Miehen ääni on kertonut meille kaiken, mitä tiedämme sodasta. Me kaikki olemme miehisten käsitysten ja miehisten tunteiden vankeja […] Naisten sodalla on oma värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja […] Millaista on olla yksin ajatuksen kanssa, että juuri minä voin tappaa toisen ihmisen? […] Osoitteet olivat minulle ketjuja – yksi soitti seuraavalle […] Aloin saada kirjeitä joka puolelta maata, sillä osoitteeni oli levinnyt ”rintamapostissa”. Minulle kirjoitettiin:” Olet jo yksi meistä. Sinäkin olet nyt sotilastyttö.”¹

Tässä artikkelissa lähestyn toisen maailmansodan sotilasnaisten narratiivisen sukupuoli-identiteetin rakentumista heidän kertomustensa kautta. Aineistonani on Svetlana Aleksijevitšin yhteisöromaani Sodalla ei ole naisen kasvoja (У войны не женское лицо/ U voiny - ne ženskoje litso, 1985/2013; suom. Pauli Tapio, 2017), johon Aleksijevitš on haastatellut toisessa maailmansodassa taistelleita neuvostoliittolaisia sotilasnaisia ja sotilastyttöjä. Tarkastelen muistamisen ulottuvuuksia analysoimalla naisten muistoista rakentuvaa sukupuoli-identiteettiä maskuliiniseksi määritellyssä rintamasodan kontekstissa. Analysoimassani painoksessa on mukana myös aiemmista painoksista Aleksijevitšin itsensä pois jättämiä kohtia sekä vuoden 1985 julkaisusta Neuvostoliiton sensuurin poistamia otteita. Analyysin tuloksena teen tulkintoja teoksen moniäänisestä muistelumosaiikista koostamastani tyyppikertomuksesta, josta dialogisen tematisoinnin keinoin olen nostanut esiin sukupuoli-identiteetin kerrostumia. Pyrin etsimään vastausta kysymykseen, millaiseksi sotilasnaisten narratiivinen sukupuoli-identiteetti rakentuu Aleksijevitšin teoksessa.

Paul Ricoeurin narratiivisen identiteetin käsite, Susan Sniader Lanserin feministinen narratologia ja fenomenologinen vire saavat keskeisen roolin artikkelissani. Lähden liikkeelle siitä, että identiteetin narratiivisen hahmottamisen keinoin voidaan kurottaa jälkistrukturalistisen, fragmentoituneen identiteettikäsityksen, kuin modernin ”yhtenäisen subjektin” yli. Analyysiini etenemistä jäsentävät tyyppikertomuksen osaset. Olen muodostanut tyyppikertomuksen yhdistelemällä temaattisesti olennaisia ja toistuvia piirteitä teoksen kerronnasta. Tyyppikertomus onkin muistelupätkien mosaiikki ja se piirtää kerronnallisen sukupuolen ääriviivoja havainnollistaen sitä, miten erilaiset kertojien äänet tulevat kietoutuneeksi toisiinsa sekä muodostaneeksi yhteisön sukupuoli-identiteettiä. Näin syntyy kollektiivisen sukupuoli-identiteetin poliittinen ja narratiivinen merkitys, jota korostan yhtenäistämällä äänten rajat kertomusmaiseksi kuvaukseksi.

Sodalla ei ole naisen kasvoja -teos rakentaa kerronnallaan sellaisia sukupuoli-identiteetin kuvia, jotka rikkovat länsimaisen kirjallisuuden maskuliinista perinnettä. Feministisen narratologian uranuurtaja Lanser kirjoittaa kerronnan äänen (voice) lähestyvän narratologian lisäksi kerronnan feminististä, sosiologista ja poliittista luonnetta. Mihail Bahtinia (1895–1975) mukaillen Lanser muotoilee narratiiviset ja kerronnalliset äänet ideologisiksi. Ne ilmentävät väistämättä erilaisia sosiaalisia ja taloudellisia mekanismeja. Lanserin mukaan minäkertojan henkilökohtainen ääni voi rakentaa yhteisöllistä ja henkilökohtaista samanaikaisesti.² Minä-äänen ja me-äänen yhdistyminen kiinnittyy tässä analyysissa erityisesti marginaalisen ryhmän aseman kuvaukseen. Aleksijevitšin teoksessa esiintyvä yhteisöllisen äänen muoto syntyy peräkkäisen kerronnan kautta. Jokainen yksittäinen ”minä” ketjuutuu osaksi me-kerrontaa. Romaanissa sotilasnaiset puhuvat yksilöinä osana romaanin ideaa kokoavana yhteisöä. Tällöin minäkertoja myös paikoin esittää yhteisöään kerronnan lävitse.

