Pyhä merkitsee eroa: merkitysten, aikojen, paikkojen ja asioiden erottamista toisistaan. Se on raja, joka erottaa puhtaan saastaisesta ja saastaisen puhtaasta. Se pitää yllä sosiaalista ja kulttuurista järjestystä. Rajaaminen ja rajojen uusintaminen voi tapahtua juhlallisesti ja rituaalisesti tai hyvin arkipäiväisesti – kuten valmistamalla ruokaa, puhumalla ruoasta tai kieltäytymällä siitä.

Perinteisesti syömistä – sallittua ja kiellettyä – säädellään erilaisissa tabujärjestelmissä ja esimerkiksi uskonnoissa. Suomalaista syömistä määrittivät pitkään niukkuus ja luterilainen moraali. Katolisen kirkon ruokasäädökset hylänneen luterilaisen näkemyksen mukaan ei ollut tärkeää, mitä syötiin, vaan se, miten syötiin: ruokaan tuli suhtautua ennen kaikkea kunnioituksella.¹ Nyt niukkuuden vaihduttua ylenpalttisuuteen ja luterilaisen kasvatuksen individualistiseen kulutuskulttuuriin kaikki näyttää olevan saatavilla ja sallittua. Samalla meitä vaivaa alituinen tarve määritellä hyvää ja oikeaa. Tästä kertovat esimerkiksi lukemattomat syömiseen liittyvät pelot, huolet, normit, ideologiat, etiikat ja elämäntavat. Hyvää ja oikeaa ruokaa jäsentävät diskurssit kamppailevat elintilastaan, sulautuvat toisiinsa ja muodostavat mitä monimutkaisimpia verkostoja. Vaikka syöminen näyttäytyy usein individualistisena, kyse ei ole yksityisasiasta. Syömällä rakennetaan ruumiita ja yhteisöitä, yksilöllisiä ja yhteisöllisiä identiteettejä.

Tässä artikkelissa tarkastellaan pyhän rakentumista suomalaisen nyky-yhteiskunnan sekulaarissa kontekstissa: hyvän ja oikean ruoan diskursseissa Helsingin Sanomien (2005–2009) mielipidekirjoituksissa.² Käyttämäni pyhän käsite perustuu Mary Douglasin ja tältä ammentavan Veikko Anttosen näkemyksiin ihmisruumiin ja yhteisön fyysisten ja kuvitteellisten rajojen keskeisyydestä pyhien rajojen käsittelyssä: pyhä vartioi rajoja, jotka koetaan loukkaamattomiksi. Kuitenkin rajat ovat alttiina ylityksille, ja niitä joudutaan jatkuvasti ylläpitämään, uusintamaan ja uudelleen paikantamaan. Ruoka ylittää ruumiiden ja yhteisöjen rajat varsin konkreettisesti muokaten niitä mennessään, ja syöminen onkin tavalla tai toisella säädeltyä lähes universaalisti.

Avaan artikkelissa kolmea pyhiä rajoja työstävää ruoallista merkitysvyyhtiä, metaforaa, jossa ihmiskehon ja yhteisön rajat kohtaavat. Jatkuvan kasvun metaforassa terveellinen ruoka rakentaa tuottavia kansalaisia ja kilpailukykyistä yhteiskuntaa. Vieraantuneisuuden metaforassa luonnollinen ruoka parantaa (jatkuvan kasvun vieraannuttamat) yksilöt ja palauttaa yhteisöllisen elämän tasapainon. Suomalaisessa kunnon ruoassa yhdistyvät perinteinen ruoka, ravittu ruumis ja kansallinen kulttuuri. Metaforat tuottavat ihanneruumiita ja yhteisöitä – ja samalla kehoja, joiden asema suhteessa ihanteisiin muodostuu eri tavoin ongelmalliseksi.

Ruumiiseen rakennettu pyhä

Pyhän voi nähdä kognitiivisena, sosiaalisena ja kulttuurisena rajana. Eri kielten kansanomaisia pyhätermejä tutkineen Anttosen mukaan pyhä rakentuu sosiokulttuurisesti tiettyjen kognitiivisten mallien pohjalta. Ihmisruumiilla, tilalla sekä niiden rajojen ja ulottuvuuksien kokemuksella on keskeinen asema näiden rajojen määrittämisessä. Pyhät rajat vartioivat ihmisruumiin ja yhteisön elinpiirin rajojen ylityksiä: sekä ihmisruumiin näkymätön sisäpuoli (erityisesti veri tai muu ruumiin rajat ylittävä aines) että yhteisön elinpiirin ulkopuoliset, tuntemattomat alueet koetaan vaarallisiksi, ja niiden välillä vallitsee tietty metaforinen vastaavuus.³ Douglasin (1966/2000) mukaan ihmisruumiin rajoja käsittelevien rituaalien avulla ylläpidetään yhteisön rajoja symbolisesti ja vahvistetaan sen haavoittuvia kohtia. Ihmisruumis toimii yhteisön metaforana: ruumiin rajat ja niiden ylitykset vertautuvat yhteisön rajojen ylitykseen.

