Essee
Afrikan dekolonisaatio ja antikolonialistiset visiot uudesta maailmanjärjestyksestä
Roope Kinisjärvi
Dekolonisaation uudet historiat
Tarkastelen tässä esseessä kolmea viimeaikaista tutkimusta, jotka käsittelevät afrikkalaista antikolonialismia toisen maailmansodan jälkeen. Ne edustavat revisionistista historiantutkimusta
Kolonialismiin liittyvä käsitekenttä on laaja ja jatkuvan akateemisen debatin kohde erityisesti postkoloniaalisen tutkimuksen piirissä. Yleisesti antikolonialismilla tarkoitetaan siirtomaavallan vastustamista ja siihen kytkeytyviä ideologioita, liikkeitä ja toimintaa. Dekolonisaatio viittaa alkuperäisessä merkityksessään siirtomaavallan ja -järjestelmän purkamisen prosessiin
Adom Getachew tarkastelee teoksessaan Worldmaking After Empire (2019) afrikkalaisten ja amerikkalaisten antikolonialististen nationalistien käsityksiä kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja näiden poliittisten intellektuellien ja vaikuttajien antikolonialistisia projekteja. Heidän tavoitteenaan ei ollut pelkästään vapautuminen siirtomaavallasta, vaan kansainvälisen järjestelmän hierarkioiden purkaminen ja järjestelmän uudistaminen, worldmaking, niin poliittisesti ja kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Näihin projekteihin kuuluivat itsemääräämisoikeuden institutionalisointi Yhdistyneissä kansakunnissa ja kansainvälisessä oikeudessa, Uuden kansainvälisen taloudellisen järjestelmän luominen YK:n kontekstissa sekä yritykset muodostaa postkoloniaalisia alueellisia liittovaltioita.
Ismay Milfordin African Activists in a Decolonising World (2023) pureutuu Getachewin tavoin Afrikan dekolonisaation kuumiin vuosiin, mutta antikolonialistisen aktivismin ruohonjuuritason näkökulmasta. Milfordin mikrohistoriallinen tutkimus keskittyy toisen maailmansodan jälkeen Keski- ja Itä-Afrikasta nousseeseen korkeakoulutettujen aktivistien kohorttiin, heidän kirjallisiin tuotoksiinsa ja ylikansallisiin verkostoihinsa. Milfordin käyttämä aineisto koostuu pääosin aktivistien kirjoittamista teksteistä: kirjeistä, pamfleteista, uutiskirjeistä, artikkeleista ja puheista. Molempien teosten päähenkilöt tavataan samoista paikoista ja konferensseista, mutta siinä missä Getachewin päähenkilöt antoivat julkisuudessa kasvot siirtomaajärjestelmän vastaiselle kamppailulle, Milford seuraa aktivisteja, jotka kävivät omaa epäkiitollista antikolonialistista taisteluaan sivussa globaalin julkisuuden valokeilasta.
Kuva: Princeton University Press (https://press.princeton.edu/books/paperback/9780691202341/worldmaking-after-empire).
Frank Geritsin The Ideological Scramble for Africa (2023) kertoo Afrikan ideologisesta kilpajuoksusta toisen maailmansodan jälkeen. Gerits tarkastelee sekä eurooppalaisten imperiumien yrityksiä modernisoida Afrikan siirtomaita että afrikkalaista antikolonialismia ja sen keskenään kilpailevia variaatioita läpi maanosan Leopold Senghorin Négritudesta ja Nkrumahin panafrikanismista Nyereren ujamaa-sosialismiin. Gerits korostaa tarkastelussaan afrikkalaisten ideologien ja poliittisten johtajien toimijuutta ja itsenäisyyttä. Kirjan tärkein argumentti on, että kylmän sodan kansainvälistä järjestelmää ei viety sellaisenaan Euroopasta globaaliin etelään eikä nationalistijohtajia pakotettu tekemään valintaa kommunismin ja kapitalismin välillä, vaan he pyrkivät muodostamaan ylirajaisista aineksista afrikkalaista modernismia ja kehitystä. Getachewin ja Milfordin tavoin Gerits myös hylkää kansainvälisessä politiikassa ja kylmän sodan historiankirjoituksessa usein omaksutun pelkistetyn kuvan postkoloniaalisesta Afrikasta ja globaalista etelästä kylmän sodan ja suurvaltakamppailun näyttämönä sekä Euroopan kolonialistisen intervention jatkumona.
