityisesti länsimaat ja länsimaalaiset yritykset ovat vapauttaneet ilmakehään suuria määriä kasvihuonekaasuja, ja tutkimus osoittaa, että on erittäin todennäköistä, että 1950-luvulta lähtien ihmisen toiminta on ollut ilmaston lämpenemisen pääasiallinen syy.⁴ Fossiilisten polttoaineiden käyttö, hiilinieluina toimivien metsien kaataminen, ruoantuotantoon liittyvä eläintuotannon lisääntyminen, typpeä sisältävien lannoitteiden käyttö ja esimerkiksi kylmä- ja ilmastointilaitteissa käytettävät fluoratut kasvihuonekaasut ovat syitä päästöjen kasvun taustalla, jotka kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä tällä hetkellä noin 0,2°C vuosikymmenessä.⁵

Vaikka ilmaston lämpenemiseen vaikuttavat tekijät tunnetaan hyvin on kansainvälisiä päätöksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saatu aikaan vasta viime vuosina. Pariisin ilmastosopimus astui voimaan 2016, ja sen kunnianhimoisena tavoitteena on rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousu alle kahteen asteeseen sekä saada sopimuksen osapuolet pyrkimään toimiin, joilla keskilämpötilan nousu saataisiin pysähtymään 1,5°C alapuolelle.⁶ Kumulatiiviset hiilidioksidin nettopäästöt ovat kasvaneet vuodesta 1850 lähtien ja vuonna 2022 julkaistut YK:n hallitusten välisen ilmastopaneelin (IPCC) laatiman kuudennen arviointiraportin toinen ja kolmas osa toteavat, että ihmisten aiheuttamat kasvihuonekaasujen nettokokonaispäästöt ovat jatkaneet kasvuaan 2010-luvulla samalla kun keskimääräiset vuotuiset päästöt ovat nousseet ennätyslukemiin.⁷ Vuonna 2021 keskilämpötila oli noussut jo 1,1°C verrattuna esiteolliseen aikaan. Pariisin ilmastosopimuksesta huolimatta useimpien maiden ilmastotoimet ovat jääneet kuitenkin ohuiksi. Mikäli mielimme pysyä alle kahdessa asteessa, tulee ilmastotoimien täytäntöön panoa tehostaa rajusti sekä laaja-alaisesti tämän vuosikymmenen aikana, muuten arvioitu lämpötilan nousu vuoteen 2100 mennessä saavuttaa todennäköisesti kolme astetta.⁸

Viime vuosina myös länsimaalaiset ovat heränneet siihen todellisuuteen, jossa ilmastonmuutoksen tuhoisat seuraukset tapahtuvat juuri nyt, eivätkä jossain epämääräisessä tulevaisuudessa. Jos ”Black Summeriksi” nimetyt Australian yhdeksän kuukautta kestäneet tuhoisat pensaspalot 2019–2020 eivät vielä herätelleet ihmisiä ilmastokriisin vaikutuksiin, niin kaikkia mantereita tänä kesänä koetelleet äärimmäiset helleaallot – jotka pelkästään Euroopassa ovat johtaneet arviolta kymmeniin tuhansiin ylimääräisiin kuolemiin – sekä 33 miljoonaa ihmistä kodeistaan pakenemaan pakottaneet ja Pakistanin pinta-alasta kolmanneksen vallanneet tulvat eivät ole voineet jäädä enää huomaamatta. Uutiset läheltä ja kaukaa saavat meidät kääntämään katseemme tuskallista totuutta kohti: ilmastokriisi on täällä ja se uhkaa kaikkea, mikä on meille rakasta ja tärkeää. Herättääkö tämä havahtuminen tai ilmastoaktivistien ja tiedeyhteisön vaatimukset meidät kokemaan ilmastokriisiin puuttumisen tärkeäksi velvollisuudeksemme, moraalisesti oikeaksi teoksi? Ja ennen kaikkea: sysäävätkö nämä tunteet meidät toimimaan yhteisen planeettamme puolesta?

