Ajan hengessä
11.9.2024
Lauri Uusitalo
Kirja-arvio
TÄRKEÄ TEOS TRANSATLANTTISEN ORJUUDEN HISTORIASTA JA MERKITYKSESTÄ
Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo, Orjuuden arvet. Into, 2024. 301 s.
Aate- ja oppihistorioitsija Pekka Isaksson sekä Oulun yliopiston Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalo ovat aiemmin kirjoittaneet tai toimittaneet yhdessä useita kirjoja muun muassa rasismin aatehistoriasta, eriarvoisuudesta ja valistuksesta sekä suvaitsevaisuudesta ja kansallisista vähemmistöistä. Nyt he ovat tarttuneet tärkeään ja Black Lives Matter -liikkeen myötä yhä ajankohtaisempaan aiheeseen, transatlanttiseen orjakauppaan sekä sen jälkivaikutuksiin. Aiheesta on Suomeksi julkaistu vuonna 2021 ilmestynyt Kalle Kananojan teos Kahlitut – orjuuden historia Amerikan mantereella (Gaudeamus), jota nyt käsillä oleva teos hyvin täydentää.
Aihe on valtavan laaja ja merkittävä. Kuten käsillä olevassa teoksessa todetaan, 1500-luvulta 1800-luvulle jatkunut transatlanttinen Afrikasta Amerikan mantereelle suuntautunut orjakauppa on maailmanhistorian laajin väestön vapaudenriisto ja pakkosiirto. 400 vuoden aikana Afrikasta vietiin yli 12 miljoonaa orjaa Amerikkoihin. Orjuus ei ole kuitenkaan vain kaukaiseen menneisyyteen kuuluva aihe. Kirjan johdannossa todetaan, että maailmassa oli vuonna 2021 noin 50 miljoonaa orjaa, ja määrä on kasvamassa. Nykyinen orjuus eroaa monella tavalla 1500–1800-lukujen transatlanttisesta orjuudesta, mutta sen juuret ovat globaalissa eriarvoisuudessa, jonka transatlanttinen orjuus ja kolonialismi ovat synnyttäneet.
Kirjan johdantoa seuraava ensimmäinen luku käsittelee lyhyesti antiikin ja islamilaisen maailman orjuutta sekä niiden perintöä. Käsittely jää varsin pintapuolisesti, mutta luvussa tuodaan esiin, miten aiemmat orjuusjärjestelmät erosivat transatlanttisesta orjuudesta. Merkittävin ero on se, että antiikin ja islamilaisen maailman orjuus ei perustunut samalla tavalla rasismiin kuin transatlanttinen orjuus. Näille aihepiireille olisi kuitenkin suonut laajemman käsittelyn etenkin, kun kirjan takakannessa luvataan käsitellä orjuuden historia antiikin ajasta nykypäivään.
Kirjan varsinaiseen aisaan, eli transatlanttiseen orjuuteen päästään toisessa käsittelyluvussa. Sen käsittely on hyvin perinpohjaista. Isaksson ja Jokisalo ovat rajanneet käsittelynsä viisaasti. He eivät yritä kertoa kaikkea, vaan keskittyvät tiettyihin teemoihin perusteellisesti. Johdannossa rajaukset myös perustellaan hyvin.
Kirjassa käydään läpi transatlanttisen orjakaupan synty ja syyt, siihen liittyvä väkivalta sekä orjien vastarinta. Erityisesti Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Intiassa työvoiman tarvetta pyrittiin tyydyttämään emämaista tuoduilla sopimustyöntekijöillä, jotka työskentelivät palkatta tietyn ajan, minkä jälkeen he saivat vapautensa. Afrikasta tuodut orjat eivät siis olleet itsestäänselvyys. Lopulta kuitenkin todettiin, että Afrikasta tuodut orjat tulivat halvemmaksi erityisesti työvoiman tarpeen kasvaessa Euroopassa. Tähän liittyi myös voimakas toiseuttaminen. Oli helpompaa perustella mustien ei-kristittyjen ihmisten orjuuttaminen kuin valkoisten kristittyjen.
Teoksessa kiinnitetään paljon huomiota siihen paradoksiin, että transatlanttisen orjuuden kulta-aika osuu ajallisesti valistuksen liberalismin nousun sekä varhaisten ihmisoikeuksien julistusten aikakaudelle. Tämä pohdinta onkin yksi teoksen parhaista anneista. Isaksson ja Jokisalo kysyvät, miksi Euroopassa nousseet vapauden ihanteet eivät ulottuneet koskemaan mustaa väestöä, ja miten orjuutta tuolloin oikeutettiin. Orjuuden vastaisia ääniä toki kuultiin läpi koko transatlanttisen orjakaupan aikakauden, mutta hyvin yleisesti hyväksyttiin ajatus, jonka mukaan omistusoikeus ylitti ihmisoikeudet, jotka koskivat vain vapaita ihmisiä. Näkemyksen ideologiseksi perustaksi muodostui rasismi, kun ”rodusta” tuli yhä tärkeämpi tekijä orjuutta perusteltaessa.