Pyhä voi merkitä asiaa (esim. henkilöä, aikaa, paikkaa), joka rajataan yhteisöstä erilleen, koska sitä pidetään puhtaana ja sitä halutaan varjella saastumiselta. Toisaalta se voi merkitä saastaista, joka on eristettävä tarttumisen estämiseksi. Puhdas ja saastainen muodostuvat suhteessa toisiinsa, ja pyhä voidaan nähdä leikkauspisteenä, jossa yhdistävät ja erottavat merkitykset kohtaavat: saastainen tai torjuttu muodostaa ulkorajan, jota vasten sisäistä, puhdasta pidetään yllä.⁴ Tabu on pyhään kohdistuva kielto, joka vartioi puhtaan ja saastaisen välistä rajaa ylityksiltä. Pyhää leimaa loukkaamattomuus. Kuitenkin se, että rajan ylittäminen – tabun rikkominen – on mahdollista, antaa pyhälle rajalle ja siihen kohdistuvalle kiellolle merkityksen. Douglasin mukaan tabun säädelty, rituaalinen rikkominen vahvistaa järjestystä muistuttamalla sen haavoittuvuudesta.⁵

Vaikka pyhien rajojen perusta voidaan nähdä ajattelun rakenteissa ja ruumiillisuuden kokemuksessa, pyhän paikantuminen ei ole ennalta määrättyä vaan jatkuvaa, tässä ja nyt tapahtuvaa. Vanhat (uskonnolliset) traditiot ovat menettäneet auktoriteettiasemaansa pyhän paikantajana, ja niiden asemasta elämää yhteiskunnassamme jäsentävät uudet pyhittämisen muodot. Pyhän ja maallisen välinen raja voidaan periaatteessa vetää minne vain. Pyhän sisällöt muuttuvat, mutta ajatus pyhään kohdistuvasta kiellosta, loukkaamattomuudesta, säilyy.⁶ Koska pyhät rajat muodostuvat yhteisön toiminnassa, niiden määrittymiseen vaikuttavat yhteisölliset valtasuhteet.

Ihanneyhteisöä vastaa ihanneruumis. Tunnettuja esimerkkejä ovat käsitys kristillisestä seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja poliittisen filosofian puolelta Thomas Hobbesin (1651/1999) Leviathan: valtio ja sen suvereniteetti perustuvat ihmisten väliseen yhteiskuntasopimukseen. Kuten jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, on ihminen luonut valtion, keinotekoisen ihmisen, omakseen.⁷ Vastaavanlaisia metaforia löytyy modernien kansallisvaltioiden taustalta: Suomessa fennomaanisen valtio-ihanteen kumppanina työskenteli kansallisromantiikan hengessä itsenäinen suomalainen talonpoika.⁸ Se, missä määrin yksilön keho muistuttaa ihanneyhteisöä kuvaavaa ihanneruumista, voi oleellisesti vaikuttaa tämän asemaan ja mahdollisuuksiin yhteisössä. Leviathan edustaa (varakasta englantilaista) miestä ja tämän rationaalista etiikkaa - ja sulkee toisenlaiset ruumiit ulkopuolelleen. Moira Gatens on nostanut esiin ongelmia, joita seuraa länsimaisen poliittisen järjestelmän perustumisesta hobbesilaiselle metaforalle: onko poliittisessa kielessä ja toiminnassa tilaa esimerkiksi synnyttävälle ja imettävälle naisen ruumiille? Voiko kotiäiti osallistua aktiivisesti poliittiseen toimintaan?⁹ Sari Charpentierin mukaan ajoittain hyvinkin kiivaana vellovassa homoavioliittokeskustelussa pidetään yllä juuri naisen ja miehen ruumiiseen paikantuvaa, kahden sukupuolen välistä "pyhää sukupuolieroa" ja siihen perustuvaa perhekeskeistä, heteronormatiivista yhteiskuntajärjestystä.¹⁰