Moraaliset tunteet

2000-luvulla moraalipsykologian tutkimus otti uuden suunnan. Aiemmin tutkimuksessa painottuneet rationaaliset prosessit saivat väistyä uudenlaisen näkemyksen tieltä, jossa tunteilla nähtiin olevan merkittävä rooli ihmisen moraalisen ajattelun ja käytöksen ohjaavana voimana. Jonathan Haidt toteaa artikkelissaan, että muista eläinlajeista poiketen ihmiselle on ominaista pyhittää huomattavan suuri osa tunne-elämästään niille tunteille, jotka eivät palvele suoraan minän välittömiä intressejä. Haidt ehdottaa, että moraaliset tunteet määriteltäisiin yhden filosofiassa yleisesti omaksutun lähestymistavan mukaan tunteiksi, jotka ”linkittyvät joko koko yhteiskunnan, tai ainakin muiden henkilöiden kuin moraalisen päätöksentekijän tai toimijan, etuihin tai hyvinvointiin”.⁹ Julien Deonna ja Fabrice Teroni esittelevät artikkelissaan ajatuksen jossa erilaiset tunnetyypit yksilöidään niiden evaluatiivisten ominaisuuksien perusteella: tunteen tunteminen merkitsee, että uskomme sen kohteen edustavan siihen liittyvää arvioivaa ominaisuutta.¹⁰ Florian Cova, Julien Deonna ja David Sander avaavat tätä ideaa toteamalla, että tunne on moraalinen silloin kun se arvioi sen kohteella olevan moraalista arvoa (tai arvottomuutta). Tunne siis esittää kohteensa moraalisen arvon ilmentäjänä, kuten syyllisyys esittää kokijan vastuullisena rikkomuksesta tai väärintekemisestä.¹¹ Cova tutkimusryhmineen nostaa moraalisten tunteiden määrittelyyn myös aiemman tutkimuksen tunteiden motivoivasta merkityksestä. Tunteilla tiedetään olevan motivoiva funktio, jolloin moraaliset tunteet toimivat liikkeelle panevana voimana moraalisille teoille. On jopa esitetty tunteiden olevan välttämätön edellytys sille, että moraaliset uskomukset muuntuvat moraalisiksi teoiksi. Näin ollen moraalisiksi tunteiksi voimme määritellä ne tunteet, jotka ajavat meitä kohti moraalista toimintaa. Myötätunto saa meidät auttamaan ja syyllisyys motivoi meitä korjaamaan aiheuttamamme vahingon.¹² Moraalisten tunteiden määrittelylle on esitetty myös muita tapoja, mutta jo näistä kolmesta esimerkistä voimme huomata, että määrittely ei ole yksioikoista. Esimerkiksi Cova tutkimusryhmineen nostaa esiin Haidtn määritelmään liittyvän oleellisen kritiikin, jossa moraalin kenttää rajoitetaan mielivaltaisesti poissulkemalla muun muassa moraaliset velvollisuudet itseä kohtaan.¹³ Kyseessä onkin monimerkityksellinen käsite, jonka määrittely jatkuu edelleen. Kuitenkaan moraalisten ja ei-moraalisten tunteiden välille ei voida tehdä selvää jaottelua, vaan tunteen moraalisuus voi olla myös kontekstisidonnaista, ja tunteet asettuvat moraalisen ja ei-moraalisen jatkumolla erilaisiin ei-staattisiin kohtiin.

Kirjallisuus yleisesti nostaa moraalisiksi katsotuiksi tunteiksi muun muassa syyllisyyden, häpeän, vihan, myötätunnon, ylpeyden ja nolostumisen. June Tangney, Jeff Stuewig ja Debra Mashek kirjoittavat, että ”häpeä, syyllisyys, nolostuminen ja ylpeys kuuluvat ’itsetietoisten tunteiden’ perheeseen, jotka heräävät itsereflektiossa ja itsearvioinnissa”.¹⁴ Tunteissa minä on näiden itsetietoisten tunteiden kohde, jolloin minän tietoisesti tai tiedostamatta arvioidessa omaa toimintaansa (tai suunniteltua toimintaansa) antavat tunteet välittömän palautteen – rangaistuksen tai vahvistuksen – liittyen tekomme sosiaaliseen ja moraaliseen hyväksyttävyyteen.¹⁵ Myöntäessämme ilmastokriisin vakavuuden, sen aiheuttaman tuhon sekä oman osamme kriisiä ylläpitävässä yhteiskunnassa, saatamme tuntea häpeää aiemmista valinnoistamme, vihaisuutta päättäjien ilmastotoimien riittämättömyydestä tai syyllisyyttä siitä, ettemme ponnistele muutoksen eteen omassa elämässämme. Tunneskaala on kivulias, mutta se on tarpeellinen. Moraalimme välittää tunteiden kautta meille viestin, että se miten toimimme ei ole oikein, mutta se myös ohjaa ja motivoi meitä konkreettisiin tekoihin muutoksen aikaansaamiseksi.

Miten moraaliset tunteet liittyvät ilmastokriisiin?

