Artikkeli

TUOTANTOELÄIMEN NÄKYMÄTÖN KUOLEMA – tutkimusta teurastamoissa

Tiina Ollila

Teurastamo on eristetty paikka – suljettu alue, johon useimmilla ei ole pääsyä. Tuotantoeläinten kuolema tapahtuu nykyaikaisessa teknologisessa teurastusprosessissa suljettujen seinien sisäpuolella.1 Teurastamoiden piilossa oleva arki ja tutkimustiedon puute mahdollistavat vuosittain globaalisti kymmenien miljardien ja Suomessa kymmenien miljoonien yksilöiden teollisen tappamisen ilman, että aiheesta käydään laajamittaista yhteiskunnallista keskustelua.

Teurastamoihin pääsyä ovat vaikeuttaneet yhtäältä elintarviketurvallisuutta koskeva tarkkuus, toisaalta julkiset kohut. Voidaan kuitenkin nähdä, että elintarvealalla ja etenkin liha-alalla on nimenomaan lisääntyneen mediajulkisuuden myötä myös painetta uudenlaiseen avoimuuteen. Koska soluttautuneet tutkijat, eläinoikeusaktivistit ja muut eläinteollisuutta kritisoivat ihmiset ovat osoittaneet esimerkiksi salakuvauksin tuotannon näkymätöntä arkea, alan on jollain tavoin reagoitava ja muutettava viestintästrategioitaan. Avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset ovat johtaneet tuotantotilojen esittelyyn ja esimerkiksi tuotanto- ja teurastamotilojen katselukäytävien rakentamiseen.2

Suomessa teurastamoista käytyyn keskusteluun on vaikuttanut kohu, joka syntyi syksyllä 2015, kun Ylen tutkivan journalismin ohjelma MOT julkaisi videomateriaalia suomalaisilta teurastamoilta.3 Kohun jälkeen Ylen toimittaja Helena Lappeteläinen kirjoitti reportaasin ’Liha ei päädy lautaselle tappamatta eläintä’, jossa hän kertoi omasta vierailustaan teurastamossa. Toimittaja kertoi, miten ”[k]okemus vahvisti käsitystäni siitä, kuinka tärkeää on arvostaa ja kunnioittaa kaupasta ostamaansa lihaa”. Hänen mielestään ”jokaisen tulisi päästä possutilalle ja teurastamolle näkemään koko prosessi, jotta arvostus syömäänsä lihaa kohtaan kasvaisi”.4 Kriittistä äänenpainoa toimittajan tekstistä saa etsiä. Tällaiset teurastamotoiminnan arvostamista painottavat, toimittajan mielipidekirjoitusta lähentelevät tekstit herättävätkin kysymyksiä siitä, kuinka paljon ja millä tavoin Suomessa voi tehdä kriittistä tutkivaa journalismia eläintuotantoaloista tai teurastamoista.

Suomessa on hiljattain eläinsuojelulain uudistamisen yhteydessä keskusteltu teurastamoihin asennettavasta videovalvonnasta. Asiaa taustoitetaan lakiluonnoksessa huomauttamalla, ettei tarkastuseläinlääkäri ole useimmissa teurastamoissa läsnä ilta- ja yöaikaan, eikä pienemmissä teurastamoissa edes päivisin. Kameravalvonnan todetaan olevan kustannustehokas tapa parantaa tuotantoeläinten hyvinvoinnin puutteellista valvontaa. Ehdotuksen mukaan Ruokavirasto huolehtisi kustannuksellaan kameroiden asentamisesta ja ylläpidosta sekä toimivaltaisena valvontaviranomaisena seuraisi tallenteita ja vastaisi siitä, että ne poistetaan määräajan kuluttua. Teurastamo olisi velvollinen hyväksymään kameroiden asentamisen ja kameravalvonnan, jos Ruokavirasto sitä vaatii.5

Teurastamoista tehty tutkimus on tärkeässä asemassa tuotantoeläinten olosuhteiden saattamisessa julkiseen tietoisuuteen. Tällainen tutkimus on kuitenkin vähäistä, eikä sitä ole koottu yhteen. Tässä artikkelissa tarkastelen muutamaa eri maissa tehtyä etnografista teurastamotutkimusta. Selvitän, miten tutkimukset avaavat käytännön tutkimusjärjestelyjä kenttätyössä eli teurastamoissa tehtävän etnografian haasteita. Kiinnitän huomiota tutkimusasetelmiin ja tuotantoeläinten tutkimukselliseen huomioimiseen. Käsittelen myös sitä, miten tutkimusten mukaan tuotantoeläimen kuolemasta etäännytään teurastamotyössä. Artikkelin tarkoituksena on tarkastella kokoavasti tuotantoeläimet huomioivaa tutkimuksellista keskustelua teurastamisen käytännöistä. Huomion kohteena on teollinen teurastus: käsittelemissäni tutkimuksissa on haastateltu teurastamotyöntekijöitä ja havainnoitu teurastamista teknologisoituneessa ja institutionalisoituneessa ympäristössä. Siten esimerkiksi omavaraisuuden piirissä tehtyjen kotiteurastusten, avointen teurastuspaikkojen sekä teknologisilta fasiliteeteiltaan vähäisten teurastusympäristöjen tutkimukset jäävät artikkelin ulkopuolelle. Mukana eivät ole myöskään etnografiset teurastamotutkimukset, joissa tutkimusasetelma koskee vain työntekijöiden työoloja.6