Aleksijevitšin teoksessa sensorin kommentit ilmentävät Neuvostoliiton kulttuurista ja sosiaalista tarinaa, jossa sodan inhorealistisen todellisuuden kuvaus ja minäkertojien kollektiivinen ääni ovat uhka kulttuuriselle kertomukselle neuvostoliittolaisesta sankaruudesta: Kommunistista puoluetta ei ole esitetty johtavassa ja suuntaa näyttävässä roolissa. Se on sanalla sanoen väärä sota […] Teidän primitiivinen naturalisiminne halventaa naisia. Sankarinaisia. Lokaatte heidät. Teette heistä tavallisia, naaraita […] Neuvostonainen ei ole eläin…³ Kansallisten kulttuurien voidaankin nähdä heijastelevan normatiivisen sukupuoli-identiteetin pintoja. Lainaus voidaan tulkita myös toiveeksi Neuvostoliiton propagandistiseen kertomukseen nojaavasta aivan toisenlaisesta, neuvostoidentiteetin muovaamasta autoriaalisesta ”äänestä.”⁴

1980-luvulla tapahtuneen kerronnallinen käänne on nojautunut muun muassa Paul Ricoeurin (1913–2005) filosofiaan. Narratiivinen identiteetti tarjoaa pinnan lähestyä yhteisöllisen kerronnan haasteita subjektin ainutlaatuisuuden ja yhteisön yleisen ristiriidasta käsin, sillä narratiivinen identiteetti liittyy siihen, miten yksilöllisen ja kollektiivisen risteyskohdassa voidaan luoda ja ylläpitää käsitystä itsestä. Narratiivisuus, kertomus yleensä on Ricoeurin filosofiassa olennaisin tapa itsen ja yhteisön tulkinnassa, vaikka kokemus paikantuukin subjektiin. En tässä tekstissä paneudu Ricoeurin käsityksiin kielestä vaan hänen ajatuksiinsa inhimillisestä toiminnasta. Hänen kertomusteoreettisissa jäsennyksissänsä on kyse ajallisuudesta, juonellisuudesta sekä ihmiskokemuksesta. Ihminen pyrkiikin lähestymään ristiriitaisuuksiaan kertomuksien lävitse, ja kertomuksissa muodostuu monenlaisia kulttuurisia sekä kokemusmaailmallisia merkityksiä. Ihmisen kertomusta identiteetistään ei voida pitää toisinnuksena eletystä elämästä. Ricoeurin identiteettikäsitys liittyy myös idem ja ipse -käsitteisiin. Edellinen kuvaa samana pysymistä ajassa sekä sitä, millaisia olemme ja jälkimmäinen taas itsen ymmärtämistä. Ymmärrys ja kokemus limittyvät Ricoeurin mukaan koettuun fenomenologiseen aikaan.⁵

Hyödynnän punaisena lankana feministisesti sävyttynyttä fenomenologiaa kokemuksen luonteesta. Fenomenologian ja feministisen ajattelun leikkauspisteeseen sijoittuvat eletyn kehollisuuden merkitykset ja kehon kokemukset. Sukupuoli-identiteettiä ei tällöin ymmärretä yksin biologisena (sex) tai kulttuurisena/sosiaalisena (gender).⁶ Fenomenologinen vire tarjoaa tavan tarkastella sitä, missä yksilön ja yhteisön kokemus sukupuolesta sijaitsee maailmassa erilaisten toiminnallisten vivahteiden keskellä. Fenomenologisen feminismin pioneeri Simone de Beauvoir (1908–1986) kirjoitti, että sukupuoli rakentaa ihmisenä olemisen tapaa. Naiseksi tullaan erilaisten kulttuuristen ja yhteiskunnallisten roolien sekä prosessien omaksumisen kautta. Sukupuolen muotoutuminen ei siis ole biologisesti determististä, vaan kyse on moninaisemmasta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta muodostelmasta.⁷ Beauvoirin Toisessa sukupuolessa mies määrittyy yleiseksi ja nainen toiseksi, jolla on mahdollista saada vapautensa ainoastaan hyväksymällä miehen ”ideaalimaailmat”.⁸ Toisaalta Beauvoir ei hyväksy kokemusmaailmojen yleistettävyyttä, vaan kuvailee sukupuolilla olevan erilaiset kokemukset ja mahdollisuudet suhteessa maailmaan.