Transatlanttinen orjakauppa synnyttikin modernin rasismin, jossa ihmiset jaettiin ”rotuihin” liitettyjen pysyvien ominaisuuksien perusteella hierarkkisiin kategorioihin. Kuten teoksessa todetaan, antiikin ja keskiajan eurooppalaisten kuvaukset afrikkalaisista vaihtelevat myönteisistä halventaviin, ja vaikka ennakkoluuloja olikin, yhtä voimakasta toiseuttamista ei harjoitettu kuin modernin aikakauden rasismissa. Afrikkalaisten orjuutus täytyi perustella jotenkin, ja lopulta orjuuden myötä afrikkalaiset alettiin nähdä perustavanlaatuisesti ja pysyvästi alempiarvoisina eurooppalaisiin nähden. Näin ollen valistuksen ihanteita ei tarvinnut ulottaa heihin.
Teoksen vahvimpia ansioita on myös se, että se nostaa orjat keskiöön itsenäisinä toimijoina, jotka monin eri tavoin vastustivat orjuutta ja orjakauppaa läpi koko transatlanttisen orjuuden aikakauden. Historiankirjoituksessa orjakauppaa ja orjuutta vastustanut abolitionistinen liike ja orjuuden lakkauttaminen on yleensä laitettu eurooppalaisten tai länsimaiden ansioksi orjien oman toiminnan merkitys sivuuttaen. Kuitenkin nimenomaan orjat kamppailivat vapautensa ja oikeuksiensa puolesta vuosisatojen ajan vaikuttaen merkittävästi siihen, että orjakauppa ja myöhemmin orjuus lopulta kiellettiin.
Pitkäaikaisin osoitus orjien vastarinnasta olivat niin sanotut maroon-yhteisöt, joita 1500-luvulta alkaen muodostui ympäri Amerikan mannerta. Kyse oli paenneiden orjien muodostamista yhteisöistä, jotka kykenivät monin paikoin vastustamaan eurooppalaisten kolonialistivaltojen pyrkimyksiä alistaa heidät ja saavuttamaan käytännössä itsenäisyyden. Monesti maroonit (sana tulee espanjan kielen sanasta cimarrón, joka tarkoittaa villiä, villiintynyttä, kapinoitsijaa sekä karannutta eläintä tai orjaa) liittoutuivat paikallisten alkuperäiskansojen kanssa muodostaen uusia yhteisöjä. Jotkut näistä yhteisöistä ovat kestäneet tähän päivään saakka. Teoksessa käsittelemättä jääneenä esimerkkinä mainittakoon San Basilio de Palenquen yhteisö nykyisessä Kolumbiassa, joka on merkitty Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.
Teoksessa käsitellään varsin yksityiskohtaisesti eräitä orjien vastarinnan merkkipaaluja, muun muassa orjalaiva La Amistadin kapinaa 1839 ja sitä seurannutta oikeustaistoa Yhdysvalloissa. Liittovaltion korkeimpaan oikeuteen johtaneen tapauksen lopputulos oli se, että La Amistadin kapinalliset eivät olleet orjia vaan vapaita ihmisiä, jotka oli laittomasti orjuutettu. Näin ollen heillä oli oikeus nousta vastarintaan orjuuttajiaan vastaan. Päätös ei puuttunut orjuuden instituution laillisuuteen, mutta se oli silti merkittävä voitto paitsi kapinallisille itselleen, jotka saivat vapautensa, myös abilitionistiselle liikkeelle. Tapaus sai aikanaan paljon huomiota, ja sillä oli suuri vaikutus orjuuden vastaisen mielialan voimistumiseen. Eräänä merkittävänä seurauksena mainitaan se, että afroamerikkalaiset orjuuden vastustajat ja valkoiset abolitionistit hakeutuivat oikeustaistelun aikana ensimmäistä kertaa yhteistyöhön Yhdysvalloissa.
Merkittävin orjakapina oli Ranskalle kuuluneen Saint-Dominguen saaren länsiosassa vuonna 1791 alkanut laajamittainen kapina, joka johti lopulta itsenäisen Haitin valtion perustamiseen 1.1.1804. Tapausta on usein käsitelty vain Ranskan vallankumouksen aiheuttaneen kuohunnan sivujuonteena, mutta kyseessä oli merkittävä käännekohta ihmiskunnan historiassa. Ensimmäisen kerran kokonainen orjuutettu kansakunta onnistui vapauttamaan itsensä orjuudesta. Haitin vallankumouksella olikin valtava merkitys orjien ja orjuuden vastustajien innoittajana, ja osaltaan se vaikutti orjuuden loppumiseen Amerikan mantereella. Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta, kun vapaus, veljeys ja tasa-arvo sekä universaalit ihmisoikeudet ulotettiin koskemaan muuta kuin valkoista väestöä. Myös Yhdysvaltain sisällissodassa sadat tuhannet karanneet orjat ja vapaat mustat taistelivat pohjoisvaltioiden joukoissa vapautensa puolesta.
