hanna-leena mÄÄttä

Nuorena luin Julia Kristevan teoksen Muukalaisia itsellemme (1988/1992), jossa Kristeva hahmottelee käsityksiä muukalaisuudesta, kansalaisuudesta ja kosmopoliittisuudesta. Paitsi että teos teki minuun vaikutuksen, se ravisteli ajatteluani osoittaessaan, että kansakunta-ajattelulle on vaihtoehtoja. Sittemmin olen usein kuvitellut, millainen maailma olisi ilman nationalismia. Koska nationalismi on kansakunnan tapaan kameleonttimainen termi, tarkennan, että leikittelen ajatuksella nimenomaan siitä, miten maailmaa ja yhteiskuntaan kuulumisia hahmotettaisiin ilman ahtaita etnisiä ja kansalaisuuden käsitystapoja tai ilman kansallisvaltioiden rajojen muodostamia territorioita. Mitä kaikkea tulisi näkyviin, jos kansallisvaltiot eivät olisi luonnollistuneet rajaavaksi osaksi modernia maailmanhahmottamisen tapaa?

Etymologisen merkityksensä mukaisesti utopia on tila ilman todellista paikkaa (ou-topos) ja samalla hyvä paikka (eu-topos). Ihannemaailmaa kuvitellessani yksi lähtökohta on minulle selvä: siinä ei olisi nationalismia eli kansallisuusaatetta. Utopiani juuret ovat Kristevan teoksen lukukokemustakin kauempana lapsuudessani ja nuoruudessani, jolloin haaveilin matkustamisesta maailman paikkoihin (monille suomalaisille matkustamisesta haaveilu, jopa matkustaminenkin ovat mahdollisia). Ahmin kirjallisuutta, jonka sivuilta pääsin kaikkialle ja jonka henkilöhahmojen kautta tutustuin erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Markus Lehtipuun Tuhat tietä tuntemattomaan -teosta alleviivaillessani maailma avautui edessäni kuin Tove Janssonin novellissa ”Kirjeitä Konikovalle”:

Sanoit kerran että tunnet olevasi kuin albatrossi, ja minusta se oli hiukan liioitellun tyylikästä mutta nyt ymmärrän paremmin. Siltä tuntuu varmasti purjelentäjästä; ei muuta kuin lähteä jyrkänteen reunan yli ja liukua ja nähdä maailma alapuoleltaan – tiedätkö mitä Nietzsche kirjoitti: näen maailman alapuolellani, täällä ilma on vapaata ja puhdasta ja sydän tulvillaan iloista pahuutta – tai jotakin sellaista, totaalista, eikö totta! (Jansson 1999, 23.)

Lukioikäisenä 1990-luvun alussa pääsin vihdoin matkoilleni, muun muassa interreilaamaan kuten moni muukin sen ajan nuori. Olin myös vahvasti menossa Euroopan Unioniin ja vapaasti liikkuvaan Eurooppaan. Liike nurkkakuntaisuudesta kohti eurooppalaisuutta symboloi nuorelle minulle olennaisesti myös suuntaa kohti parempaa: universaalisti tasa-arvoisempaa ja entistä vapaampaa ja avoimempaa – pluralistisempaa – maailmaa, jossa erilaiset ihmiset ja kulttuurit eläisivät rinnakkain.

Enpä olisi voinut kuvitellakaan keski-iässä todistavani aikaa, jolloin historian pyörä tuntuukin pyörivän taaksepäin, kuin pakenevan 90-luvun alussa väikkynyttä historian loppua. Nyt etnonationalismi – ja ylipäänsä oman kansan merkitystä korostava ajattelu – on nostanut päätään ja arkistunut osaksi monen maailmankuvaa, ja kansakuntaa tuotetaan hämmentävilläkin tavoilla. Viimeaikaiset kriisit – pandemia ja sota – ovat korostaneet kansakuntien välisiä rajoja ja sulkeneet niitä. Pandemiaeristys teki valtioiden rajat ja passien ja todistusten tarkistukset todellisiksi myös meille globaalisti etuoikeutettujen joukkoon kuuluville, jotka olimme tottuneet avoimiin rajoihin ja jotka pidämme kädessämme passia, vieläpä vahvaa sellaista.

Samalla on tullut vaikutelma, että konfliktit ja kriisit ovat oivallista polttoainetta nationalismille, etenkin sen pelkolähtöiselle, ksenofobiselle ja ulossulkevalle muodolle, jonka yksi olemassaolon ehto on ummistaa silmät kansakuntien historialliselle ja poliittiselle rakentuneisuudelle. Päätään nostaneessa nationalismissa on lähes uskonnollisia sävyjä. Joissakin yhteyksissä se tuntuu olevan uskonnon korvike, toisissa se kulkee käsikynkässä uskonnollisen ajattelun kanssa, mikä ei liene sattumaa, sillä näkeehän Benedict Anderssonkin (1983/2007, 44–55) nationalistisen kuvittelun vahvasti läheisenä uskonnollisten kuvittelujen kanssa. Hän esittää, että nationalismi tulisi ymmärtää rinnastamalla se niihin suuriin kulttuurisiin järjestelmiin, joista ja joita vastaan se syntyi 1700-luvulla – toinen näistä oli uskonnollinen yhteisö.