Marginaaliin työnnetty sotilasnainen

Neuvostoliiton riveissä taistelleet sotilasnaiset ja -tytöt olivat enimmäkseen vapaaehtoisia. He olivat kasvaneet bolsevikkien vallankumouksen jälkeisinä vuosina ja edustivat ensimmäisiä stalinistisen koulujärjestelmän läpi käyneitä sukupolvia, jossa myös naisten asemaa pyrittiin muotoilemaan uudelleen. Ensimmäiset vapaaehtoiset naiset ilmoittautuivat taistelemaan vuonna 1941 natsi-Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Vuosien 1942–1943 tappioiden jälkeen neuvostohallitus ryhtyi rekrytoimaan erityisesti 19–25-vuotiaita naisia asepalvelukseen. Monet vapaaehtoisista naisista olivat saaneet sotaa edeltävän koulutuksen ja useat täydennyskoulutettiin Komsomolissa sotatoimiin.⁹ Naisten kokemuksissa konstruoituu jatkuvan metamorfoosin vaatimus. Naisista tulikin kulttuurisesti toisen maailmansodan näkymättömiä taistelijoita,¹⁰ vaikka yksin neuvostoarmeijassa sotilasnaisia olikin noin 520,000.¹¹

Beauvoir aikalaisena kuvasi, neuvostopropagandan aineiston näkökulmasta hyvin näennäistä, diskurssia työn – eli julkisen elämän – limittymisenä naisen henkilökohtaisten mahdollisuuksien valikkoon: ”Vanhan kapitalistisen paternalismin vastustus estää useimmissa maissa tätä tasa-arvoa toteutumasta käytännössä. Mutta se toteutuu, kun vastarinta on murrettu. Se on jo toteutunut Neuvostoliitossa, vakuuttaa neuvostoliittolainen propaganda. Neuvostoliitossa vaikuttaa neuvostoliittolainen propaganda. Ja sitten kun sosialistinen yhteiskunta on todellisuutta koko maailmassa, ei ole enää miehiä ja naisia, vaan keskenään tasa-arvoisia työläisiä.”¹² Neuvostoliitossa naisten järjestelmälähtöinen emansipaatio jatkui sodan jälkeen, mutta se kytkeytyi neuvostopropagandan mukaiseen työläisyyden eetoksen edistämiseen.¹³ Subjekteille on sosiologian rakennetta halkovilla tarinoilla pyritty muotoilemaan identiteettiin sovitettavia kulttuurisia kertomuksia. Naisten sota ei sulautunut suureen neuvostolaiseen propagandatarinaan tai formaaliseen maskuliiniseen sotatietoon, johon naisilla ei viime kädessä ollut miehiä vastaavaa koulutusta.

Neuvostoliittolaiset naiset haluttiin sodassa ja sen jälkeen liittää Beauvoirin kuvaamaan miesten luomaan ”ideamaailmaan”, se sijoitti naisen enemmin siviili- ja perhe-elämän merkityksiin kuin rintamalle. Vaikka sotilasnaiset satunnaisesti kuvailtiin sotilastoveruuden kautta, heidän asemansa oli patriarkaalisesti värittynyt. Sodan jälkeen puolison rooliin samaistettiinkin nimenomaan sellaiset naiset, joihin ei liittynyt sodan psykologista painoa tai haavoittuneita ja vammautuneita naiseksi merkittyjä kehoja:

