Hyvien asioiden – demokratian, feminismin, suvaitsevaisuuden – etenemisen tutkijoille omasta tutkimusaiheesta innostuminen on sallittua. Positiivinen akateeminen identiteettipolitiikka kirittää tutkimusta, jossa tarkastellaan poliittisen tasa-arvon edistymistä, naisten voimaantumisen ja emansipaation prosesseja tai LGBTIQA+-identiteettien valtavirtaistumista. Hyvien asioiden etenemisen tiellä olleita tai olevia taantumuksellisia tutkitaan hiipuvan vastavoiman aspektissa.

Toisessa päässä tutkimuskenttää oletus tutkijan henkilökohtaisesta sitoutumisesta tutkimaansa aiheeseen johtaa helposti epäluuloihin. Uuskatolista, antifeminististä, pro-eurooppalaista identitaariliikettä, saati anti-islamistista terrorismia neutraalisti tarkasteleva tutkija joutuu selvittämään yhteiskunnallista ajatteluaan. Oletko persu, oletko rasisti, hyväksytkö historian vääristelyn, hyväksytkö poliittisen väkivallan, etkö kannata demokratiaa?

Tämän esseen keskiössä ovat omat kokemukseni identitaariliikkeen ja lone wolf -terrorismin tutkimuksen parissa noin viidentoista viime vuoden ajalta. Olen tutkinut, miten uuseurooppalaisen aatesuunnan eri variantit käyttävät perinteisiä perhearvoja, heteronormatiivisuutta ja keskiajan historiaa identiteettipolitiikkansa aineksina, sellaisina kuin ne ilmenevät heidän propagandajulkaisuissaan. Millaisena liikkeen kellokkaat näkevät itsensä? Millaisesta aikalaiskokemuksesta he ammentavat, millaisia arvoja ja tavoitteita propagoivat? Ja miten he asettuvat eurooppalaisen nationalismin pitemmälle janalle?¹

Onko pahuuden tutkija väistämättä paha?

1990-luvun lopulla tein gradua Helsinkiin vuonna 1863 valmistuneen Ritarihuoneen rakennusprosessista. Ensimmäisen tulkintakontekstin muodosti opinnoista tarttunut ajatusmalli, jossa paha aateli riisti rahvasta, kunnes modernit arvot omaksunut aateliton sivistyneistö oikeutetusti kukisti ahneen yläluokan. Henkioppaana harmaan sävyihin toimi turkulainen poikkeusaatelinen Nils Henrik Pinello (1802‒1879), jonka mielestä säädyn varat olisi kivilinnan rakentamisen sijaan pitänyt sijoittaa nuorten aatelismiesten ulkomaan opintomatkoihin, joiden avulla kohennettaisiin säädyn tiedollista tasoa. Mietteen kirjasi Ritarihuoneen rakentamista 1840-luvulla puuhanneen komitean sihteeri happamalla evästeellä ”enligt herr Pinellos tanke”, minkä jälkeen Pinello vetäytyi komitean jäsenyydestä.²

Sittemmin väittelin otsikolla Kuviteltu aatelismies: aateluus viholliskuvana ja itseymmärryksenä (SKS 2010). Tarkastelin väitöskirjassani 1800-luvun aatelia ja aateluusdiskursseja yhteiskunnallisen konfliktin näkökulmasta: yhtäältä itseään reflektoivana arkaaisena mutta modernisoituvana yläluokkana, toisaalta nousevien aatelittomien yhteiskuntaryhmien julkisuudessa hyödyntämänä hyvänä vihollisena. Muutoksen selittäjinä esittelin muun muassa autonomisen poliittisen kontekstin puitteissa toimeen pantuja hallinto- ja koulutusuudistuksia. Olennainen taustatekijä oli sanomalehdistön ja kaunokirjallisuuden mahdollistama yhteiskunnallinen debatti, jossa porvarilliset, suomenkieliset ja kouluttautuneet äänet voimistuivat. Uusien yhteiskunnallisten toimijaryhmien synnyttämä muutos johti ensi vaiheessa uuden ja vanhan eliitin konfliktiin, jota tuuletettiin sekä valtiopäivillä että mediassa. Erityisesti fiktiossa kopean, taantumuksellisen aatelisen ja rohkean, eteenpäin pyrkivän aatelittoman kohtaaminen toimi tehokkaana asennekasvatuksena. Vuosisadan lopulla vahvistuva kansallinen aatekehys ja keisarikunnan yhtenäistämisideologian paine ohjasivat säätyryhmiä yhdistämään voimansa.

