Kun kuolema saapui vienankarjalaiseen kylään, pienen yhteisön tasapaino järkkyi. Tilanne vakautettiin tarkkoja rituaaleja käyttämällä. Vienassa on vielä satakin vuotta sitten uskottu yhtälailla vernakulaarin kansanuskon, kuin myös ortodoksisen uskon tapoihin ja käytäntöihin. Tässä kulttuuripiirissä eläneille ihmisille oli luonnollista, että uskonnolliset tavat olivat toisiinsa sulautuneita, eikä niissä nähty ristiriitaa. Kyläyhteisöt elivät kulttuurissa, jossa elävillä ja kuolleilla oli omat yhteisönsä, tämänilmanen ja tuonilmanen – tosin rajanveto näiden välillä ei aina ollut selkeää. Tyytymätön vainaja saattoi vierailla elävien keskuudessa hakemassa itselleen oikeutta tai pelottelemassa eläviä.¹

Erilaiset taudit, tapaturmat ja jopa kiroukset tappoivat ihmisiä Vienan Karjalan menneisyydessä eri tavalla kuin nykyään. Sairaaloita ei kylissä ollut, lääkäri saattoi vierailla harvoin. Lääketiedettä enemmän kyläläiset uskoivat tietäjien ja loitsujen mahtiin. Pieniä, yskän tai nuhan kaltaisia tauteja vastaan saattoi kenellä tahansa kyläläisellä olla loitsu, mutta vakavia sairauksia vastaan tarvittiin tietäjän mahtia ja voimaa.

Tämän artikkelin aineistoesimerkit on koottu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistosta. Aineisto on vienankarjalaiselta Anni Lehtoselta (1866–1943), ja sen on kerännyt Samuli Paulaharju (1875–1944) vaimonsa Jennyn kanssa vuosina 1911 ja 1915. Toisena aineistona artikkelissa käytetään itkuvirsiä. Itkuvirret olivat tärkeä keino kommunikoida tuonpuoleisen kanssa. Uskottiin, että kuollut ei enää ymmärrä puhetta, vaan ainoastaan itkuvirsien kieltä. Rituaalien tehtävä oli siirtää vainaja tuonilmasiin, mutta myös suojella eläviä.

Vienan Karjalaa on tutkittu enimmäkseen alueella esiintyneen runsaan kalevalamittaisen runouden vuoksi, mutta seudun kuoleman rituaaleja on akateemisesti tutkittu hyvin vähän. Tässä artikkelissa käytetty aineisto kertoo kulttuurihistoriallisesti merkittävää tarinaa itse kuoleman yhteydessä suoritetuista rituaaleista kuin myös uskomuksista, joiden avulla kalman², kuoleman voimasubstanssin, tartuntaa on voitu ehkäistä. Minkälaisia käytännön kuolemanrituaaleja vienankarjalaisissa kyläyhteisöissä on toteutettu? Kuinka kalman on uskottu tarttuvan, ja kuinka tartuntaa on pyritty ehkäisemään rituaalien ja tapojen avulla? Minkälaisia jäänteitä rituaaleista on jäänyt nykypäivään?

Esittelen ensin kuolemaan ja kuoleman tapaan liittyneitä käsityksiä ja uskomuksia, sekä ruumiin käsittelyyn liittyviä tapoja ja rituaaleja. Avaan tärkeimmät riitit niin tutkimuskirjallisuuteen kuin aineistoesimerkkeihin tukeutuen, aina kuoleman hetkestä hautaan laskuun saakka. Käsittelen itkuvirsien merkitystä, vainajan mahdollisen palaamisen estämistä, vainajan muistelua, sekä lopuksi sitä, mitä näistä rituaaleista on mahdollisesti vielä nykyään jäljellä.

Kuoleman hetki

Vainajan kuollessa läheiset, usein myös koko naapurusto, olivat läsnä valvomassa kuolevan vierellä. Monella tekijällä oli vaikutusta siihen, oliko kuolema helppo vai vaikea – osaan ihminen pystyi jo eläessään vaikuttamaan, suureen osaan ei. Ihmisen luonne ja käyttäytyminen elinaikana vaikuttivat joko positiivisesti tai negatiivisesti kuolemaan, mutta paljon oli kiinni esimerkiksi menehtymishetken säätiloista ja kuun kierron vaiheista.

Kuoleva on lähteimäisilläh, juuri kuolemassa; hänellä on jo suussa surman suitset, kaklassa Manalan kahlis. Hänet on aiemmin asetettu kuolentarikoille, olkien päälle, pirtin obrazojen eli ikoninurkkauksen alle. Kuolevan luokse on perheenjäsenten lisäksi kerääntynyt sukulaisia ja naapureita vierellä valvomaan.³

Kylän väki uskoo, että tuulisella sadeilmalla henkii viijää taivahah; vainaja pääsee suoraan taivaaseen, ja kuolema on onnellinen. Säätilojen lisäksi kuun kierrolla ja vuodenajoilla oli oma vaikutuksensa siihen, pääsikö ihminen taivaaseen vai ei. Kuuttomalla ajalla kuolleelle ei taivasta näytetty, kun taas uudella kuulla kuollut pääsi taivasten valtakuntaan. Veteen hukkunut ihminen koki ”puhtaan kuoleman”. Joulupyhien välillä kuolemansa kohdannut pääsi suoraan taivaaseen. Myös roatinttšojen eli vainajien muistelupäivien aikaan kuolleelle olivat taivaaseen pääsy turvattu.⁴