Emme muistaneet, että yksi on luutnantti ja toinen kapteeni. Muistimme aivan toisia asioita. Muistimme, että yksi on komea tai ei ole komea. Punatukkainen tai pitkä […] Muistan, että meidät nähdessään komentaja, eversti Borodkin, suuttui: Piruako minulle tyttöjä sysättiin? Mikä naistenkerho tämä muka on? Balettijoukot! Täällä soditaan eikä vietetä tanssiaisia. […] Ja sitten me voitimme…Voitto! Meidän voittomme […] Meitä alettiin juhlia vasta myöhemmin, kolmenkymmenen vuoden kuluttua […] He keskustelivat mieheni kanssa, muistelivat menneitä… Alkoivat puhua tytöistämme… Silloin minä melkein huusin: ”Te puhutte kunnioituksesta ja arvostuksesta. Mutta melkein kaikki tytöt jäivät yksin. Eivät päässeet naimisiin. Asuvat kommunaaliasunnoissa” […] Kenelle saatoin kertoa, että olin haavoittunut räjähdyksessä? Jos sellaista puhui, niin kuka silloin ottaisi töihin tai vaimoksi? Vaikenimme kuin kalat … Oli opeteltava olemaan heikko ja herkkä, vaikka jalat olivat tottuneet miesten saappaisiin […] Saksalaiset eivät ottaneet naissotilaita vangeiksi… Heidät ammuttiin heti. Tai marssitettiin sotilasrivistön eteen ja näytettiin, että eivät nämä naisia ole vaan epäsikiöitä. Me säästimme aina kahta luotia itseämme varten. Kahta siltä varalta, jos toinen luoti ei räjähdä.¹⁴

Oman minuuden ja itsen koherenssi on sukupuoli-identiteetin näkökulmasta säilytettävissä vain erinäisiin rooleihin sopeutumalla. Sotilasnaiseudella oli vääjäämättä maskuliinisen varjoon sijoittuva paikka sotaa käyvässä ja sen jälkeisessä neuvostoyhteiskunnassa. Naisten kokemuksia ja sodan jälkeistä toiseuttamista voidaan tulkita Sara Heinämaan analyysia mukaillen: Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren (1905–1980) naissukupuoleen liittyvä tulkinta on yhteneväinen siltä osin, että molempien mielestä miehille on tyypillistä pyrkiä samaistumaan ”puhtaaseen henkeen”, siinä missä nainen kiedotaan vastenmielisyyteen. Naisen ”toiseus” kuvastaa siis tietynlaista sukupuolittunutta arvo- ja intressijärjestelmää. Toiseuteen työnnetty sotilasnainen määrittyy sodassa ja sen jälkeisessä rauhassa paikaksi, jonne saattoi työntää ne piirteet, joita miehet eivät omaan idealisaatioonsa suvaitse.¹⁵

Sotilasnainen kehollisuuden ja sotateollisuuden välissä

Sodassa syntyneitä sukupuolten välisiä valtasuhteita voi kuvailla Raewyn Connellin kehittämän hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen kautta. Hegemoninen maskuliinisuus on sukupuolittuneista käytänteistä konstruoitu maskuliinisuuden konfiguraatio. Sen keskiössä on hegemonisen aseman saavuttanut miehenä olemisen ideaali, jonka lävitse käytetään valtaa suhteessa muihin sukupuoliin ja miessukupuolen toteuttamisen muotoihin.¹⁶ Naiset kuvaavat paitsi hierarkkista järjestelmää, myös oman naiseutensa häivyttämistä, sukupuolella merkittyä häpeää sekä toisaalta halua toteuttaa omia käsityksiä sukupuolesta. Sukupuoli kuvastuukin kehollisen olemisen ehtona, josta käsin kukin subjekti jäsentää oman mielikuvansa maailmasta.¹⁷ Tämän kehollisen käsityksen sisällöllisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa sodan taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen valtajärjestelmä. Naiset joutuivat rintamalla häivyttämään sukupuoltaan, mikä paradoksaalisesti korosti heidän fysiologiaansa ja tarpeitaan. Erityisesti, kun tilalle puettiin sotateollisuuden tuottamat vaatekerrat ja omat toiminnot samaistettiin yleisemmin sotaan sekä sen esityksiin sopiviksi:

