Mikko Kallionsivu

Asetin itseni mahdottoman tehtävän eteen lupautuessani kirjoittamaan omasta utopiastani. On vaikeaa kaupata jotakin, jota ei ole edes rakennettu. Jopa perustukset puuttuvat. Beatnik-kirjailija Jack Kerouac (1922–1969) kirjoitti aikoinaan, ettei hänellä ole mitään tarjottavaa kenellekään – paitsi hämmennyksensä. Vaikken ole sen enempää kulttuuri- kuin vastakulttuuri-ikonikaan, olen hiukan samoilla linjoilla. Hämmennyn syvästi antamisen vaatimuksesta. Tutkijana sitä tarvitsee vain tietää ja kuvailla, yhdistellä, ei keksiä itse.

Toisaalta on ajateltava, että kaikki utopiat sorvataan vauhdissa. Näinhän me kaiken muunkin teemme. Jonkinlaisena posthumanistisena eksistentialistina katson, että ihmisen olemassaolo on sinällään pohjimmiltaan absurdia. Kuten suosikkifilosofini, kulttuuriantropologi Ernest Becker (1924–1974) pääteoksessaan The Denial of Death (1993) esittää, rakennamme epätoivoisesti symbolista järjestystä maailman perinpohjaista kaoottisuutta vastaan – jo ihan siksi, ettei symbolisen ajattelun varaan rakennettu ihmismieli siedä todellisuuden suttuisuutta erityisen hyvin. Tämä traaginen tai oikeastaan tragikoominen merkityksenantoprojekti toimii satunnaisesti, mutta on pohjimmiltaan tuhoon tuomittu. Siinäpä ihmisen erikoislaatuinen olemassaolo pähkinänkuoressa. Joka eläinlajilla omat erityiset kärsimyksensä.

Vaikka oman utopian kirjoittaminen tuntuu kaikin puolin vieraalta, tunnen klassiset ihmiskeskeiset utopiat hyvin. Erityisesti Thomas Moren (1478–1535) vuonna 1516 julkaisema Utopia on minulle läpikotaisin tuttu. Niin vahva on Moren teoksen vaikutus, että koko utopiakirjallisuuden genre on nimetty sen mukaan. Kun väittelin kuoleman kohtaamisesta angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa, hyödynsin tutkimustyössäni foucault'laisia valtapelejä analysoivaa uushistoristista tutkimusmetodia (engl. new historicism). Myös renessanssinero More utopioineen on ryöpätty uushistoristisessa käsittelyssä perin pohjin. Uushistoristien kärkihahmo Stephen Greenblatt (1943–) osoitti läpimurtoteoksessaan Renaissance Self-Fashioning: From More to Shakespeare (1980), kuinka More kirjoitti oman utopiansa ennen kaikkea keskiluokkaiseksi pakofantasiaksi arjen työkuvioista ja sosiaalisista paineista.

Moren askeettisessa utopiassa modernisaatio on keskeytetty, tyrannien tuhoisa valta on pilkottu ja tuotanto perustuu pienien, maalla sijaitsevien pseudomonastisten yhteisöiden verkostolle. Utopialaiset ovat luonteeltaan henkistyneitä ja korostetun epäitsekkäitä. Tämä kuvitteellinen saarivaltio on monessa suhteessa oman kirjoitusajankohtansa Englannin keskeisimpien kehityskulkujen vastakohta. Myös Moren kuvitteellisen ideaaliyhteiskunnan perustaja, kuningas Utopus, on selvästi kirjoitettu Englannin tyrannikuningas Henrik VIII:n (1491–1547) peilikuvaksi. Henrik VIII ei varsinaisesti ollut inhimillisiä arvoja ja sivistystä propagoiva humanisti, toisin kuin More, joka samanaikaisesti palveli ja vihasi kuningasta.