Afrikan modernisaatio kolonialismin jälkeen
Entiset siirtomaat tarvitsivat mallin yhteiskunnalliselle ja taloudelliselle modernisaatiolle itsenäistymisen jälkeen. Kolonialistinen järjestelmä oli riistänyt afrikkalaisilta poliittiset oikeudet ja kerännyt taloudelliset ja materiaaliset edut siirtomaahallinnon kautta imperiumin keskuksen, metropolin, hyödyksi. Siirtomaavallan purkaminen tarkoitti poliittista, sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista uudelleenjärjestelyä. Siirtomaissa käynnistyi jo ennen niiden itsenäistymistä ideologinen kamppailu siitä, miten tämä uudelleenjärjestely ja modernisaatio tehtäisiin. Tähän ideologiseen taisteluun osallistuivat eurooppalaiset siirtomaaimperiumit, afrikkalaiset antikolonialistit, kylmän sodan supervallat ja jossain määrin myös aasialaiset postkoloniaaliset valtiot.
Iso-Britannia, Ranska, Belgia ja Portugali pyrkivät pitämään kiinni siirtomaaimperiumeistaan ja koloniaalisista modernisaatiomalleistaan. Afrikan alikehitys nähtiin globaalissa pohjoisessa ennen kaikkea psykologisena ongelmana: siirtomaavaltojen johtajien mielestä afrikkalaiset eivät olleet psykologisesti kykeneviä hallitsemaan omaa valtiotaan. Yhdysvalloissa psykologinen heikkous yhdistettiin kylmän sodan vastakkainasetteluun, ja ”afrikkalainen psyyke” nähtiin alttiiksi Neuvostoliiton propagandalle ja kommunismin houkutuksille.
Koloniaalinen modernisaatio ilmeni imperiumeissa eri tavoin 1950-luvulla. Britit perustivat siirtomaihin tiedotustoimistoja ja luottivat siihen, että kolonisoidut kansat ymmärtäisivät brittihallinnon ”hyväntahtoisuuden”, mikäli heille perusteltaisiin hallinnon toimet ja siirtomaissa levitettäisiin ”oikeaa” informaatiota. Ranskalaiset uskoivat assimilaatiopolitiikkaan ja siihen, että ranskalainen kulttuuri toisi modernisaation Afrikkaan. Siirtomaihin perustettiin kulttuurikeskuksia, joissa tarjottiin muun muassa ranskankielisiä lehtiä ja kirjallisuutta. Samalla niistä kuitenkin muodostui kohtaamispaikkoja, jotka edistivät antikolonialististen liikkeiden muodostumista. Belgia käynnisti Kongossa vuonna 1954 Keniassa tapahtuneen mau mau -kapinan jälkeen koulutusuudistuksen ja siirsi koulutusjärjestelmän lähetystyöntekijöiltä siirtomaahallinnolle. Panostukset olivat kuitenkin minimaalisia, ja koulutus pysyi silti kongolaisten suuren enemmistön tavoittamattomissa, mikä paljastui ulkomaailmalle vasta Kongon itsenäistyessä 1960, kun huomattiin, että valtion hallintoon ei riittänyt koulutettua väestöä.