Paljon oli siis sattumasta kiinni, mutta ihmisen luonteella ja ominaisuuksilla oli myös omat vaikutuksensa. Reähkäinen, synnissä elänyt henkilö sai kuoleman hetkellä kokea pahat tekonsa, ja kuolema oli vaikea ja mahdollisesti hyvin kivulias. Esimerkiksi heinää varastanut ihminen joutui kuolemansa hetkellä syömään varastamansa heinämäärän.⁵

Noutaja saapui, kun kuoleva alkoi katsella peähäs päin, osa kuolevista jopa mainitsi nähneensä tuonilmasista hakemaan tulleita sukulaisia. Tuonen ukot istuivat jo kuolevan lähellä. Vieressä valvovat omaiset ja kyläläiset eivät saaneet kuoleman saapuessa oleilla kuolevan jalkopuolella, sillä jalkopuolesta saapuu surma vasemmasta kantapäästä, ja viikatteellaan leikkaa elämänlangan. Jos kuolema oli erityisen kituva ja vaikea, saatettiin kuolevan alle asettaa viikatteita ja sirppejä ristiin, sekä ulkona heittää kirvestä talon yli, koetella kattolautoja seipäällä, ja kohotella ikonien alla kolmea lautaa vähemmän kärsimyksen ja nopeamman kuoleman toivossa.⁶

Kuoleman hetkellä tuli kaikkien pirtissä olevien saattelijoiden, niin omaisten kuin kyläläisten, olla aivan hiljaa, jotta henki ei karkautuisi, kaikkoaisi. Ikkuna avattiin hengen lähdön helpottamiseksi. Heti vainajan vedettyä viimeisen henkäyksensä, hänen suunsa peitettiin ripakolla, valkealla kankaalla, jotta paholainen ei pääsisi livahtamaan kuolleen suusta sisään. Mikäli näin kävi, tulisi vainajasta manalaini, hyvin levoton ja pahantahtoinen.⁷ Uskottiin, että jos vainajalta jäi silmä auki, vaatisi tämä peräänsä häntä valvoneita; ”vasen jos jää, niin naisihmistä, oikea, niin miestä.”⁸

Pirttiä suojeltiin mahdolliselta pahalta ja kalman tartunnalta: ”Siksi ajaksi, kun pokoiniekka on pirtissä, pannah pirtin kynnyksen alle ulosterin kirves. Sitten ei paha pääse sisäh […]."⁹ Pirtti pestiin kokonaisuudessaan vasta kun vainaja oli viety pois:

Pirtin lattiaa ei loassa, kun on vainaja pirtissä, ei koko aikana. Sitten vasta, kun vainaja on viety ulos, heti aletah pyyhitäh lattia ta rikat viijäh vainajah jälkeh ta poltetah siinä, missä entisiäkin on poltettu. Sentähe, jotta se on siitä hieritty pois, siltä paikalta. Se ei siitä enämpi takaisin tule.¹⁰

Ihmisille muistuteltiin heidän vielä ollessa terveitä, että kuoleman hetkellä ei tullut olla mitään tekemättömiä töitä; puu- tai muita käsitöitä, kaikki tuli saattaa loppuun ennen kuolemaa. Mikäli niitä kuitenkin jäi, ne poltettiin, jotta ne eivät jääneet pokoiniekalle, vainajalle, hengenpainoksi – kuoleva saattaisi myös ajatella, että tekemättömät työt ovat jääneet hänellä kiusallisesti kesken. Samoin hävitettiin kuolleeseen koskeneet tai hänen lähellään olleet tavarat. Kuolinvaatteiden tuli olla solmuttomia, sillä karkkoava henki saattaisi kätkeliytyä vaatteen tai kankaan solmuihin. Kuolevan äärellä valvovien läheisten käyttäytymistä säädeltiin, sillä kuolinvuoteella itkeminen hankaloitti lähtöä elävien keskuudesta. Uskottiin, että läheisten kyyneleet tekivät kuolevan olon vaikeaksi, ne saattoivat tätä jopa polttaa.¹¹

Ruumiin peseminen ja vaatetus

Vainajan puhtaudesta huolehtiminen oli jäljelle jääneille kunniakysymys, joka vaikutti niin vainajan asemaan tuonilmasissa kuin myös vainajan pesemiseen osallistuneihin ihmisiin. Ruumiin peseminen oli arvostettu ja kunniallinen tehtävä, sillä vainajan uskotiin odottavan pesijöitään heidän kuollessaan, ja saattavan Tuonelanjoen yli.

Yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta vainaja tuli saattaa puhtaana tuonilmasiin. Juuri kuolleen vainajan peseminen vaati rohkeaa luonnetta, sillä kalman uskottiin voivan tarttuvan pesun yhteydessä. Peseminen tuli suorittaa nopealla aikataululla, ennen ruumiin jäykistymistä. Yleensä ruumista oli pesemässä kaksi tai kolme uskaliasta henkilöä, joista yksi valoi vettä, toinen avusti ruumiin liikuttelussa ja puhdisti ruumista saippualla. Kalman uskottiin tarttuvan erityisen herkästi, mikäli ruumiin pesijä pelästyi vainajaa pestessään. Myös pesuvesi oli uhka tartunnan kannalta, kuten kaikki muukin vainajaa koskettanut materia. Täten vainajan pesijät olivat usein vanhempia ihmisiä, ja mahdollisuuksien mukaan käytettiinkin lähellä asuvia rutinoituneita ruumiinpesijöitä, joilla oli toimituksesta kokemusta. Miehet pesivät miesvainajat, naiset naisvainajat.¹² Koska ruumis pestiin sisätiloissa, oli tärkeää huolehtia lattian huolellisesta puhdistamisesta:

Pestessä valuu ruumiin pesuvesi lattialle. Sitten lattia pessään ja vesi viedään salmonalle t.m. sellaiseen paikaan missä ei voi jalkoihin sattua. Lattialla ei saa avojaloin käydä ennenkuin se on pesty. Voi kalma tarttua. Pesemisen loputtua muuttavat pesijät toiset vaatteet päälleen.¹³

Osa ihmisistä valmisti kuolinvaatteensa itse, osalle ne ommeltiin kuoleman koittaessa. Vainajalle valmistetuissa vaatteissa ei tullut olla solmuja, sillä vainajan hengen uskottiin voivan kätkeytyä solmuihin, lisäksi:

Solmua ei soa tehä siksi, jotta tuolla ilmalla se on solmu heillä – ompelijalla ja vainajalla – välissä, jotta he eivät neä toisiah, sitten kun solmunloatijakin kuoloo.¹⁴

Valmistettavaa vaatetta pidettiin sylissä, mutta se ei saanut valahtaa jalkojen tasoon polven alle, sillä vaatteen likaantuessa siihen saattoi tarttua reähkäisyys, syntisyys. Ompelulankaa ei myöskään saanut katkaista hampailla; siitä sai kalman tartunnan. Ruumis varustettiin myös kengillä, mutta niiden pohjaan tehtiin reikä – tällä varmistettiin, että vainajalle annetaan tuonilmasissa uusi kenkäpari. Omaa taivaaseen pääsyään saattoi helpottaa valmiiksi tehdyillä vaatteilla, jotka olivat olleet kolme kertaa mukana saarnassa, synnintunnustuksessa tai ehtoollisella.¹⁵

Ruumiin alla olleet kuolentarikat, oljista tehdyt pehmikkeet, poltettiin ennen hautausta. Samalla hävitettiin vainajan pesemiseen käytetyt välineet, kuten koivuvasta. Kalman tartunnan ehkäisemiseksi vainajan päällä olleet vaatteet vietiin ulos tuulettumaan kuudeksi viikoksi:

Kuolijan voattiet ja kaikki pietäh kuusi netälie ulkona aijan nurkilla. Sitten ei enää kalma tartu niistä.¹⁶

Hautaus ja itkuvirret

Hautaaminen oli rituaali, joka tuli toimittaa erityisen tarkasti ja huolellisesti – epäonnistuminen voisi johtaa vainajan tyytymättömyyteen, jolloin tämä saattaisi palata takaisin pahat mielessään.

Patvaskat, tietäjät, olivat usein miehiä, ja vaikka heillä oli vahva asema kyläyhteisössä esimerkiksi vakavien sairauksien parantajina, oli naisilla erityinen osaamisalue itkuvirsien esittäjinä ja taitajina. Lauri Honko on kuvannut itkuvirsiä seuraavin sanoin: ”Itkuvirret voisi yleisesti määritellä improvisoiden esitetyksi, mutta perinteellistä sanailmaisua noudattavaksi valitusrunoudeksi, jonka pääasiallisena elinympäristönä ovat olleet eräissä ihmiselämän taitekohdissa järjestetyt erojaisriitit.”¹⁷

Ruumiin pesun ja vaatetuksen jälkeen vainaja aseteltiin kotitalossaan ikonien alle, laudoista valmistetun arkun kansi auki. Ruumista pidettiin tässä ikoninurkkauksessa kolmet sutkat eli kolme vuorokautta.¹⁸ Tämän jälkeen, etenkin kesällä, oli kalman haju jo käynyt voimakkaaksi ja oli tullut aika saattaa vainaja hautaan.

Kuten vienankarjalainen kylä, oli myös kalmismaa jaettu sukujen mukaan. Hautausmaalla oli jokaiselle varattu paikkansa. Statukseton vainaja, kuten kylän ulkopuolinen tai synnissä elänyt, haudattiin kalmismaan laitamille. Sama kohtalo oli esimerkiksi synnytyksessä kuolleella naisella, jonka uskottiin jäävän välitilaan, eikä koskaan pääsevän taivaaseen. Yhteisön oli ensisijaisen tärkeää itkuvirsien ja rituaalien avulla onnistua siirtämään vainaja tuonpuoleiseen, tai muuten tämä jäi vainajien yhteisön ulkopuolelle.¹⁹ Kun näin kävi, saattoi kuollut tulla elävien pariin valittamaan kohtaloaan ja tuottamaan harmia.