Ilmastokriisi ei kohtele kaikkia tasapuolisesti. Päästömäärät eivät jakaudu tasaisesti kaikkien maapallon asukkaiden kesken; eniten päästöjä tuottava kymmenes on vastuussa jopa 45 % maailmanlaajuisista päästöistä. Vastaavasti vähäpäästöisin puolikas maapallon ihmisistä tuottaa ainoastaan 15 % päästöistä. Historiallisesti lähes 40 % päästöistä vuoden 1850 jälkeen ovat tuottaneet Pohjois-Amerikka ja Eurooppa, ja nykyään saman osuuden vuosittaisia päästöjä tuottavat Itä-Aasia¹⁶ sekä Pohjois-Amerikka.¹⁷ Ilmastokriisin tuhoisimmat vaikutukset kuitenkin tapahtuvat niissä maissa, joilla on vähiten osaa ilmaston lämpenemiseen. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on kestämätöntä, että vähiten päästöjä tuottava globaali etelä kärsii länsimaiden toiminnan seurauksista. Tämän takia juuri länsimaalaiset ihmiset ovat velvoitettuja, sekä moraalisessa vastuussa, ilmastokriisin torjumisesta. Olemme rikkaita, hyvinvoivia ja historiallisesti globaalista etelästä hyötyviä demokraattisten maiden kansalaisia, joille kansalaisvaikuttaminen on usein turvallista. Meillä on laajemmat mahdollisuudet tehdä ilmastokriisin torjumisen näkökulmasta moraalisesti oikeiksi katsottuja valintoja verrattuna niihin maihin, jotka ilmastonmuutoksen tuomista uhista ja katastrofeista kärsivät ajankohtaisesti eniten. Tähän epäsuhtaan, tilanteen vakavuuteen sekä omaan osallisuuteemme havahtuminen nostattaa ihmisessä usein kirjavan tunteiden ja defenssien kirjon. Jos, ja kun, pääsemme yksin tai autettuna yli psyykeemme puolustusreaktioista, kuten kieltämisestä, torjunnasta tai rationalisoinnista, moraaliset tunteet saavat tilaa nousta tietoisuuteemme.

Empatian ilmasto ja häpeän kasvattava voima

Moraalisista tunteista syyllisyys, häpeä ja ylpeys voivat toimia ilmastonmuutosta torjuvan toiminnan katalysaattoreina ja ympäristöystävällisen käytöksen ylläpitävinä tekijöinä. Moraalisia tunteita on kuitenkin mahdoton käsitellä ennen kuin määrittelemme niille merkityksellisen tunneprosessin: toisiin suuntautuvan empatian. Toisiin suuntautunutta empatiaa määrittävät kyky omaksua toisen henkilön näkökulma sekä kyky samaistua toisen tunnemaailmaan. Empatia on keskeistä moraalisten tunteiden ja toiminnan kannalta, koska empaattiset reaktiot herättävät huolta toisesta ja voivat saada aikaan käyttäytymistä, jonka tarkoituksena on auttaa.¹⁸ Yhtä lailla, kuin ihmisille on ominaista omien etujen ajaminen, on empaattisuus ja solidaarisuus toista kohtaan yhteiskuntamme ylläpitäviä voimia.

Toimiessamme moraalisesti väärin koemme usein häpeää tai syyllisyyttä. Tunteet erottaa toisistaan niiden suunta: häpeä kohdistuu henkilön minuuteen, syyllisyys käytökseen. Tunnekokemuksellisesti on hyvin erilaista kokea olevansa huono tai paha kuin kokea tehneensä huonon, pahan, eli moraalittoman teon. Syyllisyys on tämän takia sopeuttavampi tunne verrattuna häpeään. Syyllisyys motivoi tutkimusten mukaan korjaaviin ja rakentaviin toimiin, kun taas häpeä edistää enemminkin puolustautumista ja eristäytymistä. Häpeä on kivuliasta ja suuntaa huomion ”arvottomaan, yhteisön hylkäämään, moraalittomaan itseen”, joka vaikeuttaa toisiin suuntautuvaa empatiaa. Syyllisyys taas korostaa toisen kokemaa tuskaa ja edistää empatiakokemusta. Häpeän tunne nostattaa myös helpommin vihaa ja saa henkilön pyrkimään ulkoistamaan syytökset helpottaakseen omaa oloaan. Samanlaisia ilmiöitä on havaittu myös tutkittaessa kollektiivista häpeää ja syyllisyyttä.¹⁹ Yksilöiden kannalta häpeä tuottaminen voi nostaakin enemmän puolustusreaktioita ja vastustusta, ja toimia näin negatiivisesti ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta, kun taas syyllisyyden tunto voi saada meidät reflektoimaan omaa toimintaamme ja kokemaan empatiaa sekä yhteyttä toisiin. Tulisiko siis meidän välttää häpeää tai häpeään saattamista täysin?