Kuva: Cambridge University Press (https://www.cambridge.org/core/books/african-activists-in-a-decolonising-world/9628C2584632573703380F18B4EEE581)
Antikoloniaalinen käsitys modernisaatiosta syntyi vastaamaan kolonialismin aiheuttamaan alikehitykseen ja epätasa-arvoon siirtomaissa. Esiin nousi useita ideologisia vaihtoehtoja, ja näiden välillä käytiin kamppailua antikolonialistisen liikkeen sisällä. Modernisaatioideologiat eivät asettuneet suoraan kylmän sodan dikotomiaan, vaan niiden vastapuoli oli imperialismi. Antikolonialistia liikkeitä erottivat käsitykset, millainen rooli valtiolla on kehityksessä ja miten suhteet metropoliin järjestetään itsenäistymisen jälkeen. Yhteistä antikolonialismin eri koulukunnille oli pyrkimys palauttaa siirtomaakansojen yhteys niiden kolonialismia edeltäneeseen menneisyyteen ja kulttuuriin.
Kongon itsenäistyminen vuonna 1960 ja sitä seurannut kriisi toimi vedenjakajana modernisaatioprojekteissa. Kongo itsenäistyi belgialaisten ja kongolaisten neuvotteluiden jälkeen, mutta sisäinen valtakamppailu ja Katangan raaka-ainerikkaan provinssin separatismi käynnistivät väkivallan kierteen pian itsenäistymisen jälkeen. Samana vuonna 16 vastaitsenäistynyttä Afrikan valtiota liittyi YK:n jäseneksi. Kongon kriisi toi globaalin kylmän sodan Afrikkaan. YK käynnisti Kongossa Dag Hammarskjöldin aloitteesta rauhanturvaoperaation, jonka Neuvostoliitto uskoi ajavan kapitalistisen blokin etuja. Antikolonialisteille ulkovaltojen interventio Kongossa kuvasti kolonialistista salaliittoa.
Ylirajainen antikolonialismi ja panafrikanismi
Vuonna 1957 itsenäistyneen Ghanan ensimmäinen presidentti Kwame Nkrumah uskoi antikoloniaalisen modernisaation olevan ennen kaikkea kulttuurinen ja psykologinen projekti. Nkrumah julisti Ghanan itsenäisyysjuhlan puheessa tavoitteena olevan ”afrikkalaisen persoonallisuuden ja identiteetin” luominen ja koloniaalisten asenteiden hylkääminen. Dekolonisaatio ei tarkoittanut pelkästään valtiollista itsenäistymistä, vaan myös mielen dekolonisaatiota. Nkrumahin suunnitelma Afrikan yhdistämiseksi eteni neljässä vaiheessa, jotka olivat Afrikan valtioiden itsenäistyminen, itsenäisyyden vakiintuminen, valtioiden välisen yhtenäisyyden ja yhteisön luominen ja lopuksi Afrikan taloudellinen ja sosiaalinen rekonstruktio. Nkrumahin tavoitteena oli luoda itsenäistyneestä Ghanasta antikolonialistisen kamppailun keskus, sillä Ghanan itsenäisyys olisi ”merkityksetön, jos koko Afrikka ei saavuttaisi itsenäisyyttä”
Panafrikanistisen, ja laajemmin kolmannen maailman yhtenäisyyden etsikkoaika oli 1950-loppupuoliskolla. Kolmas maailma syntyi käsitteenä vuonna 1955 Bandungin konferenssissa, jonne joukko aasialaisia ja afrikkalaisia johtajia kokoontui keskustelemaan vaihtoehtoisesta internationalismiin, antirasismiin ja kehitykseen keskittyvästä modernisaatio-ohjelmasta kolonialistisen modernisaation tilalle.
Kuva: Cornell University Press (https://www.cornellpress.cornell.edu/book/9781501767913/the-ideological-scramble-for-africa/#bookTabs=19.
Taistelu afrikkalaisten sydämistä ja sieluista
Dekolonisaatio Afrikassa tapahtui useimmissa tapauksissa neuvotteluteitse. Useiden valtioiden itsenäistymistä edelsi eriasteisia aseellisia kapinoita tai väkivaltaisuuksia, kuten Kenian mau mau -kapina, mutta eivät kuitenkaan eskaloituneet täysimittaiseksi itsenäisyyssodaksi. Algerian vapaussodan 1954–1962 ja Portugalin siirtomaasotien 1961–1974 kaltaiset konfliktit olivat ennemminkin poikkeus sääntöön Afrikassa. Näin ollen dekolonisaatio olikin käytännössä informaatio- ja propagandasotaa afrikkalaisten sydämistä ja sieluista.
