Tässä artikkelissa käsittelen saksalaisen filosofin G. W. F. Hegelin (1770–1831) kehittämää tunnustuksen käsitettä. Keskityn erityisesti tunnustuksen merkitykseen osana identiteetin muodostumista ja sen puutteesta mahdollisesti aiheutuviin ongelmiin. Kerron alussa hieman käsitteen synnystä sekä sen hegeliläisestä viitekehyksestä keskittyen pääasiassa Hengen fenomenologiaan (Phänomenologie des Geistes, 1807; käänt. J. B. Baillie 2009), jossa käsite ensimmäisen kerran esiintyy. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään filosofi Charles Taylorin (s. 1931) näkemystä aiheesta. Taylor oli jo 1990-luvulla huolestunut yhteiskunnan tilasta ja koki individualismin johtavan sitä huonompaan suuntaan eristäessään ihmisiä yhteiskunnallisesta toiminnasta. Tämän lisäksi hänen mielestään teollistuminen alkoi vieraannuttaa ihmistä omasta itsestään. Näiden epäkohtien korjaamiseksi Taylor esittää tunnustuksen käsitteen korostamista yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa.¹

Tämän jälkeen tarkastelen vielä yksityiskohtaisemmin Taylorin ajatuksia liittyen identiteetin muodostumiseen ja tunnustuksen osaan tässä prosessissa. Taylor korostaa eettisten eli arvottavien periaatteiden merkitystä inhimillisessä toiminnassa ja kokee niiden olevan olemuksellisesti ihmisyyteen kuuluvia ominaisuuksia. Tämän eettisen perustan kautta meidän tulisi luoda myös sosiaalinen verkostomme yhteiskunnassa, jotta voisimme kasvaa eheiksi ja itsenäisiksi yksilöiksi yhteisössämme. Taylorin teoriassa tunnustus muodostuu oleelliseksi osaksi sekä yksilön henkilökohtaista että yhteiskunnallista identiteettiä. Identiteetti, joka ei nauti tunnustuksellista tukea yhteiskunnan kanssayksilöiltä, jää pirstaleiseksi ja voi johtaa sekä yksilö- että yhteisötasolla vakaviin seuraamuksiin.²

Taylorista siirryn tarkastelemaan filosofi ja sosiologi Axel Honnethin ajatuksia aiheesta. Honneth on huolestunut samantyyppisistä yhteiskunnallisista ongelmista, joita Taylor esittelee kirjoituksissaan, mutta hänen kantansa avaa niihin erilaisen näkökulman. Yksilökeskeisyys on sekä eristänyt ihmisiä toisistaan että ottanut uuden muodon markkinajärjestelmän hampaissa. Isot korporaatiot ovat alkaneet lanseerata yksilöllisyyttä uutena trendinä, jota työläisten olisi yritettävä myydä yrityksille. Tämä Honnethin mukaan johtaa lopulta alistavaan järjestelmään ja edelleen uusiin ongelmiin, kuten ahdistukseen, masennukseen ja yleiseen onnettomuuteen. Honnethin näkökulma saattaa vaikuttaa hieman erilliseltä suhteessa kysymykseen identiteetin muodostumisesta, mutta koen sen esittelevän aiheen tärkeää yhteiskunnallista aspektia. Myös yhteiskunnissa vallitsee tietynlainen kollektiivinen identiteetti, ja sen ulkopuolelle jääminen voi vaikuttaa yksilöihin vahingollisesti. Honneth ja Taylor käsittelevät molemmat samaa kysymystä hieman eri lähtökohdista, mutta päätyvät lopulta hyvin samankaltaiseen lopputulokseen tunnustuksen merkityksestä identiteettiin vaikuttavana perustavanlaatuisena arvopohjana.

Lopuksi tarkastelen Lauren Freemanin ajatuksia heideggerilaisesta tunnustuksesta. Freeman on vakuuttunut, että Martin Heidegger käsitteli teoksessaan Oleminen ja aika (Sein und Zeit, 1927; suom. Reijo Kupiainen 2000) eettisesti arvottavaa käsitteistöä, vaikka kirjoittaja itse vahvasti kielsi tämän ja tulkitsi tekevänsä neutraalia käsiteanalyysia. Freeman pyrkii osoittamaan, että teoksesta voidaan löytää hegeliläisen tunnustuksen peruja ja että Daseinin olemusta voitaisiin itse asiassa kuvailla tällä tavoin. Heideggerin analyyttisesta esitystavasta huolimatta Freemanin artikkelista ilmenee mielestäni selvästi, että heideggerilaisella tematiikalla voidaan helposti tulkita olevan normatiivista sisältöä. Daseinin olemisentapaan liittyy myös olennaisesti näkemys muista itseä vastaavista olennoista itsen kaltaisina, minkä voidaan tulkita tarkoittavan tunnustuksellista näkökantaa. Heideggerilla identiteetti määrittyy hyvin eri tavalla kuin muilla kirjoittajilla, mutta se rakentuu kuitenkin muiden ihmisten kanssa jaetussa yhteiskunnassa, joka jakaa sekä yllä mainitut yksilöperiaatteet että yhteiskunnalliset alueet.