Ruumista, omaa ja toisen, voidaan työstää kohti ihannetta. Kehonrakennuksessa sitä tavoitellaan tiukalla harjoittelulla ja ruokavaliolla. Taina Kinnusen tulkinnan mukaan tiukkojen normien noudattaminen ja rituaalinen käyttäytyminen pyhittävät kehonrakentajan ruumiin, identiteetin ja "pyhien bodarien" elämäntavan.¹¹ Toinen ilmeinen esimerkki ovat syömishäiriöt. Anorektista käyttäytymistä tutkinut Anne Puuronen toteaa "ongelmasyömisen" heijastelevan yhteiskunnassamme vallitsevaa oikein syömisen kulttuuria sen äärimuotona: taustalta löytyvät samat kulttuuriset asenteet ja ihanteet.¹² Modernia kuluttamista ja syömistä tutkineen Pasi Falkin mukaan rakennamme identiteettejämme ennen kaikkea kuluttamalla.¹³ Syöminen on perustavin kuluttamisen muoto ja samalla yksi keskeisimmistä ruumiin muokkaamisen keinoista. Syömistä koskevat valinnat ovat myös estetisoituneet ja ruoasta on tullut esittävän kulutuksen väline: syömisen kautta tavoitellaan tietyn näköistä ruumista ja sosiaalista statusta.¹⁴ Millä tavoin oman yhteiskuntamme ruoalliset käytännöt työstävät ruumiin ja yhteisön rajoja, ja minkälaisia metaforisia yhteyksiä rakentuu (ihanne)ruumiiden ja (ihanne)yhteisöjen välille?

Kotimaa ja suomalaisuus hyvän ja oikean ruoan diskursseissa

Ruoka muokkaa kehojamme, ja puhe ruoasta työstää siihen kehittyviä pyhiä rajoja diskursiivisesti. Lähestyn kysymystä pyhien rajojen rakentumisesta niiden diskurssien kautta, joissa hyvää ja oikeaa ruokaa määritellään: sitä jäsennetään yleisesti esimerkiksi kansallisuuden, luonnollisuuden ja aitouden, terveellisyyden, turvallisuuden sekä erilaisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden (ekologisuus, ihmisoikeudet, eläinten hyvinvointi) viitekehyksissä.¹⁵ Hyvän ja oikean ruoan diskurssit ja niissä tuotetut merkitykset elävät rinnan, törmäilevät ja sulautuvat toisiinsa. Ne yhdessä muodostavat tarinavarannot, joiden kautta jäsennämme ja tuotamme ruoallista todellisuuttamme. Suomalaista yhteiskuntaa, suomalaisuutta ja kotimaata rakentavilla kansallisuusdiskursseilla on kuitenkin yhdessä terveysdiskurssin kanssa hegemoninen asema hyvän ja oikean ruoan määrittelyssä; myös kolme tuonnempana käsiteltävää metaforaa asettuvat kansallisuutta kosketteleville rajoille.

Taajaan viljelty ajatus puhtaasta kotimaisesta ruoasta merkitsee sen täydellistä palautumista Suomen maaperään, yhteiskuntaan ja kulttuuriin.¹⁶ Kotimaisuuden taustalta löytyy käsitys ihmisen ja maan yhteenkuuluvuudesta, omasta maasta. Oman maan ruoka muodostaa elämälle perustan sitoen ihmisen juurilleen, maahan ja sitä muokanneiden sukupolvien ketjuun.¹⁷ Kansallisuusdiskursseissa oma maa piirretään kansallisvaltion rajoin. Kotimaisen syöminen vahvistaa suomalaista yhteiskuntaa ja suomalaista ruoantuottajaa sen jäsenenä lujittaen samalla syöjänsä sidettä tuohon yhteisöön. Pyhätermillä on suomessa perinteisesti merkattu maa- ja erätaloutta sisältävän nautinta-alueen rajat.¹⁸ Nämä rajat häilyvät yhä muun muassa thaimaalaisia marjanpoimijoita koskevassa keskustelussa, jossa pyhien marjojen ja niitä koskevien jokamiehenoikeuksien esitetään toisinaan kuuluvan ainoastaan maan asukkaille, suomalaisille. Suomalainen kala, riista ja marjat ovat oman maan antimia parhaimmillaan. Niillä on kulttuurissamme korkea symboliarvo, ja niiden tarjoaminen voidaan nähdä lähes rituaalisena vieraanvaraisuutena. Suomalainen ruoka merkitsee suomalaista kulttuuria. Se rakentaa ja ylläpitää kansallista identiteettiä, ja sen kautta käsitellään myös pelkoa kansallisen identiteetin katoamisesta.