Kyläläiset auttoivat toisiaan hautajaisjärjestelyissä. Vainajan omaiset eivät osallistuneet vaatteiden ompelemiseen tai hautaustarvikkeiden hankkimiseen, tai vainajalle saattaisi tulla olo, että läheiset haluavat hänestä eroon.²⁰

Kolmen vuorokauden jälkeen oli aika saattaa vainaja uuteen kotiinsa kalmismaalle. Kirkonkelloja soitettiin koko saattomatkan ajan, jotta viesti kuolemasta kuuluisi taivaaseen saakka – samalla muistettiin myös kuolleen omaisia, jotka eivät olleet päässeet paikan päälle vainajaa saattamaan.²¹ Hautapaikka oli kaivettu jo aikaisin aamulla, eikä se saanut jäädä yön ajaksi auki:

Haudankaivajat menevät hautauspäivän aamuna kaivamaan hautaa. Hautaa ei yöksi soa kaivaa, eikä hautaa soa yksin jättää. Kun hauta on valmis, niin yksi jeä hauvalle, ja vielä pannah lapiot ristiin hauvan peälle. Ei soa hautaa jättää yksin päivälläkään.²²

Ennen hautajaissaattueen lähtöä oli tehty valmiiksi lähtöstola, saattelijoille tarjottavaa laidasta laitaan; normaalia arkea parempaa syötävää ja juotavaa, joskus viinaakin. Nämä nautittiin vasta hautaamisen jälkeen saattueen palatessa kuolijan taloon. Tarjottavat koostuivat perinteisistä karjalaisista herkuista, kuten rieskoista, sultsinoista, kalakukosta, lihasta, puurosta ja erilaisista piiraista.²³

Hauvalle lähtiessä ei sinä päivänä syyvä, ennenkun on saatettu vainaja hautah. Ei mitään syyvä, juuvah vain kahvia tai tsäijyy [teetä]. Hauvalla lähetäh 10 aikana. Ennen puolta päivää pitää vainaja panna hautah. Jälkeh puolen päivän ei enää soa panna, sille ei enää päivää siitä näytetä, jos pannah, niin ei päivää näytetä Tuonelas. Soa olla pimeyös aina. Päivä kun kerkiy luotehella keäntyö, niin siitä ei enämpi hautah panna. Jos on kalmismoa kaukana, niin pitää aikaisemmin lähtie.²⁴

Vainaja kannettiin hautaan kuolinkulkueessa, orsien avulla arkkua olkapäillä kantaen, mutta mikäli hautausmaalle oli pitkä matka, käytettiin apuna hevosen vetämää kärryä tai rekeä. Hevosen vetäessä ruumista aisaan kiinnitettiin valkea vaate, sekä hevosen kaulaan kello. Kelloissa ei tullut muulloin ajella, mutta kilkattavan kellon ansiosta kyläläiset tiesivät, missä vainajaa milloinkin vietiin – lisäksi uskottiin, että kun vainajaa on kerran kelloissa viety, ei hän enää takaisin palaisi.²⁵

Vainajan läheiset eivät osallistuneet vainajan kantamiseen samasta syystä kuin eivät tämän vaatteiden ompelemiseenkaan; jottei tämä joutuisi pahalla mielellä lähtemään. Liikkeelle oli lähdettävä aikaisin, oli nimittäin tärkeää saattaa vainaja viimeiseen leposijaansa ennen puoltapäivää, sillä sen jälkeen kalmismaan asukkaille tuli taata häiritsemätön rauha. Matkalla hautapaikalle kuljettiin verkkaisesti, saatettiin käydä vainajalle tärkeissä paikoissa, jotta hän saattoi heittää niille hyvästit. Kaikissa vainajalle tutuissa paikoissa pysähdyttiin, arkku laskettiin maahan ja vainajaa kuadittiin, suitsuteltiin. Samoin prostiuduttiin, pyydettiin vainajan puolesta anteeksi.²⁶ Tämä tapahtui pitkiä ja kuvailevia itkuvirsiä esittämällä:

Voikoa aikoja alennellen assutella armasta hyvästäni omista assuntasijasistah aijan polvuhisilla Tuonelan tiehysillä.²⁷

Vainajan saattoi olla vaikea jättää kotiaan, ja kotipihasta hautausmaalle lähdettäessä oli mahdollista, että vainaja jyventäytyi, heittäytyi niin painavaksi, että häntä ei edes hevosen vetämänä, saati sitten ihmisvoimin, saatu liikkeelle. Mikäli näin kävi, tuli arkkua potkaista kolmesti joko vasemmalla kantapäällä tai kirveellä.²⁸

Kuolijan saattajat olivat ottaneet hautausmaalle mukaansa tuomisia, jotka lähetettiin vainajan mukana tuonilmasiin aiemmin siirtyneille omaisille ja sukulaisille. Lahjat saattoivat olla esimerkiksi ruokaa tai rahaa, ja niitä hautaan laitettaessa sanottiin ääneen, kenelle ne oli tarkoitettu.²⁹

Seremoniaan oli varattava aikaa, sillä vainaja saattaisi pahoittaa mielensä myös siitä, mikäli hänet toimitettiin hautaan kiireellä. Kuten kaikkiin vainajan kanssa toimimisen vaiheisiin, myös hautaan saattoon kuului oleellisesti itkuvirsien esittäminen. Itkuissa muun muassa pyydettiin anteeksi vainajan puolesta ja kutsuttiin esi-isiä tuonilmasista vastaanottamaan uutta vainajaa:

Tulkoa valkeista syntysistä vastoalemah valkieta hyvästäni, vallan olovat omakuntaseni tai kaikki Tuonelan valaistikuntaset, omih valkevuisihih näinä päivävarreksuisina! Tulkoa kaikki tuvehista syntysistä, tunnon olovat omakuntaseni, tuvista hyvästäni tunnon silmittelömäh yksillä tukkusilla omih tuvehuisihih! Tulkoa omastelomah kaikki olovat Tuonelan omakuntaset, orhieta hyvästäni omih omusih, omat ottamaiseh oimun ensimäiseks orheijen ilmojen peältä!³⁰

