Jos olio on samanlainen kuin sen idea, voiko idea olla olematta samanlainen kuin tuo olio, sikäli kuin olio on tehty idean kaltaiseksi? Vai onko olemassa jokin mahdollisuus, että samanlainen on erilainen kuin samanlainen?
Platon, Parmenides ¹ Identiteetti ja siihen liittyvät kysymykset eivät aina tunnu yksinkertaisilta, kuten edellinen Platon-sitaatti vihjaa. Esimerkiksi nykyaikana länsimaissa ei ole yhtenäistä valtakulttuuria eikä edes yhtenäisiä alakulttuureja, jotka antaisivat suuntaviivat yksilön identiteetille. Tämän seurauksena käsitys identiteetistä on monipuolistunut, ja nykyään puhutaan muun muassa sukupuoli- ja ryhmäidentiteetin moninaisuudesta sekä intersektionaalisuudesta eli useista päällekkäisistä identiteettilokeroista. Identiteettiin liittyvien käsitysten monipuolistuminen on hyvä asia, koska joustavampi yksilöidentiteetti mahdollistaa yksilön ominaisuuksien paremman toteutumisen; ihmiset eivät usein ole keskenään kovin samanlaisia. Kuten arvata saattaa, filosofian historiassa identiteettiin ja identtisyyteen liittyviä kysymyksiä on pohdittu runsaasti.

Saksalainen Gottfried Wilhelm Leibniz (1646–1716) on eräs filosofian klassikko. Hän edustaa rationalismia ja ajattelee tälle suuntaukselle tyypilliseen tapaan siten, että järkemme on ensisijainen kokemukseen nähden. Tämän seurauksena Leibnizin filosofian perustana ovat niin sanotut järjen periaatteet eli inhimillisen ajatellun perustavat lähtökohdat. ² Näitä filosofisesti mielenkiintoisia mutta kiistanalaisia järjen periaatteita ovat muun muassa ristiriidan periaate, jonka mukaan yksikään ristiriitainen asia ei voi olla totta, riittävän perusteen periaate, jonka mukaan kaikella olemassa olevalla on peruste tai syy, predikaatit subjektissa -periaate (engl. Predicate-in-notion principle, lat. praedicatum inest subjecto) ³ , jonka mukaan yksilöolioiden, kuten Gaius Julius Caesar, käsitteet sisältävät kaikki niiden ominaisuudet ja relaatiot eli yhteydet muihin olioihin. Erottamattomien identiteettiperiaate (lat. identitas indiscerniblium) tai yksinkertaisemmin Leibnizin laki ⁴ tarkoittaa sitä, että kaksi oliota ovat tosiasiassa yksi ja sama olio, mikäli niillä on täysin samat ominaisuudet. Toisin sanoen, jos ei ole olemassa yhtään ominaisuutta tai piirrettä, joka erottaa kaksi oliota toisistaan, niin niiden on oltava yksi ja sama olio. ⁵ Identiteetin käsite on yhteydessä edellisiin ja erityisesti viimeiseksi mainittuun periaatteeseen, kuten esitän edempänä. Selvennän ja pohdin tässä esseessä Leibnizin identtisyyteen ja identiteettiin liittyviä näkemyksiä. Tarkastelussa käy ilmi, kuinka Leibnizin filosofiaan sisältyy monia kiinnostavia huomioita koskien identiteettiä, identtisyyttä, persoonan identiteettiä eli henkilön käsitystä itsestä persoonana ja identiteetin ajallisuutta eli olion tai ominaisuuksien pysyvyyttä läpi tietyn ajanjakson. Päälähteeni ovat Leibnizin Metafysiikan esitys (1686) ja Loogis-metafyysiset periaatteet (lat. Principia logico-metaphysica) ⁶ (n. 1689). Lähestymistapani on erittelevä ja pohdiskeleva.