Milfordin African Activists in a Decolonising World kuvaa tätä informaatiokamppailun ruohonjuuritasoa ja aktivistien antikolonialistista kulttuuria. Milfordin tutkima aktivistikohortti edustaa samaa Kampalassa Makereren yliopistossa opiskellutta, vuoden 1930 tienoilla syntynyttä sukupolvea. Milfordin teos valottaa historiankirjoituksen suurilta osin unohtamaa, mutta antikolonistiselle kamppailulle välttämätöntä alemman tason aktivismia ja sen ylirajaista luonnetta. Milford seuraa itä- ja keskiafrikkalaisten korkeakoulutettujen aktivistien matkaa Makereresta Afrikan, Aasian ja Euroopan antikolonialismin keskuksiin. Kirjan aktivistit eivät käyneet aseellista kamppailua, joten heidän piti taistella poliittisista voitoista vähemmän näkyvillä tavoilla, ja kansainvälisten instituutioiden ja valtiollisten rakenteiden sijaan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja kansalaisyhteiskuntaan.
Aktivistien liikkeet Itä- ja Keski-Afrikasta muualle Afrikkaan eri antikolonialistien toiminnan keskuksiin ilmensivät myös panafrikanismissa tapahtuneita muutoksia. Vallankumouksellisia keskuksia syntyi itsenäisten valtioiden pääkaupunkeihin, joista käsin aktivistit pystyivät toimimaan vapaasti. Ghanan Accrasta ja Egyptin Kairosta muodostui ensimmäisiä tällaisia keskuksia, jotka houkuttelivat aktivisteja, puolueita ja vapautusliikkeitä. Vuonna 1958 Accrassa järjestetty All-African Peoples Conference (AAPC) kutsui ensimmäistä kertaa yhteen afrikkalaiset poliittiset ajattelijat, valtiojohtajat ja vapautusliikkeet. AAPC vakiinnutti Accran aseman panafrikanismin Mekkana, vaikka AAPC:n sihteeristö kokoontuikin Tunisissa vuonna 1960 ja Kairossa 1961.
Näiden keskusten välillä käytiin myös kilpailua, joka heijasteli aiemmin mainittua modernisaatioprojektien välistä kamppailua. Tanganjikan itsenäistyttyä joulukuussa 1961 Dar es Salaamista tuli Saharan eteläpuolisen Afrikan vallankumouksellinen keskus.
Dar es Salaamin nousu vallankumouksen keskukseksi korotti myös Tanganjikan (vuodesta 1964 Tansania) presidentin Julius Nyereren asemaa antikolonialistisessa liikkeessä. Nyerere ja vuonna 1964 itsenäistyneen Sambian presidentti Kenneth Kaunda edustivat uutta afrikkalaisten johtajien sukupolvea, joka asettui vastustamaan Nkrumahin kulttuurista panafrikanismia. 1960-luvun alkupuolella alkoi olla selvää, että Nkrumahin tarjoama modernisaatiomalli ja vaatimus ideologisesta puhtaudesta eivät toteuttaneet afrikkalaisille lupaustaan materiaalisesta hyvinvoinnista. Nyerere näki alikehityksen perussyyn epätasa-arvossa. Ratkaisuksi hän esitti alueellista integraatiota kansainvälisellä tasolla ja afrikkalaista kommunalismia paikallisella tasolla sekä paluuta prekoloniaalisiin sosiaalisiin suhteisiin ja taloudelliseen omavaraisuuteen. Itä- ja Keski-Afrikan johtajat luottivat kansainväliseen yhteistyöhön, ja heille liittoutumattomuus ei tarkoittanut eristäytymistä, vaan käytännöllistä yhteistyötä. Nkrumahin ja Nyereren edustamien visioiden merkittävin ero oli, että Nkrumah pyrki torjumaan ulkopuolisen kulttuurisen ja psykologisen vaikutuksen ”afrikkalaiseen personaallisuuteen”, kun taas Nyereren idea oli helpottaa kanssakäymistä muun maailman kanssa.