Pyrin tämän kirjoituksen kautta pohtimaan, millainen identiteettikriisi länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee ja miten tätä skenaariota voitaisiin parantaa ottamalla käyttöön Hegelin tunnustusteoriasta ammentavia erilaisia tunnustuksen sovelluksia ja soveltamalla niitä käytännön tasolla sekä yhteiskunnallisessa elämässä että yksilötasolla jokapäiväisessä arjessa.

Tunnustuksen hegeliläinen perusta

Tunnustuksen käsite esiintyy ensimmäisen kerran Hegelin teoksessa Hengen fenomenologia ja sitä käsittelevä luku on luultavasti kuuluisin osa koko hänen tuotannostaan. Luku on pituudeltaan melko lyhyt, vain muutamia sivuja, mutta kirjallisuus ja tulkinnat, jotka siitä ovat syntyneet, ovat moninaiset. Esitän seuraavassa hyvin lyhyesti kyseisen Hengen fenomenologian osan rakennetta sekä siinä esiintyviä pääpiirteitä.

Hegel puhuu historiasta Hengen (saks. Geist) kehittymisenä kohti parempaa versiota itsestään. Tämä Henki on eräänlainen historian olemus, ja historian syklimäisessä verkostossa se löytää omien ristiriitojensa kautta vähitellen yhä enemmän itseään ja tiedostaa itsestään uusia puolia. Vaikka historia on Hengen kehitystä, ilmenee se ihmisten toiminnassa, ja ne ovat osa sitä. Rajoittuneet ihmiset eivät vain vielä ymmärrä tätä yhteyttä ja ovat tuomittuja samalla tavoin käymään läpi konflikteja, joiden kautta he tulevat tekemään uusia oivalluksia. Tämä konfliktien kautta muuttuminen, Hegelin termein dialektiikka, onkin hänen filosofiansa keskiössä. Dialektiikassa teesi ja sen vastakohta, antiteesi, ikään kuin törmäävät yhteen ja synnyttävät täysin uudenlaisen entiteetin, synteesin. Aiheeni liittyy olennaisesti tämän metodin ymmärtämiseen.

Luvussa ”Itsetietoisuus: Herruus ja Orjuus” (engl. Lordship and Bondage)³, jossa Hegel käsittelee tunnustusta, hän puhuu Herran ja Rengin dialektiikasta. Tässä esimerkissä on selkeästi dominoiva osapuoli, Herra, sekä alisteinen Renki. Hegelin mukaan tunnustukselle on ominaista, että se syntyy, kun kaksi Itseä tunnustavat toisensa vastavuoroisesti samanlaisiksi oman itsensä kanssa. Toisin sanoen, ensimmäinen Itse näkee toisen Itsen itsensä kaltaisena, samanlaisena Itsenä. Vain tämän tapahtuman kautta voimme Hegelin mukaan löytää todellisen vapauden. Herran ja Rengin kohdalla näin ei tapahdu. Dominoiva Herra ei suostu tunnustamaan Renkiä vaan käyttää tätä ikään kuin oman tahtonsa muodostamisen välineenä. Renki taas tunnustaa Herran, mutta koska ei saa vastavuoroista tunnustusta, jää hän täten riippuvaisuussuhteeseen Herran kanssa eikä siten voi tulla vapaaksi. Tämä johtaa Hegelin mukaan myös siihen, että kumpikaan osapuoli ei voi koskaan tulla vapaaksi eikä myöskään kehittyä seuraavalle tasolle henkisesti (so. suhteessa Henkeen).

Charles Taylorin huoli nyky-yhteiskunnan tilasta

Charles Taylor on kirjoittanut paljon tunnustuksesta. Taylor kuvaa teoksessaan Autenttisuuden etiikka (1991; The Ethics of Authenticity, suom. Timo Soukola 1995) modernin yhteiskunnan ajautumista kauemmas hegeliläisestä tunnustavasta yhteisöstä. Taylor puhuu varjopuolista, joita yhteiskuntaan heijastuu individualismin ja välinpitämättömyyden seurauksena. Hän kutsuu näitä varjopuolia kolmeksi huolenaiheeksi.⁴

1. Individualismi. Tämä on Taylorin ensimmäinen huolenaihe. Liiallisen vapauden seurauksena ihmiset ovat vieraantuneet muusta maailmasta ja alkaneet suhtautua siihen kuin raaka-aineeseen oman tahtonsa toteuttamiseksi. Taylor kokee myös, että kärsimme intohimon puutteesta, joka tulee lopulta johtamaan yleiseen apatiaan, kun tavoittelemme elämällä ainoastaan ”viheliäistä mukavuutta”, kuten Nietzsche kenties sanoisi. Itsekeskeisyys kaventaa elämäämme sekä tekee meidät piittaamattomaksi muista ihmisistä ja yhteiskunnasta.
2. Välineellisen järjen ylivalta. Tällä Taylor tarkoittaa äärimmäistä mahdollisimman suureen tuottoon tähtäävää rationalismia. Utilitarismia mukaillen se pyrkii maksimaaliseen tuottoon, joka on menestyksen mitta. Käsite liittyy olennaisesti ensimmäiseen huolenaiheeseen, sillä ihmisten tylsistyessä välinpitämättömiksi on heitä helpompi käyttää työkaluina maksimaalisen tuloksen saavuttamiseksi. Tällainen toiminta johtaa Taylorin mukaan monenlaiseen epätasa-arvoon ja ympäristön kuormittamiseen. Pahimmillaan se voi jopa johtaa hinnan määrittämiseen ihmiselämälle.
3. Vapauden menettäminen. Välineellisen järjen ylivalta tulee Taylorin mukaan johtamaan yksilöiden vapauden rajoittamiseen yhteiskunnassa. Tämä taas kiihdyttää entisestään individualismin houkuttavuutta ja eristää ihmiset yhteiskunnallisesta päätöksenteosta.⁵

