Ne ajat, jolloin poliisi oli jonkunlainen yleisön esimies, ovat olleet ja menneet, eivätkä toivottavasti koskaan enää palaa. […] Poliisin on vaikeampienkin poliittisten ja taloudellisten levottomuuksien aikana pidettävä tarkoin mielessään, että se ei taistele ulkonaista vihollista vastaan.”¹ (Suomen Poliisilehti, vuonna 1926.)

Itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen Suomen poliisi löysi itsensä uudesta tilanteesta. Sen oli hahmotettava toimensa osana itsenäisen valtion kontrollikoneistoa, jota valtiovalta halusi nopeasti vahvistaa. Poliisin kannalta 1920-luku oli uudistumisen, mutta myös suunnan etsimisen aikaa. Virkakunnassa mietittiin, millainen suomalainen poliisi on tai millainen sen tulisi olla. Heräsi tarve itsereflektiolle ja uudestaan suuntautumiselle niin oman toiminnan, valtion kuin kansalaistenkin suhteen.² Uudistuksia suunnitellessa katseet suunnattiin myös maan rajojen ulkopuolelle. Kiinnostus suuntautui ennen kaikkea läntiseen Eurooppaan ja Pohjoismaihin, mutta 1920-luvun edetessä yhä enemmän myös tieteen ja taiteen huippumaaksi kehittyneeseen Weimarin Saksaan.³

Ulkomaat olivat opinlähteitä ja vertailukohtia, joiden kautta koettiin käytännön hyödyn lisäksi yhtäältä samaistumista ja toisaalta ainutlaatuisuutta. Ne toimivat viiteryhminä, joihin haluttiin tai ei haluttu kuulua, sekä teroittivat kotimaan piirteitä ja epäkohtia, millä perusteltiin erilaisia vaatimuksia poliisin kehittämiselle. Tässä artikkelissa käsittelen Suomen Poliisilehdessä 1920-luvulla julkaistuja kirjoituksia poliisin olemuksesta ulkomaisten esimerkkien valossa. Tarkastelen, miten kirjoittajat toivoivat suomalaisen poliisin muuttuvan ulkomailta saatujen mallien näkökulmasta. Kirjoitukset kertovat, kuinka poliisit näkivät itsensä maailmassa, millaiseksi ammatti-identiteettiä haluttiin rakentaa ja minkä mallin mukaan. Poliisi ei kehittynyt tyhjiössä, vaan osana yhteiskuntaa ja kansainvälistä maailmaa.

Käytän lähteinä Suomen Poliisilehden vuosikertoja 1921–1929, jotka löytyvät digitoituna Kansalliskirjaston verkkopalvelusta. Toinen ajan kotimainen poliisilehti, Poliisimies, ilmestyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1929 ja on siksi jäänyt tarkastelun ulkopuolelle. Lisäksi päällystöä edustanut Suomen Poliisilehti käsitteli ulkomaita poliisin kehittämisen näkökulmasta enemmän, mikä johtunee siitä, että päällystö matkusti ulkomaille useammin ja sille oli työnsä kannalta kiinnostavampaa pohtia eri mallien soveltamista poliisin kehittämiseksi.⁴

Poliisin ammatti-identiteetti lehtien valossa

Poliisin historia on Suomessa vähän tutkittu aihe, jota käsittelevät tutkimukset keskittyvät usein laajoihin kokonaisuuksiin ja pitkiin linjoihin. Lähestymistapa on mielekäs poliisitutkimuksen kannalta. Pääaiheena poliisikulttuurin ja -identiteetin historia on ollut Ilkka Levän psykohistoriallisessa väitöskirjassa vuodelta 2008. Lisäksi teemaa on käsitelty poliisilaitoksia tarkastelevissa tutkimuksissa, joissa on usein kuvattu poliisityön kehitystä monella eri tasolla. Tässä mainittakoon Vesa Vareksen (2016) ja Timo Soikkasen (2016) Turun poliisin historiaa käsittelevät teokset sekä Kimmo Keskisen ja Oula Silvennoisen (2004) kirjoittama Helsingin poliisilaitoksen historia 1826–2001.

Poliisi-identiteetin ja ihanteiden heijastumista Suomen Poliisilehdessä 1920- ja 1930-luvuilla on tutkinut Kerttu Juutilainen (2022) tieteiden ja aatteiden historian pro gradussaan. Hän on kuvannut myös ulkomaisten esikuvien merkitystä poliisin identiteetille ja lehdessä heijastunutta toivetta kehittää poliisia ”osana sivistysvaltioiden jatkumoa”.⁵ Artikkelini hyödyntää samaa aineistoa, ja kysymyksenasettelu on samankaltainen, mutta tarkemmin rajatun näkökulman kautta voin tarkastella ulkomaisia esikuvia ja niiden taustalla vaikuttaneita tekijöitä laajemmin sekä tuoda keskusteluun uusia näkökulmia 1920-luvun osalta. Näin artikkeli täydentää aikaisemman tutkimuksen kuvaa.

Vastikään poliisin ammattiminää ovat Suomen Poliisijärjestöjen Liiton näkökulmasta tutkineet Katja Tikka ja Jukka Kekkonen (2023). Julia Jansson, Markus Kari, Ilja Kokkonen ja Aura Kostiainen (2018) ovat puolestaan kirjoittaneet poliisikoulutuksen historiasta, joka sekin osaltaan kuvaa ammatti-identiteetin kehitystä. Lisäksi on mainittava poliisihistorian pioneeri Tuija Hietaniemi, jonka tutkimukset piirtävät kuvaa suomalaisen poliisin historiasta laajassa perspektiivissä.

