Johdanto

Tässä artikkelissa tarkastelen urheilujärjestöjen Espoon Hanasaaressa marraskuussa 1978 pidetyssä neuvottelutilaisuudessa esittämiä näkemyksiä Etelä-Afrikan urheiluboikottiin. Tilaisuuden asetelma oli poikkeuksellinen, koska kansainvälisestä liikuntapolitiikasta ei ollut ennen järjestetty yhtä laajaa keskustelua Suomessa. Samalla liikuntapolitiikka sidottiin osaksi kansainvälisiä suhteita, ja ministeriöiden edustajat pääsivät keskustelemaan järjestöjen edustajien kanssa sekä kuulemaan heidän kantojaan vallitsevaan tilanteeseen. Tämä tutkimus vastaakin kysymykseen siitä, mitkä teemat olivat urheilujärjestöjen edustajien perustelujen pääpainopisteitä, jotka parhaiten esittivät järjestöjen kannan osana ulkopoliittista viitekehystä. Artikkelin ensisijaiset aineistot ovat Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) kansainvälisen valiokunnan asiakirjat, jotka sisältävät vuoden 1978 neuvottelutilaisuuden puheenvuoroista kootun muistion sekä muita asiaan liittyviä arkistoaineistoja.¹

Kansainvälisesti Etelä-Afrikan tasavallan² (EAT) apartheid-hallintoa oli äänekkäästi kritisoitu 1960-luvulta lähtien, ja vastustus vain kasvoi 1970-luvun lopulle tultaessa. Taloudellisen sekä poliittisen ulosrajaamisen lisäksi kulttuurisia suhteita Etelä-Afrikkaan katkottiin. Myös urheilukulttuurin osa-alue, kansainvälinen kilpailullinen liikunta – (kilpa)urheilu – otettiin osaksi boikottia.³ Suomessa erityisen aktiivisia Namibian puolesta ja Etelä-Afrikkaan vastaan olivat kansalaisjärjestöt. 1970-luvun lopulla myös urheilujärjestöjen tuli muotoilla kantansa tilanteeseen, ja näitä näkemyksiä kartoitettiin poliittisten päättäjien taholta.

Artikkelin aihe on ajankohtainen, sillä samanlaista keskustelua on käyty järjestö- ja yksilötason vastuusta sekä politiikan ja urheilun suhteesta Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022. Venäjä onkin paljolti suljettu kansainvälisen urheilun ulkopuolelle, ja uraansa Venäjällä jatkaneet suomalaiset joukkueurheilijat ovat joutuneet kritiikin kohteeksi.⁴

Patoaminen ja boikotit – Kansainvälinen ja suomalainen asenneilmapiiri Etelä-Afrikkaan

Suomessa keskustelu Etelä-Afrikkaa vastaan asetettavista pakotteista oli virinnyt 1960-luvun alkupuolella. Merkittävä tekijä Suomen asennoitumiselle oli YK:n vuoden 1966 päätös, jolla Etelä-Afrikan valta Namibian alueella todettiin laittomaksi. Samoihin aikoihin myös suomalaiset kansalaisjärjestöt alkoivat aktivoitua Etelä-Afrikan vastustamisessa ja tyytymättöminä Suomen valtion toimintaan toteuttivat ensimmäisen EAT-boikotin vuonna 1966. Samanlaista liikehdintää ilmeni myös Ruotsissa.⁵ 1970-luvulla järjestöjen halukkuus ottaa osaa kansainväliseen keskusteluun ja pyrkiä vaikuttamaan Suomen kansainvälisiä suhteita koskevaan politiikkaan lisääntyi. Herkkiäkin aiheita tuotiin kaiken kansan tietoon, vaikka toimintaa kritisoitiinkin järjestöjen pyrkimyksistä saavuttaa ”valtaa ilman vastuuta”.⁶ Valtiovallalla oli edelleen vastuu tehtävistä poliittisista päätöksistä ja poliittisesta linjasta.