Kirjassa tuodaan myös esiin, miten orjuuden perintö näkyy nykymaailmassa. Huomio on kuitenkin tässä vaiheessa lähinnä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Orjuuden kieltämisen jälkeen rotuerottelu jatkui Yhdysvalloissa monin tavoin, ja orjuuden perintö näkyy esimerkiksi maan vankilajärjestelmässä. Etelävaltioissa laadittiin useita lakeja, joiden pohjalta vapautunutta mustaa väestöä voitiin vangita ja määrätä pitkäksi aikaa pakkotyöhön mitättömistä syistä. Nykyisin Yhdysvaltain vankeusaste asukaslukuun suhteutettuna on maailman korkein, ja vangeista on tullut matalapalkkaista työvoimaa monille yrityksille. Mustat ovat yliedustettuina vankiloissa. Myös Yhdysvaltain poliisilaitoksen juuret ovat karanneiden orjien kiinniottoon erikoistuneissa partioissa. Yhä edelleen poliisien ja mustan väestön välit ovat jännitteiset, mikä näkyy muun muassa kansainväliseksi levinneessä mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa vastustavassa Black Lives Matter -liikkeessä.
Kun orjuus lakkautettiin, eurooppalaiset valtiot korvasivat näiden omistajille ”omaisuuden menetyksestä”. Monien rikkaiden eurooppalaisten sukujen vauraus on peräisin orjuudesta ja sekä sen lakkauttamisen jälkeen maksetuista korvauksista. Kirjassa todetaan, että esimerkiksi Britannian rautatiet rakennettiin suurelta osin varoilla, jotka orjanomistajat saivat korvauksina orjuuden lakkauttamisen jälkeen. Ylipäätään länsimainen vauraus on hyvin suurelta osin rakennettu afrikkalaisella orjatyöllä.
Transatlanttisen orjuuden Afrikkaan jättämät arvet jäävät kuitenkin teoksessa käsittelemättä lukuun ottamatta johdannon mainintaa syvästä kulttuurin ja talouden taantumasta, joka kesti yli 300 vuotta. Orjien valtava kysyntä kiihdytti sodankäyntiä eri puolilla Afrikkaa, teki monista alueista käytännössä orjienmetsästysaluetta ja vääristi paikallista elinkeinorakennetta. On arvioitu, että tämän seurauksena läntisessä Afrikassa paikoin niin vakava väestökato, että koko Afrikan mantereen väkiluku mahdollisesti jopa laski vuosien 1600 ja 1850 välillä. Samaan aikaan Euroopan ja Aasian väkiluvut kasvoivat. Tämä jätti nykypäivään saakka näkyvät jäljet mantereelle, ja yhdessä kolonialismin kanssa se on haitannut Afrikan kehitystä merkittävästi, ja haittaa edelleen. Myös Latinalaisessa Amerikassa orjuuden perintö näkyy yhä.
Käsillä oleva teos on nimenomaan tieto-, ei tiedekirja. Se ei sisällä kirjoittajien omaan lähdetyöhön perustuvaa uutta tutkimusta, vaan kokoaa yhteen aiempaa. Sen se tekee hyvin ansiokkaasti. Kirja tuo suomenkielisen lukijan tietoon paljon uusimpaan tutkimukseen perustuvaa tietoa. Teos kyseenalaistaa valistuksen ja liberalismin universaaliuden ja osoittaa, miten orjuus ei ole muinaiseen maailmaan kuuluva ilmiö, vaan olennainen osa modernin maailman syntyä. Teos tuo esiin historiankirjoissa usein piiloon jäävää orjien toimijuutta ja osoittaa, miten orjuuden jäljet ulottuvat nykymaailmaan ja sen eriarvoistaviin sekä toiseuttaviin rakenteisiin saakka. Kaiken tämän Orjuuden arvet tekee helposti luettavassa muodossa.
Ainakin yksi virhekin teoksesta löytyy. Kirjassa väitetään, että virallinen Espanja viettää edelleen 12.10., Amerikan ”löytymisen” päivänä, ”rodun päivää” (Día de la Raza) (s. 54). Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Jo vuonna 1958 päivän viralliseksi nimeksi tuli Francon antamalla asetuksella Día de la Hispanidad eli espanjalaisuuden päivä. Vuonna 1987 annetussa laissa päivää kutsutaan ainoastaan Espanjan kansallispäiväksi (Fiesta Naciónal de España), joskaan nimitystä Día de la Hispanidad ei laissa kumota, ja sitä käytetään edelleen laajasti. Día de la Raza -nimitystä ei kuitenkaan virallisissa yhteyksissä enää käytetä lainkaan. Tämä virhe ei kuitenkaan vaikuta kokonaisuuteen millään tavalla.
Orjuuden arvet -teosta voi lämpimästi suositella paitsi orjuuden historiasta kiinnostuneille, myös kaikille, jotka haluavat ymmärtää nykymaailmaa ja sen kipupisteitä. Rasismi on suuri globaali ongelma, eikä sitä voi ymmärtää tuntematta transatlanttisen orjakaupan ja orjuuden sekä kolonialismin historiaa. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta myös aihepiiriä ennestään tuntevalle lukijalle.