Teurastamoetnografian haasteet

Sosiologi Salla Tuomivaara pääsi vuosia sitten työnsä vuoksi käymään broileriteurastamossa Pohjanmaalla. Hän kirjoittaa tapahtumasta kirjassaan Syötävät koirat ja sympaattiset siat – Eläinten kohtaamisesta (2019): ”Hengitän sisään ja vatsani kääntyy ylösalaisin. Nieleskelen kurkkuun noussutta palaa. Otan tukea seinästä. En voi oksentaa. Haluan tehdä tämän teurastamokierroksen, kun olen sellaiselle päässyt.”7 Lainauksesta käy ilmi, että pääsy teurastamoon on rajoitettua, tässä tapauksessa erityistilaisuus, joka on hyödynnettävä omista tunteista ja fyysisistä tuntemuksista huolimatta. Tuomivaara pohtii, miten hänen kertomuksensa voisi vaikuttaa tulevien vierailijoiden ja tutkijoiden sisäänpääsyyn.

Etnografisen tutkimuksen tekeminen yleisöltä suljetuissa ympäristöissä kuten eläinkoelaitoksissa ja teurastamoissa on usein vaikeaa. Näissä paikoissa työskentelevät ihmiset voivat suhtautua epäillen ulkopuolisiin, sillä heidän tekemänsä työ on huonosti ymmärrettyä ja stigmatisoitua. Tällaista työtä on kutsuttu ”likaiseksi työksi”, mikä merkitsee paitsi konkreettista likaisuutta, myös sitä, että työ on useille ei-haluttavaa, moraalisesti ja psykologisesti tahraavaa.8 Lisäksi nämä ympäristöt ovat olleet viimeisen vuosikymmenen aikana eläinaktivistien salakuvaamisen kohteina. Niihin päästäkseen tutkijan onkin usein löydettävä henkilö, jolla on valtaa ja mahdollisuuksia ”avata ovet”.9

Teurastamoihin pääsyn vaikeudesta johtuen niitä koskevaa tutkimusta on tehty myös soluttautuvaa etnografiaa hyödyntäen. Esimerkiksi politiikan tutkija Timothy Pachirat työskenteli viisi kuukautta Nebraskassa nautateurastamossa, jossa tapettiin 2 500 nautaa päivässä eli yksi joka kahdestoista sekunti – Pachiratin kirjan nimi onkin Every Twelve Seconds – Industrialized Slaughter and the Politics of Sight (2011). Työskennellessään jäähdyttämössä maksanripustajana, kouruissa karjanajajana ja tappolattialla elintarviketurvallisuuden laadunvalvontatyöntekijänä Pachirat koki omakohtaisesti työn realiteetit: vielä useiden vuosien jälkeen häneen iskevät emotionaaliset ja psykologiset vaikutukset, jotka ovat seurausta suorasta osallistumisesta rutiinilla tehtyyn elämän ottamiseen tappolattialla.10 Pachiratin kokemus johdattaa pohtimaan, kuinka eläinten tappaminen vaikuttaa myös teurastamotyöntekijöiden hyvinvointiin.11

Myös ruotsalainen kasvatustieteilijä Helena Pedersen turvautui teurastamoetnografisessa tutkimuksessaan epätavalliseen aineistonkeruumenetelmään: hänen vuonna 2013 ilmestynyt artikkelinsa ’Follow the Judas sheep: materializing post-qualitative methodology in zooethnographic space’ perustui käynteihin maatiloilla eläinlääkäriopiskelijoiden matkassa. Teurastamokäynti oli tällöin osa muuta eläintuotantoon ja eläimiin tutustumista, mikä varmasti teki tutkimusluvan saamisesta helpompaa.12 Samana vuonna julkaistiin organisaatioetnografi Lindsay Hamiltonin ja sosiologi Nik Taylorin isobritannialaisia teurastamoja käsitellyt artikkeli ’Slaughter workers and the making of meat’. Hamilton toteutti havainnointia ja varjostamista neljällä teurastamolla, joista yksi oli valtava broilerilaitos ja kolme muuta ”punaisen lihan” teurastamiseen keskittyneitä pienempiä perhetiloja. Taylor havaitsi olennaisen eron teurastamoiden välillä: suurempien tuotantoeläinten teurastuksesta poiketen siipikarjan tuotantoprosessiin ei liittynyt juuri lainkaan eläinten suoraa käsittelyä. Siihen sisältyi hyvin rajallinen määrä leikkaamista ja ammattitaitoista teurastustyötä.13 Teurastamoista puhuttaessa ja niitä tutkittaessa onkin huomioitava eri lajien vaikutus teurastamoiden rakenteisiin, niissä tehtyyn työhön sekä siihen, kuinka paljon työntekijät ovat tekemisissä vielä elävien eläinten kanssa. Naudat, lampaat ja siat saapuvat teurastamoon omin jaloin, linnut laatikoissa.