Eräissä vuosituhannen vaihteen opiskelijabileissä kerroin innoissani, että olin käynyt Ritarihuoneen arkistossa lukemassa komiteapöytäkirjoja. Historioitsijakaverini kysyi, enkö kannata demokratiaa, kun tutkin aatelia. Hän muistutti, että ”ne sinun aatelisesi” eivät ole koskaan tehneet työtä, eivät edes laittaneet itse puita uuniin. Vikisin jotakin Arvid Järnefeltin maanviljelyshommista ja aatelisten ylioppilaiden opiskelija-asunnoista, joissa askareet hoidettiin itse – mutta heikoin tuloksin. Paria vuosikymmentä myöhemmin kontribuoin lukuisien tutkijoiden yhteistyönä ilmestyneeseen kokoomateokseen Aatelin historia Suomessa (Siltala 2020), jossa aatelista puhutaan edelleen varakkaana ja vallakkaana eliittinä, mutta kuitenkin kunnon ihmisinä.

2020-luvun taitteessa minut luokiteltiin kaksi kertaa ”persuksi” pelkän tutkimusaiheen perusteella. Erään konferenssin eräässä sessiossa puhujina olivat muun muassa perussuomalaisen puolueen historiaan perehtynyt nuori tukija ja täti-ikäinen tutkija eli minä aiheenani 2000-luvun anti-islamistinen ideologia ja sen siivittämä terrorismi. Puheenjohtaja totesi, että esityksemme oli hyvä pitää perätysten, koska ”te olette niitä sellaisia”. Toisen kerran minut haastoi edistykselliseksi identifioituva kollega akateemisessa illanvietossa. Keskustelu alkoi ravintolasalin yli huudetusta riehakkaasta ”Marrja, oletko sä perrsu” -repliikistä ja päättyi vasta, kun katsoin parhaaksi poistua. Jälkeenpäin kuulin yhteiseltä kollegalta, jolle baarikeskustelua oli referoitu, etten tulisi ”enää koskaan saamaan laitokselta mitään”, koska henkilö X oli niin tarkka ”tällaisten asioiden” suhteen. Uhkaus osoittautui perusteettomaksi, mutta sen aiheuttama ulossulkemisen pelko ei helposti hellitä.

Viimeisin, erityisesti hukkaan menneen työmäärän kannalta ikävä väärien aiheiden tutkimiseen liittyvä episodi koskee journaaliin X teemanumeroon pyydetyn artikkelini vaiheita 2020-luvun taitteessa. Artikkelissani analysoin anti-islamistisia lone wolf -terroristeja Anders Behring Breivikiä ja Brenton Tarrantia ja laajemmin eurooppalaista identitaariliikettä. Lähes vuoden kestäneen työstöprosessin jälkeen identitaarien konservatiivisia yhteiskunnallisia ihanteita ja niiden tueksi rakennettua historiakuvaa käsittelevä teksti oli teemanumeron toimittajan mielestä valmis journaalin refereille, joilta kuitenkin tuli täystyrmäys. Yhden mielestä teksti oli ollut julkaisukelvoton, toisen mukaan tarvittiin niin suuria korjauksia, ettei muokkaaminen maksanut vaivaa.

”Miksi tutkit pahoja asioita?”