Nämä kolme huolenaihetta yhdessä johtavat tilaan, jota Taylor kutsuu pehmeäksi despotismiksi.⁶ Toisin kuin historiallisessa versiossaan, enää tyrannia ei perustu terroriin ja sortoon vaan holhoukseen. Valtio ikään kuin tuudittaa yksilöt omiin kupliinsa pitäen huolta, että he myös pysyvät niissä eivätkä pyri horjuttamaan institutionaalisia rakenteita. Tämän valtio toteuttaa tarjoamalla kansalaisille mahdollisimman paljon uusia materiaalisia ja teknisiä hyödykkeitä, jotta heidän mielenkiintonsa pysyisi jatkossakin poissa yhteiskunnallisista asioista.

Taylorin kirjoituksesta on mielestäni selkeästi havaittavissa yhteiskunnallisen identiteetin muutos. Aiemmin historiassa yhteiskunnallinen arvopohja perustui hyvin vahvasti yhteisöllisyydelle ja yhteistyölle. Taylorin esittelemä moderni malli taas tuntuu perustuvan yksilöiden ylivallalle, johtaen samalla yhteiskunnasta irtaantumiseen. Kollektiivinen identiteettimme siis tuntuu olevan samalla tavoin murroksessa kuin yksilötasolla tapahtuva yhteiskunnasta eristäytymisen malli.

Autenttisuus ja tunnustus

Yllä mainitut huolenaiheet huomioiden Taylor esittää näkemyksen, joka voisi kenties pelastaa yksilöt ja yhteiskunnan välineellisyyden ikeeltä. Hän esittelee uuden käsitteen, autenttisuuden, joka tuo eettisen elementin mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Ihmiset eivät Taylorin mukaan ole kuin automaattisia koneita, jotka toimivat rattaiden tavoin kasvottomassa koneistossa. Ihmisillä on arvoja, joiden takia he paheksuvat tiettyjä asioita ja hyväksyvät toisia. Tämän mahdollistaa eettinen sisäinen ääni, joka kertoo meille, mikä on ”oikein” ja ”väärin.” Toisin kuin välineellinen yhteiskunta haluaisi viestiä, ihmisolennot ovat sisimmältä luonteeltaan eettisiä.⁷

Juuri eettinen sisäinen ääni, jota Taylor kutsuu moraalitunteeksi, on keino, joka vielä voi pelastaa yhteiskunnan nykyiseltä reitiltään. Moraalitunteet ovatkin se elementti, joka tekee meistä aitoja ja ehjiä ihmisiä. Autenttisuuteen kuuluu Taylorin mukaan myös välttämättä käsitys yhteiskunnasta. Eettiset arvot luovat välttämättä käsityksiä inhimillisistä oikeuksista ja niiden loukkaamisen rangaistavuudesta. Autenttisuus palauttaa myös arvomaailman maanpinnalle siinä mielessä, ettei se tulkitse hyvän elämän ytimen sijaitsevan saavuttamattomissa pilvilinnoissa, vaan sen sijaan arjen askareissa ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.⁸ Sisäisellä tasolla siis identiteettimme tuntuu taistelevan välineellisen järjen koneistoa vastaan ja palauttamaan hyve-eettiseen arvopohjaan perustuvaa moraalikoodistoa.

Tässä vaiheessa myös tunnustuksen saaminen astuu näyttämölle. Taylor tulkitsee, että aiemmin historiassa vallinnut kunnian käsite on modernissa yhteiskunnassa jalostunut arvokkuudeksi. Kaikille ihmisille kuuluvat sama ihmisarvo ja samanarvoisuus kansalaisina. Aiemmin yhteiskunnissa identiteetti määräytyi hyvin pitkälti sosiaalisen aseman perusteella. Toisin sanoen, henkilön yhteiskunnallinen asema ja hänen taustansa määrittivät hyvin pitkälti hänet ihmisenä.⁹ Modernissa yhteiskunnassa yksilöitä taas kannustetaan löytämään oma yksilöllinen polkunsa, mikä myöhemmin muodostaa heidän identiteettinsä. Taylor on kuitenkin sitä mieltä, että tällaista identiteettiä ei rakenneta eristyksissä vaan osana yhteiskuntaa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Tästä syystä tunnustuksen saamisen tärkeys korostuu länsimaisissa yhteiskunnissa.