Poliisin historiaa käsittelevissä tutkimuksissa on usein hyödynnetty alan ammattilehtiä. Tämä on yleistä jo siksi, että kotimaista tutkimuskirjallisuutta on verrattain vähän.⁶ Lisäksi poliisin arkistoaineisto on hajanaista ja puutteellista.⁷ Lehdet täydentävät arkistoista muodostuvaa kuvaa ja kertovat ammattikunnan sisällä jaetusta tiedosta ja käsityksistä.⁸ Samalla lehdillä oli vaikutusta ammatillisen identiteetin kehittymiseen, vaikka Tikan mukaan esimerkiksi Poliisimiehen vaikutus oli epäsuoraa eikä kovin tietoisesti järjestettyä.⁹ Lehtiaineisto kertoo kirjoittajien omista näkemyksistä, mutta toistuvien teemojen kautta yleisemminkin poliisin sisällä vallinneista käsityksistä. Lehti ja yleisö muovasivat yhdessä kulttuuria ja vahvistivat jaettuja sisäisiä malleja ja käsityksiä.

Oikeustieteiden ja käytännön poliisityön näkökulmasta poliisi-identiteetistä ja -kulttuurista on Suomessa kirjoittanut esimerkiksi Timo Korander. Hänen mukaansa poliisikulttuurin voi kuvailla syntyvän ammattikunnan sopeutuessa ympäröiviin olosuhteisiin. Identiteettiä rakentava ja siitä rakentuva kulttuuri on tiiviisti kytköksissä ympäröivään yhteiskuntaan ja poliisin rooliin yhteiskunnassa. Toiminta kehittyy sopeutumisprosessissa, ”jossa todellisuuden rakenneosat käsitetään, konstruoidaan ja ylläpidetään ammatillisen kulttuurin mukaisina”. Kulttuuri tulee näkyväksi arvoja heijastelevissa työskentelytavoissa.¹⁰ Tämä identiteettiin vaikuttava kulttuuri käsittää uskomukset, arvot, normit ja tavat sekä näitä määrittävät tekijät, kuten koulutuksen.¹¹ Näitä taas rakennetaan esimerkiksi yhteisten tarinoiden, esikuvien ja myyttienkin kautta.

Artikkelissa tarkastelen identiteettiä ilmiönä, jota tietoisesti ja osin tiedostamatta rakennetaan ja joka muovautuu osana yhteisön vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Määrittelen identiteetin yksilön tai yhteisön käsitykseksi itsestään vallitsevassa sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössä. Se on myös erityispiirteiden kokonaisuus, joka määrittelee yksilöä tai yhteisöä suhteessa muihin.¹²

Konstruktivistisesti ajateltuna identiteetti on muuttuva ilmiö, joka rakentuu yhteisön suhdetta ympäristöön määrittelevien toimintojen, tekstien ja tapojen kautta. Ammatti-identiteetin rakennuspalikoita ovat ammattiin liittyvät arvot, uskomukset ja ihanteet. Tällaiseen kollektiiviseen identiteettiin liittyvät myös tunteet kuulumisesta ja samastumisesta omaan ryhmään sekä ”toisista”, joista erottuminen vahvistaa identiteettiä. Lisäksi esikuvilla on merkitystä yhteisöjen kuvalle itsestään.¹³ Esikuviin kuuluivat poliisin tapauksessa ulkomaiset mallit ja viiteryhmät, joiden kautta saatettiin hahmotella poliisin paikkaa maailmassa. Ulkomailta löytyi myös ryhmiä, joihin ei haluttu kuulua. Käsityksissä heijastuivat valtiovallan näkemykset itsenäisen Suomen paikasta kansainvälisellä kentällä.

Poliisin identiteetti muodostuu osaltaan ammatillisessa ”sosialisaatiossa”, kun yksilö omaksuu ammattiryhmän arvot, normit ja sen kulttuurin edellyttämät toimintatavat. Tämä identiteetti kuitenkin elää yksilön kokemuksen ja lähtökohtien mukaan.¹⁴ Ei tulekaan puhua vain yhdestä poliisi-identiteetistä tai -kulttuurista, vaan ne ovat usein moninaisia ja muuttuvia kokonaisuuksia.¹⁵ Suomen Poliisilehden kirjoitukset kuvastavat kirjoittajien ajatuksia yksilöinä, mutta myös heidän käsitystään itsestään osana yhteisöä tai ryhmää ja ajatuksia siitä, mitä poliisi kollektiivisesti edusti.

Rogers Brubaker ja Frederik Cooper ovat toisaalta problematisoineet identiteetin konstruktivistisen määrittelyn ja koko identiteettikäsitteen mielekkyyden tutkimuksen työkaluna. Yksi ongelmista on, että mikäli identiteetit ovat alati muuttuvia konstruktioita ja siten olemattomia, ei niistä tavoiteta sitä pakottavuutta tai voimaa, jolla esimerkiksi poliitikot onnistuvat ”muuttamaan pelkät kategoriat jakamattomiksi ja polissulkeviksi ryhmiksi”.¹⁶ Itse näen, että konstruktivistisen määritelmän avulla voidaan kuitenkin tunnistaa identiteettejä rakentavia tekijöitä ajassa. Muuttumisestaan huolimatta identiteettejä määrittelevät tekijät ovat ajassaan merkittäviä.