Lindsay Hamilton ja organisaatiotutkija Darren McCabe ovat kertoneet pääsyvaikeuksistaan teurastamoihin. Heidän artikkelinsa ’”It’s just a job”: Understanding emotion work, de-animalization and the compartmentalization of organized animal slaughter’ (2015) käsittelee suurelta osin lihantarkastajia Iso-Britanniassa etnografisen teurastamotutkimuksen kautta. Tutkimuksessa kerättiin ensikäden tietoa luonnollisilla tavoilla ilman tarkasti jäsenneltyjä ja käsikirjoitettuja kysymyksiä tai haastatteluja.14 Tällainen avoimempi lähestymistapa onkin tavanomainen ”likaisen työn” tutkimuksen kentällä.15 Tiedonkeruuta kuitenkin haittasivat koneiden meteli ja kielimuuri, mikä teki keskustelusta työn lomassa lähes mahdotonta.16

Tuotantoeläin tutkimuskohteena

Nik Taylor ja sosiaalityöntutkija Heather Fraser ovat artikkelissaan ’Slaughterhouses: The language of life, the discourse of death’ (2017) todenneet, että teurastamoissa tehty monitieteellinen tutkimus on pitkälti käsitellyt työoloja, kansanterveydellisiä vaikutuksia sekä lihantuotannon ja -kulutuksen taloudellista puolta.17 Myös Taylorin ja Hamiltonin edellä mainitun yhteisartikkelin mukaan monet olemassa olevat tutkimukset teurastamoista ja lihanjalostamoista unohtavat eläimet käsitellessään ihmisten ongelmia, kuten alan taipumusta hyödyntää ulkomaisten työntekijöiden työvoimaa sekä työprosessin yksitoikkoisuutta. Se tosiasia, että eläimet kuolevat teurastamoissa ihmisten ja robottien ”käsien” kautta, on usein esillä sivuhuomiona, kun käsitellään globalisaation ja poliittisen talouden ongelmia ja työntekijöiden sortoa.18 Samoin klinikkaeläinhoitaja ja teurastamotutkimusta tehnyt sosiologi Eimear Mc Loughlin on artikkelissaan ’Knowing cows: Transformative mobilizations of human and non‐human bodies in an emotionography of the slaughterhouse’ (2018) esittänyt, että muunlajinen eläin on jäänyt näkymättömiin teurastamoista tehdyissä etnografisissa tutkimuksissa.19 Osasyynä tähän voi nähdä paitsi teurastamoihin pääsyn vaikeuden, myös ylipäänsä tutkimuksen ihmiskeskeisyyden.

Helena Pedersen on edellä mainitussa artikkelissaan kritisoinut ihminen–tuotantoeläin-erontekoon perustuvia tutkimusasetelmia. Hän puhuu zooetnografiasta: käynti teurastamossa eläinlääkäriopiskelijoiden kanssa muodosti kokemuksen opastetusta kierroksesta “eläintuotantoeläintarhalla”. Zooetnografia on tutkimuksessa mukana olevien ei-inhimillisten eläinten maailmoja ja kokemuksia käsittelevä kirjoittamis- ja tutkimustapa. Sen sijaan, että olisi todella monilajista tasavertaisella tavalla, zooetnografia kertoo erosta: toisaalta eläinlääkäriopiskelijoiden ja tutkijan ryhmä oli yhdessä eläinten kanssa, mutta selvästi erillään.20 Teurastamoilla ihmiset ovat niitä, jotka kävelevät, kokevat ja katsovat, ja naudat niitä, jotka yritetään saada mahdollisimman sujuvasti kulkemaan teurastettavaksi. Ihmiset tulevat teurastamoon elävinä ja lähtevät sieltä elävinä toisin kuin tuotantoeläimet. Monilajinen etnografia terminä siis ehkä peittää sortavat ihmis–eläin-valtasuhteet ainakin tällaisessa tutkimusympäristössä. Zooetnografia kuvastaa lisäksi sitä, että ihmiset matkaavat Pedersenin tutkimuksessa ryhmäkuljetuksella eläintiloille ja teurastamoille kuin ryhmä turisteja.

Myös kestävyystutkija Helen Kopnina on artikkelissaan ’Beyond multispecies ethnography: Engaging with violence and animal rights in anthropology’ (2017) todennut kriittisesti, että tutkijat ovat olleet yllättävän vaisuja ottamaan kantaa muunlajisten eläinten epäeettiseen kohteluun vaikuttavien poliittisten ja taloudellisten rakenteiden purkamiseen. Hän varoittaa, että mikäli pohdinnat eivät sisällä ratkaisuja esimerkiksi tuotantoeläinten elinolosuhteiden parantamiseksi, monilajinen etnografia on vaarassa jäädä katoavia elämäntapoja ilman pyrkimystä tuon kadon estämiseen kuvaavan ”pelastusetnografian” (salvage ethnography) kaltaiseksi. Kopnina ehdottaakin tutkijoille tiiviimpää yhteistyötä eläinoikeus- ja ympäristöaktivismin sekä kriittisen eläintutkimuksen kanssa.21