Jätämme hiekalle jälkeemme punaisia laikkuja… Punaisia jälkiä… Sitähän ne ovat… Meidän… Eihän niitä voi piilotellakaan. Sotilaat tulevat perässä ja ovat kuin eivät huomaisi mitään… Eivät katso jalkoihinsa… Housumme kuivettuivat ja kovettuivat, muuttuivat melkein lasisiksi. Ne hiersivät. Meillä oli siellä haavoja, ja koko ajan tuoksui veri. […] Hiukseni olivat ajellut, pukeuduin housuihin ja asetakkiin, käytöstapani olivat miehiset […] Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun halusin olla mies […] Minulle kaikkein pelottavinta sodassa oli, että täytyi pitää miesten kalsareita. Se vasta pelottavaa olikin…Jotenkin se ei…En nyt tiedä, miten sanoisin… No ensinnäkin ne näyttivät niin rumilta…Oltiin sodassa ja valmiita kuolemaan synnyinmaan puolesta, mutta meillä oli miesten kalsarit jalassa […] On olemassa pääluteita, vaateluteita ja alapääluteita…Minulla oli niitä kaikkia […] Elimme kuin myyrät […] Saimme jalkarätit ja teimme niistä alushousuja ja rintaliivejä…Kun komentaja sai kuulla tästä, hän haukkui meidät…¹⁸

Sotilaan mieheksi merkitystä kehosta tulee jo sotilaskoulutuksen aikana sodan rakenteen ja kontrollin kohde. Koko ihmisen keho, sen asennot ja käytös valjastetaan sota-aikana valtiolähtöisen väkivallan palvelukseen.¹⁹ Militarisoidun maskuliinisuuden käsitteellä on kuvattu väkivallan ja sodankäynnin sekä maskuliinisten piirteiden sulautumista yhteen. Sodassa militarisoidut käytänteet laajenevat, koskemaan sodan sukupuolisidonnaisia tarinoita, jotka tukevat miesten toimijuutta ja naisten passiivisempaa roolia.²⁰ Neuvostoliittolaisten sotilasnaisten oli häivytettävä fysiologiset ominaisuutensa ja samalla opittava niiden mekanismeista, jotta rintamalla oleminen onnistuisi. Sodan implikaatiot sukupuoleen liittyvät kehojen läpi käymään puutteeseen ja kurjistumiseen sekä kuoleman ja kivun kohtaamiseen. Rintamalla koettiin monenlaisia naiseudella leimattuun kehoon liittyviä ilmiöitä, kuten kuukautisten alkamisia ja loppumisia. Naisen kehoon liittyvä kieli jäsentyi naisen yleisemmän aseman mukaisesti tabuksi, ja kehon tarkkaa katsomista vältettiin. Seuraavassa tyyppikertomuksen katkelmassa käsitellään aineistossa ilmenevää kehollista naiseksi kasvamista ja toisaalta sitä, miten rintamalla naisena olemisen koetaan lakkaavan sotilaselämän vaateiden muovatessa kehoa:

Me marsimme, ja marsimme. Olimme kuin virta. […] Ja entäpä aseiden paino? Nekin olivat hyvin raskaita naiselle. Ensin meille annettiin itseämme pidemmät kiväärit. […] Minulla alkoi ensimmäistä kertaa elämässä ne… Meidän nämä… Naistenvaivat… Kun huomasin olevani veressä, aloin huutaa: ”Minuun osui”…Tiedustelujoukkueessamme oli mukana haavuri, jo elämää nähnyt mies. Hän sanoi minulle: ”Mihin osui?” ”En tiedä… Mutta verta tulee…” Hän selitti minulle kaiken niin kuin oma isä […] Kului puoli vuotta… Ja rasituksen vuoksi me lakkasimme olemasta naisia… Meiltä loppuivat… Biologinen sykli pysähtyi… Ymmärrätkö? Se oli kauheaa! Tuntui kauhealta ajatella, ettei minusta koskaan enää tulisi naista […] Olin sodassa kolmevuotta…En kolmeen vuoteen tuntenut itseäni naiseksi. Minulla ei ollut kuukautisia, eikä minkäänlaisia naisellisia ajatuksia […] Eivätkä kaikki voineet sodan jälkeen saada lapsia.²¹