Kotimaiseen ruokaan, omaan maahan ja suomalaisuuteen liittyy oleellisesti suomalaisen maatalouden ja maaseutumaiseman vaaliminen. Puhdas kotimainen maito ja makoisat mansikat ovat kytköksissä haluun säilyttää perinteinen viljelymaisema, jonka varaan suomalainen identiteetti rakentuu. Käsitys puhtaasta maataloustuotannosta on pyhä, ja juuri tätä taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi kuohunta, jonka eläinaktivistien levittämät raadolliset kuvat eläintuotantotiloilta herättävät. Esimerkiksi 9.12.2009 Yleisradion A-studio esitti Oikeutta eläimille yhdistyksen salaa kuvaamaa videomateriaalia suomalaisista sikaloista.¹⁹ Kuvat sairaista ja vammautuneista, ahtaista ja likaisista olosuhteista kärsivistä eläimistä aikaansaivat mediassa kohun, kun ne eivät sopineet kuluttajien, teollisuuden ja maataloustuottajien hellimään kuvaan suomalaisesta maaseutuidyllistä ja kotimaisesta kinkusta siteenä tuohon idylliin. Tabu oli rikottu ennalta varoittamatta. Aineistossani (HS 12.–30.12.2009) järjestys paikattiin käsittämällä tapahtunut ikäväksi poikkeukseksi ja vaatimalla tiukempaa valvontaa, jolla suomalaisen maatalouden puhtaus jatkossa(kin) varmistettaisiin: suomalainen eläintuotanto on, kuitenkin, parempaa kuin muualla.

Jatkuvan kasvun metafora

Jotta sekä työllisyys että tehokkuus maksimoitaisiin -- tulisi kannustaa -- jalostusasteen nostamista mahdollisen korkeaksi. (HS 2.8.2009)

Tutkimusten mukaan ravitsemuksellisesti korkealaatuisella ruoalla on merkitystä lapsen hyvinvoinnille ja oppimiselle. (HS 29.8.2009)

Jokainenhan tahtoo olla terve, siispä sotaan kansallissairauksiamme aiheuttavaa läskiä vastaan. (HS 24.6.2009)

Jatkuvan kasvun metafora rakentaa terveellisen ruoan avulla terveitä ja tehokkaita kansalaisia ja tuottavaa yhteiskuntaa. Vaikka kamppailu oikeasta ruokavaliosta voi olla kiivasta, terveellisen syömisen arvoa ei kyseenalaisteta: salaatti, kuitupitoisuus ja proteiinit hellivät pyhää terveyttä puheissa ja teoissa. Terveellinen syöminen tai "terveyden palvonta" voi näyttäytyä individualistisena identiteettiprojektina, oman hyvinvoinnin edistämisenä ja ikuisen elämän tavoitteluna. Sitä ei kuitenkaan voi erottaa taustalla vaikuttavista kulttuurisista malleista: terveyttä ja tehokkuutta korostavasta yhteiskunnallisesta ihanteesta, oikein syömisen normista ja tavoiteltavasta ihannevartalosta. Syömällä oikein osoitamme hallitsevamme myös muuta elämäämme.²⁰ Kulttuuriset tarinavarannot ja diskursiiviset käytännöt houkuttelevat syömään itsemme terveiksi: syömään ihanteet itseemme ja itsemme ihanteisiin.²¹ Kun terveysdiskurssin pitkän elämän tavoittelu lyö kättä nationalistisen kansanterveysdiskurssin kanssa, terveeksi syömisestä muodostuu kansalaisvelvollisuus. Jatkuvaa kasvua tuottavassa nationalistisessa ruumissa korostuu yhtäältä itsekuri, elämänhallinta ja itsestään huolehtiminen, toisaalta yhteiskunnallinen valvonta ja ohjaus. Kansa jakautuu tuottaviin ja kuluttaviin, kurillisiin ja kurittomiin, kykeneviin ja kykenemättömiin.