Etnografinen kenttätyö ei koske pelkästään muiden ihmisten käyttäytymistä, vaan myös etnografin itsensä ja tutkittavien vastavuoroisuutta ja kokemuksia.22 Tutkijan omat kokemukset ovat esillä myös etnografisessa teurastamotutkimuksessa ja sen aineistonkeruussa. Hamilton ja Taylor ratkoivat aihepiirin ja aineistonkeruun aiheuttamia jännitteitä työnjaolla. Työnjako oli myös keino käsitellä emotionaalista jännitystä, jonka lihantuotantoprosessin seuraaminen ja datan läpikäynti aiheutti.23 Pachirat, joka oli soluttautunut tutkija työntekijänä, kertoo teurastamotyön sietämättömästä monotonisuudesta.24 Pedersen kertoo artikkelissaan, että tutustumiskäynnillä teurastamossa osa eläinlääkäriopiskelijoista itki ja että tilassa oli klaustrofobian tuntu. Hän mainitsee myös omia tunteitaan, kuten ylitsevuotavan surun. Opiskelijoiden tutustumiskäynneillä ja harjoitteluissa mukana olevan opettajan rooli on olla ammattilainen ”neutraloija”. Hän opastaa ja kuljettaa joukkoa eri tiloissa teurastamossa. Opintomatka teurastamoon luo toisaalta intiimiä fyysistä läheisyyttä ja radikaalia lajierottelua. Pedersen kutsuu sitä äärettömäksi ontologiseksi etäisyydeksi: ihmiset on määrätty katsomaan tarkasti lehmien teurastushetken kokemuksia.25 Pedersenin tutkimuksessa merkityksellistä on se, että sekä tutkija että opiskelijat ovat tilanteessa uusina, ja opiskelijoiden teurastamovierailun tarkoituksena on opettaa heitä. Vastaavaa asetelmaa ei ole silloin, jos tutkija tai tutkijat ovat tekemässä havainnointia tai haastattelua. Mc Loughlin mainitsee myös tutkimuksen tekemisen hiertävyyden suhteessa tähän etäisyyteen: Vaikka tutkimuksen tarkoituksena on ”tuoda eläin mukaan”, silti siihen sisältyy kiistaton kompastuskivi. Tutkija kirjoittaa, ettei voi eikä halua puhua eläinten puolesta.26

Tuotantoeläimen kuoleman etäännyttäminen

Mc Loughlin on tehnyt kenttätutkimusta irlantilaisella nautateurastamolla. Lähes kolmetuhatta nautaa, mukaan lukien lypsystä ja tiineyksistä uupuneet vanhemmat lehmät, tuotantoelämänsä loppupuolella olevat sonnit, terveet ja vilkkaat härät ja poikimattomat naaraat kulkivat järjestelmän läpi hänen tutkimuksensa aikana ja konkretisoivat keskikokoisessa teurastamossa tapahtuvan tappamisen mittakaavan. Mc Loughlin hyödyntää tutkimuksessaan ”likaista työtä” käsittelevää kirjallisuutta sekä tunteiden sosiologiaa. Hän analysoi, kuinka tunteita neuvotellaan ja neutraloidaan teurastamotyössä sekä kuinka ihmisen ja muunlajisen eläimen identiteettejä rakennetaan. Ihmisten emotionaalista kuormaa kevennetään siten, että työntekijät rakentavat narratiivia taidokkuutta ja mestarillisuutta vaativasta työotteesta.27

Mc Loughlin argumentoi, että eläinten teollinen teurastus kietoutuu ihmisten ja muiden eläinten tunteiden vähentämiseen ja ihmisten sekä muiden eläinten välisen rajan säilyttämiseen.28 Teurastamotyön taustalla olevat hegemoniset maskuliiniset ihanteet johtavat siihen, että työntekijöiden ja karjan tunnekokemukset joko kielletään, vähennetään tai tukahdutetaan. Teurastamoiden sisällä tehtävä väkivalta normalisoidaan koneiden ja teknologian tehokkuuden siivittämänä. Toisaalta asia ei ole yksinkertainen, vaan työntekijät tunnistavat eläinten yksilöllisyyden ja hoivan tarpeen.29 On myös muistettava, että teurastamon koko, työntekijöiden määrä sekä eläinlaji ja eläinten määrä vaikuttavat olennaisesti etääntymisen ja intiimiyden kysymyksiin sekä siihen, miten eläinten kohtaaminen tai raja ihmisen ja eläimen välillä tilassa on läsnä.

