Veli-Matti Huhta
Ajan hengessä (29.9.2023)
Kirja-arvio

ME UNELMOIMME JÄRVELLÄ
Ulla Piela – Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta (SKS kirjat, 2023)

Käsite ”kansalliset tieteet” oli keskustelukumppanilleni outo, ja selittäessäni asia muuttui yhä oudommaksi. ”Tiede” ja ”tieteellisyys” tuntuivat kerta kaikkiaan eri ilmiöryhmän asioilta kuin ”kansallisuus”. Jopa niin, että edelliset määrittyivät välittömästi positiivisiksi ja jälkimmäinen negatiiviseksi.

Tämäkin tuntemus on historiallinen. Matti Klinge totesi joskus, että Suomi on runoilijoiden runoilema ja professoreiden ajattelema. Runon ja ajatuksen ulkopuolella sitä ei oikeastaan ole olemassa. Sellaiset tieteet (yliopistollisten disipliinien merkityksessä) kuin kotimainen kirjallisuus, kansanrunoudentutkimus, kansatiede, suomen kieli, Suomen maantiede tai Suomen historia ovat ratkaisseet sen, millaiseksi ymmärretään Suomi ja suomalaisuus.

Prosessi on ollut, ja on, dialektinen. Pitää olla olemassa Suomi, jotta voi olla Suomen historiaa, joka sitten puolestaan tuottaa tuon Suomen. Ollaan historianteorian ja -filosofian syvässä päädyssä. Samalla ollaan tekemisissä historian sekä viehättävimmän että traagisimman ominaisuuden kanssa: se muuttuu, kun silmää räpäyttää.

Filosofian tohtori Ulla Pielan (s. 1955) tuoreessa teoksessa Toiveiden maa – Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta tällaiset asiat tulevat päin näköä: ”Ajatusta suomalaisia yhdistävästä ja heidät naapurimaistaan erottavasta identiteetistä voi pitää rohkeana, sillä 1800-luvun alussa suomalaiset eivät muodostaneet millään mittapuulla mitattuna yhtenäistä kokonaisuutta: suomalaisten sosiaaliset, sivistykselliset, taloudelliset, kielelliset ja kulttuuriset olot vaihtelivat alueittain suuresti.” (Piela, s. 52)

Toiveiden maassa analysoidaan autonomian ajan ylioppilaiden matkakertomuksia. Matkat suuntautuivat niin sanotun ”tavallisen kansan” eli rahvaan pariin. Ne olivat perinteenkeruumatkoja, mutta niillä oli myös valistuksellinen ja ”propagandistinen” tarkoitus: Suomea vietiin suomalaisten tykö. Usein kansa tuntui pettävän siihen ladatut odotukset.

Vanhin teksteistä, Lönnrotin apulaisen Johan Fredrik Cajanin kertomus Pohjois-Karjalan ja Vienan matkalta, on vuodelta 1836. Ennen 1870-lukua ”Suomen autonomiaa” ei jälkimaailman käsitteelle antamassa merkityksessä oikeastaan tunnettu, joten Cajan ei tiennyt matkailevansa autonomian aikana. Tuoreimmat teoksen raporteista ovat vuodelta 1917. Suomi itsenäistyi, ja ylioppilaiden toiminnan tulkintahorisontti muuttui. Miten perin pohjin tai miten näennäisesti, se on tietenkin toinen kysymys.

Matkustavien ylioppilaiden tärkein ”yhteistyökumppani” oli 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Se tarjosi ideologisen ja organisatorisen taustan, rahoitusta ja – Pielan tutkimuksen kannalta mikä tärkeintä – konkreettisen paikan, johon matkakertomukset arkistoitiin. Toiveiden maan aineistona on toistasataa kertomusta, joista osan Piela nostaa erityisen lähilukemisen kohteiksi. Nykylukijalle tekstit näyttäytyvät usein kahden maailman törmäyskohtina. Hyvästäkään yrityksestä huolimatta mahdollisuuksia molemminpuoliseen ymmärrykseen ei syntynyt.

Ylioppilaiden ja rahvaan maailmat olivat, kauniisti sanoen, etäällä toisistaan.

Liikettä ja liikutusta

Ylioppilaat matkustivat ”oikeaan Suomeen”, toisin sanoen pois Helsingistä. He menivät maaseudulle, agraariyhteisöihin, niin sanottujen kansanihmisten pariin. Maassa, jossa valtaosa väestöstä asui maasudulla ja hankki elantonsa maataloudesta, tämä ei ollut vaikeaa. Kuten Aleksis Kiven perusteella voi päätellä, 1800-luvun puolivälissä Nurmijärvi oli täynnä erämaita ja puolivillejä ihmisiä. Idällä – toisin sanoen Karjalalla – oli Kalevalan ilmestymisen (1835) jälkeen huomattava vetovoima. Oikeaa alkukantaisuutta ajateltiin löytyvän juuri sieltä, ja 1800-luvun lopussa tämä periaate kiteytyi karelianismin aatteeksi. Länsi puolestaan oli jo pilalla. Miten ja miksi, sitä on nykylukijan hieman vaikea hahmottaa.

Pielan tutkimus tavoittelee joka tapauksessa maantieteellistä tasapainoa. Matkat suuntautuivat Varsinais-Suomeen, Satakuntaan, Uudellemaalle, Hämeeseen, Keski-Suomeen, Etelä- ja Pohjois-Savoon, Kainuuseen, Pohjanmaalle, Peräpohjolaan, Karjalaan, Vienaan, Aunukseen, Inkerinmaalle, Kuolaan, Värmlantiin, Finnnskogeniin ja Norrbotteniin. Maakunnat olivat eri tavalla tärkeitä kuin nykyään; kuten sanottu, alueelliset erot olivat suuret. Suomeksi kehittyvä kokonaisuus oli kielten, murteiden ja sirppi- ja venetyyppien tilkkutäkki.