Alustavia huomioita identiteetistä ja Leibnizin filosofiasta

Selvennän seuraavassa identiteettiin, identtisyyteen ja Leibnizin filosofiaan liittyviä kysymyksiä. Identiteetti tarkoittaa yleisessä merkityksessä jonkin asian olemusta, ominaislaatua tai yksilöllisyyttä ja henkilöihin liittyen minuutta eli ihmisen persoonallisuutta. Identtisyys puolestaan tarkoittaa yleisesti joidenkin asioiden samuutta tai yhtäpitävyyttä ja adjektiivi identtinen täysin samaa, täysin yhtäläistä tai täysin yhtäpitävää. ⁷ On huomattava, että kyseisillä sanoilla on erilaisia merkityksiä ja käyttötapoja. Esimerkiksi termi identtiset kaksoset (eli monotsygoottiset kaksoset) eivät ole kaikilta ominaisuuksiltaan täysin samanlaisia. Toisin sanoen identtiset kaksoset eivät ole toistensa täydellisiä kopioita eli klooneja. Puhutaan muun muassa identiteettivarkauksista ja tietopalveluiden sähköisistä identiteeteistä. Näin ollen ”identiteetillä” on erilaisia merkityksiä riippuen kontekstista, ja muiden muassa filosofit, kulttuurintutkijat, matemaatikot, psykologit, ja yhteiskuntatieteilijät ymmärtävät ”identiteetin” eri tavoin.

Persoonan identiteetti eli käsitys omasta yksilöllisyydestä tuntuu olevan välttämätön minäkuvalle eli mielikuvalle omasta itsestä: en voi olla minä ellen ole jollakin tavalla yksi ja sama persoona eri ajanhetkinä. ”Minä” on täten ajatteleva toimija ja kokija, jolla on tietty sisäinen pysyvyys, samuus ja ykseys monien muiden ominaisuuksien, kuten ajatusten, havaintojen ja kokemusten muuttuessa. ”Minän” tietoisuus ei kuitenkaan näytä edellyttävän ehdotonta ajallista jatkuvuutta, sillä menneisyyteemme sisältyy runsaasti unessa oloa ja mahdollisesti myös tajuttomuuden, syvän päihtymyksen tai kooman jaksoja, jolloin emme ole täysin tai lainkaan tietoisia ympäristöstämme.

Leibniz laati omaleimaisen filosofian, joka on melko yksinkertaisista perusperiaatteista huolimatta monimutkainen ja osin vaikeasti avautuva kokonaisuus. Leibnizin kompleksisen filosofian piirteiden läpikäyminen ei ole tässä esseessä mahdollista.⁸ Sen sijaan esittelen Leibnizin filosofian keskeisiä piirteitä, jotka ovat hänen identiteettikäsityksensä taustalla. Ensimmäiseksi Leibniz kannatti substanssipluralismia, jonka mukaan substansseja eli todellisuuden perimmäisiä itsenäisiä perustekijöitä on useita – Leibniz kutsuu substansseja myöhäistuotannossaan tunnetusti monadeiksi. Substanssipluralismin myötä konkreettiset oliot, kuten kivet ja kissat, ovat Leibnizilla useista substansseista koostuvia yhdistelmiä eli aggregaatteja.⁹ Substansseilla on myös erilaisia kykyjä; esimerkiksi jotkut substanssit kykenevät hallitsemaan elollista kehoa ja jotkut ajatteluun. Leibniz kutsuu viimeksi mainittuja (eli ihmismieliä) ”järjellisiksi sieluiksi” (ransk. l’ame intelligente) ja ”hengiksi” (ransk. esprits).¹⁰

Toiseksi Leibniz oli teisti eli yhden persoonallisen jumaluuden kannattaja. Hän näyttää hyväksyvän ainakin pääpiirteittäin kristillisen jumalakäsityksen.¹¹ Leibnizin mukaan Jumala on kaikkitietävä, kaikkivoipa, täydellisen hyvä ja vapaa, ja näistä ominaisuuksista on seurannut maailmamme, joka on paras mahdollinen maailma.¹² Jumala on nimittäin valinnut parhaan mahdollisen maailman oliot keskinäisine relaatioineen kaikkien mahdollisten yksilösubstanssien ja yksilöolioiden käsitteiden joukosta.¹³ Leibnizin yksilösubstanssien ja yksilöolioiden käsitteet liittyvät perinteisen filosofisen logiikan mukaisesti subjekteihin, joille predikoidaan ominaisuuksia ja relaatioita.¹⁴