Mc Loughlin muistaa ensimmäisen kerran, kun hän seisoi nautateurastamon tappolattian kylmässä: koneet jyskyttivät ja työntekijät karjuivat toisilleen melun yli.30 Teurastamossa käytetyt teknologiat kertovat tietystä eläinsuhteesta. Massiiviset, monimutkaiset ja kalliit koneet heijastavat kulttuuria, jossa eläinten syöminen on hyväksyttävää ja toivottavaa; onhan teurastamoiden ensisijainen tarkoitus muuntaa kokonaisia eläimiä syötäviksi osiksi. Koneet edustavat myös tehokkuutta ja rationaalisuutta: niiden tavoitteena on suurten eläinmäärien tehokas tappaminen. Mc Loughlin väittääkin, että teurastajan ideaali perustuu markkinajohtoiseen ja alistavaan etääntymiseen muista eläimistä.31

Hamiltonin ja McCaben tutkimus Isossa-Britanniassa kanateurastamolla keskittyy tunteisiin ja ei-eläimellistämiseen (de-animalization).32 Lihantarkastajat ovat ylpeitä tappomääristä ja työn tehokkuudesta, ei tappamisesta riemuiten tai sadistisella tavalla, vaan tuntien ylpeyttä prosessin laajuudesta ja tehokkuudesta. Tutkijat kuvaavat kokonaisprosessia ei-eläimellistämisenä, mikä viittaa siihen, että eläimet tuotteistava prosessi pyyhkii pois muiden lajien persoonat ja lajisuuden. Tällöin teurastustyössä kanojen ei-eläimellistämisestä tulee ”normaalia” ja teurastamisesta tunteellisesti neutraalia.33 Työn organisoimisella on merkitystä. Käytännön työssä ei-eläimellistäminen auttaa työntekijöitä suorittamaan työpäivänsä rutiinilla.34 Eläinten lihan ja ruumiinosien kanssa työskentelevät, ja he, jotka ovat mukana elävien eläinten prosessoinnissa kulutushyödykkeeksi, hyödyntävät erilaisia symbolisia ja materiaalisia strategioita säilyttääkseen etäisyyden työhönsä ja eläimiin.35

Teurastuksen tunteita aiheuttavaa puolta voi häivyttää siten, että etääntyy tai ottaa käyttöön kuin osan itsestään: väliaikainen ”koneistettu minä” helpottaa. Kieltämisen tai etäännyttämisen kautta ihmiset voivat pitää jopa jotain niin ilmeisen tunteellista kuin tappamista vain työläänä tehdastyönä.36 Lihantarkastajien emotionaalinen etäisyys kanoihin on oikeastaan työn tekemisen edellytys. Työssä tunnetyö edellyttää sitä, että tunteita ei voi näyttää silloinkaan, kun näkee verta, suolia tai päiden katkaisua. Kanojen ei-eläimellistäminen helpottaa tätä tunnetyötä. Ei-eläimellistäminen palvelee sekä koko teurastamisprosessin normaaliutta että ihmistunteiden neutralointia.

Eri ihmiset tekevät erilaisia työtehtäviä, joissa käsiteltäväksi tulevat tietyt vaiheet ja eläinten osat kerrallaan. Ei-eläimellistäminen tapahtuu niin, että eläin anatomisoidaan, objektivoidaan ja etäännytetään passiivisiksi paloiksi. Eläimen eläimyys poistetaan ja korvataan tuotteistaen jäljelle jääneet osat raaka-aineiksi. Ei-eläimellistäminen on siis koko prosessi, joka pyyhkii pois eläinten tappamisen väkivaltaisuuden ja sivuuttaa eläinten identiteetit ja yksilöllisyyden. Kielenkäyttö auttaa ei-eläimellistämistämisessä ja tekee siitä tehokasta.37 Tulevaisuudessa etäännyttämistä tultaneen tekemään myös robotiikan ja etäyhteydellä operoinnin kautta.

Siipikarjateurastamossa Hamiltonin viimeinen havainnointipaikka kenttätyöntekijänä kanojen teurastusprosessissa oli jäähdytyshuone. Linnut jäähdytettiin suuressa jäähdyttimessä, jossa ne ripustettiin katosta useisiin kerroksiin. Ne kulkivat hitaasti jatkuvalla lenkillä, jotta kaikki voitaisiin nähdä liikkuvan kerralla. Kenttätyön aikana tämä oli Halmiltonille yksi visuaalisesti häiritsevimmistä ja samaan aikaan kiehtovimmista kokemuksista. Kenttämuistiinpanot kertovat:

Seisominen kanojen alla heidän matkustaessaan yläpuolella, on kuin katselisi optista illuusiota, ja se herättää kunnioitusta, joka muistuttaa suuren goottilaisen katedraalin kupolin alla seisomista. Kokemus jäähdyttämön sisällä olemisesta on tuotannon vertauskuva; kylmä, kliininen, veretön ja hieman aavemainen.38

Kuva: Broilers – Slaughterhouse in Bangkok, https://andrewskowron.org/

Yksi väkivallan piilottamisen strategia on teollisen tappamisen piilottaminen yhteiskunnassa.39 Teurastamojen sisällä tapahtuvan jatkuvan kuoleman voikin ympäristön ja käytettävien laitteistojen takia kuvata kylmäksi: kuolemat toteutetaan suljetusti, kliinisesti ja mekaanisen tapon kautta.40 Teurastamoiden sisällä tehtävä väkivalta normalisoidaan koneiden ja teknologian tehokkuuden siivittämänä. Työntekijät viittaavat eläimiin yksikköinä ja heidän kuolemaansa prosessointina.41