Taylorin mukaan juuri dialogiset suhteet muihin ihmisiin kattavat huomattavan osan identiteetin muodostumisesta. Aiemmin historiassa yksilöt ikään kuin loksahtivat automaattisesti annettuihin yhteiskunnallisiin rooleihinsa. Sisäisesti rakennettu identiteetti taas ei Taylorin mukaan nauti mitään arvostusta apriorisesti (so. ennen kokemusta). Yksilö saavuttaa tunnustuksen dialogissa muiden kanssa, mutta suurin ongelma modernilla ajalla onkin, että tunnustus voi jäädä saavuttamatta.¹⁰

Asiaintilan korostuminen johtaa Taylorin mukaan moninaisiin ongelmiin. Jokainen tietää, millaisia traumoja vanhempien piittaamattomuus tai myöhemmin kaveriporukan ulkopuolelle jättäminen saattavat aiheuttaa lapselle. Tästä syystä Taylor nostaakin ihmissuhteet hyvin olennaiseen asemaan autenttisuuden teoriassaan. Teini-ikäisen kapina ja sitä vastaan mahdollisesti esitetyt vastustukset lähipiirissä rakentavat nuoren identiteettiä. Identiteetin kehittyminen vaatii myös sisäistä koettelemista tunnustuksen rajoissa. Nykyään on yleisesti hyväksyttyä, että kaikkien yksilöiden pitäisi saada yhteiskunnassa samanlaista arvostusta. Tämän arvostuksen evääminen voidaan myös tulkita eräänlaiseksi sorron muodoksi. Taylor tiivistääkin autenttisuuden kulttuurin vaatimukset seuraavasti:

1. Yhteiskunnan on perustuttava oikeudenmukaisuuteen, joka takaa tasa-arvoisen mahdollisuuden yksilöiden identiteetin kehittämiseen.
2. Identiteettiä muokkaavilla rakkaussuhteilla on yksilöiden elämässä ratkaiseva merkitys.¹¹

Taylor, identiteetti ja vahva arvostaminen

Erittelen seuraavaksi hieman lähemmin Taylorin näkemystä identiteetin muodostumisesta. Arto Laitinen on käsitellyt teemaa kirjassaan Itseään tulkitseva eläin (2009). Taylor käyttää termiä vahva arvostaminen (engl. strong evaluation) ja kokee sen olevan inhimillisen elämän välttämätön piirre.¹² Se tärkeä piirre sekä identiteetin muodostumiselle että ihmisen erottamiselle muista eläimistä, joiden Taylor kokee olevan ainoastaan toimijoita. Tällä Taylor ei suinkaan tarkoita ihmisen nostamista jalustalle muihin eläimiin verrattuna, vaan ainoastaan, että ihmiset ovat kykeneviä arvoerittelyiden tekemiseen ja niiden mukaan toimimiseen.

Mutta mitä vahva arvostaminen sitten oikeastaan on? Sillä on kaksi puolta, joista ensimmäiseen kuuluvat asioiden arvoa koskevat laadulliset erottelut ja toiseen näiden arvostusten merkitys identiteetin muodostuksessa. Taylor hyödyntää Harry Frankfurtin (1929–2023) tekemää määritelmää, jonka mukaan persoonille on tyypillistä kyky reflektiiviseen itsearviointiin. Taylor jakaa edelleen persoonat kahtia: Ne jakautuvat heikkoihin ja vahvoihin arvostajiin. Nämä arvostukset liittyvät persoonien haluihin tavoitella itselleen mieluisia asioita. Heikko arvostus keskittyy ensimmäisen asteen haluihin, kuten nälkään ja janoon, joihin ei liity moraalista sisältöä. Vahva arvostus taas ottaa kantaa halun kohteen arvoon ja halun oikeellisuuteen. Juuri nämä moraaliset arvostukset ilmentyvät aiemmin mainittuina laadullisina erotteluina. Mikäli jokin teko nähdään moraalisesti arveluttavana, sitä on syytä välttää.

Vahva arvostaminen johtaa siis suoraan eettisesti hyväksyttäviin tekoihin. Tekoja tulisi arvioida sen mukaan millaisten halujen ajamina ne toteutetaan sekä ottamalla huomioon, onko teon tekemisen jälkeen mahdollista arvostaa itseään tuon teon tekijänä? Heikon ja vahvan arvostajan lisäksi Taylor puhuu myös radikaaleimmasta huonosta vaihtoehdosta, heittiöstä (engl. wanton), joka toimii sokeasti halujensa ajamana, ajattelematta lainkaan niiden seurauksia itselleen tai muille. Vahva arvostaminen on siis luonteeltaan korostetusti arvoperustaista, ja siihen kuuluu uskomus, että tehtävä teko on luonteeltaan hyvä. Keskeinen Taylorin teesi on, että ihmiset eivät elä neutraalissa faktojen maailmassa, vaan maailmassa, joka sisältää arvo-ominaisuuksia, joita ei voi tehdä tyhjäksi viittaamalla vaistoihin, kuten eloonjäämiseen.¹³