Kolmanneksi Leibnizin mukaan osa käsitteistä ovat täydellisiä.¹⁵ Esimerkiksi Caesarin täydellinen yksilökäsite sisältää kaikki siihen liittyvät ominaisuudet, kuten ”on Rooman tasavallan konsuli”, ja relaatiot, kuten ”on Aurelia Cottan poika”. Caesariin liittyvien yksilösubstanssien käsitteet ja Caesarin yksilökäsite mahdollistavat Caesarin olemassaolon. Jumalalla on lisäksi ymmärryksessään muiden mahdollisten Gaius Julius Caesareiden käsitteet, joiden hän ei kuitenkaan halunnut tulevan olemassaoloon. Vaihtoehtoinen ”Gaius Julius Caesar” ei täten ollut joko täydellinen yksilökäsite tai yhteensopiva aktuaalisen maailman muiden olioiden kanssa jonkin asian takia, kuten ominaisuuden ”kuolee nuoruusiällä”.

Edellisen perusteella voi huomata, kuinka Leibnizin filosofiassa Jumalan olemassaolo on hyvin keskeinen asia. Siinä kaikkitietävällä Jumalalla on ollut tiedossa kaikkien mahdollisten substanssien ja näiden muodostamien konkreettisten olioiden, kuten Caesarin ja kissojen, käsitteet jo maailman luontia edeltävästi, ja Jumala on sisällyttänyt täydellisen hyvyytensä takia vain parhaat mahdolliset oliot luomaansa parhaaseen mahdolliseen maailmaan.

Leibniz identtisyydestä (ja aika paljon muustakin)

Mitä Leibniz ajattelee identtisyydestä ja identiteetistä? Aloittakaamme Loogis-metafyysisistä periaatteista, jossa hän esittää seuraavaa:

”Perimmäiset totuudet ovat niitä, jotka hyväksyvät saman asian itsestään tai kieltävät vastakkaisen sen vastakkaisesta. Kuten, että A on A, tai että A ei ole ei-A; jos on totta, että A on B, niin on epätotta, että A ei ole B, tai että A on ei-B; myös mikä tahansa olio on se, millainen se on, ja mikä tahansa olio on itsensä kanssa samanlainen tai yhtäläinen; mikään olio ei ole suurempi tai pienempi kuin se on, ja muut sen kaltaiset. Vaikka näillä totuuksilla voi olla prioriteetin asteita, kuitenkin ne kaikki voidaan sisällyttää yhteen termiin ’identtiset’ [lat. identica¹⁶].”¹⁷

Leibniz jatkaa, että kaikki totuudet perustuvat ”perimmäisille totuuksille” ja näihin liittyvien määritelmien (lat. definitio) käsiteanalyysille (lat. resolutio notio). Nämä muodostavat yhdessä kokemuksesta riippumattoman a priori -todistamisen.¹⁸ ”Perimmäiset totuudet” ovat nähdäkseni tietynlaisia perustavia totuuksia, jotka mahdollistavat monimutkaisemmat totuudet ja olemassaolon perustelun. ”Perimmäiset totuudet” ovat ristiriidattomia, sillä ristiriitaiset väitteet, kuten ”olemassa oleva maailmankaikkeus ei ole olemassa” tai ”on totta, että A ja ei-A”, eivät voi olla totta ristiriidan periaatteen mukaan,¹⁹ välttämättömiä, koska niiden vastakohta aiheuttaa ristiriidan, ja yksiselitteisiä niiden perustuessa joko tietyn asian hyväksymiseen tai kieltoon. Perimmäisten totuuksien keskinäistä identtisyyttä voi ajatella intuitiiviseksi tai itsestään selväksi identtisyydeksi, koska kyseiset totuudet perustuvat aina tietyn asian myöntämiselle tai kiellolle, ja minkä vastakohta aiheuttaa ristiriidan. Toisin sanoen ”perimmäisiin totuuksiin” liittyvät perustavuus, varmuus ja tietty piirre tai ominaisuus, minkä takia ne ovat ikään kuin toistensa suhteen samanlaiset, vaikka ne eroavatkin sisällöiltään, kuten lainatusta kohdasta voi huomata.²⁰

Leibnizin edellinen näkemys selkeytyy Metafysiikan esityksessä. Hän selventää seuraavassa lainauksessa täydellisiä yksilösubstanssin käsitteitä predikaatit subjektissa -periaatteen avulla. Numeroin kohdan osiot käsittelyn helpottamiseksi.