Onko ihmisessä jokin perustavanlaatuinen vika, jos hän haluaa tehdä neutraalisti selkoa moraalisesti tuomittavien toimijoiden tekojen syistä? Analysoin yhteiskunnallisesti motivoituvaa väkivaltaa suunnittelevia, propagoivia ja/tai toimeen panneita yksilöitä ja ryhmiä selvittääkseni, mistä aineksista kyseiset aatesisällöt muodostuvat, ketkä niihin tarttuvat ja miksi, ja miten niiden piirissä hahmotetaan maailmaa. Samalla joudun miettimään, olenko sittenkin herkkäuskoinen apologeetta. Voiko tekstini tulkita piilotetuksi myötäilyksi? Samaan aikaan ne onnekkaat, jotka vallitsevassa moraalisuhdanteessa profiloituvat oikein ajatteleviksi hyvän puolustajiksi, saavat itseään reflektoimatta ja juuri kenenkään arvostelematta olla rinta kaarella.

Viime vuosina olen tullut perehtyneeksi myös kansallissosialistisen Saksan historiaan. Kollegan kanssa opetimme monta vuotta rinnakkain totalitarismia, stalinismia ja natsismia. Nyttemmin kurssi on kasvanut kahdeksi eri luentosarjaksi. Natsi-Saksa-sarjan tämän syksyn viimeisellä luennolla esittelin jälleen hajamietteitä pahojen aiheiden tutkimisesta. Yhtenä lähtökohtana oli, kuinkas muutenkaan, että pahoja tekoja tekevätkin ovat ihmisiä. Heitä voi siten ihmisinä ymmärtää ja tekoja selittää, mikä ei tarkoita heidän politiikkansa ja tekojensa hyväksymistä.

Ymmärtämisen taisin määritellä lähtökohdaksi, jossa huomioidaan myös pahan tekijöiden näkökulma. Mihin koettuun epäkohtaan tai vääryyteen ihmisiä summittaisesti erilleen arvottava, sortava, väkivaltainen, tuhoava ideologia X oli/on reaktio? Ketkä sitä kannattivat ja miksi? Mitä koettuja ongelmia sen valtaan pääsy heidän mielestään ratkaisisi tai olisi ratkaissut? Onko olemassa suhteellistavia tekijöitä, kuten muiden ryhmien tai tahojen samantyyppistä, rankaisematta jäänyttä toimintaa toisissa ajallis-paikallisissa konteksteissa? Missä oloissa olisin – olisinko? – itse voinut pitää tuollaisia perusteluja oikeutettuina, ja jos, niin mistä syistä?

Tässä kohdassa yksi opiskelijoista kysyi minulta, miksi tutkin pahoja aiheita. Vastaus muotoutui hetkessä, mutta perustuu vanhaan havaintoon: koska äitini pienestä pitäen kertoi minulle, että olen PAHA. Toki olinkin. Poljin jalkaa, huusin, heittelin leluja ja sanoin ei, kunnes äiti käänsi päänsä pois ja ilmoitti ajattelevansa ”mukavia asioita”. Isompana erimielisyys poliittisista tai kulttuurisista arvokysymyksistä kvalifioi pahuudeksi, samoin äidin määräämistä harrastuksista (baletti ja pianonsoitto) luopuminen. Pahuudesta tuli ihmisen, minun, mahdollinen ominaisuus, relevantti ja pohdittava myös omassa itsessä.

En siten usko olevani pelkästään hyvä ihminen. Jos uskoisin, voisin vain tuomita pahat, ja sillä siisti. Mutta koska olen pahuuden tuttava, minun pitää katsoa sitä silmiin ja analysoida rauhallisesti. Kohtuullisempi moraalinen kannanotto syntyy arvottamalla tehtyjä tai aiottuja tekoja, ei ideologiaa X kannattavan ihmisen tai ryhmän metafyysistä olemusta. Mikään ei muuta sitä moraalista tosiasiaa, että viattomien ihmisten tappaminen pelkän aatteen tähden on aina väärin.

Identitaarit ja yksinäiset sudet uusvanhaa eurooppalaisuutta uneksimassa

Alla tarkastelen lyhyessä muodossa joitakin hylätyn artikkelini sisältöjä, jotka kuvaavat uusnationalistisen liikkeen 2010-luvulle sijoittuvaa ”romanttista” vaihetta.³ Sen puitteissa motivoiduttiin uskonnollisista ja isänmaallisista tunteista, arvostettiin kotiseutua ja perinteistä heteroseksuaalista aviosuhdetta, vastustettiin maahanmuuttoa ja etsittiin historiasta kohottavia esimerkkejä voitetuista taisteluista islamilaisia maahantunkeutujia vastaan. Esittelen rinnakkain liikkeen edustajien esittämää aikalaiskritiikkiä ja niitä perinteisiä ihanteita, joihin liikkeen piirissä halutaan palata.