Elisa Aaltola argumentoi ansiokkaasti, kuinka häpeällä voi kuitenkin olla arvoa ilmastokeskustelussa. Aaltola tuo esiin, kuinka häpeän tuottama vian huomaaminen minuudessa ja kriittinen itsearviointi voivat olla moraalisesti hyödyllisiä, koska ne paljastavat oman epäonnistumisemme moraalisten ihanteidemme täyttämisessä ja voivat motivoida meitä elämään moraalisten ihanteidemme mukaisesti. Aaltola esittelee John Wilsonin ajatuksen, jonka mukaan häpeä itseasiassa voi kutsua meidät tarkastelemaan minuuttamme kokonaisvaltaisemmin suhteessa muuhun maailmaan, kun syyllisyys ainoastaan saa meidät korjaamaan tekojamme. Häpeä voi siis sysätä meidät kohti syvällisempää ja systemaattisempaa muutosta, joka koskettaa koko uskomus-, arvo- ja toimintajärjestelmiämme.²⁰ Aaltola tuo myös esiin, kuinka häpeän käyttö voidaan nähdä oikeutettuna utilitaristisesta näkökulmasta. Ilmastohäpeä voi toimia sosiaalipedagogisena välineenä, jonka avulla viestitään sosiaalisesti hyväksytyistä normeista. Tämän takia esimerkiksi yritysten ja valtaapitävien julkinen häpäiseminen voi olla tehokasta, sillä se voi vaikuttaa ihmisten äänestys- ja kulutuskäyttäytymiseen.²¹

Negatiivisten moraaliset tunteiden lisäksi positiiviseksi koetulla moraalisella ylpeydellä voi olla ilmastoystävällistä käytöstä ylläpitävä vaikutus. Moraaliset ylpeyden kokemukset voivat ruokkia motivaatiotamme toimia vastaisuudessakin sosiaalisten normien ja moraalisesti oikeiksi katsomiemme arvojen mukaisesti.²² Ympäristöystävällisestä toiminnasta versovien ylpeyden tunteiden on huomattu lisäävän ympäristöystävällistä käytöstä niillä ihmisillä joiden sosiaalisessa verkostossa ympäristöstä huolehtiminen oli osa sosiaalisia normeja.²³ Samoin on arvioitu, että aiottua ympäristöystävällistä toimintaa ennakoivat ylpeyden tunteet säätelevät käyttäytymisen lisäksi myös henkilökohtaisia normeja.²⁴

Kuilu moraalin ja toimintamme välillä

Jos ihminen on moraalinen eläin ja ilmastokriisi voi herättää meissä moraalisia tunteita, niin miten on mahdollista, että toimemme ovat vuonna 2022 edelleen riittämättömiä? Meidänhän tulisi olla sankoin joukoin kaduilla vaatimassa päättäjiltämme nopeita ja radikaaleja ilmastotoimia! Tutkimuskirjallisuudessa termiä arvo-toimintakuilu²⁵ (value-action gap) käytetään kuvaamaan ihmisten arvojen ja toiminnan välillä olevaa ristiriitaa erityisesti ympäristöystävällisten asenteiden ja toiminnan kontekstissa. Ihmiset saattavat siis kokea luonnonsuojelun, ympäristöystävällisen käytöksen ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisen tärkeinä asioina, mutta tämä ei konkretisoidu teoiksi. Yksilön ilmastotoimiin vaikuttavat moraalisten tunteiden lisäksi myös useat muut seikat, kuten demografiset tekijät, persoonallisuus ja kokemus omista vaikuttamismahdollisuuksista.²⁶ Arvo-toimintakuilu onkin tosiasiassa ensivaikutelmaansa monimutkaisempi ilmiö, joten kuilun kurominen umpeen ei näin ollen ole myöskään yksinkertaista. Tutkimusten mukaan arvot, asenteet ja ympäristöhuoli, joihin moraaliset tunteet oleellisesti kytkeytyvät, ovat kuitenkin se tarvittava liikkeelle paneva voima, joka ohjaa ihmistä ympäristöystävällistä toimintaa kohti.²⁷