”[1] [K]aikella todella predikaatiolla on jokin perusta olioiden luonnossa, ja jos propositio ei ole identtinen [ransk. identique] eli jos predikaatti ei sisälly eksplisiittisesti [ransk. expressément] subjektiin, [2] sen täytyy sisältyä siihen virtuaalisesti [ransk. virtuellement], [3] ja tästä filosofit ovat käyttäneet termiä inesse. Siten subjektitermin täytyy aina sisältää predikaattitermi siten, että se, joka ymmärtää täydellisesti subjektin käsitteen, tekee myös arvostelman, että predikaatti kuuluu siihen. [4] Näin ollen voidaan sanoa, että yksilösubstanssin tai kokonaisen olion luontoon kuuluu, että sillä on niin täydellinen käsite, että se riittää sisältämään kaikki sen subjektin predikaatit, jolle tämä käsite attribuoidaan, ja mahdollistaa myös näiden predikaattien johtamisen.”²¹

Ensimmäiseksi Leibniz puhuu predikaatiosta, predikaateista ja subjekteista, joita olen käsitellyt jo aiemmin. Tämän yhteydessä hän selventää edellisessä kohdassa analysoimaani ajatusta perimmäisten totuuksien identtisyydestä: identtisessä propositiossa eli identtisessä väitelauseessa predikaatti sisältyy eksplisiittisesti subjektiin siten, että subjektin ja predikaatin suhde on ilmeinen, kuten että ”Gaius Julius Caesar on Gaius Julius Caesar”, eli että Caesar on identtinen itsensä kanssa eikä kenenkään muun. Toiseksi muissa kuin identtisissä propositioissa predikaatti sisältyy subjektiin ”virtuaalisesti”, mikä nähdäkseni tarkoittaa sitä, että monimutkaisemmissa propositioissa predikaatin yhteys subjektiin ei ole ilmeinen tai yksinkertainen mutta todellinen ja periaatteellinen. Kolmanneksi Leibniz esittää, että edellä mainittua kaksiosaista totuusmekanismia kutsutaan periytymiseksi tai kuulumiseksi (lat. inesse) ja yleisemmin predikaatit subjektissa -periaatteeksi (lat. praedicatum inest subjecto). Neljänneksi edellinen periaate mahdollistaa täydelliset yksilökäsitteet, jotka ovat siis ikään kuin yksilön kaikkien ominaisuuksien ja relaatioiden yhteen niputettuja käsitteellisiä kokoelmia. Leibniz selventää tätä ajatusta edempänä Metafysiikan esityksessä substansseihin liittyen seuraavasti: ”[K]aikki, mitä sielussa ja jokaisessa substanssissa tapahtuu, on seurausta sen käsitteestä.”²² Täten Leibnizin metafysiikassa täydellisillä yksilökäsitteillä on Jumalan ja substanssien lisäksi keskeinen asema.

Seuraavaksi tarkasteltava tärkeä huomio Metafysiikan esityksestä selventää substanssien ja näiden muodostamien olioiden ainutlaatuisuutta sekä Leibnizin identiteettiä koskevaa näkemystä. Numeroin jälleen kyseisen kohdan osiot käsittelyn helpottamiseksi.

”[1] Jokainen yksittäinen substanssi ilmaisee [ransk. exprimer] koko universumin omalla tavallaan, ja sen käsitteeseen sisältyvät kaikki tapahtumat kaikkine olosuhteineen ja koko ulkoisten olioiden sarja.

Edellä sanotusta seuraa useita merkittäviä paradokseja [ransk. paradoxes], kuten muun muassa, että [2] ei ole olemassa kahta substanssia, jotka olisivat täysin toisensa kaltaisia ja eroaisivat vain solo numero [eli määrällisesti mutta ei laadullisesti.] [3] Samoin seuraa, että mikään substanssi ei voi saada alkuaan kuin luomisessa eikä tuhoudu kuin annihilaatiossa. [4] Yhtä substanssia ei voi jakaa kahdeksi eikä kahdesta tehdä yhtä [.] [...] [5] [J]okainen substanssi on kuin kokonainen maailma ja kuin Jumalan peili, tai itse asiassa koko maailmankaikkeuden, jota jokainen substanssi ilmaisee omalla tavallaan, hieman niin kuin yksi ja sama kaupunki näkyy eri tavoin sen mukaan, mistä paikasta sitä katsoo.”²³