Yksityiselämässään More oli aikamoinen askeetikko, jolla oli tapana vetäytyä omilleen ja viettää yksinäisiä rukousiltoja jouhipaidassa kärvistellen. Yhteiskunnallisten reformaatiopaineiden kasautuessa Moresta sukeutui myös – utopiansa suvaitsevan, humanistisen hengen vastaisesti – katolinen fanaatikko. Pintapuolisesti ristiriitainen kehityskulku avautuu hyvin Moren idealistisen persoonan kautta. Greenblatt, esimerkiksi, kontrastoi Moren askeettisuuden hyvin selkeästi Henrik VIII:n ja hänen hovinsa pröystäilevään elämäntyyliin. Hänen luennassaan se on ylipäätäänkin henkilökohtainen vastareaktio Moren hyvin tunteman eurooppalaisen, varhaismodernin valtaeliitin vallan- ja rahanhimolle – ja koko nousevalle kapitalistiselle järjestelmälle.

Thomas Moren esimoderni utopia perustui siis varsin koruttomasti ahkeralle maanviljelykselle ja käsityöläisyydelle. Ja nöyryydelle, yksilön pienuuden ja vajavaisuuden tunnustamiselle. Utopiaksi se oli yllättävän lannanhajuinen ja niukkuutta ihannoiva – monien kriitikoiden mukaan jopa eräänlaisen koko yhteiskunnan kattavan luostarilaitoksen kuvaus. Utopialaisilla on esimerkiksi naapurivaltioiden himoitsemaa kultaa vaikka kuinka. He ovat kuitenkin valinneet kollektiivisesti, etteivät käytä sitä lainkaan henkilökohtaisiin tarkoituksiin.

Tyypillisimmät utopiat ovat runsauden kuvauksia, puutteen poissaolon kuvauksia. Ne eivät itse asiassa eroa aivan valtavasti perinteisistä uskonnollisista ihannetilan kuvauksista – paitsi tietenkin siinä, että niissä ihminen itse on organisoinut yhteiskuntansa sen (mukautuvia) jäseniä optimaalisesti hyödyttävällä tavalla. Ja valistuksen jälkeen tällaisen ei-uskonnollisen, maanpäällisen paratiisin ovat toki vallanneet puunatut urbaanit keskukset ja oletetun siunauksellinen teknologia, joka jauhaa kansalle loputtomasti hyvää. Ihmisen omistamat jatkuvan kasvun koneet (tai koneiden omistamat jatkuvan kasvun ihmiset) ovat ottaneet Jumalan paikan. Tavallaan elämme jo jonkinlaista hallitsematonta postmaterialismia. Minkä tahansa suristimen voi tarvittaessa ostaa kohtuuhintaan lähimmästä kauppakeskuksesta, ja suristimen hajottua tempun voi toistaa. Loputtomasti. Ehkä tältä osin olemmekin jo saavuttaneet utopian. Tai dystopian. Riippuu näkökulmasta. Syvästi fanittamani Henry David Thoreau (1817–1862) propagoi omanlaistaan konmaritusta jo 1800-luvun puolivälissä. Yksinkertaisen mökkielämän kokeiluillaan ja kuvailuillaan hän hyökkäsi aikalaistensa kasvavaa, yksisilmäistä materialismia vastaan.

Silti kaiken tämän lopunajan väsähtäneen, suruvoittoisen juhlinnan keskellä varaudumme jo ainakin henkisesti Suureen Kosahdukseen, jonka jälkeen maailma on joka tapauksessa rakennettava uudelleen. Kuvaavaa on, että dystopiakuvastoista on tullut hyvin muodikkaita länsimaisen demokratian syvän kriisin, kuudennen sukupuuttoaallon, ilmastonmuutoksen, poskettoman kulutusbakkanaalin ja hallitsemattoman väestöräjähdyksen määrittämässä nykytodellisuudessamme. Koronapandemia on itse asiassa loistava (ja myös etätöihin kykeneville valkokaulustyöläisille armollinen) tapa harjoitella tulevaisuudessa väistämättä odottavaa uutta uljasta maailmaa. Oli se sitten dystopia tai utopia – tai, kuten todellisuus tuntuu aina luonteeltaan olevan, jonkinlainen häiritsevä sekoitus näitä kahta. Tämä syliimme tipahtanut pandemia jos mikä opettaa, että utopia rujoine sisarpuolineen odottaa jo aivan seuraavan kulman takana. Kuluvan vuoden 2020 aikana olemme järjestäneet yhä ahtaammaksi käyvän arkemme uusiksi tämän ajan henkeen hyvin luonteeltaan sopivan, eli paljolti näkymättömän ja silti todellisen uhan ympärille. Latteaa tai ei, niin vain muutos on pysyvää.