Kuten nationalismeissa aiemminkin, väkivaltainen ja sentimentaalinen juonne esiintyvät uuseurooppalaisessa identiteettipoliittisessa ajattelussa rinnakkain. Perusviesti on kaikilla sama. Negatiivisesti määriteltynä liike on uusoikeistolainen ja antiliberaali, vastustaa ateismia, monikulttuurisuusideologiaa ja islamilaista maahanmuuttoa, paheksuu naisemansipaatiota, homoseksuaalisuutta ja sukupuolten moninaisuutta. Feministien aikaansaannoksena pidetyn laajan sosiaaliturvan katsotaan heikentäneen ydinperheen asemaa ja kristinuskon arvojen hylkäämisen johtavan maallistumiseen samaan aikaan, kun ei-eurooppalaiseksi koettu islam maahanmuuton myötä vahvistuu. Positiivisessa katsannossa kyse on kristillisiä arvoja kunnioittavasta, usein uuskatolisesta ajattelusta, jossa vaalitaan kansallisia ja alueellisia kulttuurisia traditioita, kotiseutua, omavaraisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Yksityiselämässä edistetään perinteisiä perhearvoja, heteronormatiivisuutta ja sukupuolten ”luonnollista” työnjakoa.⁴

Eurooppalaista elämänmuotoa ja arvoja väitetysti suojelevassa toiminnassa on eroteltavissa kolme aspektia: terroristiset joukkomurhat, aktivistinen suora toiminta ja propagandan avulla vaikuttaminen. Tavalla tai toisella kaikki variantit hakevat innoitusta menneisyydestä tähdätessään itse määrittelemäänsä parempaan tulevaisuuteen. Keskeiset toimijatyypit olivat itsensä herättäjäksi ja pelastajaksi asemoiva, yksin toimiva terroristi, joka ennen tekoaan julkaisi netissä manifestin selvittääkseen taustojaan ja motiivejaan, ja samanhenkisten kanssa yhteistyössä toimiva kellokas, joka kuitenkin pyrki vaikuttamaan ensisijaisesti kansalaisyhteiskunnan sallimin keinoin, vaikkapa julkaisemalla debattitekstejä liikkeen tuolloisen hovikustantajan, vuonna 2009 perustetun Arktoksen pamflettivihoissa. Ranskalainen Génération Identitaire -ryhmä puolestaan haki näkyvyyttä julkaisujen ohella myös poliittisen aktivismin keinoin ‒ 2020-luvun taitteesta lähtien Arktos siirtyi julkaisemaan vähemmän romanttista aineistoa.⁵ Uuden ”militantin” vaiheen nimikevalikoiman tunnetuin kirjoittaja on Alexander Dugin, jota innostaa Putinin Venäjän sotavaltion olemus.⁶

Terroristit Breivik ja Tarrant

Yksilöpsykologian piiriin kuuluvaa kuumaa aggressiota on todennäköisesti myös kollektiivien nimissä tehdyiksi ylevöitettyjen joukkomurhien taustalla. Yhteiskunnallisesti motivoituneessa väkivallassa kiinnostavampaa on kuitenkin kirkasotsainen, viileä poliittinen viha – rationalisoitu kokemus yhteisöä kohdanneesta vääryydestä, jonka korjaamisella aktivisti legitimoi toimintaansa, olipa se propagandan levittämistä tai joukkomurhaan valmistautumista. Tekemällä suurta pahaa joka tapauksessa haetaan ”suurempaa hyvää” omaksi koetulle ryhmälle. Terrorismin taustalla on myös poikkeusyksilöksi itsensä tunnistaneen/olettavan omaa egoa pönkittävä pimeä messianismi: unelma sankaruudesta ja uhrautumisesta yhteiseksi hyväksi postuumin kunnian toivossa. Kammottavan toiminnan vaikutin voi siten olla kieroutuneen romanttinen.