Osa tutkijoista argumentoi, että ilmastokriisi virittää moraalisen vaistomme suhteen meille ansan: se ei onnistu aktivoimaan moraalista intuitiotamme. Tutkijat Ezra Markowitz ja Azim Shariff kokosivat artikkelissaan yhteen vuonna 2012 kuusi aiemmassa tutkimuksessa esiin noussutta haastetta, jotka estävät moraalisen vaistomme aktivoitumista ilmastokriisin edessä. Tällöin esille nousivat muun muassa ilmastokriisin kognitiivinen monimutkaisuus ja vaativuus²⁸, syyttömyys tahattomaksi katsottuun haitantekoon²⁹, ihmisen alttius käyttää syyllistyessään defenssejä välttääkseen vastuun tunnetta, ilmastonmuutokseen liittyvien epävarmuustekijöiden herättämä valheellinen toivo, moraalinen tribalismi sekä ilmastonmuutoksen näkeminen ongelmana joka tapahtuu muille kuin oman sisäryhmän ihmisille³⁰.³¹

Albert Bandura, joka on yksi psykologian tieteenalan vaikutusvaltaisimmista ja tunnetuimmista henkilöistä, kirjoitti viimeiseksi jääneessä kirjassaan Moral Disengagement: How People Do Harm and Live with Themselves myös ilmastonmuutokseen liittyvistä moraalipsykologisista ilmiöistä. Kirjassa Bandura kuvaa, kuinka ihmisellä on opittu kyky irrottaa oma käyttäytymisensä moraalisista normeista, ja samalla kuitenkin säilyttää moraaliset arvonsa.³² Ilmastonmuutoskysymyksissä näitä moraalisen irrottautumisen keinoja ovat harhauttamiseen pyrkivät keinot kuten vastuun siirtäminen ja hajauttaminen tai tekijän kannalta edullinen vertailu vieläkin pahempiin haitan tekijöihin, jolla oma toiminta saadaan näyttämään paremmalta. Omaa vastuuta ja moraalista taakkaa voidaan myös helpottaa käyttämällä eufemistista kieltä³³ tai kyseenalaistamalla ilmastotieteen tutkimusten luotettavuus ja tieteentekijöiden työ sekä epäinhimillistämällä niitä ihmisiä, jotka kärsivät ilmastonmuutoksesta eniten. Moraalista irrottautumista voidaan myös toteuttaa vähättelemällä, jättämällä huomiotta tai kieltämällä oman toiminnan haitalliset vaikutukset.³⁴ Banduran näkökulma kognitiivisiin prosesseihin korostaakin opittuja mekanismeja moraalisen irrottautumisen taustalla, kun taas Markowitzin ja Shariff painottavat näitä esteitä ennemminkin ihmisen synnynnäisinä psykologisina ominaisuuksina.

Nämä yksilöpsykologisesta perspektiivistä asiaa tarkastelevat näkökulmat jättävät vähälle huomiolle kuitenkin psykologisten taipumusten, sosiaalisten suhteiden sekä yhteiskunnallisten rakenteiden vuorovaikutuksen. Erityisesti yliyksinkertaistava psykologisia prosesseja evolutiivisina ominaisuuksina – ja sitä kautta toiminnan esteinä – painottava näkökulma esittää ihmisen helposti psykologisesti staattisena ja sosiaalisesta kontekstistaan irrallisena oliona. Tämä edistää fatalistista ja yksipuolista narratiivia, jossa ilmastokriisiin puuttumattomuus nähdään aiheutuvan ihmisen muuttumattomista psykologisista ominaisuuksista. Tällainen näkemys häivyttää valtaan, eriarvoisuuteen ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin liittyvät kysymykset, esittäen ilmastotoimien puutteen ensisijaisesti ihmisen psykologian ongelmana. Se kadottaa todellisuuden, jossa psykologiset prosessit ovat olemassa ja muovautuvat sosiaalisissa suhteissa sekä muokkaavat niitä itse ja jakaa vastuun tasaisesti kaikille ihmisyksilöille, vaikka todellisuudessa joillain yksilöillä, valtioilla ja yrityksillä on enemmän valtaa kuin toisilla.³⁵ Nämä sosiaalipsykologisen näkökulman huomioon ottavat teoriat eivät tarkoita sitä, etteivätkö yksilöpsykologiset esteet olisi todellisia, vaan avaavat perspektiiviä yksilönpsykologisten tekijöiden dynaamisen vaikutuksen tarkastelulle isommassa yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Mitä on ilmastokriisin kannalta kestävä ja tarpeellinen toiminta?