Federaatio kansallisvaltion vaihtoehtona
Antikolonialistisen kamppailun tavoitteena oli luonnollisesti siirtomaavallan purkaminen, mutta pitkällä aikavälillä olennaisempi kysymys oli, mitä tulisi kolonialismin jälkeen. Antikolonialistien välinen ideologinen debatti keskittyi tähän kysymykseen. Varsinkin vuodesta 1957 ja Ghanan itsenäistymisestä lähtien dekolonisaation hyväksyttiin olevan vain ajan kysymys myös Euroopassa, lukuun ottamatta Belgiaa ja Portugalia, jotka pieninä siirtomaavaltoina olivat riippuvaisia siirtomaiden tuottamasta vauraudesta ja siksi yrittivät pitää kiinni imperiumeistaan. Näin ollen eri osapuolet yrittivät vaikuttaa Afrikan tulevaan suuntaan. Geritsin sanoin Afrikan dekolonisaatio teki diplomatiasta kapitalismin, kommunismin, imperialismin ja antikolonialismin ideologisen taistelun.
Getachewin kiitelty Worldmaking After Empire osoittaa, että globaalin etelän antikolonialistiset nationalistit Afrikassa ja Karibialla eivät rajoittaneet siirtomaavallan vastaista kamppailuaan pelkästään valtiolliseen itsenäisyyteen sekä kansakunnan ja kansallisvaltion rakentamiseen, nation-buildingiin, vaan he pyrkivät samalla muuttamaan koko kansainvälistä järjestelmää. Antikolonialistit ottivat haltuun kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteen ja käyttivät sitä legitimoimaan omaa siirtomaavallan ja uuskolonialismin vastaista taisteluaan.
Kolmannessa maailmassa syntyi useita, lopulta toteutumatta jääneitä liittovaltioprojekteja. Vastaitsenäistyneet valtiot etsivät suojaa uuskolonialistisilta voimilta ja eurooppalaiselta ylivallalta federaatioista.
Ghana, joka oli ottanut johtoaseman Afrikan antikolonialistisen liikkeen, alkoi menettää asemaansa panafrikkalaisten visioiden edelläkävijänä. 1960-luvun alussa itsenäistyneiden valtioiden määrä Afrikassa kasvoi nopeasti, ja vuosikymmenen puoliväliin mennessä vain Portugalin siirtomaat ja Rhodesian ja Etelä-Afrikan afrikkalainen väestö taistelivat valtiollisesta itsenäisyydestä ja poliittisista oikeuksista. Samalla uusi afrikkalaisten johtajien sukupolvi alkoi nousta esiin. Uuden sukupolven myötä paljastui panafrikanismin jakolinja idealistien ja pragmatistien välillä.
Kesäkuussa 1963 Tanganjikan Julius Nyerere, Kenian Jomo Kenyatta ja Ugandan Milton Obote allekirjoittivat tahdonilmaisun (eng. declaration of intent) Itä-Afrikan federaation perustamisesta. Federaation tavoitteena oli hyödyntää suuremman taloudellisen mittakaavan tuomia etuja ja luoda parempi asema kansainvälisissä taloudellisissa suhteissa. Federaatiolla oli paremmat mahdollisuudet neuvotella esimerkiksi ulkomaankaupan ehdoista. Afrikkalaisten alueellisten federaatioiden tavoitteet erosivat toisistaan, ne joko pyrkivät eristämään federaatiot uuskolonialismilta tai mahdollistamaan tasa-arvoisempaa kanssakäymistä kansainvälisessä järjestelmässä.