Terroristien ajatusmaailman keskiössä oli vuosisatainen etnis-kulttuuris-uskonnollinen kamppailu: eurooppalaisen kulttuuripiirin ”voittaminen” jälleen kerran takaisin torjumalla muslimien ”invaasio”. Suhde naiseus- ja perheideologiaan oli lopulta paljon romanttisempi kuin ”siviilipuolella”. Breivik uneksi madonnamaisesta mutta seksikkäästä vaimosta, halveksi seksuaalisesti vapaamielisiä naisia ”huorina” ja inhosi monikulttuurisuutta kannattavia, miehet yhteiskunnan marginaaliin sysänneitä feministejä. Ihanteellisin naiseuden olennoituma olivat asetta kantavat valkyriat (termi minun), joista pääosa tosin toimi ”systeemin suojelijoina” eli poliiseina ja sotilaina. Viimemainittuun ryhmään mahtui kuitenkin myös kutkuttava vaikkakin teoreettinen alajaos – naispuoliset aatteen ritarit, jotka taistelivat islamisteja ja heidän myötäjuoksijoitaan vastaan kuviteltujen uusien temppeliherrojen rinnalla.⁷

Vastaavaa eetosta löytyy myös vanhemmista, koettua kansallista tai yhteiskunnallista sortoa vastaan nousseista ryhmittymistä ja yksilöistä, esimerkkeinä vaikkapa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Euroopan hallitsijamurhat tai sortovallan ikoniksi muotoutuneen kenraalikuvernöörin ampuminen. Pyhäinhäväistystä tai ei, Eugen Schauman ja A. B. Breivik ovat saman hengen lapsia – huolimatta siitä, että ensin mainitun ainoa kohdehenkilö oli osittain vastuussa ilmiöistä, joita ampuja vastusti, kun taas jälkimmäisen kymmenet nuoret uhrit korkeintaan symboloivat vastustettavaa asiaa.

Oslon hallintokortteleihin ja Utøyan saarella pidetylle sosiaalidemokraattisten nuorten kesäleirille 22.7.2021 iskenyt joukkomurhaaja esitteli ennen tekoa julkaistussa lähes 1500-sivuisessa manifestissaan 2083 – A European Declaration of Independence paitsi iskuun varustautumisen vaiheita, tavoitteita, ideologisia perusteluja ja mahdollisia jatkosuunnitelmia, myös väitetysti uudelleen perustettua Temppeliherrojen (1100‒1300-luvut) sääntökuntaa, jonka initiaatioseremoniaan hän väitti osallistuneensa Lontoossa huhtikuussa 2002. Kuviteltu jäsenyys Pyhän maan vapauttajina tunnettujen uskonsoturien uudistetussa veljeskunnassa täytti monitahoisen unelman luotettavasta samanmielisten kollektiivista, miehisestä toveruudesta ja omaa yksilökohtaloa suuremmasta merkityksestä osana kristinuskon puolustajien pitkää jatkumoa. Kuten identitaareja myöhemmin,⁸ myös Breivikiä innoitti Kaarle Martel – jalkamiehiä komentanut Poitiers’n taistelun voittaja, jolle taistelutaito ja kokemus, maaston tuntemus ja säänmukainen miehistön varustelu antoivat etulyöntiaseman islamilaista ratsuväkeä vastaan.⁹

Muinainen soturijärjestö sopi esikuvaksi toisellekin omatekoiselle soturille, joka vastusti edistyksellisen maahanmuuttopolitiikan seurauksia. Australialainen Tarrant kopioi sekä Breivikin idean että sen mystisen kehystyksen. Lyhyessä, invaasioteorian mukaan nimetyssä manifestissaan The Great Replacement hän kertoi saaneensa sekä uusilta Temppeliherroilta että välikäden kautta myös Knight Justiciar Breivikiltä siunauksen iskulleen, jonka kohteeksi joutuivat 15.3.2019 Christchurchissa Uudessa-Seelannissa perjantairukoukseen kokoontuneet muslimit.¹⁰

Identitaarit: aktivismia, historiaa, kristinuskoa, perhearvoja ja sosiaalipolitiikan kritiikkiä