Jatkuvan kasvun metafora kurkottaa kohti parempaa terveyttä ja pidempää elämää sekä jatkuvaa tuottavuuden kasvua. Terveet kehot muodostavat tuottavan yhteiskunnan, johon sitoutumista terve keho ja terveellinen syöminen osoittavat. Ruoka on ravinto- ja polttoainetta, jonka on realisoiduttava kasvavana tehokkuutena ja tuottavuutena. Samalla terveellisesti syöminen on identiteetti-, elämäntapa- ja statuskysymys, kun syöminen kytkeytyy tyyliin ja sosioekonomiseen asemaan. Terveys ja talous ovat sidoksissa myös biopoliittisesti.²² Köyhyys ja sairaus vaarantavat jatkuvan kasvun, ja kun epäterveellinen ruoka liitetään köyhyyteen, tulee siitä kaksinkertaisesti kiellettyä. Pyhä järjestys on kaksinkerroin uhattu, kun valtaosan kansasta tilastoidaan "kärsivän" ylipainosta ja heikon kansantalouden lasketaan romahtavan nousevien sairaanhoitokustannusten alle. Niin sanotut elämäntapasairaudet ja erityisesti "läski" piirtyvät ruumiisiin merkiksi elämänhallinnan pettämisestä, haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä sitoutua. Läski on tabu, järjestelmän tulehduskohta, joka eristetään, nimetään ja stigmatisoidaan.²³

Osallistumme nationalistisen ihanteen tuottamiseen esimerkiksi kokeilemalla erilaisia dieettejä, syömällä vitamiineja ja vertailemalla tuoteselosteita. Lankeamme ja sovitamme. Terveellisen syömisen välttämättömyyttä korostetaan arvoa hetkellisesti rikkovilla rituaaleilla. Kulttuurinen kuvastomme liittää kielletyn hedelmän hemmotteluun ja itsensä palkitsemiseen. Hallittu sortuminen syntisiin herkkuihin osoittaa itsehillintää ja muistuttaa viimekädessä terveyteen perustuvan järjestyksen (kehollisten ja yhteisöllisten rajojen) haavoittuvuudesta ja ylläpitämisen tärkeydestä.

Vieraantumismetafora

Aika ei vain riitä ruoanvalmistukseen -- ruoka on vain polttoainetta, pakollinen paha, jota on tankattava pystyäkseen tekemään lisää töitä. -- Nyt kun ihmisistä on vuosia pumpattu tehot ulos työelämässä ja kun valmisruokiakaan ei voida enää vedellä ja soijarouheella jatkaa, on aika aloittaa nollasta. (HS 8.1.2009)

Vielä 1980-luvulla lapsuudessani mökillä ja mummolassa syötiin paljon itsepyydettyä kalaa, hirvi- ja jänispaistia sekä itse viljeltyjä vihanneksia ja marjoja. Miksi tällainen elämäntapa nähdään kaksikymmentä vuotta myöhemmin totaalisena mahdottomuutena? (HS 29.7.2009)

Perussyy eläinten kärsimyksiin on ihmisen ahneus: -- Maaseudusta vieraantuneelle kuluttajalle eläimet ovat tavara, jonka hinta on saatava mahdollisimman alhaiseksi. (16.12.2009)

Vieraantumismetafora toimii vastapainona jatkuvan kasvun metaforalle. Kun edellä ongelmana nähtiin yhteiskuntaan sopeutumattomat yksilöt, nyt ongelman ytimessä on yhteiskuntaa ohjaava jatkuvan kasvun tavoittelu. Se aiheuttaa stressiä ja uupumusta, henkistä tasapainottomuutta, moraalista välinpitämättömyyttä, yhteisöllisten siteiden katkeamista, luonnosta ja perinteisestä elämäntavasta vieraantumista ja kosmisella tasolla luonnonjärjestyksen vaarantumista – kaaosta.

Vieraantumismetafora rakentuu luonnollisuuden ja aitouden käsitteille. Aito ja luonnollinen ruoka on multaisia porkkanoita, itse kerättyjä marjoja, haudutettavia ruhonosia, luomu- ja lähiruokaa - ruokaa, joka syntyy "luonnollisesti" ihmisen omassa elinympäristössä ja ihmisen kokoisissa tiloissa. "Teollinen ja keinotekoinen" ruoka on luonnotonta, koska sen identiteettiä, alkuperää ja tekemisen tapaa ei tunneta. Hyvä ja oikea ruoka tuotetaan perinteisissä käytännöissä, ruumiin ja yhteisöllisen elämän ulkorajojen väliin jäävällä turvallisella keskialueella. Etnologi Maarit Knuuttila (2006) kuvaa, miten perinteiset keittämisen käytännöt kutsuvat henkiin keittotaidon ruumiillistuman, nostalgisen keittäjänaisen, johon samaistumisen ne mahdollistavat.