Itä-Afrikan federaatio ei kuitenkaan edennyt tahdonilmausta pidemmälle. Pan-African Freedom Movement for East and Central Africa (lyh. PAFMECA) muodostui konkreettisimmaksi Itä- ja Keski-Afrikan antikoloniaalista yhtenäisyyttä ajaneeksi organisaatioksi. PAFMECA, kuten useat muutkin vastaavat järjestöt, oli kuitenkin kovin lyhytikäinen. Se perustettiin syyskuussa Tanganjikan Mwanzassa syyskuussa 1958 alueen afrikkalaisten poliittisten johtajien kesken ja lakkautettiin vuonna 1964. Se keskittyi julkaisutoimintaan ja tiedon jakamiseen sekä poliittiseen vaikuttamiseen eri foorumeilla.
Epäonnistuneiden federaatioprojektien tavoite tasa-arvoisesta taloudellisesta yhteistyöstä kantoi kuitenkin Yhdistyneiden kansakuntien tasolle saakka. Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD järjestettiin ensimmäistä kertaa maaliskuussa 1964 YK:n afroaasialaisen ryhmän aloitteesta. UNCTADissa keskusteltiin muun muassa suosituimmuusjärjestelmästä, jonka tarkoitus oli taata kehitysmaiden tavaroille paremmat tuontiehdot kuin kehittyneiden maiden tuotteille vaatimatta kuitenkaan tuontitariffien laskemista kehitysmaissa.
Kylmä sota ja Afrikka
Afrikan rooli kylmässä sodassa jakaa historiantutkimuksen tulkintoja. Kansainvälinen historia toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton hajoamiseen pelkistyy usein vain Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliseksi ideologiseksi kamppailuksi vaikutusvallasta ja liittolaisista. Tuon ajanjakson tapahtumat ja kehityskulut kansainvälisessä politiikassa on helppo asettaa suurvaltakamppailun kehikkoon. Kylmän sodan tulkintakehys piilottaa kuitenkin taakseen monitahoisen ideologisen kilpailun Afrikan modernisaatiosta. Todellisuudessa Afrikan dekolonisaatio oli useiden kehitys- ja modernisaatioprojektien taistelukenttä, jossa aseina käytettiin niin kynää kuin miekkaakin.
Kuten olen todennut edempänä, Kongon kriisi toi globaalin kylmän sodan Afrikkaan. Antikolonialistit pyrkivät kuitenkin pysyttelemään erossa kylmän sodan vastakkainasetteluista. Heille olennaisempi kamppailu käytiin imperialismia vastaan. Itsenäiset Afrikan valtiot osallistuivat vuonna 1961 Belgradin konferenssiin. Siellä perustettiin Sitoutumattomien maiden liike, joka institutionalisoi rauhanaikaisen liittoutumattomuuden kansainvälisessä politiikassa. Afrikan maiden osallistuminen liikkeeseen osoitti myös niiden tahtoa pysytellä etäällä suurvaltakonflikteista. Sitoutumattomien maiden ryhmä muodosti myös enemmistön YK:n yleiskokouksessa, jossa se käytti aktiivisesti valtaansa päätöslauselmien läpisaamiseksi. Aiemmin mainitun uudemman sukupolven afrikkalaiset johtajat Nyereren johdolla olivat kuitenkin valmiimpia ottamaan vastaan tukea Yhdysvalloilta ja Neuvostoliitolta 1960-luvun puolivälissä. Sosioekonomisen kehityksen tavoittelu sai afrikkalaiset sivuuttamaan kylmän sodan huolenaiheet.
Sekä Gerits ja Milford että Getachew kyseenalaistavat ajatuksen, että dekolonisaatiossa olisi pohjimmiltaan ollut kyse globaalista kylmästä sodasta. Muun muassa Odd Arne Westadin mukaan kylmä sota ja sen osapuolien interventiot globaalissa etelässä olivat jatkumoa kolonialismille, ja antikolonialistiset vallankumoukset seurasivat joko Yhdysvaltojen tai Neuvostoliiton ideaa ”korkeasta modernista”.