Ensimmäiseksi Leibniz esittää edellisessä kohdassa erään johtoajatuksen substanssien havaintokyvystä: substanssi on tietynlainen mikrokosmos, joka heijastaa ympärillään olevaa makrokosmosta eli koko maailmankaikkeutta. Tästä lähtökohdasta seuraa Leibnizin mukaan ”merkittäviä paradokseja”. Hän tarkoittaa tällä ilmauksella lähtökohtaisesti epäuskottavilta tuntuvia mutta kuitenkin todellisia asioita, jotka hän esittelee seuraavaksi lainatussa katkelmassa. Tämä huomautus on siinä mielessä perusteltu, että kyseiset ”paradoksit” eivät sovi hyvin yhteen kokemuksen kanssa. Toiseksi Leibniz esittää epäsuorasti, että erottamattomien identiteettiperiaate (tai Leibnizin laki) on totta; tämän periaatteen mukaan kaksi tai useampi oliota ovat yksi ja sama olio, mikäli niillä on täsmälleen samat ominaisuudet. Kyseisen periaatteen seurauksena maailmasta ei tosiasiassa löydy Leibnizin filosofian mukaan kahta tai useampaa olioita, jolla olisi täysin samat ominaisuudet. Tässä kohtaa on huomattava, että erottamattomien identiteettiperiaate edellyttää riittävän perusteen periaatetta, jonka mukaan kaikella on peruste tai syy, seuraavalla tavalla: jos maailmassa olisi kaksi tai useampi täysin identtinen olio, niin näiden tunnistamiselle tai erottelulle ei voisi olla olemassa riittävää perustetta.²⁴ Tästä taas seuraisi muun muassa Jumalan rationaalisen päätöksenteon mahdottomuus.

Kolmanneksi koska substanssit voivat saada alkunsa ja loppunsa vain yliluonnollisesti, niin ne eivät synny eivätkä häviä luonnollisen syntymisen ja häviämisen yhteydessä. Nimittäin Jumala mahdollistaa inhimillisen tietoisuuden syntymisen ja päättymisen ihmisen kehoon liittyvien substanssien jatkaessa olemassaoloa.²⁵ Neljänneksi Leibniz huomauttaa, että substanssit ovat jakamattomia ja toisiinsa sulautumattomia. Tämän seurauksena substanssin identiteetti on aina yksilöllinen ja ainutlaatuinen, sillä substanssi ei voi muuttua toiseksi jakautumalla tai sulautumalla. Viidenneksi jokainen substanssi heijastaa koko maailmankaikkeutta omasta yksilöllisestä näkökulmastaan. Tämä näkökulma on ainutlaatuinen, koska substanssi ei voi ottaa toisen substanssin paikkaa. Voimme tietysti lähentyä tai ymmärtää toisen olion näkökulmaa, mutta tiukassa mielessä emme voi koskaan muuttua toiseksi olioksi, saada toisen olion kokemuksia ja näkökulmaa. Näin ollen (aktuaalisen) persoonan identiteetti on sidottu Leibnizin filosofiassa ajattelukykyiseen substanssiin ja siihen liittyvään substanssien yhdistelmään eli kehoon.

Leibniz esittää persoonan identiteetistä Metafysiikan esityksessä seuraavaa havainnollistavan esimerkin kera:

[J]ärjellinen sielu, joka tietää mikä se itse on ja kykenee käyttämään paljonpuhuvaa sanaa minä, ei pelkästään säily ja subsistoi²⁶ metafyysisesti enemmän kuin muut vaan säilyy myös moraalisesti ja muodostaa persoonan [ransk. personnage]. Sillä muisti ja tieto tästä ”minästä” tekee järjellisestä sielusta palkittavan ja rangaistavan. [...] Oletetaan, että jostakusta voisi tulla yhtäkkiä Kiinan kuningas, mutta vain sillä ehdolla, että hän unohtaisi kaiken, mitä on ollut ja ikään kuin syntyisi kokonaan uudestaan. Eikö tämä käytännössä ja kaikilta tiedostettavilta vaikutuksiltaan olisi sama kuin jos tämä henkilö olisi kadonnut ja hänen tilalleen olisi luotu Kiinan kuningas?²⁷