Tämä tulee lähemmäs Brubakerin ja Cooperin ajatusta ”identifikaatiosta”. Sen kautta hahmotetaan toimijoita ja tekijöitä, jotka saavat aikaan identifiointia. Ihmiseen kohdistuu identifioitumisen vaatimuksia, eli tarpeita ”luonnehtia itseämme, määrittää paikkamme suhteessa tuntemiimme toisiin, sijoittua johonkin kertomukseen […].” Toisin kuin identiteetti, identifioituminen on välttämätön osa sosiaalista elämää. Tähän liittyy itsen ja muiden määritteleminen sen mukaan, mihin ryhmään kunkin koetaan kuuluvan. Lisäksi tapahtuu ulkoista identifikaatiota, jota esimerkiksi valtiot harjoittavat. Valtioilla on kattavat mahdollisuudet asettaa luokitteluja, mutta muutkin sosiaaliset ympäristöt, kuten virastot, luovat kategorioita. Esimerkiksi yhteiskunnallisten liikkeiden johtajat ”pyrkivät saamaan kannattajansa identifioitumaan tietyllä tavalla”.¹⁷

Myös Stuart Hallin mukaan valmiin tai ”lopullisen” identiteetin sijaan tulisi tarkastella identifikaatioita. Identifioituminen on osa identiteetin muodostumista. Identiteetti määrittyy ulkopuolelta sen kautta, kuinka ”kuvittelemme toisten näkevän meidät”, minkä lisäksi identiteettien muodostumiseen vaikuttavat kulttuuriset esitykset ja kuvitellut yhteisöt. Hallin mukaan ”kanalliset kulttuurit rakentavat identiteettejä tuottamalla merkityksiä kansakunnasta, joihin voimme identifioitua.”¹⁸

Artikkelin aineistossa poliisipäällystö pyrki nostamaan esiin ihanteita ja kertomuksia, joiden tarkoitus oli ohjata poliisin kehittämistä kotimaassa ja mahdollisesti myös lukijoiden ajatuksia hyväksytyistä malleista, joihin poliisit voisivat identifioitua. Niissä rakennettiin näkemystä poliisista sivistyneenä ja rehtinä lainvalvojana sekä kansanpalvelijana. Samalla ne noudattelivat valtion määrittelemiä kategorioita, joihin poliisi valtiollisena toimijana myös identifioitui.

Ihanteet saattoivat olla myyttisiä tai perustua kuvitelluille kertomuksille, mutta esimerkiksi Juutilainen on todennut, että merkittävää ei ole ihanteiden todenmukaisuus, vaan näiden taustat ja seuraukset.¹⁹ Identiteetti voi perustua myyteille mutta olla samalla todellinen ilmiö. Lehtiartikkeleissa käsitellyt esikuvat ja ajatukset kertovat myös näistä tarinoista ja niiden vaikutuksista kirjoittajien käsityksiin itsestään ja asemastaan maailmassa.

Vuodet ennen 1920-lukua olivat Suomessa suurten muutosten vuosia. Itsenäistyminen, sisällissota sekä poliittiset väännöt perustuslaista ja ulkopolitiikasta vaikuttivat vahvasti 1920-luvun yhteiskunnallisiin oloihin.²⁰ Vaikka arkisen todellisuuden muutokset olivatkin heti sisällissodan jälkeen vähäisiä ja varsin hitaita, oli tilanne poliisin osalta toinen. Sen tuli keksiä itsensä uudelleen monella tasolla.²¹ Koko 1920-luku oli uuteen ympäristöön sopeutumista ja samalla poliisin ammattiminän rakentamista. Poliisin uudistamisesta käyty keskustelu ja sitä ohjanneet näkemykset heijastuivat Suomen Poliisilehdessä. Lehdessä pohdittiin, millaisia piirteitä ja taitoja poliisin toivottiin ilmentävän ja mistä nämä mallit saataisiin.

Poliisin uusi rooli yhteiskunnassa

Virkakoneiston oli 1920-luvulla asemoiduttava palvelemaan itsenäistä valtiota, ja samalla poliisi aktivoitui ja järjestäytyi ammatillisesti. Tikka on kirjoittanut, että ”suomalalaisen virkamiehen identiteetti muodostui käsikkäin hallintokoneiston vakiintumisen kanssa”. Vuonna 1923 perustettiin Suomen Poliisien Liitto, jonka tehtävänä oli valvoa ammattikunnan etuja – sekä toisaalta rakentaa ammatillista identiteettiä. Edunvalvonnan kannalta on yleensäkin suotavaa, että ”kohteella on selkeä ammatti-identiteetti”. Järjestöillä olikin tärkeä rooli ammattikuvan luomisessa.²² Toinen esimerkki järjestäytymisestä oli Suomen Poliisilehden ilmestyminen vuonna 1921. Sen aukikirjattuihin tavoitteisiin kuului yhdistää poliisikunta itsenäistä maata palvelevaksi isänmaalliseksi yhteisöksi.²³

Vareksen mukaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa poliisin täytyi rakentaa toimintaympäristönsä uudelleen ”osin konkreettisesti, osin henkisesti, osin yhteiskunnallisesti”. Sen tuli kehittää itselleen uusi rooli ja vahvistaa suhdettaan yleisöön niin, että se nähtäisiin puolueettomasti tehtäviään hoitavavana yhteiskunnan turvana. Vain sitä kautta poliisi voisi toteuttaa tehtäväänsä, jossa yhdistyivät kontrolli ja yhteiskunnan palveleminen. Identiteetti tuli löytää ”uudenlaisen, itsenäiseen valtioon sopivan isänmaallisuuskäsityksen ja vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän pohjalta”.²⁴