Yksilön mahdolliset toimet voidaan karkeasti jaotella henkilökohtaisiin omaa hiilijalanjälkeä pienentäviin toimiin sekä kollektiiviseen yhteiskunnan muovaamiseen tähtäävään käytökseen. Nykyisellään keskimääräisen suomalaisen hiilijalanjälki on huimat 10,4t CO2e. Vuoteen 2030 mennessä yksilön tulisi laskea kulutustaan alle 2,5t/vuosi tasolle, jos tarkoituksena on pysytellä Pariisin ilmastosopimuksen 1,5°C tavoitteessa.³⁶ Sitran mukaan kolme keskeistä tapaa hiilijalanjäljen pienentämiseksi olisivat kulutuksen määrällinen vähentäminen, tehokkuuden parantaminen ja kulutusmuodon muutos vähähiilisempään vaihtoehtoon, jotka vaativat meiltä uusia ajattelutapoja ja asennoitumista kulutusperustaista elämäntapaamme kohtaan. Niin Sitra kuin myös YK:n ympäristöohjelman raportti vuodelta 2020 esittävät, että tärkeimmät henkilökohtaiseen hiilijalanjälkeen vaikuttavat alueet ovat syömiseen, liikkumiseen ja asumiseen liittyvät kulutusvalinnat. Lentomatkustuksen vähentäminen, julkisen liikenteen tai kevyen liikenteen käyttö yksityisautoilun sijasta, asunnon sähkön tuotantotavan muuttaminen uudistuvasta energiasta tulevaksi ja vegaaniseen tai kasvipohjaiseen ruokavalioon siirtyminen ovat esimerkiksi tehokkaita tapoja pienentää hiilijalanjälkeään.³⁷ Koska suuri osa päästöistä on kuitenkin yksilön omien valintojen ulkopuolella, ei pelkästään omiin kulutustottumuksiin keskittyminen ole riittävä keino ilmastokriisin hillitsemisessä.

Ilmastonmuutoksen torjuntaa ei voida typistää yksilön kulutukseen keskittyvän toiminnan varaan, vaan se on uusliberaalin maailman rakenteellinen ja kollektiivinen ongelma. Ilmastonmuutoksen ratkaisemisen sysääminen ainoastaan yksilön toimien harteille on toimimatonta ja väärin, koska ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii onnistuakseen merkittävää ja laajaa yhteiskunnallista muutosta, joka tunnistaa planetaariset rajat. Yksilön toiminnassa keskittyminen kulutuskäyttäytymisen sijasta poliittiseen valtasuhteita muuttavaan ja oikeudenmukaisuutta ajavaan kollektiiviseen kansalaistoimintaan voisikin olla ilmasto-oikeudenmukaisuus keskustelun keskiössä.³⁸

Myös YK:n raportti nostaa kansalaisvaikuttamisen tärkeyden esille tehokkaana kollektiivisena toimena niin äänestämisen kuin myös erilaisten kansanliikkeiden osalta.³⁹ Toiminnan pyrkimyksenä on vaikuttaa oman maan ja yhteisön päättäjiin sekä politiikkaan ilmastoystävällisten yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamiseksi. Samassa raportissa tuodaan esiin, että yksilöllä on mahdollisuus omalla toiminnallaan luoda muutosta myös lähipiirissään.⁴⁰ Jakaessasi valokuvan itsestäsi mielenosoituksessa, puhuessasi yhteiskunnallisen muutoksen tarpeellisuudesta, tai tehdessäsi ilmastoystävällisiä kulutusvalintoja, vaikutat sivutuotteena väistämättä lähipiirisi ja heidän ajatusmaailmaansa siitä, miksi ilmastokriisiin puuttuminen on sekä välttämätöntä että mahdollista. Yksilön toiminta avaa mahdollisuuden lähipiirissään myös sille kuvittelulle, mitä kestävä ja hyvä elämä voisi olla. Pienikin ilmastonmuutoksen torjumisen eteen toimiva vähemmistö voi lopulta muodostaa niin kutsutun kriittisen massan, joka voi aikaansaada laajemman muutoksen yhteiskunnan käytöksessä ja sosiaalisissa normeissa. Tällöin vähemmistön ympäristöystävällisestä toiminnasta syntyy uusi yhteiskunnallinen normi.⁴¹ Ympäristöystävälliset normit yhdessä moraalisten tunteiden kanssa ohjaavat ja ylläpitävät ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta välttämätöntä toimintaa. Yksilön toimilla on siis väliä ja parhaimmillaan ne vaikuttavat mullistavasti aiheuttaen heijastusvaikutuksia niin ympäröivien ihmisten ajatuksiin ja toimintaan, kuin myös kansalaistoiminnan aikaansaamina yhteiskunnallisina muutoksina.