Etelä-Afrikkaa kohtaan asenneilmapiiri kiristyi Suomessa 1970-luvun lopulla, ja rajoituksia maiden välisille suhteille asetettiin pitkin vuosikymmenen loppua. Vuonna 1978 Pohjoismaat käynnistivät myös yhteistoimintaohjelman, jolla Etelä-Afrikan non grata asema sementoitui, vaikka poliittinen yhteys säilyikin.⁷ Poliittisten suhteiden katkaisemiseen ei tahdottu Suomessa lähteä, sillä keskusteluyhteyden ylläpitäminen koettiin mahdollisuutena edistää YK-tavoitteita Etelä-Afrikassa. Kauppasuhteet maiden välillä pysyivät auki aina vuoteen 1987 saakka.⁸

Kylmän sodan Suomessa ulkopolitiikasta tuli olla eräänlainen koko kansalaisyhteiskunnan läpi tunkeva konsensus, jota varten ihmisten kantoja haluttiin selvittää ennen poliittisen suunnan lukitsemista. Kiinnittymispintaa haettiinkin maa- tai viiteryhmistä, joihin Suomi halusi tulla yhdistetyksi. Keskustelu linjanvedoista korostui, kun suunnan valinnalla oli erityinen merkitys, ja tällöin yleisen mielipiteen ja politiikan korrelaatiota pyrittiin edistämään. Ulkopolitiikasta tuli samalla sisäpolitiikanteon väline.⁹ Viiteryhmän tavoittaminen taas vaati sitä mukailevaa yhteiskunnallista edustavuutta – pelkkä poliittisen johdon kanta ei riittänyt.

Ensimmäiset kansainväliset urheiluboikottitoimet Etelä-Afrikkaa vastaan käynnistettiin jo 1950-luvun alussa ja ne lisääntyivät vuosien myötä. Vuosina 1968 ja 1971 YK:ssa asetettiin useita rajoituksia Etelä-Afrikan urheilusuhteille. Vielä tuolloin suomalaiset urheilujärjestöt eivät muuttaneet omia toimintatapojaan. Eduskunnassa urheilujärjestöjen EAT-suhteet nostettiin esiin vuonna 1973, ja tuon jälkeen näkökantana oli painostaa liittoja suhteiden päättämiseksi.¹⁰ Etelä-Afrikka taas pyrki kiertämään näitä toimia houkuttelemalla ulkomaisia urheilijoita ja joukkueita ottamaan osaa maan ”kapinakilpailuihin” (rebel tours) vastineeksi suuresta summasta rahaa.¹¹

Joulukuun 1977 puolivälissä YK:ssa asetettiin uusia menettelytapoja Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan patoamiseksi ja myös urheilun rooliin osana toimia otettiin kantaa. Keskiössä olivat tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin liittyvät olympialiikkeeseen nojaavat perusideat, joita Etelä-Afrikan ei nähty toteuttavan.¹² Lähtöajatuksena oli pyrkiä kampanjoimaan Etelä-Afrikan tasavallan urheilujoukkueita vastaan ja katkaista kaikki urheilulliset yhteydet maahan. Lisäksi Etelä-Afrikan kanssa yhteistyötä tekevät maat tuli erottaa urheiluliitoista. Toiveena oli myös, että yksittäiset valtiot ja urheilujärjestöt omaehtoisesti asettuisivat vastustamaan urheilusuhteita Etelä-Afrikkaan. Tämä ajatus jaettiin myös Suomen poliittisessa johdossa. Tarvittaessa valtioiden tuli ohjailla maan sisäisiä urheilutoimijoita tämän periaatteen mukaisesti, esimerkiksi estämällä rahoituksen tai kilpailuoikeuden, kunnes boikottitoimiin oli ryhdytty. Koska yksittäisiä urheilijoita ei voinut juurikaan rajoittaa, piti keskittyä järjestöihin. Yksilön henkilökohtainen moraalinen vastuu toki nostettiin esille.¹³ Samankaltainen näkemys tilanteesta oli myös Kansainyhteisössä (Commonwealth of Nations) sekä Afrikan yhtenäisyysjärjestössä (Organisation of African Unity, OAU).¹⁴

Valtiojohdon kysymyksenasettelu ja urheiluseurojen ulkopoliittinen kannanmuodostus