Hankaluuksia aiheuttivat lähihistorian jäljet. Moni suomalainen muisti poliisin entisen sortovallan nyrkkinä. Työväestön piirissä poliisi saattoi puolestaan näyttäytyä sisällissodan voittaneen valkoisen puolen edustajana ja siten epäilyttävänä.²⁵ Uutta roolia luotiin tilanteessa, jossa yleisön luottamuksen saavuttaminen oli tärkeä ensimmäinen askel. Tämä vaikutti myös poliisin identiteettiin. Tikka on kirjoittanut, että vähitellen valtionhallinnon vakiintuessa myös ”ammattikunnan ääriviivat piirtyivät selkeämmiksi” järjestötoiminnan tuella.²⁶

Poliisissa 1920- ja 1930-luvut olivat siirtymää 1800-lukulaisesta hierarkkisesta kurinpidosta lähemmäs yhteiskunnan palvelemista, mikä edellytti ainakin osin yleisön hyväksyntää.²⁷ Yhteiskunnalliseen tilanteeseen sopeutumiseksi poliisikulttuuriin tarvittiin uusia elementtejä. Poliisimestari Lindqvist korosti Suomen Poliisilehden ensimmäisessä numerossa, että poliisin toiminta linkittyi ”läheisesti kansan yhteiselämään”, ja poliisin olisi työtään tehdäkseen ymmärrettävä laajasti maailmaa ja yhteiskunnan jäseniä.²⁸ Monissa kirjoituksissa heijastui tällainen ihanne poliisista sivistyneenä ja puolueettomana virkamiehenä. Sitä kautta rakennettaisiin luottamusta yleisöön, mikä myös mahdollistaisi työn tekemisen. Sivistyneen poliisin ihanne heijastui myös ulkomaita koskevissa kirjoituksissa ja esikuvissa. Malleiksi sopivat 1920-luvulla etenkin herrasmiesmäiset britit, pohjoismaista demokratiaa edustaneet naapurit ja modernisoituva Saksa.

Myös Juutilaisen mukaan poliisin sivistäminen nähtiin tärkeäksi. Pyrkimyksissä heijastui 1920- ja 1930-lukujen valtion ja kansallisen identiteetin rakentaminen. Hänen mukaansa poliisin poliittisiin ihanteisiin kuuluivat ”länsimaisuus, kansanvaltaisuus ja pyrkimys sivistysvaltioidentiteettiin”, joiden pohjalle muodostui ajatus demokraattisesta poliisista. Valtiovallan kanssa jaetun sivistysvaltioihanteen saavuttamiseksi poliisia olisi kehitettävä, minkä lisäksi poliisin katsottiin olevan kiinteä osa länsimaista sivistynyttä yhteiskuntaa. Samalla toivottiin kansakunnan kehittymistä. Yleisen epäluottamuksen taustalla nähtiin vaikuttavan sortovallan perintö ja ammatillisen kehityksen puutteet, mutta myös kansan sivistymättömyys.²⁹

Poliisi läntisen sivistyksen perässä

[…] Poliisikunnan, joka maamme itsenäistymisen jälkeen omasta aloitteestaankin on pyrkinyt tosikansallisena virkakuntana kohoutumaan itsenäisen ja sivistysmaihin luettavan valtion arvon edellyttämälle tasalle […].³⁰. ( Suomen Poliisilehti, 1925.)

Ulkomaita käsittelevillä kirjoituksilla oli lehdessä tärkeä roolinsa. Ne esittelivät usein ammatillisia esikuvia, joiden pohjalta Juutilaisen mukaan rakennettiin ”tavoiteltua poliisi-identiteettiä”.³¹ Kun katseet suunnattiin Suomen ulkopuolelle, todettiin, että ”vanhemmilla kulttuurikansoilla” poliisin ja yleisön suhteet olivat usein paremmat. Opintomatkoilla tai muuten ulkomaiseen poliisiin perehtyneet korostivat, kuinka esimerkiksi Lontoon tai Tukholman poliisit osasivat toimia yleisön kanssa, esiintyä moitteettomasti, ja näillä oli yleensä yleisön luottamus. Kenties tätä myös ylikorostettiin oman viestin painottamiseksi. Esimerkkejä vasten toivottiin, että Suomessakin voitaisiin poliisia kehittämällä saada ammattitaidoltaan näitä sivistysmaita vastaava poliisikunta.

1920-luku oli poliisissa uudistusten aikaa. Uudistusten kohteina olivat koko poliisitoimi yleisemmin ja erityisesti sen organisaatio, koulutus ja rikospoliisi.³² Uudistamisvimman myötä vuosikymmen oli samalla poliisin ammattimaistumisen aikaa.³³ Uudistuksia ruodittiin ahkerasti Suomen Poliisilehdessä, minkä yhteydessä peräänkuulutettiin oppien hakemista ulkomailta. Kirjoituksissa korostettiin monesti poliisin sivistyksellisen kasvatuksen merkitystä ja kotimaan osalta tämän puutetta.