Vainajien ei uskottu enää ymmärtävän puhuttua kieltä, joten heidän kanssaan kommunikointiin käytettiin itkuvirsien kieltä. Vaikka itkukieli on tunnettu muuallakin maailmassa, on se itämerensuomalaisten kansojen käytössä ollut erityisen voimissaan. Itkuvirsiperinne on vahvasti sukupuolittunutta; vanhojen, kokeneiden naisten toteuttamaa. Itkuvirsien esittäminen on Karjalassa ollut erityisen tärkeää toistuvien siirtymäriittien yhteydessä, kuten sotaan lähtevän jäähyväisrituaalissa, häissä ja hautajaisissa. Itkuissa oli tapana ilmaista, hiukan rituaalista riippuen, niin omia kuin yhteisönkin ikävän ja haikeuden tunteita. Martti Haavion kaunis kuvaus itkuvirsistä, ”ikuisen ikävän runous”, on vuodelta 1935.³¹

Arkkuun oli vainajan mukaan laitettu ainakin asianmukaiset vaatteet, sekä käspaikka, ristipistoin koristeltu pitkä liina, sekä muila, saippua.

Kropuh pannah käspaikka, mih kuolija voi silmäh pyyhkie, pannah oikieh käteh. Pannah myös muila pielukseh, valkie ripakkoh, sama muila, millä kuolijaa on pesty. Jotkut ottavat muilan talteh ja käyttävät taikaukseh ja panovat toisen muilan kropuh. Muilalla pahoa toiselle loativat.³²

Kun kuolinsaattue oli päässyt perille kalmismaalle, aamulla avoimeksi kaivettu hauta odotti heitä valmiina. Haudan päälle rakennettiin vainajalle pieni, harjakattoinen asumus, kropnitša, jonka oikealle puolelle, silmien korkeudelle, sahattiin pieni ikkuna:

Elköä ikkunattomie ikisijasie innon loajitelko… sanellaan itkuvirressäkin. Ikkuna sahatah okealle puolelle laijasta silmien kohalle. Noin 10 cm x 10 cm. Muka jotta se vainaja siitä katsois.³³

Haudatessakin tuli noudattaa tarkkoja rituaaleja;

Hauta pitäis olla kolme kyynäröä syvä. Ennen kun ei ollut pappie paikalla, oli hauta matalampi. Kun oli kylmä talvi ja moe jeässä, niin tehtiin hauta vain pari kyynäreäkin syvä. Niin leviä ja pitkä pitää olla hauvan, että siihen sopii. Vainajan jalat pannah koillista kohti ta risti pannah jalkapuoleh. Siitä vainaja tuloo koillista kohti katsomah. Koillisessa on kallehin risti. Kun tuloo maailamn loppu, niin se tuloo koillisesta. Siellä on kultani risti koillisessa. Koillisen alla on monasteriat ta kaikki kallehimmat jumalat: Isossina, Savatei ja Solovetskoi.³⁴

Itkuvirsiä esitettiin kaiken aikaa; vainajaa hautaan laskettaessa äänellä itkemisen uskottiin estävän Tuonelan koiria puremasta vainajaa.³⁵

Kalma ja vainajan palaaminen

Kalma saattoi tarttua niin vainajaa koskeneesta materiasta, itse vainajasta, hänen pelästymisestään tai kalmismaasta. Kaikki vainajan käsittelyn ja hautaamisen vaiheet sisälsivät kalman tartunnan vaaratekijöitä. Tyytymätön vainaja saattoi palata elävien yhteisön pariin vaatimaan itselleen oikeutta, mikäli koki, ettei hautaus- tai muita rituaaleja ollut suoritettu kunnolla hänen toiveidensa mukaan.

Vaikka läheisiä kuolleita kunnioitettiin ja luonnollisesti kaivattiin takaisin, liittyi kuolemaan aina kalman tartunnan vaara. Kalma saattoi tarttua niin ruumiin kosketuksesta, ruumiin pelästymisestä tai paikoista joihin ruumista koskenut materia, kuten pesuvesi tai vainajalle valmistetun kropnitšan vuolemisesta jääneet lastut oli hävitetty. Vainaja saattoi tartuttaa elävään ihmiseen kalman, jolloin kalma hinkautui, tarttui ja infektoi ihmisen. Kalman tartunta johti useimmiten sairauksiin, joskus jopa kuolemaan.³⁶

Tieteellisessä kontekstissa kalma on määritelty hiukan eri tavoin, asiaa käsitelleiden tutkijoiden näkökulmasta riippuen. Karjalan kielen sanakirjan mukaan termi merkitsee niin hautaa, kalmanväkeä, kuolemaa kuin kuolleesta tarttuvaa pahaa.³⁷ On joka tapauksessa selvää, että kalma ja sen tartunta ovat olleet negatiivisia, kaikin tavoin vältettäviä asioita, pahan lähteitä. Kaarina Koski on kuvannut kalman tarkoittavan näkymätöntä voimaa ja vaikutusta tai sairautta ja tartuntaa.³⁸ Ytimekäs määritelmä kalmalle tulee folkloristiikan professori, tutkija Lotte Tarkalta, joka määrittelee kalman kuoleman voimasubstanssiksi.³⁹

