Koululaismentaliteetilla opintoputkessa (pääkirjoitus, Hybris 4/2009)
Reetta Eiranen ja Tiina Heikkilä
Yliopisto-opiskelijan päässä pyörii opintopiste, -putki, -suunnitelma ja -suoritus, huulilla maistuu sana ”koulu”. Suoritteita mittaava putkirakenne on omiaan liudentamaan lukion ja yliopiston eroa – vapauden ja vastuun akateeminen hekuma on väljähtänyt turvalliseksi ja pehmeää unohdusta suovaksi täsmäjärjestelmäksi, jonka tuotteen – siis akateemisen maailman toivona ja uusien ajatusten ajattelijan, opiskelijan – ei tarvitse reflektoida turhanaikaisia; riittää, kun pisteitä ropisee ja tekee niin kuin toivotaan. Passiivinen koululainen tekee läksyt kiltisti, vaikka väillä hiukan nurisee.
Täsmäjärjestelmän objektina oma tieteenala ja yliopisto mieltyvät huolestuttavan usein ylhäältäpäin määrittyneiksi. Opiskelijan osallistuminen omaan tieteenalanaan rajoittuu opintojen suorittamiseen vaihtelevalla kiinnostuksella. Opiskelija mieltää olevansa läpikulkija vankassa rakenteessa, ei toimija omassa ympäristössään.
Tämä vieraantuneisuus ei toisaalta ole ihme. Tutkintojen tuottaminen hurjalla volyymilla aiheuttaa kiireen ilmapiirin, jollainen ei ole hedelmällinen ajattelulle tai vaihtoehtojen kehittämiselle. Kun mennään putkesta toiseen, ei ole mahdollisuuttakaan nähdä sen ulkopuolelle. Opintoputkiajattelun omaksuneen on vaikeaa huomata yliopistokentän muutoksia. Opintoputkessa valmistuu tehotuotannon kvantitatiivisin kriteerein tehokkaasti, mutta suhteesta omaan tieteenalaan muodostuu vieraantunut ja suorittava.
Miksi tieteenvapauden pitäisi kiinnostaa opiskelijaa, joka on tullut hakemaan tutkinnon, jolla pyrkii saavuttamaan elämänsä tavoitteita? Tutkinto ja oma tieteenala ei saisi olla pelkkä väline, jota lyhytnäköisesti ja mukavuudenhaluisesti käytetään. Kuten tietokaan, tieteenalat ja yliopisto eivät ole sellaisia kuin ovat jonkin korkeamman voiman vuoksi, vaan ne muotoutuvat tekijöidensä toiminnan ja kiinnostuksen kohteiden kautta.
Suomen Akatemian mukaan suomalaisen tieteen taso on laskenut, sillä yliopistoissa keskitytään soveltavan tutkimuksen tekoon, jolloin perustutkimuksen resurssit vähenevät. Tieteen kehitys perustuu perustutkimukseen, joka on uutta luovaa. Tällainen resurssienohjaus ilmentää samankaltaista mentaliteettia kuin määrään keskittyvä kouluttaminen. Tuotetaan soveltamiseen ja tehtävän suorittamiseen, ei uuden luomiseen sopivia maistereita. Niin kauan kuin keskistytään teollisuustyyppiseen tutkintotuotantoon ja pikavoittoihin, ei voi valittaa, jos tulee sekundaa.
Kaikesta emme kuitenkaan syyttäisi rakennetta (tämähän on toki ontologinen valinta ja suloisen suhteellisuuden, emmehän toki sano relativismin, hengessä sallimme kaikki kannat). Idoleitamme Bergeriä ja Luckmannia mukaellen toteamme, että instituutiot ja yksilöt ovat vuorovaikutuksessa keskenään: jos alamme käyttäytyä toisin, on instituutionkin mahdollista muuttua toivottuun suuntaan. Jos aktivoidumme ja lopetamme koulunkäynnin, käytämme vapauttamme, herätämme rehellisen, avoimen, naiivin kiinnostuksen tiedettämme kohtaan – emme peittele sitä vaan olemme sitä – voimme tehdä sellaista yliopistoa, jossa haluamme olla.