Moraalisen viestinnän monimutkaisuus

Nyt kun meillä on moraalisten tunteiden antamat avaimet käsissämme, kuinka voisimme käyttää niitä saadaksemme ihmiset toimimaan ilmastoystävällisesti ja käyttämään kollektiivista voimaansa yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi? Moraalinen viestintä on vähintäänkin monimutkaista ja tutkijoilla on eriäviä näkemyksiä siitä, tulisiko moraalista viestintää käyttää, millaisiin moraalisiin tunteisiin tulisi ja ei tulisi vedota ja keihin viestintä tulisi kohdistaa. Aktivoivaa syyllisyydentuntoa voisimme kultivoida osoittamalla kritiikkimme selkeämmin tekoihin (lentäminen tuhoaa ilmastoa vs. lentävät ihmiset tuhoavat ilmastoa), jolla pyrkisimme estämään yksilöiden kokemusta häpeästä ja tätä kautta epäedullisia vastareaktioita. Kuten Aaltola toteaa, häpeän tuottamisen mahdollisuus on kuitenkin aina läsnä, koska syyllisyyttä sisältävät viestit voidaan yksilön taustasta ja persoonallisuudesta riippuen kokea häpeää tuottavina.⁴² Aaltola nostaa esiin myös ympäristötieteilijä Jennifer Jacquetin näkemyksen siitä, että syyllisyys liittyy myös yleisesti yksilöistävään lähestymistapaan, jossa vastuu siirretään tavallisten ihmisten moraalin ja kulutusvalintojen taakaksi. Häpeä on sen sijaan lähempänä lähestymistä, joka tunnustaa ilmastonmuutoksen systeemiset syyt ja yhteiskunnallisen muutoksen tarpeen. Häpeä korostaa taloudellisesti ja poliittisesti vaikutusvaltaisten yksilöiden, yhteisöjen ja teollisuudenalojen vastuuta, joille moraalinen viestintä tulisi kohdistaa. Häpeä voi olla myös väline, jolla ruohonjuuritason toimijat ja tavalliset kansalaiset voivat vaikuttaa laajempaan sosiaaliseen ja poliittiseen muutokseen. Kohdentamalla sosiaalista painetta niihin toimijoihin, joilla on poliittista valtaa sekä korkea sosiaalinen asema – ja näin ollen vaikutusvaltaa ilmastotoimien suhteen – voivat kansalaiset saada äänensä kuuluviin.⁴³

Toistaiseksi ylpeyden herättämisen vaikutuksista on vähäisesti tutkimustietoa. Ylpeyden kokemusten ennakoinnin on kuitenkin arveltu voivan olla mahdollisesti jopa syyllistäviä viestejä tehokkaampaa osana ympäristönsuojeluun tähtäävää viestintää.⁴⁴ Juha Ridanpään artikkeli vuodelta 2021 myös havainnollistaa, miten kansallinen ylpeys ja vastuullisuus omasta hiilijalanjäljestä yhdistyvät toisiinsa suomalaisessa mediassa. Median esittäessä kansallisen yhteenkuuluvuudentunteen ympäristöystävällisen ajattelun ja käyttäytymisen motiivina luo se uudenlaista moraalikoodistoa ja normeja, joissa kansallinen ylpeys kulkee käsi kädessä vastuullisen kulutuksen kanssa. Ylpeyden ei kuitenkaan tarvitse kytkeytyä kansalliseen identiteettiin, vaan moraalinen ylpeyden tunne voi nousta myös muunlaisista identiteeteistä, jossa ilmastoystävällinen toiminta ruokkii motivaatiota toimia ryhmän sosiaalisten normien mukaisesti.⁴⁵

Ilmastoviestintää arvoidentiteettien yli

Tutkimuksen mukaan vaikuttaa siltä, että moraalisia tunteita käyttävän viestintästrategian onnistuminen riippuu siitä jakaako viestin kuulija jo entuudestaan samanlaisia arvoja.⁴⁶ Arvolatautunut viestintä niille ihmisille, jotka jakavat jo samanlaisen ideologian ja arvot voi toimia motivaation ja toiminnan aikaansaavana voimana. Kuitenkin kuulija, joka ei jaa samanlaista arvopohjaa, saattaa jopa kokea enemmän vieraantuneisuutta arvolatautunutta viestintästrategiaa käyttävää poliittista muutosta ajavaa ryhmää kohtaan.⁴⁷ Tärkeää onkin tunnistaa moraalisesti kehystetyn viestin kohde. Mikäli moraalista ilmastonmuutosviestintää kohdistetaan eri ideologisen pohjan omaaville ihmisille, tulisi arvot kehystää laajempaan, monenlaiset arvoidentiteetit huomioon ottavaan kokonaisuuteen.⁴⁸