Tunteet ja kokemukset sotilasnaisten muistelua jäsentämässä

Toisessa maailmansodassa sotineiden naisten äänten vaimentaminen konkretisoituu naisten tuottamien sodanajan muistojen valikoivassa sisällyttämisessä erilaisiin kollektiivisiin sotakertomuksiin. Naiset jättivät jälkeensä päiväkirjoja ja muita omaelämäkerrallisia kirjoituksia sodan kokemuksista, mutta heidän ääntään on lähes systemaattisesti häivytetty histografiasta. Jopa siviilien kokemusten rekonstruoinnissa miesten omaelämäkerrallisia kirjoituksia on pidetty merkittävimpinä sota-ajan kuvauksina.²² Naisten tieto sodasta perustuu aineistossa korostuneesti juuri kokemuksellisuuteen, tunteisiin ja muistoihin. Frigga Haugg on yhteisömuistelutyön metodia kehittäessään kirjoittanut muiston merkityksestä inhimillisessä toiminnassa. Muiston ja muistelun rakenne tapahtuu hetkessä, mutta kyseessä on sosiaalinen taito, johon liittyvissä kulttuurisissa hierarkioissa aineistossa toistuvasti kuvautuva subjektiivinen kokemus miellettiin naisen tavoin marginaaliin.²³ Sukupuolen kokemuksellisuuden kuvauksen kautta tullaankin sivutuotteena kritisoineeksi sitä, millaisissa rakenteellisissa ja kulttuurisissa ehdoissa sotilasnaisen kokemukset muodostuivat. Seuraavassa tyyppikertomuksen otteessa kuvataan muistamisen merkitystä identiteetin kannalta. Formaalisen tiedon ja subjektiivisen kerronnan ristiriitaan niveltyy se, miten naisen sodan kokemukseen liitettyjen sukupuolierityisten piirteiden koetaan olevan pitkälti syy naisten hiljentämiseen:

Mieheni kanssa sinun pitäisi puhua, hän rakastaa muistelemista. Ja hän muistaakin aivan kaikkien joukko-osastojen nimet. Mutta minä en muista. Minä muistan vain sen, mitä minulle tapahtui […] Usein en edes kerro omasta sodastani (miehen) vaan hänen sodastaan. Olen huomannut, että se kiinnostaa heitä enemmän. Ja tunteet ovat aina kirkkaampia, ne ovat aina voimakkaampia kuin faktat […] Kun sitä katsoi meidän silmillämme. Näillä akkain silmillä… Se oli kauheaakin kauheampaa. Siksipä meiltä ei siitä kysytäkään…Muistaminen on näet kauheaa, mutta unohtaminen vielä kauheampaa…²⁴

Kerronnassa sukupuoli ja sotilaselämä sopeutuvat tunteiden sekä kokemuksellisuuden kautta toisiinsa. Ricoeurin mukaan ihmisenä olemisen eräs ominaispiirre on elämän juonellistaminen. Ihminen kietoutuu kertomisen kautta osaksi identiteettiään ja historiaansa.²⁵ Juuri Stalinin Neuvostoliitossa 1940-luvulla vainottu kirjallisuustieteilijä Bahtinin mukaan kieli syntyy puhujien välisessä dialektiikassa eikä näin ollen ole objektiivista. Naisten muistelun kieli rakentuu teoksessa kirjailijan ja kertojan välisessä puheessa, merkitys ei siis paikannu kenenkään puheeseen sinällään. Puhuja muotoilee sanat omakseen, mistä käsin toinen taas ottaa sanat vastaan dialektiikkaa jatkaen.²⁶ Tämä limittyy Ricoeurin kertomusteoreettiseen käsitykseen siitä, että ihminen ei kykene yksin muodostamaan käsitystä itsestään. Seuraavassa otteessa havainto ja siitä tuotettu muisto muodostuvat sotilaana olemisen intentioiden pohjaksi. Affektit ovat liittyneet menneisyydessä havaittuun, informoineet toimintaa ja sittemmin tulleet uudelleen järjestelyksi elämästä kertomisen läpi. Subjektiviteetti rakentuu sodanaikaisissa kokemisen ehdoissa, mutta myös naisten välisenä prosessina ajan lävitse. Siinä kertoja pyytää kuulijaa ymmärtämään itseään osana menneisyyden ja itsensä ymmärtämisen prosessia.²⁷