Anni Lehtonen Vuonnisen kylästä on kuvannut kalmanväkeä:

Kalmanväki asuu moassa, kalmassa. Se kun on ihmissukuo, sitä on äijän väkie. Suurempaa ta pienempää väkie on kalmassa.⁴⁰

Pirtin peseminen ja katajilla savustaminen oli tartunnan ehkäisemiseksi tärkeää heti, kun kolme päivää talossa sisällä viettänyt ruumis oli viety pois:

Kuolijan tilalle, kun kuollut on otettu pois, pannaan heti kylmää vettä, sitten ruotsin suolaa sekä rauta-ase (hiilikoukku ja patahanko). Ja kolme rautanoakloa lyyväh kuolentasijalleh, kun vainaja otetah pestäväksi. Ettei sillä tilalla varauttais ketänä. Jos ei ole lyöty rautanoakloa, niin ei soa sille tilalle ruveta kenkänä pitkäkseh.⁴¹

Kalmismoa oli paikka, jolla ihmiset säännöllisesti vierailivat niin läheisiään hautaamassa kuin muistelemassa, mutta se piti sisällään vaaroja, jotka tuli asettaa tarkkoja sääntöjä noudattamalla. Kuten todettu, hautausmaan asukkaille tuli taata rauha, ja siellä tuli vierailla ainoastaan ennen puoltapäivää. Etenkin öisin kalmistoa vältettiin; silloin olivat vainajat ja pahat voimat liikenteessä. Kun saattoväki poistui hautausmaalta, ei kenenkään tullut katsoa taakseen kalman tartunnan pelossa.⁴² Mukaansa ei saanut ottaa mitään, ei maan multaa tai havunoksaa. Vaikka hautaamisen yhteydessä esitettiin itkuvirsiä, tunteiden säätely oli tärkeää; kuolleen päälle, eikä edes arkun lastuille, saanut kyynel tipahtaa, sillä siitä sai kalman tartunnan.⁴³

Kyläläiset olivat usein laittaneet suojaavan rautaesineen talonsa ikkunalle sille puolelle, mistä vainajan kuolinsaattue kulki. Rautaesineiden käyttö kalman tartuntaa vastaan toistuu monessa aineistonäytteessä. Raudalla on uskottu olevan voimaa, jopa yliluonnollinen ulottuvuus, jossa korostui materiaalin kovuus; siihen ei pääse paha tai kalmakaan tarttumaan.⁴⁴

Kuollut saattoi erinäisistä toimenpiteistä ja rituaaleista huolimatta palata vainoamaan kyläläisiä, etenkin mikäli hän oli tyytymätön johonkin käsittelynsä vaiheeseen – tällöin oli selvää, että jokin vainajan hautaan saattamisen vaiheista ei ollut sujunut hyvin. Vainajaa hyvitelläkseen pidettiin muistelupäiviä, ”jotta ne ei mitään pahoa loatis”.⁴⁵

Esimerkiksi karja ja kotieläimet saattoivat olla vaarassa, mikäli vainajaa ei pidetty tyytyväisenä. Edesmennyt saattoi palata kotitaloonsa toimittamaan päivittäisiä askareita ja vierailla naapuritaloissakin. Kuolleen tunnisti vainajaksi viimeistään tämän rautaisista hampaista. Toimintatapoja palanneen vainajan häätämiseen oli kaksi; vainajan lyöminen nuoren varsan suitsilla tai leppäpuisen nuolen iskeminen tämän vasempaan kantapäähän.⁴⁶

Vainajan muistelu

Vainajia muisteltiin pitkin vuoden kiertoa. Muistelu toimi molempiin suuntiin; toisaalta se toi lohdutusta elävien yhteisölle, mutta myös turvaa kuolleen pitämisessä poissa elävien luota. Vainajaa haluttiin hyvitellä ja pitää tämä tyytyväisenä kuolleiden yhteiskunnassa, siellä mihin hän kuului ja missä hänet haluttiin pitääkin.

Vainajaa ei ollut kuolemansa jälkeen kuuteen viikkoon oikeutta kutsua pokoiniekaksi, vaan oikea termi oli pokoitussa, vainajan henki. Vainajan tämänilmaista kutsumanimeä oli myös kiellettyä käyttää, sillä hän ei enää tuntenut tuota nimeä, olihan hän jo elävien keskuudesta poistunut.⁴⁷ Vainaja siis jäi kuudeksi viikoksi eräänlaiseen liminaalitilaan, elävien ja kuolleiden valtakuntien keskelle.

Kun kuolemasta tuli kuluneeksi kuusi viikkoa, järjestettiin juhlapäivä, kuuen netälin murkina, ja pöytään laitettiin tarjolle parhaita karjalaisia tarjottavia, aivan kuin hautauspäivänäkin. Koko kylän kynnelle kykenevät kutsuttiin paikalle juhlimaan ja muistelemaan vainajaa. Jo edellisenä iltana oli tapana käydä puhdistautumassa kylyssä, saunassa. Koko pirtti, jossa kuollut oli asunut, pestiin huolellisesti. Vainajalle oli varattu juhlapöydässä oma paikkansa ikonien puoleiseen kulmaan, ja hän saapui viimeisen kerran aterioimaan läheistensä kanssa. Vainaja oli kunniavieras, ja oli äärimmäisen tärkeää näyttää hänelle, että tarjottavat olivat huolella valittuja ja kalliitakin – jottei vainaja loukkaantuisi ja ”lähtisi verisiä kyyneliä itkien pois”. Vainajan haluttiin nauttivan ja lopulta poistuvan niin pöydästä kuin elävien yhteisöstäkin tyytyväisin mielin, kuitenkin ennen seuraavan aamun sarastusta – silloin hänen ei enää ollut sallittua liikkua elävien yhteisössä.⁴⁸

