Tiede ja parempi maailma (pääkirjoitus, Hybris 3/2009)
Reetta Eiranen ja Tiina Heikkilä
Uusi yliopistolaki astuu voimaan vuoden vaihteessa ja Tampereen yliopistollakin on käynnissä kuumeinen työ opinahjomme sorvaamiseksi huipputrimmiin yliopistomaailman koskiveneillessä porvarihallituksen koulutuspolitiikan kuohuissa. Yliopiston strategiatyön kaikille avoimella moodle-alueella (https://groups.uta.fi, työalue ”Yliopiston strategia”, ensimmäisellä kerralla avainsana ”suunta”) on virinnyt mielenkiintoinen keskustelu yliopiston Tiedotusyksikön esittämästä iskulause-ehdotuksesta. Tiedotusyksikkö kehtasi tehdä arvoarvostelman ja ehdotti iskulauseeksi ”Tampereen yliopisto – Paremman maailman puolesta.” Keskustekua vapaasti referoiden ehdotus sai ryöpytystä naiiviudestaan sekä siitä, että siitä tulee mieleen löperö maailmanparantaminen. Huomioitiin, että eri ihmisille tämä tarkoittaa eri asioita. Haluttiin myös, että tiede näkyisi iskulauseessa. Toisaalta iskulauseen ideaa puolustettiin penäämällä sitä, miksi tiedettä ylipäätään tehdään.
Vaikka yliopisto olisi tieteen ja rationaalisuuden kehto, ei arvoihin ja etiikkaan liittyvää puhetta saisi rajata yliopistoyhteisön kiellettyjen aiheiden listalle. Normatiivinen puhe on ”epätieteellistä” ja sinänsä sitä voi olla vaarallista ja epäuskottavaa puhua. Uskottavuuden vuoksi tiedettä käsitellään ikään kuin monoliittina, johon ei mikään inhimillinen tai subjektiivinen voi vaikuttaa. Toisaalta tärkeimpiä saattavat kuitenkin olla juuri ne asiat, joista pitäisi vaieta. Mieluummin kuin kieltää tieteen taustalla olevat arvovalinnat, tulisi tunnustaa niissä oleva potentiaali. Akateemisuus ei saa verhoutua rationaalisuuteen ja tieteellisyyteen kuin keisari uusiin vaatteisiinsa: akateemisen maailman pitää uskaltaa kysyä merkityksiä – kysyä, miksi tiedettä tehdään. Kun tämä pohdinta viedään kyllin pitkälle törmätään arvoarvostelmaan. Vaikka parempi maailma yksityiskohdissaan tarkoittaa eri ihmisille ja yhteisöille erilaisia asioita, voi pyrkimys hyvään olla yhteinen.
Tieteen harjoittamisen – kuten kai miltei minkä tahansa inhimillisen toiminnan – pyrkimyksenä on ylittää olemassa oleva todellisuus ja luoda uutta, luoda asiantila, joka ei vielä ole olemassa, kuvitella asioiden toisin oleminen ja toteuttaa se. Yleensä asioiden toisin olemisen kuvittelemiselle on jokin syy ja monesti peruste voisi epätieteellisesti olla, että tämä uusi asiantila olisi ”parempi” kuin aiempi. Kenen kannalta, kelle ja miten (tuskin ainakaan ”objektiivisesti”) ovat hankalampia kysymyksiä. Se, että emme tiedä tai osaa artikuloida, mitä hyvä on, ei tarkoita, etteikö sitä kohti kannattaisi pyrkiä.
Tiede on alisteinen maailmalle ja arvokasta ainoastaan maailman kontekstissa. Se palvelee maailmaa ja suhteessa maailmaan tieteellä on arvoa. Kielteinen suhtautuminen maailmanparantamisen ja tieteen yhteenkuulumiseen on samalla tieteen erottamista maailmasta. Tieteestä ei tee millään tapaa huonompaa se, että sen perimmäinen tekomotiivi olisi epätieteellinen tai idealistinen. Paljon peräänkuulutetun innovatiivisuuden käyttövoimana on usein idealismi, halu muuttaa maailmaa johonkin suuntaan. Naiiviudenkin voimallisuus kannattaa nähdä. Hyvää tiedettä voi tehdä, oli henkilökohtainen motivaatio mikä tahansa, sillä motiivi ja lopputulos eivät ole sama asia. Vaikka motiivi olisi äärimmäisen subjektiivinen, tulkinnan tai lopputuloksen ei tarvitse sitä olla. On rohkeutta ja rehellisyyttä myöntää että uuden luomisen taustalla on aina jonkinlaisia arvoja toimeenpanevina voimina. Kollektiivinen toive ja pyrkimys kohti parempaa maailmaa voi toimia käyttövoimana ja syntyalustana kaikelle luovalle, myös tieteelle.