Pikkuhousut veressä…heitä oli raiskattu koko yö…Pataljoonamme komennettiin riviin […] Luuletteko, että anteeksiantaminen oli helppoa? Katsoa niitä ehjiä tiilikattoisia taloja…Halusin itsekin, että heitä satutetaan…Oli mahdotonta olla hyvä […] Kiipesin panssarivaunusta…Tuossa ruumiita, tuolla huudetaan: ”Pelastakaa, auttakaa”… Se oli niin kauheaa, etteivät sanat voi kuvailla tunteet, voivat […] Ymmärrätkö minua? Voiko tällaista enää nykyään ymmärtää? Haluan, että ymmärrät, miltä minusta tuntui silloin, ei voi ampua, jos ei tunne vihaa […] Minulla ei ollut ketään muuta kuin rakas isäni. Hän oli minulle kaikkein läheisin ihminen. Ainoani. Ryhdyin anomaan: ”Haluan kostaa. Haluan panna ne maksamaan isän kuolemasta.” Halusin tappaa… Halusin ampua…²⁸

Ote kuvailee naisten muuntautumiskykyä, sodassa syntyvien tunteiden, kuten vihan syvyyttä sekä perinteisen sodan sukupuolitetun narratiivin leimaaman naistoimijuuden purkamista. Vaikka viholliskuvat olivat yleisemminkin sotapropagandassa rakennettuja,²⁹ rintamasotaan sisältyy erilaisia sotatilanteisiin paikantuvia henkilökohtaisia merkityksiä, kuten muistoja rikotusta tai suojeltavasta kodista. Sodassa erilaiset tunteet tiivistyvät osaksi kokemuksellista totuusjärjestelmää, joihin myös omaan sukupuoleen liitetyt vihollisuhrit kerronnassa työnnetään. Tunteet esiintyvät kuitenkin kerronnassa myös ristiriitana, jossa kertoja tiedostaa, että tästä hetkestä voikin olla hankalaa tavoittaa, mitä tuolla tapahtui. Samalla tullaan vahvistaneeksi sodan sukupuolisidonnaista tarinaa siitä, että raiskaus määrittää voittajan symbolisesti maskuliiniksi ja voitetun feminiiniksi. Raiskausta onkin historiallisesti pidetty sukupuolitetun militaristisen järjestelmän metaforana. Tällöin voidaan puhua feminisoiduista viholliskuvista.³⁰ Toisen maailmansodan rintamalla yhtäältä naisviha ja toisaalta idealisoitu kotirintaman nainen nähdään maskuliinista positiota ja aggressiota konstruoivana voimana, mikä mukaili militarismin rakennetta laajemmin. Phillip Schulz on pyrkinyt purkamaan tällaisia sodan sukupuolittuneita narratiiveja. Hänen mukaansa sodan konteksti usein määrittelee miehet seksuaalirikosten tekijöiksi ja naiset seksuaalirikosten uhreiksi. Sukupuolittuneet sotanarratiivit ovat perinteisesti jättäneet huomiotta muiden sukupuolien haavoittuvuuden sotatilanteissa. Maskuliinisuuden kulttuuriset dekonstruktiot ovat hylänneet miesten kohtaaman seksuaaliväkivallan mahdollisuuden ja miesuhreista on sodassa vaiettu. Sotaan ja konflikteihin liittyvä seksuaaliväkivalta limittyy kuitenkin aina konfliktikohtaiseen paikallisiin sukupuolirakenteisiin, mikropolitiikkaan ja vallan dynamiikkaan.³¹