Sosiologi Catherine Rémy on tutkinut Ranskassa teurastamossa työntekijöitä, joiden työnkuvaan kuului tappaminen. Hänen artikkelinsa ’Where animals are killed. Ethnography of a slaughterhouse’ (2004) mukaan kaikki alalla on tehty siten, että eläimestä tehdään ihmisen vihollinen. Kova työkuorma, kiire, paineet ja eläimen kamppailu hankaloittavat työntekijöiden tehtävien suorittamista, minkä vuoksi eläin koetaan työn suorittamista estävänä tai hankaloittavana tekijänä. Viholliskuvalla on myös symbolinen merkitys, sillä vihollisen tappaminen on helpompaa kuin ystävän. Etenkin suurissa teurastamoissa työn ja tilojen jaottelu on selvää, vaikkakin tappajien (killers) ja ei-tappajien (non-killers) jako on tuttu myös Rémyn tutkimuksesta. Hänen tutkimassaan pienessä teurastamossa eri työntekijöiden jako näkyi myös tilojen käytössä. Tappajat tulivat sisään rakennuksen vasemmalta puolelta, joka johti heidät suoraan suuriin pukuhuoneisiin, kun taas toinen ryhmä saapui oikealta, jossa oli myös ulkotilojen etuovi. Ryhmien kahvitauot olivat myös eri aikoihin. Rémyn tutkimusta varten valittu teurastamo on yksityinen ja pieni, noin kymmenen ihmistä työllistävä, ja sijaitsi maaseudulla. Miehet, jotka asuvat ja työskentelevät paikassa, ovat siellä vain tappajina. Rémy huomauttaa, että termi tappaja oli käytössä, ei teurastaja. Hän tutkii, miten tappamisen instituutio toteutuu teoissa ja tilanteissa, käytännössä.42

Syötäväksi kasvatetut eläimet kasvatetaan tapettaviksi, ja silti iso osa teurastusprosessin kokonaisuudesta liittyy aivan muuhun kuin eläimen varsinaiseen kuolemaan. Kuolema on kirjaimellisesti osa teurastusprosessia viimeisenä vaiheena, kuolemanvarmistuksena. EU:n lopetusasetuksen mukaan eläimen tainnutuksen tulee onnistua ensimmäisellä yrityksellä ja aikaansaadun tajuttomuuden tulee jatkua eläimen kuolemaan asti.43 Eläimen kuoleman teknisen kuvauksen ja käytännön välillä on ristiriita: eläimen sanotaan kuolevan anoksiaan verenvuodatuksen aiheuttaman aivojen hapenpuutteen takia. Eläimen hyvinvoinnin näkökulmasta tainnutuksen tarkoitus on tehdä eläin tunnottomaksi verenlaskua ja siihen liittyviä toimenpiteitä varten. Eläimen pitäisi olla tajuton ja tunnoton kuolemaansa saakka. Käytännössä jopa osa eläimistä ei kuole riittävän nopeasti valtimoiden hyytymien takia, ja tainnutukset epäonnistuvat.44 Ennen tainnuttamista tuotannossa käytettävä eläin on olento, joka hengittää ja havainnoi ympäristöään. Tainnuttamishetkelläkään se ei ole vielä kuollut, mutta ei oikein eläväkään. Vasta tainnuttamisen ja kuolemanvarmistuksen jälkeen siitä tulee työstettävää materiaa, ainesta ihmisravinnoksi ja erilaisiksi sivutuotteiksi. Epäonnistuneista tainnutuksista huolimatta kaksivaiheista teurastustapaa – tainnutus ja verenvuodatus – pidetään humaanin teurastamisen perustana länsimaissa.45

Lopuksi

Tässä artikkelissa käsitellyt tutkimukset osoittavat, että etnografinen teurastamotutkimus voi paljastaa eläinten kaltoinkohtelua ja institutionalisoitua väkivaltaa, joka sisältyy teurastusprosessin protokollaan. Kyse ei ole vain siitä, ovatko työntekijät epätavallisen julmia käyttäytymisessään eläimiä kohtaan vaan siitä, miten koko työnkuvan luonne ja työ oikeutetaan. Etnografia voi auttaa myös näyttämään pienempiä yksityiskohtia hyväksikäytön käytännöistä.

Etnografiset tutkimukset voivat videoperustaisen aktivismin tavoin paljastaa muuten piilotettuja ja normalisoituja käytäntöjä ja auttaa yhdistämään kokonaiskuvaa. Teknologiaa voidaan käyttää paitsi vääryyksien tekemiseen ja skaalaamiseen, myös väkivallan silotteluun. Teknologiaan ja mestarilliseen työotteeseen puettu tappaminen etääntyy väkivallasta.