Suomen Poliisilehden kirjoituksissa 1920-luvulta saattoikin Juutilaisen mukaan ”tunnistaa länsimaisten sivistysvaltioiden opin tavoittelua”.³⁴ Läntisiin esikuviin kuuluivat Englanti, Pohjoismaat ja Weimarin Saksa, joka oli monelle ammattiryhmälle kehityksen mallimaa.³⁵ Vertailuja helpotti kansainvälisesti jaettu ymmärrys poliisin tehtävistä. Koranderin mukaan käsitykset poliisin ”funktiosta” ovat nykyisinkin kansainvälisesti hyvin samansuuntaisia, minkä vuoksi poliisikulttuurit sisältävät eri maissa samankaltaisia piirteitä. Toisinaan piirteitä on kuvailtu myös universaaleiksi.³⁶ Näin oli myös 1920-luvun Euroopassa. Eroista huolimatta poliisin rooli koettiin pohjimmiltaan samankaltaiseksi monissa maissa. Tosin saatettiin kokea myös, että maiden yksilölliset olosuhteet työn ulkopuolella saattoivat tehdä vertailuista mielettömiä.

Poliisia uudistettaessa ulkomailta haluttiin oppia käytännön kysymyksistä ja teknisistä järjestelyistä, mutta vertailuissa pohdittiin myös sivistystä ja koulutusta. Poliisijohdossa oli pyrkimyksiä kohottaa Suomi muiden ”kulttuurivaltioiden” yhteyteen. Tällä tarkoitettiin Länttä ja Pohjoismaita, mikä heijasteli myös valtion suuntaa ja yhteiskunnan laajempia käsityksiä.

Suomen ulkopolitiikan tärkeimpiä suuntia olivat Pohjoismaat, Länsi ja Baltia. Vuonna 1928 ulkoministeri Hjalmar Procopé kuvaili Suomen toivottua roolia ”läntiseksi, skandinaaviseksi ja baltialaiseksi valtioksi”.³⁷ Poliittisia päälinjoja olivat 1920-luvun alussa reunavaltiopolitiikka ja vuosikymmenen lopulla suuntautuminen Kansainliittoon. Vareksen mukaan länsimaiden hyväksyntää toivottiin turvallisuuspoliittisista syistä, mutta myös ”koska haluttiin olla ’läntinen’, ei ’itäinen’ maa”. Pohjoismaisuus oli taas ollut jo pitkään luonnollinen ja selvä suunta.³⁸

Politiikan ulkopuolella kuvaa ulkomaista ja Suomen paikasta maailmassa loivat henkilöt, jotka harrastivat asiaa tai joilla oli ammatillisia intressejä. Esimerkiksi ajan lehtimiesten kirjoituksissa suhtauduttiin itäiseen Eurooppaan sivistymättömänä ”toisena”, johon ei haluttu tulla liitetyiksi. Näkemyksiä ohjasi sivistyneistön pyrkimys hakea hyväksyntää lännestä.³⁹ Myös poliisissa Suomen koettiin kuuluvan ”läntisen sivistyksen” piiriin, ja venäläisajasta oli sanouduttava irti. Pohjoismaisuutta oli helppo korostaa, sillä instituution juuret olivat pitkälti ruotsalaisissa malleissa ja paikallisessa lainsäädännössä venäläisajasta huolimatta.⁴⁰

Juutilaisen mukaan poliisikunnassa näkyi voimakkaasti ”tahto kuulua sivistyskansojen ja -valtioiden jatkumoon”. Ajattelu pohjasi osin fennomaaniseen perintöön ja 1800-luvulla sivistyneistön piirissä esiintyneisiin tavoitteisiin ”nostaa Suomi sivistysvaltioiden rinnalle”.⁴¹ Lännessä ja Skandinaviassa nähtiin kansan juuret ja tulevaisuus. Vuonna 1921 Suomen Poliisilehdessä ajatusta sanoitettiin seuraavasti: ”Kohtalo, suodessaan meille länsimaisen sivistyksen […] on ollut kansallemme erinomaisen suopea.” Ruotsalaisajasta saatu länsimainen sivistys, kirkko ja ”vapaa skandinaavinen yhteiskuntajärjestys” olivat kirjoittajan mukaan ensiarvoisia Suomen kehitykselle. Poliisin näkökulmasta myös lain ja järjestyksen kunnioittaminen kehittyivät tälle pohjalle. Toisina vaihtoehtoina olisivat kurittomuus ja anarkia. Tällä viitattiin sisällissodan muistoon ja kumouksellisiin aatteisiin.⁴²

Kumouksellisuus, kurittomuus, sivistymättömyys – rikollisuuskin – yhdistettiin usein kommunismiin ja Venäjään. Asenne vaikutti pitkään Suomen poliisissa ja eri muodoissa muuallakin Euroopassa, mikä vaikutti poliisikulttuuriin tulevinakin vuosikymmeninä.⁴³ Juutilainen on kirjoittanut, että poliisi-identiteettiä luotiinkin osaltaan ”toiseuden ja vihollisuuden kuvien kautta”. Näihin kuuluivat näkemykset Venäjän sortovallasta ja kommunisteista.⁴⁴ Ajatus ilmeni esimerkiksi Viron poliisista kirjoitetussa uutisessa vuodelta 1923. Siinä todettiin, että Virossa oli aikaisemmin virkakoneisto ”venäläistynyt ja takapajulle joutunut”, minkä vuoksi uudistustyössä oli ”luonnollisesti ollut tarpeen lähettää poliisimiehiä opintomatkoille Länsi-Europan maihin”.⁴⁵ Myöhemmin toisen kirjoittajan mukaan virolaiset olivat ”etupäässä läntisten sivistysmaitten poliisia esikuvana pitäen, onnistuneet kehittämään poliisilaitoksen monessa suhteessa meikäläistä ajanmukaisemmaksi ja tehokkaammaksi”.⁴⁶

Ulkomaihin verratessa haluttiin nostaa esille asioita, jotka omassa maassa olivat pielessä. Usein valituksen aiheet liittyivät poliisityön ulkoisiin vaikuttimiin, esimerkiksi palkkaukseen ja poliisien määrään, mutta myös poliisiin kokonaisuutena. Osaamisen kehittämiseksi tarvittiin kuitenkin ulkoista panostusta. Närkästyneesti saatettiin todeta, että muissa maissa ammattikunta sai valtiolta ja yleisöltä laajempaa arvostusta. Kokemus vaikutti olevan, että muualla poliisiin haluttiinkin panostaa.