Opetusministeriön järjestämään urheilu- ja liikunta-alan kansainvälisiä kysymyksiä koskevaan keskustelutilaisuuteen Espoon Hanasaaressa osallistui vuoden 1978 marraskuussa 93 osanottajaa. Idea tilaisuudesta oli lähtenyt liikkeelle alkuvuodesta 1978, kun opetus- ja ulkoministeriön kesken oli yritetty muotoilla valtion kanta kansainvälisessä urheiluyhteisössä toimimiselle. Ongelmalliseksi oli muodostunut se, että valtion jakama tuki urheilujärjestöille oli törmännyt YK:n suosituksiin.¹⁵

Tilaisuus oli malliesimerkki neuvottelukuntien Suomesta, jossa aiheeseen vihkiytyneitä henkilöitä oli koottu jakamaan kantojaan ulkopolitiikan alaan kuuluvista asiakokonaisuuksista. Kun maan ”sisäistä poliittista dynamiikkaa” oli muovaamassa laaja joukko toimijoita, pyrki ulkoministeriö samalla rauhoittamaan toimijoiden vaikuttamispyrkimyksiä ja ministeriön päätöksentekoa.¹⁶ Urheilun käyttö osana ulkopolitiikkaa olikin diplomatian kevytversio, jolla valtiot ja hallitukset pystyivät tekemään korkean tason kansainvälistä vaikuttavuutta pienin panostuksin. Urheilun diplomatia oli myös keinoiltaan hyvin pehmeää ja harvemmin asetti poliittiset suhteet tai päättäjät vaaraan. Symbolisesti sen merkitys taas oli potentiaalisesti hyvinkin suuri.¹⁷

Suhteessa kansainvälisiin urheiluasioihin ja urheilujärjestöihin opetusministeriön rooli oli ulkoministeriötäkin merkittävämpi. Kulttuuriministeri Kalevi Kivistö olikin koko 1970-luvun lopun aktiivisesti valvomassa urheiluseurojen asennoitumista Etelä-Afrikkaan.¹⁸ Urheilusta oli Kivistön mukaan tullut politiikan osa-alue, joka miljooniin ihmisiin vaikuttavana toimintana ei voinut jäädä keskustelun ulkopuolelle. Hanasaaressa tarkoitus olikin saada urheilujärjestöt YK:n kannalle niin, että kansainvälisissä yhteyksissä järjestöjen edustajat pyrkisivät edistämään Etelä-Afrikan ulossulkemista pohjoismaisena yhteistyönä. Samanlainen keskustelutilaisuus oli tarkoitus järjestää muissakin Pohjoismaissa.¹⁹

Ministeri Kivistö korosti valtiovallan ja urheilujärjestöjen hyvien suhteiden merkitystä keskustelun pohjana. Kansainväliseen toimintaan haettiin neuvottelemalla yhdenmukaista linjaa, koska urheilun kansainväliset suhteet noudattivat ”samoja pelisääntöjä”. Urheilun ulkosuhteet tulikin sovittaa ”virallisen ulkopolitiikan linjan mukaiseksi”. Järjestöjen itsemääräämisoikeudesta huolimatta valtiovallan poliittinen linja tuli siis ottaa päätöksenteossa huomioon. Tapaaminen olikin eräänlainen päänavaus kantojen kartoittamiseksi, ja poliittiset päättäjät halusivatkin varmistaa, että urheilujärjestöt olisivat heidän kanssaan samanmielisiä.²⁰

Yleiskeskustelun aikana opetusministeriön muistioon kirjattuja puheenvuoroja käytettiin yhteensä 33 kappaletta. Näistä 20 oli urheilujärjestöjen edustajien pitämiä ja yksi yksityishenkilönä pidetty. Yksittäiset edustajat käyttivät vain yhden tai kaksi puheenvuoroa, mutta ne olivat keskimäärin pitkiä, useamman sadan sanan, puheenvuoroja. Suurten keskusliittojen (esimerkiksi Suomen Olympiakomitea ja Suomen Urheiluliitto) edustajat pitivät puolet järjestöjen puheenvuoroista ja puolet yksittäisten lajiliittojen edustajat. Ministerien ja virkamiehien antamia alustuspuheenvuoroja, kommentteja ja vastauksia oli 12, joista seitsemän antoi opetusministeriön osastopäällikkö Heikki Klemola.²¹ Keskustelun aikana urheilujärjestöjen puheenvuoroissa korostui erityisesti kolme teemaa, joita tarkastelen seuraavissa alaluvuissa.