Lainauksessa persoonan identiteetti yhdistyy muistiin ja moraalisuuteen seuraavasti: järjelliset sielut ovat kykeneviä moraaliseen toimintaan, koska niillä on muisti, toimintakyky ja persoonan identiteetti eli yksilöllinen käsitys itsestä ajallisesti pysyvänä kokijana ja toimijana. Kiinan kuninkaan esimerkki osoittaa sangen selvästi sen, että persoona ja identiteetti ovat yhteydessä yksilön kokemuksiin, muistiin ja käsitykseen omasta itsestä eli ”minästä”. Katkelmaan liittyy myös eräs mielenkiintoinen huomio: Leibnizin filosofiassa jokainen ihmisyksilö on paras mahdollinen ihmisyksilö puutteista ja mahdollisen pahuuden esiintymisestä huolimatta. Tämän seurauksena kussakin tapauksessa identiteetti on niin ikään paras mahdollinen. Ajatus tuntuu siinä mielessä hullunkuriselta, että kohtaamme tunnetusti identiteettiimme liittyviä erilaisia kriisejä, joista osa voi olla erityisen hankalia ja kivuliaita. Näin ollen paras mahdollinen identiteetti ei tarkoita subjektiivisesti parasta mahdollista identiteettiä vaan Jumalalle kunkin yksilöolion sopivinta mahdollista identiteettiä aktuaalisessa maailmassa.

Leibnizin identiteettiä koskeva käsitys

Leibniz esittää mielestäni erittäin kiinnostavan mutta eräissä suhteissa ongelmallisen käsityksen identiteetistä. Se on myös kompleksinen ja sisältää voimakkaita mutta kyseenalaisia filosofisia käsityksiä. Kertaan seuraavassa ensin Leibnizin näkemysten keskeisiä lähtökohtia ja piirteitä, minkä jälkeen esitän eräitä kriittisiä huomioita.

Leibnizin filosofia edustaa teismiä ja substanssipluralismia, kuten huomattiin. Näihin liittyen hän ajattelee seuraavasti: Ensimmäiseksi maailma on kaikkivoivan, kaikkitietävän, täydellisen hyvän ja vapaan Jumalan luoma järjestys. Toiseksi kaikkitietävällä Jumalalla on ollut maailman luontia edeltävästi mielessään kaikkien mahdollisten yksilösubstanssien ja yhdistelmäolioiden eli aggregaattien käsitteet, jotka sisältävät kyseisten olioiden ominaisuudet ja relaatiot. Epätäydellisen käsitteen käyttö puolestaan estäisi parhaan mahdollisen maailman luomisen, sillä tällainen käsite ei sisällä kaikkia olioon liittyviä ominaisuuksia tai relaatioita. Tämän seurauksena maailmassa olisi Jumalalle täysin yllättäviä asioita, jotka eivät kuuluisi hänen suunnitelmaansa. Tästä johtuen Jumala on luonut maailman vain täydellisten yksilökäsitteiden avulla. On huomattava, että täydelliset yksilökäsitteet muodostavat käsitteellisiä identiteettejä, koska täydellinen yksilökäsite sisältää kaikki tietyn olion yksilöivät ominaisuudet ja relaatiot. Kolmanneksi Leibnizin mukaan Jumalan luoma aktuaalinen maailma on paras mahdollinen maailma – huolimatta siihen sisältyvästä epätäydellisyydestä, kuten pahuudesta – joka perustuu substanssien olemassaololle. Nämä perimmäiset oliot ilmaisevat koko maailmankaikkeutta omasta perspektiivistään ja muodostavat yksilöoliot, kuten kivet, bakteerit, kissat ja ihmiset.