Nationalismia voisi pitää uskontona myös siksi, että äärimmillään molemmat ohittavat ihmisen. Ovathan molemmat valmiita julistamaan hengellisen tai ajallisen kuolemantuomion väärään ryhmään kuuluvalle tai vääräuskoiselle, molemmat ovat jopa valmiita uhraamaan henkensä – myös poikansa – uskonsa uhrialttarille. Tarkennankin utopiaani: uskonnot, jotka ovat valmiita tappamaan, loistavat siellä poissaolollaan. Ja heille, jotka utopiassani uskovat, usko on yhtä henkilökohtainen ja intiimi asia kuin epikriisi tai seksielämä.

Utopiani kuvittelu muuttuu vaikeaksi, kun yritän miettiä, mitä nationalismin tilalla olisi. Mikä kaikki yhdistäisi ihmisiä – uusilla tavoilla –, jos kansallinen identiteetti ja kansakuntaan kuuluminen eivät olisi nykyiseen tapaan korostuneita? Kuuluisimmeko samanhenkisiin ihmisiin tai maahan ja maisemaan, maailmaan? Olisiko maailma tai maailmankaikkeus ainoa kotimaa, jossa asumme, kuten jo Meleagros Gadaralainen esitti antiikin Kreikassa? Keskustelin hiljattain nuoren kanssa, jolla on kolme kansallisuutta ja joka elää aktiivisessa suhteessa kaikkiin kotimaihinsa. Hän kertoi nationalistisen ajattelun tuntuvan hänelle kaukaiselta ja vieraalta. Hän ei tunne erityistä kansallistunnetta mihinkään suuntaan, mutta kokee kaikki kolme kulttuuria sekoittuneen osaksi itseään. Nationalistisen orientaation sijaan hän koki läheisyyttä kosmopoliittisuuden kanssa.

Ehkäpä utopiani ihmiset olisivatkin mielenlaadultaan kosmopoliitteja eli arkikielessä maailmankansalaisia. Heillä olisi yhteyttä t/Toiseen hakeva mielentila, joka arvostaa erilaisuutta sekä hakee älyllistä ja esteettistä avoimuutta erilaisia kulttuurikokemuksia kohtaan. Orientaatio, joka on hankittu kokemuksen kautta, esimerkiksi matkoilla tai kohtaamalla erilaisuutta. Eräänlainen vastakohta nurkkakuntaisuudelle, voisi esittää. Ja vastata, että kyllä! Näin on ymmärrettykin, sillä jo antiikista ja myöhemmin tunnetuimmin Immanuel Kantista juontuva linja on nähnyt kosmopoliittisuuden maailmankuvana, joka vastustaa nurkkakuntaista nationalismia.

Olennaisinta utopiassani kuitenkin olisi, että siellä kansalaista ei eroteta ihmisestä. Siellä nähtäisiin erilaiset ihmiset ja erilajiset. Ja he eläisivät rauhanomaista rinnakkaiseloa maailman loppuun saakka.

LÄHTEET

Anderson, Benedict 2007 (1983). Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suom. Joel Kuortti. Vastapaino, Tampere.

Brubaker, Rogers 2013 (2004). Etnisyys ilman ryhmiä. Suom. Erkki Vainikkala, David Kivinen ja Petri Ruuska. Vastapaino, Tampere.

Hannerz, Ulf 1990. ”Cosmopolitans and Locals in World Culture”. Theory, Culture & Society, Vol. 7 (1990), 237–251.

Jansson, Tove 1999. Viesti. Suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert. WSOY, Helsinki.

Kristeva, Julia 1992 (1988). Muukalaisia itsellemme. Suom. Päivi Malinen. Gaudeamus, Helsinki.

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, jonka tutkimusintressit liittyvät ylirajaiseen kirjallisuuteen ja lähestymistapaan sekä liikkuvuuden, kuulumisen ja toiseuden kysymyksiin kirjallisuudessa ja kirjallisella kentällä. Tällä hetkellä Määttä työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa "Romaanin tieto: Kirjan ja kirjailijan muuttuvat roolit yhteiskunnassa" (2022—2024) sekä kuuluu tutkimushankkeeseen "Muistin marginaalista: Sodan ja uudelleenrakentamisen merkitykset ja ylisukupolviset selviytymisen keinot Lapissa" (2022—2026, Koneen Säätiö).

Julkaistu 1/2024