Sukupuoli-identiteetti moniäänisesti kerrottuna yhteisöllisenä identiteettinä

Fenomenologinen suhde feminismiin ja narratiivinen identiteetti ovat kurottaneet tämän artikkelin kontekstissa erilaisten kehojen sekä yksilön ja yhteisön välisen jännitteen yli Olen pyrkinyt tässä artikkelissa kuvaamaan, miten Aleksijevitšin teoksessa Ricoeurin kuvailema laadullinen samana pysyminen ja itsen käsittäminen³² limittyvät kertojien äänissä toisiinsa. Teosta varten haastatellut sotilasnaiset kokevat sukupuolen pysyvänä yhteisön ja kunkin subjektin itsensä ominaisuutena, mutta muisto ja sen ajallinen muutos paikantuu – tyyppitarinan kollektiivisesta muodosta huolimatta – aina anonyymiksi jäävään kertojaan itseensä. Mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus jäsentyvät sota-ajan läpi. Muisteluhetkestä käsin sodanaikaisen toiminnan tavoittamisen yritykset, oman sukupuolikokemuksen murroksen ja häivyttämisen muistelu tai sodan jälkeisen toiseuttamisen kokemukselliset vivahteet eivät ole yksilötasolla täysin samaistettavissa toisiinsa. Olen analysoinut sotilasnaisten sukupuolitettua marginaaliroolia sukupuolitetun vallankäytön jatkeena. Historiallinen aika ja maailmanpoliittiset tapahtumat tunkeutuvat naisten yksilöllisiin subjektiivisiin kokemuksiin sekä käsityksiin maailmasta laajentuen kohti yhteisöllistä kerrontaa. Naisten sukupuoli-identiteetin esitykset eivät fragmentoidu erilaisiin pistemäisiin osatekijöihin, vaan sukupuoli-identiteetin mukaelmat ovat notkeita ja ajassa virtaavia.

Sotilasnaisten sukupuoli-identiteetti on kuvainnollisesti ja konkreettisesti yhteisöllistä ja mukautuvaa. Yhteisöllisen äänen voi todeta peilautuvan naisia sivuuttavista heteronormatiivisista rakenteista sekä sodan hierarkkisista ja kaksinapaisista sukupuolikategorioista, paikoin myös niitä toisintaen. Fenomenologisen ajan eri tasoihin liittyvät minä/me-positioiden toimijuuksien rajat jäsentävät sotilasnaisen yhteisöllistä sukupuoli-identiteettiä ja vastapuhetta. Lanserin mukaan yhteisöllisessä kerronnassa me-kerronta saattaa rikkoa minän ja toisten eron, jolloin kertoja pitää kokemustaan normatiivisena tai puhuu koko viiteryhmänsä puolesta.³³ Tyyppikertomuksen otteissa henkilökohtaiseen elämään paikantuvat kokemukset kuukautisista laajentuvatkin koskemaan ”meidän […] naistenvaivoja”. Viitteitä samanlaisesta kerronnasta voi lukea muistakin sukupuolitetun kokemuksen kautta sanoitetuissa otteissa. Esimerkiksi ensimmäisen luvun tyyppitarinan otteessa kuvataan kollektiivista kokemusta sodan jälkeisestä toiseuttamisen sävyttämästä naisvihasta ja siitä, miten naisten tapaa katsella sotaa subjektiivisesti ”akkain silmillä” yhteiskunnallisesti väheksytään.

Erityisesti individualismiin nojaavassa läntisessä kulttuurissa yksilön ja yhteisön välissä sijaitsee kerronnallinen jännite siitä, missä määrin niiden voidaan olettaa edustavan toisiaan. Aleksijevitšin teoksessa Sodalla ei ole naisen kasvoja ääntä saavien muistelijoiden minäkerronta ei rakenna yksittäisiä kokemuksia sinällään moninaisuuden edustajiksi, vaan muistelijoiden ääni on peräkkäistä. Se kertoo subjektiivisesta, arkisesta sekä henkilökohtaisesta sotilasnaiseudesta usein tiedostaen tiettyjen kokemuksien aikaan sidotun yleisyyden ja yhteisöllisyyden.³⁴ Tässä artikkelissa olen hahmottanut sukupuoli-identiteetin juuri yhteisöllisen kokemuksen perustana. Patriarkaalinen kulttuurisen yhtenäisyyden oletus kiteytyy sotakirjallisuudessa paitsi naiskuvauksen ja naisten tekemien kirjallisten tuotosten puuttumisena, myös naisten monta vuosikymmentä jatkuneena vaikenemisena, joten ryhmän kollektiivinen ääni on marginaalin rikkomisen välineenä tarpeellinen.