Ehkä kaikki tämä utopiattomuuteni juontaa juurensa siitä, että ammatillisesti olen se mikä olen. Kuolemantutkijana tutkin haipumista ja epäonnistumista, väistämätöntä rappeutumista. Hankkimani henkiset työkalut sopivat paremmin dystopioiden haarukoimiseen. Dystopian kirjoittajia ei hybris vaivaa. Keskiaikaisten, maailmasta pois kääntyneiden contemptus mundi -ajattelijoiden tavoin he teroittavat kynänsä nimenomaan ihmiskunnan epätervettä, valheellista ja vaarallista itseluottamusta vastaan. Samalla he halveksivat vallitsevaa maailmanmenoa ankarasti – tai ankaran, tahattoman koomisesti – synkkien kuolemantutkijoiden hurratessa taustalla. Kaltaiselleni akateemiselle korppikotkalle kollektiivista, ihmiskeskeistä utopiaa ei ole. Kannustan nimittäin väärää leiriä.

Vetäydyn esiteini-ikäisen poikani kanssa säännöllisesti takamaille mökkeilemään. Koronaa tai ei, vietämme viikonloppuja eristyksissä saunoen, uiden, patikoiden ja kalastellen. Teemme eläinhavaintoja. Illat kuluvat kirjoja lukien ja elokuvia katsellen. Kumpaakin miellyttää se, ettei näinä retriittiaikoina tapaa muuta ihmiskuntaa lainkaan. Poikani on myös todennut, että ihannetila olisi tämän joutilaan mökkielämän jatkuminen loputtomiin. Olen oikeastaan samaa mieltä. Tämä olkoot henkilökohtainen utopiani. Introvertin kuolemantutkijan salainen thoreaulainen haave on siis eristäytyä hyvässä seurassa ihmiskunnan tavoittamattomiin. En usko olevani tämän haaveen kanssa yksin. Moren yli puoli vuosituhatta vanha pakofantasia tarjoaa edelleen samaistumispintaa kaltaisilleni keskiluokkaisille humanisteille. Kukapa ei haluaisi ainakin toisinaan pakoon tätä huippuunsa viritettyä globaalia tuotantovehjettä – tätä maailmaa elävältä ahmivaa kuninkaallista helvetinkonetta, jota me kaikki osaltamme pyöritämme?

Jouhipaitaa en kaipaa. Vaikka minun ja poikani mökkielämään mahtuu ripaus askeesia ja eristäytymistä, nautimme silti monista myöhäismodernin, teknis-tieteellisen sivilisaation materiaalisista hyödyistä ja (yli)tehostetun tuotannon synnyttämästä vapaa-ajasta. Utopiani siis olettaa, että nykyjärjestelmä jatkaa jossain kauempana ahkeraa puksuttamistaan. Sitä ei voi toisin sanoen laventaa kollektiiviseksi, mikä on kai aidon utopian perusvaatimus. Kuten sanottua, loppujen lopuksi minulla ei ole muuta tarjottavaa kuin hämmennykseni. Ja pakohaaveeni.

Silkka villinä ja kontrolloimattomana rehottaminen on hyvä ase niin henkisiä paineita kuin kuudetta sukupuuttoaaltoakin vastaan. Aleksis Kiven (1834–1872) Seitsemän veljestä (1870) kirjoitettiin aikoinaan kasvutarinaksi, aikuistumisen kuvaukseksi. Siinä nurmijärveläinen veljessarja kehittyy hurjan etsikkovaiheen kautta vastuulliseksi ja kunnioitetuksi osaksi omaa kyläyhteisöään. Olen aina pitänyt teoksen alkupuolesta, jossa tässä vaiheessa vielä hyvin kesyttämätön konkkaronkka pakenee tukka pystyssä korven kätköihin. Tämä roisi, suorastaan naturalistinen pakofantasia kirjoitettiin syvälle haurasta nuppuaan vasta auki kerivään suomalaisuuteen. Eräelämää rakastanut ja kirjailijantyöstään ahdistunut Alexis Stenvall ymmärsi meistä pohjoisen asukeista jotain hyvin olennaista.