Mikäli vainaja ei poistusi, tai jäisi vaivaamaan talon väkeä, vielä ”kulkisi kotona”, voitiin tälle uhatella:

Tule toini kerta,
soat paremman lähön.
Pisy tilallas, minne olet viety,
Missä olet olija.
Ei ole tänne työn tekuo,
Eikä tilankana tarpehella.
Männyt on männyn,
jälkeh jäänehet elää.⁴⁹

Mikäli vainaja ei edelleenkään suostunut lähtemään talosta takaisin hautausmaalle, kylmään kylään, voitiin tätä saatella ja häätää pois myös sanoilla:

Manalaiset moatukkah,
kalmalaiset koatukkah,
pois elävien imehnisten sejasta.
Teät on pois hieritetty elävitten kirjoista.⁵⁰

Mitä on jäljellä?

Vienan Karjalassa on tehty harmittavan vähän kenttätöitä tutkien kuolemanrituaaleja, eikä tämän hetken maailmanpoliittinen tilanne lupaa hyvää Venäjän puoleiseen Vienaan pääsemiseksi ainakaan lähitulevaisuudessa. Joitakin viitteitä voimme kuitenkin saada Laura Jetsun vuosina 1994–1997 tekemistä, väitöskirjatutkimukseensa liittyneistä kenttämatkoista. Jetsu on tutkinut laajemmin Venäjän Karjalaa, lähinnä Aunuksessa sijaitsevaa Vieljärveä, mutta myös Vienan Karjalaa.⁵¹ Rituaalit ja tavat eivät kuitenkaan kumarra ihmisten määrittelemille raja-alueille, joten on luontevaa, että samoja rituaaleja löytyy myös lähialueilta Vienan Karjalan ulkopuolelta.

Jetsu⁵² kuvaa yksityiskohtaisesti etnografisen tutkimuksen keinoin havainnoimiaan hautajaisia, joihin hän osallistui vuonna 1994. Tekstistä käy ilmi, että vanhoja tapoja on edelleen olemassa niin ruumiin käsittelyn kuin hautaustapojen suhteen. Vainajan arkku on ollut pirtin arvokkaimmalla paikalla ikonien alla kolme vuorokautta, ja arkun äärellä on jatkuvasti yöaikaan valvottu. Arkku on ollut vaatimaton ja verhoilematon, laudoista tehty. Tilaisuuteen saapuneet hautajaisvieraat ovat vuorotellen käyneet suitsuttamassa vainajalle. Vainajan on pessyt hänen entinen vaimonsa; erosta huolimatta tämä työ hautajaisten järjestelyn lisäksi on ollut hänen tehtävänsä, koska vainajalla ei ollut muita lähiomaisia nuorta tytärtä lukuun ottamatta. Osa talon väestä on jäänyt hautajaisten ajaksi puhdistamaan pirttiä ja valmistelemaan runsasta juhla-ateriaa, jossa arvokkain paikka on varattu vainajalle itselleen. Matka haudalle tapahtui autolla, ja hautajaissaattueen jäsenet heittelivät kuusenhavuja matkan varrelle, jotta vainaja löytäisi takaisin kotiin – hänellä on ollut kuuden viikon ajan lupa vierailla kotonaan.⁵³

Jetsu kuvaa, kuinka selkeää hautajaisvieraille jokaisen rituaalin vaihe on, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa, miksi mitäkin tehdään; he vain toteavat että ”niin pitää tehdä”. Vaikuttaa siltä, että tavat, uskomukset ja rituaalit ovat kulkeneet ihmisten elämässä jokseenkin kyseenalaistamattomina. Hautajaisiin osallistuneiden puhdistautuminen näyttäytyy tärkeänä, käsiä pestään monessa vaiheessa. Vaikka itse haudalta ei ole varsinaista itkuvirsikuvausta, Jetsu kuvaa vanhojen, kokeneiden naisten korkeaa rituaalistatusta heidän roolillaan ohjailla tilaisuutta haudalla; heillä on myös tärkeä paikka juhla-ateriapöydässä vainajaa lähinnä.⁵⁴

Näen mielenkiintoisen yhtymäkohdan rautaesineiden käytössä kalman tai ”pahan” ehkäisyssä – sama toistuu arkistoaineistossa, mutta myös Jetsun kuvauksessa, joka kuitenkin on vain noin 30 vuoden takaa. Hänen vierailemissaan hautajaisissa on ikkunalaudalle asetettu kasa rautanauloja, ja osa hänen haastattelemistaan informanteista kertoi rautaesineiden suojaavasta vaikutuksesta.⁵⁵