Näin jotkut substanssit muodostuvat orgaanisiksi kehoiksi aistikykyineen, ja jollain substansseilla on jopa ajattelukyky; viimeiseksi mainitut ovat Leibnizin mukaan ”rationaalisia sieluja” eli ”henkiä”. Koska substanssin muodostamat yhdistelmät omaavat tietyt ainutlaatuiset piirteet, niin niillä on tähän liittyvä tietty ainutlaatuinen identiteetti. ”Rationaalisilla sieluilla” on lisäksi persoonaan liittyvä identiteetti, joka on yksilöllinen käsitys itsestä ajallisesti pysyvänä kokijana ja toimijana, kuten olen esittänyt. Tällainen persoona saa alkunsa Jumalan tahdosta henkilön luonnollisen syntymän myötä, ja se päättyy viimeistään ajallisesti henkilön kuolemaan. Leibniz tosin ajattelee kristinuskon mukaisesti siten, että persoonat jatkavat olemassaoloaan kuoleman jälkeen Jumalan luona (ks. Leibniz 2011, 118–120).

Leibnizin filosofia edustaa järjen ensisijaisuutta painottavaa rationalismia. Tämän seurauksena hän perustaa filosofiansa tietyille järjen periaatteille. Näistä erityisesti neljä eli ristiriidan periaate, riittävän perusteen periaate, predikaatit subjektissa -periaate ja erottamattomien identiteettiperiaate eli Leibnizin laki liittyvät hänen identiteettiä koskevaan näkemykseen seuraavasti: Ensimmäiseksi oliot ja niitä koskevat käsitteet ovat ristiriidattomia, ja niihin liittyvät ”perimmäiset totuudet” yksiselitteisesti todistettavissa, kuten ”Gaius Julius Caesar on Gaius Julius Caesar”. Tämä mahdollistaa ristiriidattomat identiteetit. Toiseksi olioiden käsitteet perustuvat predikaatit subjektissa -periaatteelle siten, että propositioita koskevat totuudet ovat mahdollisia vain subjektin ja predikaatin suhteen kautta. Näin ollen tiettyyn subjektiin yhdistyvät tietyt predikaatit, ja tietyt predikaatit kielletään siltä. Tämä mekanismi taas mahdollistaa käsitteellisten identiteettien toteutumisen aktuaalisessa maailmassa. Tällöin subjektista (substanssi, yksilöolio) voidaan predikoida eli väittää ylipäänsä jotakin, mikä liittyy olemassaoloon. Kolmanneksi erottamattomien identiteettiperiaate eli Leibnizin laki liittyy olennaisesti hänen käsitykseensä identiteetistä, koska sen mukaan erilliset oliot eivät voi jakaa kaikkia samoja ominaisuuksia ja relaatioita keskenään. Tämän takia olioilla on aina ainutlaatuinen identiteetti. Neljänneksi (ja edelliseen liittyen) muussa tapauksessa olisi kaksi tai useampi oliota, joilla olisi täysin samat ominaisuudet, mikä taas rikkoisi riittävän perusteen periaatetta, jonka mukaan kaikella on oltava peruste tai syy. Jumalan valinalle ei voisi olla minkäänlaista riittävää perustetta koskien tällaisia identtisiä mutta erillisiä olioita, jotka siis eroaisivat vain määrällisesti mutta eivät laadullisesti toisistaan. Tällöin täysin identtiset identiteetit eli tosiasialliset kloonit olisivat mahdollisia. Olisi esimerkiksi hyvin outoa törmätä (erilliseen) omaan itseen kaupassa: ”Hei, mitäs sinä-minälle kuuluu?”

Leibnizin käsityksen ongelmat ovat melko ilmeiset. Ensimmäiseksi Jumalan olemassaolo on Leibnizille välttämätön totuus, mutta tämä on ongelmallista, sillä Jumalan olemassaolo ei mielestäni vaikuta loogisesti tai käsiteellisesti välttämättömältä. Jos siis Jumala ei ole olemassa, niin tällöin Leibnizin näkemys kumoutuu. Toiseksi riittävän perusteen periaate, johon erottamattomien identiteettiperiaate nojautuu, on kyseenalainen. Tuntuu nimittäin mahdolliselta, että voi olla olemassa sellaisia asioita, joille ei ole olemassa syytä tai perustetta, kuten mahdollisesti maailmankaikkeus itsessään. Kolmanneksi erottamattomien identiteettiperiaate tuntuu epäilyttävältä: miksi ei esimerkiksi voisi olla kahta tismalleen samanlaista alkuainekappaletta täysin samanlaisine ominaisuuksineen, kuten kaksi kultapartikkelia?²⁸