Valtion panostuksen lisäksi kulttuurilla ja ”kansanluonteella” nähtiin roolinsa. Ne saattoivat vaikuttaa poliisin ulkoiseen olemukseenkin. Vuonna 1921 komisario totesi: ”Suomalaisen huomattavimpia luonteenominaisuuksia ovat kömpelyys, hitaus ja jurous, mitkä juuri vaikeuttavat poliisin ulkonaisen käyttäytymisen kehitystä.” Asia olisi korjattava, jotta ”ulkomaalaisetkin saisivat nähdä suomalaisen poliisin, jolla olisi tarmoa piirteissä, tulta katseessa, rautaa äänessä ja jonka teräksisillä liikkeillä tekisi arvostelua kestävän vartionvaihdon”.⁴⁷

Itsenäisen valtion edustaminen näkyi kirjoituksissa siten, että toisinaan oltiin huolissaan suomalaisen poliisin kuvasta ulkomailla. Haluttiin luoda poliisi-identiteettiä ja kulttuuria, joka sopisi toivottuun viitekehykseen tai yleisemminkin kuvaan hyvästä poliisista, joka monin osin pohjautui läntisiin esimerkkeihin. Tukholmassa opintomatkalla käynyt Iivari Tuomisto totesi vuonna 1927 asian suoraan: ”Suuri on meillä työmaa ja huutava valistuksen ja kehityksen puute, jos vähänkin mielimme seurata länsimaisen sivistyksen liepeillä ja saada poliisimiesolomme sen mukaisiksi.”⁴⁸

Pelkkä jämptiys ei riittänyt. Poliisista haluttiin sisäisesti sivistynyt yhteiskunnan palvelija. Vuonna 1921 todettiin, ettei riittänyt, että ”meille opetetaan saappaiden korkoja yhteen lyömään ja selkä suorassa seisomaan”. Tarvittiin taitoja kohdata ja olla tekemisissä ”erisäätyisten” ihmisten kanssa. Lisäksi tarvittiin tarmokkuutta, josta monet maailmankuulut poliisit olivat tunnettuja. Ranskalaisessa Bertillonissa ja amerikkalaisessa Pinkertonissa kuvastui erään kirjoittajan mukaan tarmo, ”joka olisi meidän nuoren tasavaltamme poliisimiehillekin suotava ominaisuus”.⁴⁹

Sivistämisen merkitystä painotettiin pitkin 1920-lukua, sillä sen nähtiin takaavan toimessaan tasapuolisen ja hyvän poliisin. Joulukuussa 1921 todettiin, että poliisille olisi hyötyä laajasta kirjasivistyksestä, sillä sen kautta avautuisi näkökulmia eri yhteiskuntaluokkien elämään. Kirjojen hankkimiseksi voisi kääntyä liike-elämän puoleen. Siellä ymmärrettäisiin, kuinka heidän ”poliisikunnan yleisen sivistys- ja ammattikunnan kohottamisen hyväksi tekemänsä uhraukset monin verroin tulevat korvatuiksi […] yhteiskunnallisen järjestyksen ja rauhan muodossa.”⁵⁰

Koulutus ratkaisee

Poliisin kohottaminen läntisten verrokkien joukkoon onnistuisi kuitenkin vain, jos poliisit pääsisivät opintomatkoille ulkomaille. Vuonna 1923 Suomen Poliisilehteen kirjoitettiin: ”Me tunnustamme julkisesti, että suurten sivistysmaiden poliisit ovat kykenevämpiä kuin me.” Kirjoittajan mukaan ulkomaisiin oppeihin tutustuminen olisi poliisin kehittämiseksi ensisijaisen tärkeää.⁵¹ Edelleen vuonna 1924 todettiin, että ulkomaiden ”kehittyneistä oloista” olisi välttämätöntä saada siirretyksi kokemuksia kotimaahan. Edes politiikan pakottamat henkilökunnan vähennykset eivät olisi niin ”kirvelevä isku”, jos tunnettaisiin paremmin ulkomaiden malleja.⁵²

Kysymme ihmeissämme, miksi ei ketään poliisimiestä koskaan lähetetä oppimaan ulkomaitten kokemuksia? Niin miksikä? Vastausta emme osaa antaa sillä mitään pätevää, tyydyttävää vastausta siihen ei löydy. Olisiko syy ehkä se, että me emme siellä mitään oppisi, joten rahat olisivat turhaan kulutetut. Ei, sillä joka edes jossain määrin on seurannut ulkomaitten poliisioloja kirjallisuuden tai ammattisanomalehdistön avulla, hämmästyy sitä kehityksen joustavuutta mikä siellä vallitsee, kun me vielä aherramme vuosikymmeniä vanhoissa kaavoissa.⁵³

Opintomatkojen yleisimpänä suuntana olivat länsimaat, Saksa ja muut Pohjoismaat. Kun Suomea peilattiin näihin maihin, oli johtopäätöksenä, ettei Suomessa oltu toivotulla tasolla. Ulkomaita ei välttämättä haluttu suoraan matkia, mutta ne vaikuttavat olleen esimerkkejä siitä, millainen hyvä poliisi voisi olla ja millaista tukea valtion olisi annettava tällaisen poliisin kehittämiseksi.