Miksi sitten vahva arvostaminen on niin tärkeää identiteetin muodostuksessa? Koska vahvat arvostelmat ovat aina luonteeltaan eettisiä ja koska ne ovat erityisesti ”minun – jonkun yksilön – arvostuksiani”, koen ne keskeisiksi tekijöiksi siinä, mikä määrittelee minua ihmisenä. Ne ovat arvostelmia, jotka ovat minulle hyvin tärkeitä ja joihin olen muodostanut henkilökohtaisen sidoksen. Vahvat arvostukset ovatkin luonteeltaan sellaisia, jotka on koettu erityisen omakohtaisiksi juuri minulle ja ne ovat siis ”omakohtaisen orientaation konstituentteja”, kuten Taylor ilmaisee.¹⁴ Henkilökohtainen sidos näihin arvostuksiin on juuri se elementti, joka Taylorin mukaan tekee niistä niin keskeisiä identiteetin muodostumisen suhteen. Lopuksi Taylor tiivistää vahvan arvostamisen olevan ”persoonan olemuksellinen piirre”.¹⁵ Taylor toteaakin, että ihminen, joka ei jostain syystä kykene vahvaan arvostamiseen, on patologisessa tilassa, so. identiteettikriisissä. Tällaisen kriisin voi Taylorin mukaan aiheuttaa oman arvostuskehikon mureneminen, mikä voi pahimmillaan johtaa otteemme löystymiseen siitä, keitä me todella olemme.¹⁶ Tällainen kriisi on kuitenkin vain väliaikainen tila, ja siitä on mahdollista ”parantua”, kunhan arvostukset on jälleen saatu kursittua kokoon. Vahvan arvostamisen kyky ei siis missään vaiheessa katoa unohduksiin, vaan se ainoastaan hetkellisesti estyy.

Axel Honneth ja individualismin noidankehä

Axel Honneth käsittelee tunnustusta teoksessaan The I in We: Studies in the Theory on Recognition (2014). Honneth tulkitsee, että moderni yhteiskunta on lopulta kehittynyt pääasiassa rationalisaation ja alati kiihtyvän individuaation pohjalle. Kumpaankin konseptiin on kuitenkin liittynyt useita ongelmia niiden soveltamisen alusta lähtien. Taylorin tapaan Honneth tulkitsee rationalisaation helposti johtavan sokeaan hyötykeskeiseen yhteiskuntamalliin. Individualismin lisääntyminen johtaa myös helposti niin sanottuun vapauden paradoksiin, jossa yksilö lamaantuu liiallisten valintamahdollisuuksien edessä. Honnethin mukaan on myös unohdettu, että vaikka individualistinen yhteiskunta koostuu itsenäisistä yksilöistä, on näiden yksilöiden keskinäinen vuorovaikutus avain yhteiskunnan toimivuuteen. Näkemys yhdistyy tietyiltä osin Taylorin näkemyksen kanssa, joka niin ikään korostaa yhteiskunnallisen dialogisen suhteen merkitystä sekä sen tärkeyttä identiteetin rakentumisessa.

Honneth viittaa sosiologi ja filosofi Georg Simmelin (1858–1918) määritelmään individualismin subjektista. Simmelin mukaan yksilön vapaudella on kaksi suuntaa: yhtäältä autonomian lisääntyminen ja toisaalta autenttisuuden kasvaminen, joka selkeästi viittaa myös Taylorin mainitsemaan eettisen elementin lisäämiseen subjektin toiminnassa yhteisössä.¹⁷ Honneth viittaa näin ollen lisääntyneeseen välinpitämättömyyteen yhteiskunnassa, mikä johtaa yksilöiden välisten siteiden katkeamiseen, sen sijaan luoden egosentrisen hyötyyn perustuvan yhteyden muihin kansalaisiin.¹⁸

Hieman kieroutuneella tavalla myös markkinakoneisto on alkanut kiinnittää huomiota jo lähes trendiksi muodostuneeseen ”autenttisen itseyden” löytämiseen ajaen sen varjolla yksilöitä äärimmilleen tuottavuuden oravanpyörässä. Tästä syystä on alkanut hämärtyä, mikä on aitoa itsensä toteuttamista ja mikä taas siihen pakottamista. Honneth esittääkin, että alun perin yksilöiden vapautusrintamana alkanut suuntaus on teollistumisen kehittyessä pikkuhiljaa kadottanut alkuperäisen teloksensa (so. päämääränsä) ja muuttunut yksilöiden kahleiksi.¹⁹ Nämä kahleet ovat ottaneet monia muotoja ja luoneet esimerkiksi tyhjyyden tunnetta, merkityksettömyyttä ja lukuisia mielenterveysongelmia yhteiskunnassa. Tämä Honnethin huomio on mielestäni merkittävä ja korostuu entistä enemmän mitä pidemmälle yhteiskunta modernisoituu. Nuoret tuntuvat voivan nykyään entistä huonommin henkisesti, vaikka heidän materiaaliset olosuhteensa ovat hyvinvoinnin kannalta kehittyneempiä kuin koskaan. Jotakin on siis selkeästi tapahtunut yhteiskunnallisen identiteetin tasolla, joka vaikuttaa erityisesti nuoriin sukupolviin.