Vaikka käytetystä arkistoaineistosta tämä uskomus ei tullut ilmi, kirjoitti Paulaharju⁵⁶ tavasta heittää hautaan kolikko, jolla maa ostettiin kuolleen leposijaksi. Paulaharju mainitsee vainajista, jotka ovat tulleet valittamaan ”vieraassa kodissa” lepäämisestä tilanteissa, joissa hautapaikkaa ei ollut kolikolla lunastettu. Tapa on ollut ainakin osittain käytössä edelleen, sillä tätini on vuonna 2017 todistanut saman tapahtuman osallistuessaan ortodoksisiin hautajaisiin Vienan Karjalassa Suomen puolella.⁵⁷ Katja Hyry toteaakin, että Vienan Karjalan sijainti idän ja lännen kirkkojen kannalta syrjässä on mahdollistanut esikristillisen kansanuskon ja sen piirteiden säilymisen alueella pitkään.⁵⁸

Lopuksi

Kuolema ei ole ollut Vienan Karjalassa lopullinen, vaan vainajan elämä on jatkunut edesmenneiden yhteisössä tuonilmasissa. Juha Pentikäinen kirjoittaa yhteisön sopeutuvan kuoleman tuomiin haasteisiin uskonnollisia rituaaleja käyttämällä; rituaalien on tarkoitus eheyttää ja auttaa käsittelemään kuolemasta johtuvia tunteita.⁵⁹ Arkistoaineiston valossa näen rituaaleissa myös aspektin yhteisön suojelemisessa vainajan palaamista ja kalman tartuntaa vastaan Vienan Karjalan kontekstissa.

Kuoleman rituaalit ulottuvat huomattavasti laajemmalle kuin vain itse hautajaistilanteeseen; kaikkiin kuolevan ja kuolleen kanssa tapahtuviin vaiheisiin. Kuoleman yhteydessä korostuvat etenkin siirtymäriitit, joiden vaiheet Arnold Van Gennep⁶⁰ on määritellyt erottamiseksi, väli- eli liminaalitilaksi ja liittämiseksi. Ihminen aloittaa eroamisprosessin elävien yhteisöstä jo ennen kuolemaansa, esimerkiksi sairastamalla vakavasti kuolemaan johtavaa tautia. Hautaamaton ruumis on välitilassa, jossa kuollut ei ole enää osa tämänilmasen yhteisöä, mutta ei vielä liitetty tuonilmasen yhteisöönkään. Hautauksen jälkeen vainaja oli piilotettu ”kauheijen kalmamultien kaunistoiksiks”.⁶¹

Rituaalit, esimerkiksi hautajaiset, ovat myös meille nykyajan ihmisille tärkeitä ja merkityksellisiä. Niiden merkitykset ovat kuitenkin muuttuneet siinä missä kuoleminen on siirtynyt kotoa sairaaloihin ja terveydenhuollon henkilökunnan hoidettavaksi. Tunteet läheisen menettämisestä, kuten suru ja kaipaus, eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Itkuvirsiperinnettä onkin viime vuosina tuotu myös meidän käyttöömme. Aiheesta järjestetään erilaisia kursseja, joiden osallistujilla on mahdollisuus testata omia kykyjään itkuvirsitaitajana esimerkiksi tuottamalla oma, henkilökohtainen itkuvirsi.⁶² Monet kertovat kokemuksen olleen terapeuttinen.

Lähde- ja kirjallisuusluettelo

Arkistoaineisto

(SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
KRA = Perinteen ja nykykulttuurin kokoelma
MP = muistiinpantu)

SKS KRA Paulaharju 4946. 1911.
SKS KRA Paulaharju 16053. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 16054. Mp 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 16055. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 16717. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17040. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17044. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17175. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17166. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17432. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17451. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17588. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17760. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17896. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17892. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17968. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 17969. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 18188. Mp. 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 18423. Mp, 1915. 1932.
SKS KRA Paulaharju 18512. Mp, 1915. 1932.

Painamattomat lähteet

Rantala, Marja 2021. Henkilökohtainen tiedoksianto 8.1.2021.

Verkkoaineisto

Karjalan Sivistysseura 2022. Itkuvirret. https://www.karjalansivistysseura.fi/kulttuuri/itkuvirret/ (viitattu 12.4.2022).

Kotimaisten kielten keskus 2022. Karjalan kielen sanakirja. https://kaino.kotus.fi/cgi-bin/kks/karjala.cgi?a=kalma&l=1 (viitattu 14.4.2022).

Via Karelia 2022. https://viakarelia.fi/tiet/ontrei-malisen-kannelreitti/ (viitattu 5.5.2022).

Äänellä itkijät ry. https://itkuvirsi.net/ (viitattu 9.5.2022).

Kirjallisuusluettelo

Hyry, Katja 2011. Meistä jäi taas jälki. Miten Vienan pakolaiset etsivät paikkaansa, kertoivat kokemastaan ja tulivat kuulluiksi 1900-luvun Suomessa. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi.

Jetsu, Laura 2001. Kahden maailman välillä. Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. Väitöskirja. SKS, Helsinki.

Koski, Kaarina 2011. Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Väitöskirja. SKS, Helsinki.

Paulaharju, Samuli 1995 [1924]. Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia. Toimittanut Pekka Laaksonen. Kansanelämän kuvauksia 41. SKS, Helsinki.

Pentikäinen, Juha 1990. Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. SKS, Helsinki.

Stepanova, Aleksandra 2012. Karjalaisen itkuvirsikielen sanakirja. SKS, Helsinki.

Tarkka, Lotte 2005. Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Väitöskirja. SKS, Helsinki.

Van Gennep, Arnold 1992 [1960]. The Rites of Passage. The University of Chicago Press, Chicago.