Nykyisessä ympäristökeskustelussa painottuvat moraaliset arvot, jotka vastaavat enemmän liberaalien kuin konservatiivien näkemyksiä. Jonathan Haidtin ja Joseph Craigin esittelemästä moraalin viidestä osa-alueesta⁴⁹ liberaalit ovat konservatiiveja huolestuneempia haittaan ja huolenpitoon sekä oikeudenmukaisuuteen liittyvistä kysymyksistä.⁵⁰ Erityisesti haitan ja huolenpidon alue korostuukin ympäristöviestinnässä.⁵¹ Konservatiivit taas ovat liberaaleja huolestuneempia sisäryhmän uskollisuuteen, auktoriteettiin sekä puhtauteen liittyvistä moraalikysymyksistä.⁵² Amerikkalaiselle väestölle tehty tutkimus osoittikin, että kun konservatiiveille esitettiin ympäristöviestintää nimenomaan konservatiivisella moraalialueella omaksuivat he enemmän ympäristöystävällisiä asenteita, jotka olivat verrattavissa liberaalien ympäristöasenteisiin.⁵³

Suurin osa maailman ihmisistä pitää ilmastonmuutosta hätätilana ja tahtoo toimia sen pysäyttämiseksi, jonka vuoksi moraalista ilmastonmuutosviestintää kannattaisi suunnata laajasti erilaisia arvopohjia omaaville ihmisille.⁵⁴ Tutkimus viittaa siihen, että poliittinen polarisaatio ympäristökysymysten ympärillä ei ole väistämätöntä, vaan sitä voidaan vähentää käyttämällä ympäristömyönteisiä argumentteja, jotka resonoivat myös konservatiivisten arvojen kanssa.⁵⁵

Lopuksi

Olen tässä esseessä tarkastellut kuinka moraaliset tunteet liittyvät ilmastokriisiä ehkäiseviin toimiin niin yksilön omaa kulutusta koskevissa valinnoissa, kuin kollektiivisessa yhteiskuntaa muovaavassa toiminnassa. Ilmastokriisi ei odota. Jokainen asteen kymmenesosankin nousu on merkityksellinen. Jos nyt 1,1°C lämpenemisen seurauksena planeettamme kokee tällaista tuhoa, niin millaista kaaosta Pariisin ilmastosopimuksessa sovittu 2°C aiheuttaisi? Vaikka yksilöiden tulee myös säätää kulutustottumuksiaan kestävälle tasolle, on päättäjiimme ja päätöksen tekoon vaikuttaminen välttämätöntä, jotta saisimme ilmastonmuutoksen hallintaan. Tämän takia syyllistävien viestien ja vastuun vierittäminen ainoastaan yksilön kulutusvalintoihin ei tuota haluttua lopputulosta, ja siirtää huomion pois niistä, joilla on todellista valtaa ilmastonmuutoksessa. Meidän tulisi myös pyrkiä arvoviestinnässämme tavoittamaan liberaalien lisäksi konservatiivisen arvopohjan omaavia ihmisiä, jotka nykyisessä moraalisessa ilmastoviestinnässä jäävät yleensä tavoittamatta, vaikka heillä olisikin sama toive ilmastonmuutoksen hillitsemisestä.

Eräs moraalisille tunteille ehdotettu määritelmä on, että ne ovat tunteita, joiden viljeleminen yhteiskunnassa edistää moraalin kehittymistä samassa yhteiskunnassa.⁵⁶ Jotta voisimme pyrkiä planetaarisesti kestävää elämäntapaa kohti, on meidän kyettävä kuvittelemaan planetaarisesti kestävä yhteiskunta. Tässä kuvittelussa meitä voivat auttaa toisiin suuntautunut empatia ja omien virheidemme myöntäminen syyllisyyden heräämisen kautta. Myös epäoikeudenmukaisuuden huomaamisesta heräävä vihaisuus päättäjiämme ja fossiiliyrityksiä kohtaan, joka saa meidät toimimaan yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelemiseksi, sekä ylpeys siitä, että toimimme moraalisesti oikein voivat johtaa tätä kuvittelua ja yhteiskuntaa kohti. Lisäksi voimme kohdistaa häpeän kautta sosiaalista painetta ilmastoa tuhoaviin vallanpitäjiin. Heillä on valta, tieto ja mahdollisuus toimia, jonka he jättävät käyttämättä. En epäile sanoa, etteikö fossiiliyritysten johtajien tulisikin hävetä, hävetä niin että se saa heidät tarkastelemaan koko minuuttaan ja tekemään systemaattisen muutoksen. Meidän tulee olla sosiaalisten normien muovaajia ja osa sitä yhteiskunnallista muutosta, joka vetää rajan ympäristön tuhoamiselle. Nyt riittää.

”People are suffering. People are dying. Entire ecosystems are collapsing. We are in the beginning of a mass extinction. And all you can talk about is money and fairytales of eternal economic growth. How dare you!“⁵⁷