Honneth antaa historiallisen katsauksen uudeksi individualismiksi kutsumansa näkemyksen kehittymiseen. Ansiotulojen ja vapaa-ajan lisääntyminen alkoivat vähitellen vähentää yhteiskuntaluokkien merkitystä yhteiskunnassa. Koulutusjärjestelmän kehittyminen mahdollisti yksilöiden hyvin erilaisten elämänpolkujen kehittymisen, mikä kulminoitui erityisesti toisen maailmansodan jälkeisenä vuosikymmenenä. Samalla kasvoi yksilöiden kyky yhä suuremman autonomisen toiminnan hyväksymiseen. Ihmisiä siis suorastaan kehotettiin ottamaan haltuun oma elämänsä ja nousemaan siivilleen uuden, paremman tulevaisuuden toivossa. Näiden muutosten jalanjäljissä seurasivat myös luonnollisesti yhteiskunnalliset muutokset. Työläisten varallisuuden kasvaminen johti pikkuhiljaa kohti nykyistä kulutusyhteiskuntaa. Tämä korostui erityisesti sodan aikaisen sukupolven keskuudessa, joka oli kokenut jälleenrakennuksen kurjuuden. Muutoksen myötä ihmisille kehittyi myös uudenlainen persoonallisuus, joka painotti romantiikasta ammennettua ihannetta oman itsensä löytämisestä.²⁰ Kävi kuitenkin niin, että tämä uusi suuntaus alkoi pian ajautua kriisiin itsensä kanssa. Itsensä löytämisen nimissä alettiin korostaa tuloskeskeisyyttä, ja esimerkiksi harrastuksista tuli pakollisia suorituksia sen sijaan, että ne olisi nähty rentouttavina. Oli tapahtunut käänne kohti uutta identiteettikriisiä.

Kapitalistinen koneisto oli samalla alkanut ymmärtää tätä uudenlaista individualismia ja oppinut käyttämään sitä hyväkseen. Honnethin tulkinnan mukaan työelämä alkoi hiljalleen muuttua niin yksilökeskeiseksi, että aiemmilta vuosikymmeniltä tutut solidaariset liikkeet unohdettiin. Työntekijät olivat valmiita tekemään lähes mitä tahansa oman etunsa ja työpaikkansa säilyttämiseksi, joskus jopa puukottamaan työtovereitaan kuvaannollisesti selkään. Honneth tulkitsee, että yksilöistä oli alkanut tulla ”luovia yrittäjiä” (engl. creative entrepeneurs), jotka toimivat ainoan yhtiön osakkaan, oman itsensä, hyväksi.²¹

Samalla nämä yrittäjät alkoivat kehittää ja mainostaa omaa osaamistaan täysin uudenlaisina, työtätekevinä tuotteina. Kulutusyhteiskunta oli tällä tavoin painanut jälkensä myös ihmisten identiteetteihin ja saanut heidät omatoimisesti markkinoimaan itseään tuotteiden kaltaisesti. Työnantajat alkoivat myös tähdentää yksilöllisyyden sekä työntekijöiden lojaalisuuden ja uhrautuvuuden tärkeyttä työnhakuprosessissa. Honneth toteaa osuvasti, että yksilöt alkoivat musertua paineeseen olla mahdollisimman tehokkaasti omia itsejään. Tämä paine ja kiristyvä kilpailu tulee Honnethin mukaan lopulta johtamaan suuriin ongelmiin, kuten masennukseen ja elämän merkityksen katoamiseen sekä emotionaalisesti kylmään järjestelmään, jonka jäseninä yksilöt oletettavammin kärsivät kuin kukoistavat.²²

Niin kyyniseltä kuin Honnethin tulkinta kuulostaakin, varmasti harva voi sanoa, että ei ole havainnut mainitun kaltaista kehitystä erityisesti moderneissa työmarkkinoissa. Valta on valttia, ja suorituskeskeinen yhteiskuntamalli valtaa alaa siitä huolimatta, että artikkelit pursuavat tietoa loppuun palamisesta ja ylisuorittamisen vaaroista. Länsimainen identiteettimme on siis kokenut muutoksen, joka ainakaan omasta mielestäni ei ole askel oikeaan suuntaan. Honneth on yhteiskunnallisesta näkökulmastaan huolimatta monissa asioissa hyvin lähellä Taylorin kantoja. Myös hän peräänkuuluttaa oikeudenmukaisuutta sekä eettisesti pitkäkantoista toimintaa yhteiskunnallisena toiminnan mallina. Honneth näkee myös Taylorin tavoin tunnustusteorian sovellusten tärkeyden osana ihmisten terveen ja kokonaisvaltaisen identiteetin muodostumista.