Kiven subarktinen korpipastoraali on Seitsemässä veljeksessä kiteytetty parhaiten aivan tiettyyn viidennen luvun idylliseen kohtaan. Siinä maailmalle paskat haistattanut veljeslauma on juuri lopettanut karun iltapalansa. Raukeina he vetäytyvät “sysikoijuunsa” lepäämään. Ja kertoja maalaa:

Tuli yö, pilvinen, mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huuteli huhkain käheällä äänellänsä, Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja tuolloin, tällöin kuului kaukaa kontion terävä vihellys. Muutoin vallitsi luonnossa rauha ja syvä hiljaisuus. Mutta veljeksiä turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen. Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.

Juurikin näin. Takamaautopia tai arkadinen idylli – joka tapauksessa individualistinen, kontemplatiivinen luonnonyhteys lienee parasta, mitä tällä maailmalla on meille ihmiselukoille tarjota. Terveintä. Joskaan ei käytännön toteutuksen tasolla ehkä koko elämänkaaren kattavaa.

Tärkein kysymys kuuluukin, kuinka voisimme rakentaa oman elämämme tällaisten kontemplaation hetkien ympärille tavoilla, jotka ovat kestäviä. Tavoilla, jotka eivät samalla tuhoa tätä rauhallisen elämisen ja rauhallisen ihmettelemisen mahdollisuutta. Ja tavoilla, jotka eivät samalla ryövää vastaavaa mahdollisuutta tulevilta eräeinareilta ja hieltä löyhähtäviltä luontoesteetikoilta. Tai ylipäätään keneltäkään.

Kiven idyllisessä kuvauksessa maisemaa hallitsevat huuhkajat, heinäsorsat, narisevat telkät ja karhut. Ihmisen osa on rajattu ainakin hetkellisesti askeettiseen sysikoijuun. Vastaavasti huterin, sattumanvaraisin sideltimenvedoin hahmottelemani utooppisen lähtökohdan on oltava väistämättä posthumanistinen – eli ihmisnäkökulman ylittävä. Jos unohdamme maisemaa yhtälaisella oikeudella kansoittavat toislajiset, olemme joka tapauksessa jo valmiiksi hukassa. Rakentamassa väliaikaisia symbolisia pilvilinnoja ja kestämättömiä runsausfantasioita. Liikkeelle panemamme kuudes sukupuuttoaalto kun on siinä mielessä tasa-arvoinen, että se ei erottele ihmislajia muista eläimistä.

Tarvitaan vielä yhtä lisävaatimusta inhimillisen olemassaolomme jo valmiiksi jännitteiseen kenttään. Olisi tunnustettava oman lihallisen olentomme perieläimellinen rajallisuus. Olisi toisin sanoen elettävä sekä ihmisiksi – että eläimiksi. Jos tällaista utooppista kanssaeloa tässä kurjassa nykytilanteessa enää tohtii edes toivoa.

LÄHTEET



Ernest Becker, The Denial of Death. New York: Free Press Paperbacks, 1997 (1973).

Stephen Greenblatt, Renaissance Self-Fashioning: From More to Shakespeare. Chigaco: University of Chicago Press, 1980.

Mikko Kallionsivu, Saiturin kuolema: Kuoleman kulttuuripoetiikkaa angloamerikkalaisessa fiktiossa myöhäiskeskiajalta nykypäivään. Acta Universitatis Tamperensis. Tampere: Tampere University Press, 2013. Tohtorinväitöskirjani löytyy myös osoitteesta http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9265-5.

Jack Kerouac, Matkalla. Alkuperäinen versio. Suomentanut Markku Lahtela. Helsinki: Tammi, 2012.

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä. Helsinki: Gummerus, 2002.

Thomas More, Utopia. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Juva: WSOY, 1971.

Posthumanismi, toim. Karoliina Lummaa & Lea Rojola. Turku: Eetos, Turku, 2014.

Kirjoittaja on väitellyt kirjallisuudentutkija ja retkeilyyn sekä ulkoilmaharrastuksiin hurahtanut kajakkipummi. Hän tutkii työkseen kuolemantanssien perinnettä ja kuolemaa.

Julkaistu 9/2020.