Muun muassa Anthony Smith yhdistää nation-buildingin käsitteen kolmanteen maailmaan, jossa siirtomaiden etnisesti monimuotoiset väestöt tuli yhdistää yhtenäiseksi kansakunnaksi, toisin sanoen keksiä ja rakentaa kansakunta.
Antikolonialistiset visiot ja revisionismi
Edellä kuvaillut tutkimukset osoittavat, että vaikka antikolonialistien kuvittelemat visiot lopulta eivät toteutuneetkaan sellaisenaan, niillä oli kuitenkin vaikutusta maailmanjärjestykseen. Ne olivat idealistisia kuvia paremmasta ja tasa-arvoisemmasta maailmasta, jotka kuitenkin jäivät realismin jalkoihin. Panafrikanistisissa ideaaleissa ei myöskään näkynyt Afrikan demokratian synkkä todellisuus. Kwame Nkrumah ja hänen hallituksensa syrjäytettiin vuonna 1966 sotilasvallankaappauksessa, ja autoritaariset ja epädemokraattiset nousivat valtaan myös muualla Afrikassa. Julius Nyereren Tansania oli yksipuoluejärjestelmä vaaleista huolimatta monien muiden valtioiden tapaan. Historioitsijat ovat nähneet postkoloniaalisten valtioiden korkealentoisen ulkopolitiikan epärehellisenä niiden autoritaarisen sisäpolitiikan takia. Dekolonisaatio on yleensä nähty tässä kuvassa prosessina, jonka imperiumit aloittivat, mutta jonka antikolonialistiset nationalistit käänsivät omaksi hyödykseen.
Dekolonisaation uudet historiat kuitenkin kieltävät tämän tulkinnan imperiumien aloitteellisuuden dekolonisaatiossa ja korostavat afrikkalaisten toimijuutta siirtomaavallan purkamisessa. Dekolonisaatio ei ollut myöskään väistämätön tapahtuma, vaan sen toteuttivat antikolonialistit kaikilla tasoilla Yhdistyneiden kansakuntien istuntosalista ruohonjuuritason aktivisteihin. Dekolonisaation epälineaarisuudesta ja arvaamattomuudesta osaltaan kertoo se, että viimeinen valkoisesta vallasta itsenäistynyt siirtomaa Namibia itsenäistyi Etelä-Afrikasta vasta 33 vuotta Ghanan jälkeen. Antikolonialismin ideologisesta kehityksestä muodostui liberationistinen kansainvälinen järjestelmä, joka pyrki erilaisten rakenteiden kautta luomaan uudenlaista modernia ja haastamaan olemassa olevaa riistoon perustuvaa maailmanjärjestystä.
Kirjallisuusluettelo
Anderson, Benedict 2017 (1983). Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos: Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Suomentanut Joel Kuortti. Vastapaino, Tampere.
Banner, James M. 2021. The Ever-Changing Past. Why All History Is Revisionist History. New Heaven Yale University Press, New Haven.
Fanon, Frantz 1970. Sorron yöstä. WSOY, Porvoo.
Gerits, Frank 2023. The Ideological Scramble for Africa. How the Pursuit of Anticolonial Modernity Shaped a Postcolonial Order, 1945−1966. Cornell University Press, Ithaca.
Getachew, Adom 2019. Worldmaking after Empire. The Rise and Fall of Self-Determination. Princeton University Press, Princeton.
Milford, Ismay 2023. African Activists in a Decolonising World. The Making of an Anticolonial Culture, 1952–1966. Cambridge University Press, New York.
Ngũgĩ wa Thiongʼo 1986. Decolonising the Mind. The Politics of Language in African Literature. James Currey Ltd, Lontoo.
Roberts, George 2022. Revolutionary State-Making in Dar Es Salaam. African Liberation and the Global Cold War, 1961−1974. Cambridge University Press, Cambridge.