Lauren Freeman ja heideggerilainen tunnustus

Lauren Freeman (2009) on julkaissut Philosophy Today -lehdessä mielenkiintoisen artikkelin ”A Re-reading of Heidegger’s Being and Time §26”. Freeman tulkitsee, että Heideggerin käsittelemässä olemisen analyysissä voisi olla piilotettuja yhteyksiä hegeliläiseen tunnustukseen. Tämän lisäksi Freeman on sitä mieltä, että Heidegger ei pitäydy väitteessään esitellä ainoastaan neutraalia ontologista teoriaa vaan ottaa selkeästi eettisen kannan teoksessaan.²³ Vastuun ja omatunnon kaltaiset käsitteet ovat Freemanin mukaan eettisesti latautuneita, ja siksi Heideggerin analyysi sisältää väistämättä eettisiä ohjeita.

Heideggerilainen terminologia on hyvin haastavaa ymmärtää, ja siksi pyrin pitäytymään peruskäsitteissä ja esittelemään ne mahdollisimman selkeästi. Heideggerin teoksen voidaan tulkita olevan niin sanotun Daseinin²⁴ olemuksen analyysiä. Dasein on olemassa olevuutta, josta me kaikki ihmiset olemme osallisia. Ihmiset ovat siis väistämättä Daseineja. Daseinit eivät ole kuitenkaan olemassa itsenäisesti, vaan ne ovat aina olemassa jossakin, tämän kirjoituksen kontekstissa maailmassa. Tätä maailmassa olemista Heidegger kutsuu maailmassaolemiseksi (saks. in-der-Welt-sein). Koska ihmisten olemassaolon tapaan kuuluu tällainen maailmassaoleminen, ovat muut ihmiset myös osallisia tästä ja jakavat olemisen tavan nimeltä kanssaoleminen (Mitsein). Ihmiset ovat siis Daseineja, jotka eksistoivat maailmassa ollen osallisia maailmassaolemisesta. Ollessaan yhdessä tässä samassa maailmassa he ovat keskenään tekemisissä ollessaan kanssaolevia.²⁵ Ihmiset myös määrittelevät itseään ja toisiaan keskinäisen vuorovaikutuksen kautta. Tässä vaiheessa Freemanin mainitsemat eettisesti arvottavat käsitteet astuvat näyttämölle.

Heideggerin mukaan Daseineilla (yleistäen ihmisillä) on erityinen ominaisuus, jota hän kutsuu huolehtimiseksi (Besorgen). Mainittu huolehtiminen on Heideggerin järjestelmässä erilaista, ja se jakautuu sen perusteella, suhtautuuko Dasein toiseen Daseiniin kuin itseensä vai kuten esimerkiksi elottomaan esineeseen. Heidegger esitteleekin kaksi erilaista huolehtimisen muotoa, jotka ovat ”sisään hyppääminen” (einspringen) ja ”eteen hyppääminen” (vorausspringen).²⁶ Näistä ensiksi mainitussa toinen ikään kuin asettuu ensimmäisen asemaan, mutta samalla ottaa tämän roolin, jonka seurauksena toisesta tulee dominoitu ja riippuvainen paikalle asettujasta. Tätä huolehtimisen muotoa voidaan lähtökohtaisesti pitää negatiivisena Daseinien välisessä vuorovaikutuksessa. Jälkimmäisessä huolehtimisen muodossa toinen taas asettuu aidosti ensimmäisen asemaan tätä syrjäyttämättä. Toinen ikään kuin osallistuu hänen huolensa kantamiseen ja yhtyy siihen aidossa kohtaamisessa. Tällainen tilanne on toivottava Daseinien kesken.²⁷

Oleellista näissä esimerkeissä on, että vain asettuessaan aidosti toisen asemaan Dasein voi kokea toisen itsensä kaltaisena sen sijaan, että pitäisi toista välineenä omien päämääriensä saavuttamiseen. Heidegger esittääkin, että koska Daseinit ovat luonteenomaisesti osallisia kanssaolemisesta, niiden keskinäinen ymmärrys toisistaan on ikään kuin sisäänrakennettuna niiden olemuksessa:

Oleminen toisia kohtaan eroaa tietenkin ontologisesti olemisesta kohti esilläolevia olioita. Toisella olevalla on itsellään täälläolon olemistapa. Siten olemiseen toisten kanssa ja toisia kohti sisältyy täälläolon olemissuhde toiseen täälläoloon. Mutta voidaan sanoa, että tämä suhde konstituoi aina jo omaa täälläoloa, jolla on itsessään ymmärrys olemisestaan ja joka näin suuntautuu kohti täälläoloa. Tämä olemissuhde toiseen tulee tällöin projektioksi, jossa oman olemisen suhde itseen heijastetaan toiseen. Toinen on itsen kaksoiskappale.²⁸

Daseinien olemukseen siis kuuluu sisäänrakennetusti maailmassaoleminen, jossa ne ovat automaattisesti yhdessä ollessaan osia kanssaolemisesta. Huoli (Besorgen) on ikään kuin liima, joka pitää Daseinit yhteydessä toisaalta toisiinsa, mutta myös itse maailmaan. Ne eivät myöskään voi käsittää itseään Daseineina hyväksymättä samalla myös muita Daseineja, toisin sanoen tunnustamalla ne.²⁹