Kaarle Martel on tarjonnut henkistä taustatukea myös saksalais-itävaltalaiselle Indentitäre Bewegungille ja ranskalaiselle Generation Identitaire -sukupolviliikkeelle.¹¹ Jälkimmäisen piirissä viriteltiin takavuosina suoraa toimintaa. Symbolisesti merkittävin kohde oli Poitiersin kaupunkiin rakenteilla ollut, paikalla Martelin joukkoja vastaan käydyssä taistelussa kaatuneiden muslimimarttyyrien kunniaksi nimetty moskeija, jonka työmaalle noin sadan identitaarin joukko tunkeutui 20. lokakuuta 2012. Rakennuksen julkisivulle kiinnitetyssä banderollissa ryhmä vaati kansanäänestystä moskeijahankkeen tulevaisuudesta.¹² Toinen tunnettu tempaus oli väitetysti muslimien laittoman maahanmuuton reittinä käytetyn alppisolan tukkiminen syksyllä 2018, josta ryhmä uutisoi muun muassa promootiolehtisellä.¹³

Myös ranskalaisen Julian Langellan tuoreehko Catholic & Identitarian: From Protest to Reconquest viittaa vastarinnan mahdollisuuteen, jos oma elämänmuoto näyttää joutuvan uhatuksi. Hän huomauttaa, että Ranskan maaseudulla on paljon metsästäjiä, ja siksi myös paljon aseita, joita voidaan tarvittaessa käyttää itsepuolustukseen. Kotiseudun rauhan ja kodin kiinteän ja irtaimen omaisuuden ohella turvattavana on katolisia arvoja noudattava idyllinen perhe-elämä, jossa kotiäiti tekee taloustyöt, luo kodin hengen ja hoivaa lapsia. Mies puolestaan turvaa elannon, huolehtii lasten hengellisestä ja poliittisesta kasvatuksesta, pitää kuria ja tarvittaessa puolustaa.¹⁴

Siinä missä Langella edustaa aikuisen miehen ja perheenisän melko patriarkaalista näkemystä, itävaltalaisen Markus Willingerin kirjojen näkökulma on juuri koulunsa päättäneen nuoren, jolle lapsuuden perhe ja koulumaailma ovat edelleen relevantteja konteksteja. Hänen takavuosien lippulaivatekstinsä Europa Der Vaterländer/A Europe of Nations käännettiin tuoreeltaan lukuisille kielille,¹⁵ joten sen voi katsoa edustavan liikkeen ideologista valtavirtaa. Samoin kuin feminismin ja tuloeroja tasoittavan sosiaalipolitiikan voi tulkita syntyneen reaktiona miesten todelliselle ja koetulle ylivallalle, Willinger toteaa identitaariliikkeen syntyneen vastavoimaksi vuoden ’68 sukupolven luomalle, väitetysti ylihoivaavalle sosiaalivaltiolle. Hänen mukaansa aviottomien äitien ja siten ”isättömien” lasten määrä kasvaa, kun sosiaaliturvajärjestelmä huolehtii perheistä. Poikien tarvitsevuutta ei tunnisteta, ja isähahmoina vierailevat äidin vaihtuvat rakastajat. Lasten yksinäisyys ja juurettomuus lisääntyvät myös perhesuunnittelun – ehkäisyn ja abortin – aiheuttaman sisaruksettomuuden myötä. Nuorten maailmassa maahanmuuton varjopuolia on jengiytymiseen liittyvän katuväkivallan ohella myös koulukiusaaminen – jota kirjoittajan mukaan ilmenee myös ”väärin päin”, kun oletetusti sorretut musliminuoret kiusaavat ja pahoinpitelevät kantaeurooppalaisia oppilaita. Willingerin maahanmuuttoa arvosteleva teksti on monin paikoin korostetun rasistista.¹⁶

Kaikkia yllä siteerattuja kirjoittajia yhdistävät omaan kuviteltuun yhteisöön¹⁷ kohdistuvan uhan kokeminen, ja siihen reagoiminen – joko ideologisen puheen tasolla, aktivismin keinoin tai suorastaan asein. Kulttuurisessa mielessä kyse on aiemmin pysyväksi oletetun olosuhteen nopeasta muutoksesta ja sitä ylläpitäneen sisäryhmän väitetystä/koetusta eksistentiaalisesta hätätilasta. Identitaarien kokemuksen voisi kiteyttää vaikkapa näin: ”Kotiseutumme ja elämänmuotomme ovat meistä riippumattomista syistä nopeasti ja peruuttamattomasti muuttumassa suuntaan, joka on meille vieras ja jättää meille vähemmän tilaa ja sananvaltaa kuin aiemmin.”