Sivistyksen ohella huolta herättivät yleisesti ammattitaidon puute ja kyky vastata muuttuvaan ja kasvavaan rikollisuuteen. Tässäkin ulkomaat toimivat esimerkkeinä siitä, mihin Suomessa tulisi varautua. Rikollisuudesta todettiin useaan otteeseen, että Suomessa oli herättävä sen kasvuun ja ammattimaistumiseen. Ratkaisuna tähän sekä muihin ajan haasteisiin peräänkuulutettiin yleensä laadukasta koulutusta.

Poliisiopetus oli 1920-luvun alussa alkutekijöissään ja kesti pitkään, ennen kuin se keskitettiin ja yhtenäistettiin. Vuosina 1918–1919 koulutus oli painottunut yleissivistäviin sisältöihin, sillä suhteellisen harva oppilaista oli käynyt kansakouluakaan. Kuitenkin 1920-luvun edetessä valtion poliisikoulussa alettiin painottaa ammattiin valmistavia sisältöjä, kuten lainopetusta ja poliisiaineita. Jansson on kirjoittanut, että koulutuksessa kiinnitettiin jo tuolloin huomiota myös ”palvelun näkökulmaan”, mutta ainakaan ”idealistisimmat visiot” eivät toteutuneet, sillä koulutuksen piti vastata valtion näkemystä poliisin roolista. Se korosti ennen kaikkea järjestyksen ylläpitoa.⁵⁴

Karin mukaan poliisikoulutusta 1920-luvun puolivälillä pohtinut komitea haki malleja ”keskeisistä viitemaista” eli Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Myös Viron ja Saksan koulutus herättivät kiinnostusta.⁵⁵ Samalla verrokit tarjosivat pontta omien olosuhteiden kritiikille. Valtion poliisikoulun varajohtaja kuvaili Suomen Poliisilehdessä vuonna 1921 Tukholman poliisia valtakuntansa ylpeydeksi, mikä oli ”perinpohjaisen koulutuksen tulos”. Sen puute selitti parhaiten Helsingin ja Tukholman poliisien selvää eroa.⁵⁶ Suomen olisi otettava muista mallia ja nyt itsenäisenä valtiona koulutettava itselleen poliisi, joka voisi toteuttaa sille uskottua tehtävää.

On tosiaankin meillä aika -- maamme nykyisen asemankin vuoksi, päästä siihen, kuin useimmissa sivistysmaissa, että poliisi jo pelkällä olemassaolollaan ja esiintymisellään vaikuttaa huomattavasti järjestyksen syntymiseen ja rikollisuuden ehkäisemiseen, mutta siihen ei päästä, ennenkuin otetaan käytäntöön perinpohjainen ja yhtenäinen poliisikoulutus.⁵⁷

Koulutus oli myös yksi ammatti-identiteetin rakentamisen paikkoja.⁵⁸ Se oli mahdollisuus iskostaa oppilaisiin toivottua ammattikulttuuria, joka takaisi menestymisen tehtävässä. Tämä poliisin eetos sisälsi Vareksen mukaan 1920-luvulla ”isänmaallisiksi, kansallisiksi ja keskiluokkaisiksi mielletyt hyveet”, kuten uhrautuva työnteko, vastuuntunto ja velvollisuus, minkä lisäksi ideaalina oli itsensä sivistäminen ja ”protestanttinen suoritusmoraali”.⁵⁹ Kansallisista pyrkimyksistä huolimatta tähänkin tarvittiin ulkomaisia malleja. Niiden pohjalta todennäköisesti toivottiin, että poliisista tulisi vertailukelpoinen kollegoiden silmissä, ja se vastaisi aikansa käsityksiä hyvästä poliisista.

Kuitenkin omanlainen

Vertailuista ja ulkomaiden ihailusta huolimatta vaikuttaa lopulta olleen selvää, että vaikka oppeja oli välttämätöntäkin hakea ulkomailta, oli tärkeintä tarkastella ja soveltaa malleja omien olojen mukaan. Mitään ei suoraan haluttu hyväksyä. Syinä tähän olivat jokaisen valtion omintakeiset olot politiikassa ja taloudessa, mutta myös suomalainen identiteetti ja näkemys kansanluonteesta. Viipurin rikospoliisin päällikkö totesi vuonna 1926:

Omintakeisien olojemme mukainen ratkaisu on välttämätön. Mitään patenttiratkaisua ei ole löydettävissä. Mielestäni ei mikään valtio, jonka poliisioloihin olen tutustunut, kelpaa tässä suhteessa ilman muuta malliksi. Välttämätöntä tosin on, että muualla saavutetut kokemukset otetaan tarkoin huomioon, mutta siitä huolimatta on meidän mielestäni ratkaistava nämä kysymykset varsin itsenäisesti, omien olojemme mukaisesti.⁶⁰

Itsenäisessä maassa oli paine luoda ja rakentaa kansallista identiteettiä. Esimerkiksi kulttuurielämän osalta tämä tuotti ilmapiirin, jossa 1920-luvun alussa saatettiin vallinneen nationalismin varjolla vieroksua kaikkea kansainvälistä ja vältellä ”moderneja” piirteitä, jotka ”uhkaisivat” suomalaista kulttuuria.⁶¹ Poliisissakin isänmaallisuutta, suomalaisuutta ja kansallista pohjaa korostettiin, mutta ammattikunta vaikuttaa olleen varsin avoin ja kansainvälinen. Yleensä ulkomaisten oppien tärkeys myönnettiin tietyin varauksin.