Luonnollinen ravinto ja aito elämä kohtaavat ihmisen, yhteisön ja ympäristön yhdistävässä luonnonjärjestyksessä. Luonnonjärjestys on yhtä aikaa ekologinen, sosiokulttuurinen ja moraalinen järjestys. Einekset, roskaruoka, kehnot tuontivihannekset ja marketit niiden temppelinä symboloivat moraalista rappiota, vieraantunutta elämäntapaa ja siihen kytkeytyvän tehotuotannon aiheuttamaa kärsimystä ja tuhoa. Aito ja luonnollinen ruoka palauttaa ruumiit, yhteisön sekä luonnonjärjestyksen tasapainoon. Ruoan hankkimiseen, valmistamiseen ja syömiseen liittyvät käytännöt luovat kosketuksen elämän perustaan, maahan ja nostalgiseen kulta-aikaan. Viljely, keräily, itse tekeminen ja perinteet toimivat voimaa antavina rituaaleina, jotka luovat yhteyden tähän pyhään alkutilaan.

Taas huonon ravinnon sairastuttamat ja lihottamat ruumiit muodostuvat ongelmaksi, vaikka ne nähdään tällä kertaa kilpailuyhteiskunnan uhreina, ei syyllisinä. Oravanpyörästä vapautuminen vaatii kuitenkin henkilökohtaista parantumista, elämän holistisuuden oivallusta. Vaikka niukkuuden, yksinkertaisuuden ja köyhyyden ihannointi kuuluvat elimellisesti vieraantumispuheeseen, se saa elitistisiä piirteitä, esimerkiksi luomuruokaan ja "aitoon" ruislimppuun liittyy mielikuvia statuksesta ja elämäntyylistä. Aitoutta ammentavat rituaalit sulautuvatkin jatkuvan kasvun järjestykseen: kyse on rituaalisesta säätelystä, joka auttaa jaksamaan ja purkaa turhaa painetta jatkuvan kasvun järjestelmistä. Viimekädessä jatkuvan kasvun tarpeellisuutta ei kyseenalaisteta eikä sen tarjoamasta mukavuudesta haluta luopua.

Kunnon ruoan metafora

Ravitsevan aterian sijaan, lapset viedään pikaruokaravintolaan syömään… Lapset oppivat nauttimaan näistä perheen yhteisistä hetkistä, ja vanhemmat voivatkin tiedostamattaan kasvattaa lapsensa arvostamaan terveellisen kotiruoan sijaan roskaruokaa. (HS 12.5.2009)

Olemme suomalaisia ja elämme Suomessa Suomen tavoilla. Missä on makkara- ja kaljakulttuuri ilman jälkibodausta? Mihin on kadonnut ylpeytemme? (HS 17.9.2009)

[M]eiltä halutaan kieltää turkiksien lisäksi muun muassa lihansyönti, villasukat ja nahkakengät. Näinhän vegaanit elävät, välttäen kaikkea eläinkuntaan kuuluvan hyväksikäyttöä. Vegaanianarkisteja emme ainakaan vielä ole nähneet julkisuudessa. Katsotaan, mitä tuleman pitää. (HS 11.9.2009)

Jatkuvan kasvun metafora kiinnittyy kansallisvaltion rakenteisiin ja vieraantumismetafora omaan maahan, kunnon ruoka taas perustuu suomalaiseen identiteettiin ja kulttuuriin. Siinä, missä jatkuva kasvu suuntaa tulevaisuuteen ja vieraantumismetafora nostalgiseen kulta-aikaan, kunnon ruoka ankkuroituu suomalaisiin koteihin ja niiden traditionaaliseen arvomaailmaan.

Kunnon suomalainen ruoka on puuroa ja maitoa, leipää ja makkaraa, ravitsevaa kotiruokaa, kahvia ja pullaa. Se on elämän perusta ja ihmisarvon mitta, konstailematonta, perinteistä ja ravitsevaa. Kunnon ruoka muodostuu oikeasta suomalaisuudesta, siihen nivoutuvasta luonnollisuudesta ja kansanomaisista terveyskäsityksistä.²⁴ Siitä rakentuu oikea suomalainen ruumis ja traditionaalinen yhteisö, jossa jokaiselle riittää ja jokaiselle on paikkansa. Kunnon ruoassa häilyy muistumia nationalistiseen projektiin liittyvästä kodin, uskonnon ja isänmaan liitosta, jossa uskonto on korvautunut maahan juurtuvan luonnollisen elämän kaipuulla. Kansallisromantiikan ihanneihmisen, maahan samaistuvan, itsenäisen ja työteliään talonpojan jatkumoksi on rakentunut kuva perinteisen mallin mukaan ravitusta suomalaisesta. Perinteisiin arvoihin nojaamalla pyritään elvyttämään myös yhteisöllisiä siteitä. Hyvä ruoka on voimaa antavaa ja ravitsevaa, mutta liika terveysintoilu ja tehokkuusajattelu nähdään luonnottomana ja suomalaisuudelle vieraana.