Smith, Anthony D. 1986. “State-Making and Nation-Building.” Teoksessa John Hall (toim.), States in History Basil Blackwell, Oxford.
Táíwò, Olúfẹ́mi 2022. Against Decolonisation. Taking African Agency Seriously. Hurst Publishers, La Vergne.
Veracini, Lorenzo 2010. Settler Colonialism. A Theoretical Overview. Palgrave Macmillan, Lontoo.
Westad, Odd Arne 2005. The Global Cold War. Third World Interventions and the Making of Our Times. Cambridge University Press, Cambridge.
Young, Robert J. C. 2016. Postcolonialism. An Historical Introduction.Wiley-Blackwell, West Sussex.
- En tarkoita tässä revisionismia negatiivisessa mielessä, vaan revisionistinen historia viittaa uusiin näkökulmiin ja niistä syntyviin tulkintoihin verrattuna aiempaan länsikeskeiseen antikolonialismin tutkimukseen. Revisionistisesta historiantutkimuksesta ks. Banner 2021. ↩
- Esimerkiksi Fanon (ks. 1970, 27–29) kuvaa dekolonisaatiota historiallisena ja väkivaltaisena prosessina. ↩
- Jotkut tutkijat väittävät dekolonisaation käsitteen laajentamisen tekevän siitä merkityksettömän iskulauseen ja riisuvan käsitteen sen alkuperäisestä merkityksestä ja analyyttisesta tehosta. Dekolonisaation käsitteen kritiikistä ks. Táíwò 2022. ↩
- Ngũgĩ wa Thiongʼo 1986, 16–18. ↩
- Young 2016, 57–58. ↩
- Gerits 2023, 4, 7–8. ↩
- Gerits 2023, 20. ↩
- Gerits 2023, 29. ↩
- Gerits 2023, 22, 34, 106. ↩
- Gerits 2023, 182–183. ↩
- Gerits 2023, 157. ↩
- Asutuskolonialismin teoriasta ks. Veracini 2010. ↩
- Milford 2023, 247–248. ↩
- Getachew 2019, 116. ↩
- Milford 2023, 178. ↩
- Milford 2023, 176. ↩
- Casablanca-ryhmän muodostivat Algeria, Egypti, Ghana, Guinea, Libya, Mali ja Marokko. ↩
- Gerits 2023, 121. ↩
- Gerits 2023, 5. ↩
- Milford 2023, 196. ↩
- Lainaus Nkrumahin puheesta Ghanan itsenäisyysjuhlassa (Getachew 2019, 1). ↩
- Gerits 2023, 63–65, 75, 84. ↩
- Gerits 2023, 42. ↩
- Getachew 2019, 5. ↩
- Milford 2023, 77. ↩
- Milford 2023, 247–248. ↩
- Milford 2023, 11, 14, 250. ↩
- Milford 2023, 77. ↩
- Milford 2023, 97–98. ↩
- Gerits 2023, 73–74. ↩
- Dar es Salaamista vapautusliikkeiden keskuksena ks. Roberts 2022. ↩
- Milford 2023, 234. ↩
- Gerits 2023, 163–164, 167. ↩
- Gerits 2023, 4. ↩
- Gerits 2023, 10, 67; Getachew 2019, 107–109, 138. ↩
- Getachew 2019, 131–133. ↩
- Getachew 2019, 134. ↩
- Gerits 2023, 164–166. ↩
- Milford 2023, 125–126. ↩
- Milford 2023, 227–230. ↩
- Gerits 2023, 172. ↩
- Getachew 2019, 163. ↩
- Getachew 2019, 143–175. ↩
- Gerits 2023, 10–11. ↩
- Gerits 2023, 176. ↩
- Westad 2005, 396–397. ↩
- Smith 1986, 232; ks. myös Anderson 2017. ↩
- Getachew 2019, 2–3. ↩
- Getachew 2019, 30. ↩
- Gerits 2023, 86. ↩
- Gerits 2023, 3, 182. ↩