Jotkut perinteenkerääjät tekivät retken useamman maakunnan alueelle. Erityisesti tästä joukosta nousee esiin nimiä, jotka ovat piirtyneet kansallisten tieteiden kunniatauluun: Rierikki Polén, Väinö Salminen, Kaarle Krohn, M. A. Castrén, Samuli Paulaharju.

Ylioppilaat näyttäytyvät kansallisen herätyksen saaneina idealisteina. He eivät varmistakaan olleet mitään utulinnojen rakentajia, mutta saattoivat silti hätkähtää joutuessaan vastakkain ylistämänsä ja valistamansa kansan kanssa. Nykylukijan kannalta tällaiset kohtaukset tarjoavat Toiveiden maan kirjallisesti antoisimmat hetket.

Kesällä 1892 joensuulaisylioppilas, myöhempi toimittaja ja nimismies A. F. Andberg oli Ilomansissa tutustumassa paikallisiin rakennustapoihin. Uudessa Suomettaressa julkaisemassaan matkakertomuksessa hän ensinnäkin ihmettelee ”kreikanuskoisten” asukkaiden vierautta. Talot ja pihamaat olivat outoja, samoin ihmisten käytös. Tansseissa vieraillessaan sivistyneistön edustaja on joutumassa kansallisen närkästyksen valtaan. Hän saa huomata, miten innokkaasti miehet tanssivat ”venäläistä”, siis ilmeisesti jotain ripaskan tyyppistä tanssia. Jos lännessä kansan autenttisuutta uhkasi sivistys, idässä sitä uhkasi vääränlainen sivistys. Vierauden tunteen aiheuttaman kärsimyksen palkaksi Andberg sai kuitenkin kirjata ylös runsaasti kalevalaisiksi tulkitsemiaan säkeitä.

Ylioppilas, myöhempi pappi B. A. Paldani kierteli 1800-luvun puolivälissä Pirkanmaan syrjäkylissä etsimässä ”suomalaista mielenluontoa”. Sitä hän ei löytänyt, mutta sen sijaan raiskatun metsän ja puuvarkauksiin perustuvan paikalliskulttuurin. Usein ylioppilaiden teksteissä toistuu valitus siitä, miten uusi, teollisesti tuotettu ja kaupallinen maailma on syrjäyttämässä vanhaa ja perinteistä. Tämä koski aineellista kulttuuria, mutta miksei myös henkistä: ei voitu olla enää täysin varmoja siitä, lasketteleeko runonlaulaja esi-isiltä oppimiaan vai kirjasta lukemiaan.

Tämän katoavaisuuden tunteen kiteytti August Ahlqvist Inkerissä vuonna 1854: ”… ja jos ei muu, niin olisi sen [kansan] sammumatoin kaupan halu ja alinomainen maantiellä ´loikuminen´, käyttääkseni sanaa maan omasta murteesta, vierauttanut mielen niin syvistä aineista kuin loihtu-runo on.” (Piela, s. 251, kurs. VMH) Loitsut eivät Ahlqvistin aikoina enää viihtyneet tien vieressä, mutta tällä sivistyneistön liikenteeseen ja liikkumiseen kohdistamalla huolella oli pitkät jäljet. Olen itse lukenut erään kantahämäläisen pitäjän 1920-luvun seurakuntakertomuksista huolen linja-autoliikenteen tuottamasta ”kaupunkilaisesta turhamaisuudesta”.

Toiveiden maa edustaa hyvällä asiaproosalla raportoitua, huolellista historiantutkimusta. Se saa ajattelemaan monia asioita, mutta ennen kaikkea menneisyyden ristiriitaisuutta. Se on kuvaus eri suuntiin vaikuttavista voimista: perinteisestä ja modernista, kirjoittamattomasta ja kirjallisesta, vakaasta ja liikkuvasta, kansasta ja herroista, kalevalaisista säkeistä ja saksalaisesta idealismista, arkirealismista ja romantiikasta. Se, että nämä kaikki voimat esiintyvät Toiveiden maan luomassa yhtenäisessä tilassa, on kenties teoksen suurin ansio.

Liikuttuneena tulee lukeneeksi liikutuksista, joita ylioppilaiden mielessä aiheutti maisema, runo tai ihmisten rehellisyys. Kaikki niin kovin suomalaisia, eikö vain? Kirjoitan tätä kesälomakauden loppuessa ja mietin, miten moni nykysuomalainenkin on lomallaan suunnannut toiveiden maahan, johonkin autenttiseksi koettuun suomalaiseen maisemaan.

Ylioppilas ja myöhempi opettaja Johan Adrian Hansson kirjoitti kesän 1853 Satakunnan retkeltään muun muassa näin: ”Auringon laskiessa soutelimme järvellä (…) Oli niin harvinaisen kaunista, ja huilu soi järvellä niin ihanasti (…) Me soittelimme ja unelmoimme järvellä, Jumala ties, aina 11:een asti, ja menimme sitten levolle.” (Piela, s. 157)

Eikö se siinä ole, ”suomalainen” kesä?

Ulla Piela: Toiveiden maa – Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta. Tietolipas 282. Suomen Kirjallisuuden Seura (2023), 351 s.