Kunnon ruoan ideaalityyppi on kotona tehty ja yhdessä perheen kesken nautittu. Juuri kotona laittaminen tekee ruoasta terveellistä ja oikealla tavalla ravitsevaa.²⁵ Kunnon ruoka onkin sidoksissa (heteronormatiiviseen) perheinstituutioon ruokakulttuurin, suomalaisen identiteetin ja yhteiskunnallisten arvojen välittäjänä. Perinteisesti Suomessa on syöty puuroja, perunoita ja leipää, ja ruisleipää voidaankin pitää suomalaisen ravitsemuksen itseoikeutettuna symbolina. Lihaa arvostettiin, koska se oli harvinaista ja sitä pidettiin erityisen ravitsevana. Sittemmin lihasta on tullut kunnon ruoan keskus ja kiinteä osa ateriaa.²⁶ Siten esimerkiksi veganismi voi kunnon ruoan näkökulmasta näyttäytyä syömiseen sopimattomana asenteena: eläinoikeudet eivät kuulu kunnon ruoan ongelmanasetteluun, ja eläintuotteista kieltäytyminen voi näyttäytyä perinteisistä tavoista ja arvoista – suomalaisesta identiteetistä – kieltäytymisenä. Kuohunta, jonka kasvisruokien tulo koulujen ruokalistoille ja ravintoympyröihin aiheuttaa, onkin hyvä esimerkki pyhien rajojen uusintamisen ja uudelleen paikantamisen prosessista.

Monet niin sanotut perinneruoat ovat suomalaisuuden symboleina eräänlaisia kunnon ruoan arkkityyppejä. Kunnon ruoassa onkin yhtymäkohtia vieraantumismetaforaan oman maan ja kulttuuristen juurien kautta. Kunnon ruoka on perinteen rakentamisessa konservatiivisempi, eikä siinä ole sijaa vieraantumismetaforassa häilyvälle uushenkisyydelle sen paremmin kuin oikeudenmukaisuuden diskurssin esiin nostamille huolenaiheille. Toisaalta yhteiskunnan rakenteita, taloutta ja kilpailukykyä painottavan jatkuvan kasvun metaforan koetaan erkaantuneen kansallisesta identiteetistä ja suomalaisuuden sisällöistä. Kansallisen kulttuurin vaaliminen kunnon ruoassa liittyykin yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin ja yhteisöllisen identiteetin menettämisen pelkoon.

Ruoallisia pyhittämisen käytäntöjä

Käsittelemäni metaforat muodostavat ihanneyhteisöjä ja -kehoja. Niitä ylläpidetään pyhittämällä: uusintamalla niihin liittyviä arvoja ja merkityksiä puheissa ja teoissa. Samalla pyhittämisen käytännöt työstävät kehojamme, osoittavat niistä erilaisia vaaranpaikkoja - ja marginalisoivat. Oikeudenmukaisuuden diskurssit avaavat yhteisön pyhiä rajoja ulottamalla huolenpitonsa nationalististen rajojen yli. Kun ihmiset, muut eläimet ja jopa ekosysteemit otetaan osaksi yhteisöä, myös (ihanne)ruumiiden rajat kuvitellaan uudelleen. Vaikka erilaiset diskurssit ja niissä käsiteltävät metaforat voivat vaikuttaa yhteen sovittamattomilta, ne ovat osa samaa diskursiivista todellisuutta, yhtäaikaisesti, rinnakkain ja suhteessa toisiinsa. Emme valitse metaforien väliltä, vaan osallistumme metaforien ja pyhien rajojen tuottamiseen ja kyseenalaistamiseen niissä kaikenkirjavissa käytännöissä, joihin jatkuvasti osallistumme. Metaforiin paikantuva pyhyys aktualisoituu eri ympäristöissä, eivätkä metaforien väliset ristiriidat välttämättä pääse purkautumaan. Syöminen ei luonnollisesti ole ainut kulttuurin alue, jossa pyhiä rajoja tuotetaan. Ruoka on kuitenkin moninaisuudessaan, jokapäiväisyydessään, väistämättömyydessään ja korkean symboliarvonsa tähden rikas ja tehokas materiaali pyhittämisen käytännöille. Samalla se tarjoaa laajan ja monivivahteisen näkökulman pyhän rakentumisen tarkasteluun.