Teurastamo on paikka, jossa monenlaiset rajat ovat olemassa: ulkomaailman ja sisätilan raja, likaisen ja puhtaan raja, ihmisen ja eläimen sekä elämän ja kuoleman välinen raja. Vaikka olen lukenut paljon teurastamoetnografiasta, jäljelle jää lukematon määrä kysymyksiä. Kuinka paljon virheitä tapahtuu? Kuinka paljon eläimen kokemalla pelolla on merkitystä? Riittääkö se, että tarpeetonta kärsimystä sanotaan vältettävän? Millä tavoin sukupuoli ja luokka näkyvät teurastajan ammatissa? Millaisia merkityksiä suomalaiset teurastajat antavat työlleen? Vaikka teurastamoissa olisi lasiseinät, näkisimmekö sittenkään?

Irlantilaisen nautateurastamon jälkeen Mc Loughlin on tehnyt monilajista etnografiaa Tanskassa sikateurastamossa, jossa jopa 100 000 sikaa kuolee viikossa. Sian voimattomuuden kohtaamisessa etnografin voimattomuus paljastuu. Hänen tutkimusdatansa ei ole eettisistä syistä avoimesti saatavilla – mikä myös kertoo oman tarinansa siitä, miten vaikeaa teurastamoista on saada tietoa – mutta sikateurastamoon liittyvästä tutkimuksesta on syntynyt myös runo ’Porcine Words’.46 Runon loppu kuuluu näin:

As the last one passes
I breathe again
Their life fills the air
It catches me in the throat—
Gnaws away at me—
Claws at my eyes—
As I stand
And watch
And write

These words
These pigs

Cascading out
In a torrent
Plunging the knife in once more
Falling limp
Make words of these worlds


Kirjallisuusluettelo

Ameso, Edwin Ambani; Bukachi, Salome Atieno; Olungah, Charles Owuor & Haller, Tobias 2017. “Ethnography of the slaughterhouse: A case of Nanyuki slaughterhouse in Laikipia County, Rift Valley, Kenya.” Pastoralism: Research, Policy and Practice (2017) 7:32.

Backa, Andreas 2020. ”‘My Responsibility, My Food’: Meat, Slaughter and Self-sufficiency”. Ethnologia Fennica Vol. 47 (2020, issue 2), 54–76.

Baran, Benjamin E., Rogerberg Steven G. & Clausen, Thomas 2016. ”Routinized killing of animals: Going beyond dirty work and prestige to understand the well-being of slaughterhouse workers.” Organization Vol 23 (3), 351–369.

Dick, Penny 2005. ”Dirty Work Destinations: How Police Officers Account for Their Use of Coercive Force.” Human Relations Vol 58 (11), 1363–1390.

DeMello, Margo 2012. Animals and Society. An Introduction to Human-Animal Studies. Columbia University Press, New York.

Hamilton, Lindsay & McCabe, Darren 2016. ”‘It’s just a job’: Understanding emotion work, de-animalization and the compartmentalization of organized animal slaughter”. Organization Vol. 23 (3), 330–350.

Hamilton, Lindsay & Taylor, Nik 2013. ”Slaughter workers and the making of meat.” Animals at Work: Identity, Politics and Culture in Work with Animals, Brill, Leiden.

Higgin, Marc, Adrian Evans & Mara Miele 2011. ”A Good Kill: Socio-technical Organisations of Farm Animal Slaughter.” Teoksessa Bob Carter & Nickie Charles (toim.), Humans and Other Animals: Critical Perspectives. Palgrave Macmillan, London, 173–194.

Hughes, Everett 1962. ”Good People and Dirty Work.” Social Problems, 10 (1), 3–11.

Kopnina, Helen 2017. ”Beyond multispecies ethnography: Engaging with violence and animal rights in anthropology.” Critique of Anthropology 2017, Vol. 37 (3), 333–357.

Kupsala, Saara 2020. ”Ethical meat from family farms? Transparency and proximity in a blog marketing campaign on broiler production.” Teoksessa Hannan, Jason (toim.), Meatsplaining: The Animal Agriculture Industry and the Rhetoric of Denial. Sydney University Press, Sydney, 61–76.

Maa- ja metsätalousministeriö 2021. Eläinsuojelulaki. https://mmm.fi/elainsuojelulaki (viitattu 10.11.2021).

Maaseudun Tulevaisuus 7.11.2015. ”Toimittaja lyttää eläinten hyvinvoinnin maatiloilla: Teurastamo on vain matkan päätös.” https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/03f85a92-f5cc-5ff4-817f-f0787d308c13 (viitattu 14.5.2022).

Marvin, Garry 2006. ”Wild killing: contesting the animal in hunting.” Teoksessa Animal Studies Group (toim.), Killing Animals. The Animal Studies Group, Urbana, IL: University of Illinois Press, Champaign.

Neuvoston asetus (EY) N:o 1099/2009 eläinten suojelusta lopetuksen yhteydessä. https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:32009R1099&from=FI (viitattu 23.5.2022).

McCabe, Darren & Hamilton, Lindsay 2015. ”The kill programme: An ethnographic study of ‘dirty work’ in a slaughterhouse.” New Technology, Work and Employment 30:2, 95–108.

Mc Loughlin, Eimear 2018. ”Knowing cows: Transformative mobilizations of human and non‐human bodies in an emotionography of the slaughterhouse.” Gender Work Organ, 1–21. https://doi.org/10.1111/gwao.12247

Mc Loughlin, Eimear 2021. ”POETRY – Porcine Words: Making Words of Worlds and the Tragedy of Multispecies Ethnography.” Anthropology and Humanism, Vol. 0, Issue 0, 1–3.