Muun väittäminen saattoi olla jopa loukkaus. Tämä kävi ilmi poliisimestari Havaksen ja vankilapastori Kunilan sanailusta koskien ulkomaalaisia malleja. Valtion poliisikoulussakin luennoinut Kunila kritisoi keväällä 1921 Havasta ja tämän ”aito kansallisuuteen” pohjaava koulutusajatusta: ”Jopa tuntuu herra Havas kammoavan kaikkia ulkomaisia esikuvia.”⁶² Havaksen vastaus oli tuohtunut: ”Jos minä olisin niin naiivi, että kammoisin kaikkia ulkomaalaisia esikuvia poliisikasvatuksessa, niin ei minun nimeni milloinkaan olisi ollut tämänluontoisen kirjoitelman kirjottajain joukossa.” Havas kuitenkin totesi, että malleja oli sovellettava omien olojen mukaisesti. Hänen mukaansa vertailu kävi jo tuolloin hyvin vaikeaksi, kun jokaisen maan yksilölliset olot olivat toisistaan niin erilaiset.⁶³ Tämä korosti poliisin mukautumista vallitseviin olosuhteisiin. Vaikka tehtävä ja eetos koettiin samansuuntaisiksi muiden kanssa, oli sopeuduttava oman maan raameihin.

Nähtiin, että kaikki mallit eivät sopineet suomalaiseen kansanluonteeseen tai Suomen oloihin muutenkaan. Esimerkiksi komisario Luotohaara kirjoitti alkutalvella 1921, että jo aikaisemmin mainittu vartionvaihto tulisi sovittaa ”suomalaisiin luonteenominaisuuksiin”. Sen tulisi olla ”yksinkertainen, mutta ryhtiä ja tahdikkuutta osoittava”. Komisarion mukaan:

On yleisenä tapana maassamme, jotain uutta rakennettaessa tai perustettaessa ottaa esimerkkiä ulkomaisesta. Mutta kuitenkin, parannuksia tehtäessä suomalaisessa poliisimiessivistyksessä sekä yhdenmukaistuttaessa poliisin toimintaa valtakunnassamme, älkäämme suorastaan ottako käytäntöön vieraita tapoja, vaan mahdollisuuden mukaan koettakaamme toimia omintakeisesti, sitäkin suuremmalla syyllä, kun emme enää rajantakaisiin naapureihimmekaan nähden ole vastuussa.⁶⁴

Suomeen haluttiin omaan maahan sopiva poliisi, mikä oli käytännönkin sanelema ratkaisu. Edelleen kirjoitettiin, että tarvittaisiin poliisilaitos, joka olisi omaperäinen ja jonka kansakin voisi siten tuntea omakseen. Ulkomaisia malleja ja oppeja tuli ottaa, mutta niitä oli sovellettava sopivin osin:

Tänä ajankohtana ei meidän ole niinkään paljon turvaaminen ulkomaalaiseen esimerkkiin, sillä olosuhteet ovat nykyisin eri maissa siksi erilaiset, että vertauskohtia on entistä vaikeampi löytää. Omia olojamme varten on poliisilaitos luotava ja kehitettävä sitä kansalliseen suuntaan omia tarpeita ja oloja silmällä pitäen.⁶⁵

Tämä näkyi myös myöhemmin 1930-luvulla. Poliisin olisi huomioitava suomalaisen yleisön luonne, joka koettiin toisinaan varsin väkivaltaiseksi ja juopumukseen taipuvaiseksi. Siksi todettiin: ”Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.”⁶⁶ Siirryttäessä 1930-luvulle poliisi seisoi toisaalta jo vakaammin omilla jaloillaan. Se oli instituutiona aikaisempaan verrattuna vakiintunut ja ammattimaistunut.⁶⁷ Ulkomaisten mallien merkitys kenties muuttui käytännöllisemmäksi.

Suomalaisen poliisin identiteetin rakentamiseen 1920-luvulla vaikuttivat menneet kokemukset, uuteen sopeutuminen ja osaltaan ulkomaiset esimerkit ja ihanteet, joissa seurattiin valtiovallan esimerkkiä. Suomen Poliisilehdessä pyrittiin ulkomaisten esikuvien valossa rakentamaan poliisin identiteettiä sivistyneeksi, ammattimaiseksi ja puolueettomaksi kansanpalvelijaksi ja järjestyksen turvaajaksi. Sivistys tarkoitti ennen kaikkea ”vanhoja sivistysmaita”, eli pohjoismaita ja läntistä kulttuuripiiriä. Se oli irtiotto menneestä poliisikuvasta ja Venäjän vallan ajasta sekä osoitti laajemmin ”itäisten maiden” vieroksumista. Samalla poliisi oli mukana rakentamassa kansallista identiteettiä osana itsenäistyneen valtion koneistoa.

Toisaalta todettiin, että poliisin oli toimittava omassa toimintaympäristössään, ja omaperäisyys oli kenties lopulta ainoa ratkaisu. Esimerkiksi Englanti, Pohjoismaat ja Saksa toimivat lopulta lähinnä ”sivistysvaltioiden” viitekehyksenä, jota tuli tavoitella omien olosuhteiden ja mahdollisuuksien mukaan. Samalla keskustelussa näkyi vähitellen syntyvän eurooppalaisen poliisikulttuurin piirteitä ja laajalti jaettuja käsityksiä poliisin tehtävistä.