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Helsingin Sanomat (2005–2009), mielipidekirjoitukset.

Kirjallisuus

Anttila, Jorma (1993). "Käsitykset suomalaisuudesta – traditionaalisuus ja modernisuus." Teoksessa Korhonen, Teppo (toim.) Mitä on suomalaisuus? Helsinki: Suomen Antropologinen Seura, 108–134.

Anttonen, Veikko (1996). Ihmisen ja maan rajat. Pyhä kulttuurisena 'kategoriana'. Helsinki: SKS.

Anttonen, Veikko (2010). Uskontotieteen maastot ja kartat. Helsinki: SKS.

Anttonen, Veikko & Taira, Teemu (2004). "Uskontotiede uskonnollisuuden paikantajana." Teoksessa Fingerroos, Opas & Taira (toim.) Uskonnon Paikka. Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista. Helsinki: SKS, 18–50.

Charpentier, Sari (2001). Sukupuoliusko. Valta, sukupuoli ja pyhä avioliitto lesbo- ja homokeskustelussa. Jyväskylä: Jyväskylän Yliopisto.

Douglas, Mary (1966/2000). Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi. Tampere: Vastapaino.

Falk, Pasi (1994). The Consuming Body. London, Thousand Oaks, New Delhi: Sage.

Gatens, Moira (1996). Imaginary Bodies, Ethics. Power and Corporeality. London & New York: Routledge.

Hakamies, Pekka (2004). "Ruisleipä ja muut ruokasymbolit." Teoksessa Knuuttila, Pöysä & Saarinen (toim.) Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Helsinki: SKS, 79–91.

Hobbes, Thomas (1651/1999). Leviathan, eli, kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. Suom. Tuomo Aho. Tampere: Vastapaino.

Jauho, Mikko (2010). "Michel Foucault ja terveyden tutkimus." Teoksessa Ashorn, Henrikson, Lehti, Nieminen (toim.) Yhteiskunta ja terveys. Klassisia teoreettisia näkökulmia. Helsinki: Gaudeamus, 157–173.

Kinnunen, Taina (2001). Pyhät Bodarit. Yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa. Helsinki: Gaudeamus.

Knuuttila, Maarit (2006). Kansanomainen keittämisen taito. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Kyrölä, Katariina (2007). "Lihavuusvaara. Pelon politiikka ja lihava ruumiillisuus Helsingin Sanomissa." Teoksessa Kyrölä, Katariina & Harjunen, Hannele (toim.) Koolla on Väliä. Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli. Helsinki: Like, 49–82.

Lehmijoki-Gardner, Maiju (2009). Askeettien pidot. Uskonnot ja syömisen etiikka. Helsinki: Kirjapaja.

Mäkelä, Johanna (2002). Syömisen rakenne ja kulttuurinen vaihtelu. Helsinki: Kuluttajatutkimuskeskus.

Mäkelä, Johanna (2000). "Cultural Definitions of the Meal." Teoksessa Meiselman, Herbert L.(toim.) Dimensions of the meal. The Science, Culture, Business, and Art of Eating. Gaithersburg: Aspen Publishers, INc, 7–18.

Puuronen, Anne (2004a). “'Oikein' syöminen. Huomioita anoreksian terveyskulttuurisesta rakentumisesta." Teoksessa Knuuttila, Pöysä & Saarinen (toim.) Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Helsinki: SKS, 95–111.

Puuronen, Anne (2004b). Rasvan Tyttäret. Etnografinen tutkimus anorektisen kokemustiedon kulttuurisesta jäsentymisestä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Raippalinna, Liia (2013). Ruoka, ruumis, yhteisö. Pyhät rajat hyvän ja oikean ruoan diskursseissa. Helsingin yliopisto. Uskontotiede. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201308164272.

Sillanpää, Merja (1999). Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Vantaa: Hyvää Suomesta.

Ådahl, Susanne (2007). Good Lives, Hidden Miseries. An Ethnography of Uncertainty in a Finnish Village. Helsinki: University of Helsinki. Department of Sociology.