On helppo nähdä Freemanin olettama yhteys Heideggerin teksteissä hegeliläiseen tunnustukseen. Vaikka Heidegger ei tätä itse koskaan myöntänytkään, on kuitenkin muistettava, että hän oli hyvin perehtynyt Hegelin kirjoituksiin. Hegel on usein jopa mainittu nimeltä hänen kirjoituksissaan, varsinkin niissä, jotka liittyvät historiallisuuteen ja Daseinien fenomenologiseen aikakäsitykseen. Voidaan mielestäni pitää mahdollisena, että Heidegger on ammentanut inspiraatiota hegeliläisestä tunnustuksesta, mutta kuten niin monet muutkin laajan korpuksen omaavat filosofit, on hän niin sanottuna peittänyt jälkensä hyvin tai ei ole ainakaan myöntänyt, että osa hänen ajatuksistaan olisi voinut olla peräisin jostakin muualtakin kuin hänen omista aivoituksistaan. Näin ollen on mielestäni helppo nähdä, mitä Freeman tarkoittaa arvottavuuden elementin sisältymisellä Heideggerin analyysiin. Jälkimmäinen huolehtimisen muoto on selkeästi ”parempi” kuin ensiksi mainittu, vaikka Heidegger kiistääkin tällaisen vaihtoehtoisuuden olemassaolon.

Freeman itse asiassa viittaa artikkelissaan sekä Taylorin että Honnethin kirjoituksiin ja näkee niissä yhtymäkohtia suhteessa heideggerilaiseen tunnustukseen. Mainituilla kirjoittajilla tunnustus on hyvin oleellisessa osassa identiteetin muodostumisen prosessissa. Vaikka Heidegger ei tähän suoranaisesti viittaakaan, on mielestäni helppo nähdä myös yllä mainittu Daseinien kuvailu samassa viitekehyksessä. Daseinien on lähtökohtaisesti suhtauduttava toisiinsa kuin itseensä, hyvin samalla tavoin kuin Hegel kuvaa Itsen ja Toisen suhdetta Hengen fenomenologiassaan. Lisäksi maailmassaoleminen ei yksinkertaisesti voisi Heideggerin järjestelmässä olla mahdollista ilman muita Daseineja, koska Dasein on hänen mukaansa sosiaalisesti määritelty olento. Sosiaaliset suhteet siis määrittelevät vahvasti Daseinien olemassaoloa, minkä voi tulkita tarkoittavan myös heidän identiteettiään.

Yhteenveto

Yllä esitettyjen eri tunnustuksen tulkintojen avulla olen osoittanut, miten merkittävää osaa käsite voi edustaa yhteiskunnallisen toiminnan eri muodoissa. Toisaalta olemme myös nähneet, miten olennaista tunnustus on yksilölle itselleen sekä hänen identiteettinsä terveen kehittymisen vuoksi että yhteiskunnallisten sosiaalisten suhteiden muodostumisen kontekstissa. Olen pitkälti Taylorin kanssa samaa mieltä siitä, että halusimme tai emme, olemme välttämättä aina tekemisissä muiden yksilöiden kanssa yhteiskunnallisella tasolla, ja näillä muilla on myös aina vaikutusta omaan kehitykseemme.

Honnethin sosiologinen näkökulma saattaa aluksi vaikuttaa kirjoituksessa hieman muun kontekstin ulkopuoliselta, mutta ennen kaikkea hän myös mielestäni pyrkii tunnistamaan yhteiskunnan ongelmakohdat sekä historialliset pisteet siitä, missä kohden asiat ovat alkaneet kehittyä ongelmalliseen suuntaan. Vaikka lukuni Honnethista ei suoranaisesti puhu tunnustuksesta käsitteenä, on se ymmärrettävä kuvailuna siitä, millainen yhteiskunnasta voi muodostua ilman vastavuoroista muiden yksilöiden tunnustamista. Honneth on Taylorin tavoin yksi tunnetuimmista Hegel-tutkijoista filosofisella akateemisella kentällä, ja hänen puheenvuoronsa tunnustuksen puolesta ovat moninaiset.

Freeman tuo mielenkiintoisella tavalla yhteen aiemmin esitetyt kannat Heideggerin kontekstissa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Freemanin kanta on puolustettava, ja hänen löydöksensä ovat sekä merkittäviä että mielenkiintoisia. Kaikki kolme kirjoittajaa ajavat lopulta takaa samaa asiaa, johon mielestäni yhteiskunnassa pitäisi nykyistä enemmän puuttua. Tunnustus puhuu lopulta muiden ihmisten kunnioittamisesta, kaikkien ihmisolentojen ihmisarvon hyväksymisestä sekä yhteiskunnallisten vuorovaikutussuhteiden tärkeydestä. On mielestäni tärkeää, että niin hieno ideaali kuin individualismi ja yksilökohtainen vapaus onkin, pitäisi pystyä myös puhumaan sen aiheuttamista negatiivisista lieveilmiöistä ja jos mahdollista alkaa toimimaan sen puolesta, että vastavuoroinen tunnustus palaisi oleellisempaan asemaan länsimaisissa yhteiskunnissa.