Edistykselliset vastaan identitaarit – viholliset ja konfliktikumppanit

Vuoden 2023 lopulla maahanmuuton ja radikaalin islamismin kielteisiä vaikutuksia käsitellään poliittisessa yleisjulkisuudessa avoimemmin kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten. Vastaavasti identitaarien julkinen uho on laantunut, tai ainakin siirtynyt nettiin,¹⁸ eikä uusia copycat-massamurhaajia ole ilmaantunut.

Yliopistomaailmassa on kokemukseni mukaan edelleen laajasti hyväksyttyä (ellei suorastaan pakollista) korostaa edistykselliseen palettiin kuuluvan sosiaaliturvan, tasa-arvon, sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuuden ja kulttuurisen suvaitsevaisuuden positiivisia vaikutuksia – ja hyvä niin. Pahimmillaan se kuitenkin merkitsee, että ”ei-edistykselliset” ilmiöt tuomitaan rutiininomaisesti niin täysin, että niistä ei haluta edes tietää mitään. Uusnationalistien ja identitaarien uskonnollis-kansalliseen, omavaraisuutta, perhekeskeisyyttä ja sukupuoliroolien eriytymistä korostavaan ajatteluun nämä modernin edistyksen kulmakivet eivät kuitenkaan sovi. Itse asiassa ajattelutavat ovat niin täysin toistensa vastakohdat, että se on suorastaan huvittavaa, vaikka konflikti sinänsä ei hauska olekaan. Mutta niinpä ne ovatkin syntyneet ja vahvistuneet toisiaan kirittäen.

Identitaarien näkemys hyvästä elämästä poikkeaa edistyksellisestä mallista niin täysin, että sitä voi hyvin kutsua taantumukselliseksi, toisin sanoin reaktionääriseksi, jollaisena sen voi myös tutkimatta tuomita. Nykykielessä ”reaktio” ei kuitenkaan ensi sijassa tarkoita ’taantumista’ vanhempaan versioon vaan reagoimista – vasteen antamista ärsykkeeseen, vaikkapa suhtautumista johonkin poliittiseen ilmiöön. Toisin sanoen: identitaarit ovat reaktio valtavirtaistuneeseen edistyksellisyyteen. Ilman toista ei olisi toistakaan.

Ideologisissa vuoksen ja luoteen ilmiöissä voi siis olla kysymys niinkin perustavanlaatuisesta prosessista kuin siitä, että voima aina synnyttää vastavoiman. Ei mitään uutta auringon alla, hedelmistään puut tunnetaan? Jos ja kun sisällöiltään päinvastaiset aatteet aina vuorotellen seuraavat toisiaan, ideologisia paradigmanvaihdoksia on aina odotettavissa, ja niistä pitäisi selviytyä ilman sekä vertauskuvallista että varsinkin konkreettista verenvuodatusta. Identitaarien ajattelukin voi ehkä rauhoittua harmittomaksi retroksi – kunhan vain syrjivät asenteet ja kaikenlainen ylenkatse ja väkivalta siivotaan pois, puolin ja toisin. Toistaiseksi identitaarien vaatimuslista ei kovin paljon neuvottele, päinvastoin. Viesti on: perinteiset sukupuoliroolit, omalla työllä toimeen tukeminen, avioliitto, perhekeskeisyys, Eurooppa eurooppalaisille, perinteet, koti, uskonto, isänmaa.

Omastani ja luullakseni monien muidenkin puolesta toivon, että asiat edelleen voisivat riidellä, mutta ihmiset myös keskustella, ja ennen kaikkea pysyä sovussa keskenään.