Nordström, Eemi 2021. Monilajinen antropologia. https://antroblogi.fi/2021/05/monilajinen-antropologia/ (viitattu 16.4.2022).

Pachirat, Timothy 2011. Every Twelve Seconds: Industrialized Slaughter and the Politics of Sight. Yale University Press, New Haven & Lontoo.

Pedersen, Helena 2013. ”Follow the Judas sheep: materializing post-qualitative methodology in zooethnographic space.” International Journal of Qualitative Studies in Education 26:6, 717–731. https://doi.org/10.1080/09518398.2013.788760

Rémy, Catherine 2004. ”Where Animals Are Killed. Ethnography of a Slaughterhouse.” Espaces et sociétés, Vol. 118 (3), 223–249.

Silverman, David 1993. Interpreting Qualitative Data Methods for Analysing Talk, Text and Interaction. Sage, Lontoo.

Solomon, Avi 2014. ”Working Undercover in a Slaughterhouse: an interview with Timothy Pachirat.” Learning for Life, 25.8.2014. https://medium.com/learning-for-life/working-undercover-in-a-slaughterhouse-an-interview-with-timothy-pachirat-c6d7f37eef9c (viitattu 14.5.2022).

Taylor, Nik & Fraser, Heather 2017. ”Slaughterhouses: The Language of Life, the Discourse of Death”. Teoksessa Jennifer Maher, Harriet Pierpoint & Piers Beirne (toim.), The Palgrave International Handbook of Animal Abuse Studies. Palgrave Macmillan, Lontoo, 179–199

Tuomivaara, Salla 2019. Syötävät koirat ja sympaattiset siat – Eläinten kohtaamisesta. Into Kustannus, Helsinki.

Valkeisenmäki, Iina 2019. Teurastamoiden eläinten hyvinvointiin liittyvät ongelmat Euroopan unionin jäsenmaissa Euroopan komission auditointien perusteella. Eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielma. Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta

Wilkie, Rhoda M. 2010. Livestock/Deadstock. Working with Farm Animals from Birth to Slaughter. Temple University Press, Philadelphia.

Yle 15.12.2016. Liha ei päädy lautaselle tappamatta eläintä. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/12/15/liha-ei-paady-lautaselle-tappamatta-elainta (viitattu 14.5.2022).

Yle Areena 26.10.2015. Kidu ensin, kuole sitten. https://areena.yle.fi/1-2467207 (viitattu 23.5.2022).

 
  1. Pachirat 2011; Wilkie 2010; Pachirat 2011; McCabe, & Hamilton 2015; Mc Loughlin 2018.
  2. Kupsala 2020; Maaseudun Tulevaisuus 7.11.2015.
  3. Maaseudun Tulevaisuus 7.11.2015.
  4. Yle 15.12.2016.
  5. Yle Areena 26.10.2015.
  6. Backa 2020; Ameso, Bukachi, Olungah & Haller 2017; Ribas 2020.
  7. Tuomivaara 2019, 29.
  8. Baran, Rogelberg & Clausen 2016; Hughes 1962.
  9. DeMello 2012, 218.
  10. Solomon 2014.
  11. Baran, Rogelberg & Clausen 2016, 357.
  12. Pedersen 2013.
  13. Hamilton & Taylor 2013, 71.
  14. McGabe & Hamilton 2015; Silverman 1993, 111.
  15. Dick 2005, 1376.
  16. McGabe & Hamilton 2015, 99.
  17. Taylor & Fraser 2017, 189
  18. Hamilton & Taylor 2013, 65.
  19. Mc Loughlin 2018, 4.
  20. Pedersen 2013, 720.
  21. Kopnina 2017; Nordström 2021.
  22. Backa 2020, 57.
  23. Hamiton & Taylor 2013, 70.
  24. Solomon 2014.
  25. Pedersen 2013, 723.
  26. Mc Loughlin 2018, 3.
  27. Mc Loughlin 2018.
  28. Emt.
  29. Taylor & Fraser 2017, 191; Hamilton & Taylor 2013, 70.
  30. Mc Loughlin 2021.
  31. Hamilton & Taylor 2013, 87.
  32. Hamilton & McCabe 2016.
  33. Emt, 341 & 334.
  34. Emt, 335.
  35. Hamilton & Taylor 2013, 87.
  36. Hamilton & McCabe 2016, 334.
  37. Emt, 346.
  38. Hamilton & Taylor 2013, 73.
  39. Pachirat 2011.
  40. Marvin 2006, 30.
  41. Taylor & Fraser 2017, 191; Hamilton & Taylor 2013, 70.
  42. Rémy 2004.
  43. Neuvoston asetus (EY) N:o 1099/2009 eläinten suojelusta lopetuksen yhteydessä, artikla 4, kohta 1, 5.1.1.
  44. Germain, Olivier 2019; Valkeisenmäki 2019.
  45. Higgin, Evans & Miele 2011, 179.
  46. Mc Loughlin 2021, 2