Yhteisen kannanmuodostuksen tärkeys ja tapahtuman tarpeellisuus

Urheilujärjestöjen yleinen mielipide tilaisuudesta oli positiivinen, koska sen aihealueen haasteisiin järjestöjen edustajat olivat törmänneet jo aiemmin. Päätäntävallan antamista myös urheilujärjestöille arvostettiin, sillä urheilujärjestöjen osallistumista kannanmuodostukseen oli kaivattu. Parhaiten asian toi esiin Suomen Olympiakomitean (SOK) puheenjohtaja Jukka Uunila todetessaan, että hänellä ”henkilökohtaisesti o[li] aikamoinen määrä kokemuksia, että kiperän tilanteen syntyessä ei ol[lut] tarkalleen selvillä enempää valtion virallinen kanta kuin myöskään niiden järjestöjen tai sen järjestön, jota asianomainen edustaa.”²² Oli selvää, että urheilujärjestöissä koettiin selkeä tarve keskustelun järjestämiselle niin, että myös urheilujärjestöt saivat äänensä kuuluviin. Tapaaminen koettiin samanaikaisesti neuvoa-antavaksi, mutta myös sellaiseksi, jossa järjestöt itse pystyivät vaikuttamaan maan poliittiseen kantaan.

Urheilun kansainvälisiin tapaamisiin ei ollut aina asetettu selkeää agendaa tai ohjelmalistaa. Tällöin kannanmuodostus yksittäiseen asiaan tuli muodostaa välillä nopeastikin. Tämä edellytti sitä, että Suomessa kanta asioihin päivitettiin riittävän usein vastaamaan senhetkistä tilannetta. SOK:n valtuuskunnan puheenjohtaja Kaarlo Hartiala kertoikin joutuneensa ”melko yksin usein ottamaan kantaa vaikeisiin kysymyksin”.²³ Tällöin kanta Etelä-Afrikan apartheidiin urheilujärjestöjen ja poliittisen johdon kesken ei voinut muodostua vuonna 1978 kiveen hakatuksi, vaan edellytti säännöllisesti päivittämistä. Keskustelun jatkaminen koettiin yhtä tarpeelliseksi kuin itse kannanmuodostus.

Kansainväliset järjestöt toimivat kuitenkin omilla ehdoillaan. Vaikka suomalaiset olivat toiminnassa mukana, yhden maan panos oli pieni järjestössä, jossa jäsenmaita oli paljon. Lisäksi mailla oli omat motivaationsa toimia.²⁴ Tämä tilanne ei kuitenkaan poistanut sitä, että Suomen edustajien tuli edelleen ajaa Etelä-Afrikan poissulkevaa kantaa kansainvälisissä urheilujärjestöissä. Niin kansainvälisesti kuin Suomessakin täytyi tehdä se valinta, miten urheilua käytetään osana apartheidinvastaista taistelua.²⁵ Linjamuodostus korostui, koska valitsemalla keinot ja toiminnan laajuus saataisiin myös kaikista helpommin selville se, keitä toiminta konkreettisimmillaan koskettaisi, ja missä yhteyksissä mielipiteitä painotettaisiin. Yhtä aikaa toivottiin, että oltaisiin äänekkäitä vastustamaan apartheidia, mutta samalla kriittisiä todellisiin vaikutusmahdollisuuksiin. Sopivaa viitekehysratkaisuakaan ei tunnuttu löytävän.

Yhteispohjoismainen linja apartheidiin nähden toivottiin urheiluasioissa saavutettavan, sillä paikoin linjassa oli esiintynyt eroja. Suomen Ilmailuliiton hallituksen Olavi A. Rautio jopa kertoi, ettei ”skandinaavisille järjestöille […] tullut […] mitään virallista tietoa” yhteispohjoismaisesta poliittisesta ohjelmasta apartheidin patoamiseksi. Tästä Sokeain Keskusliiton pääsihteerin Arvo Karvisen mukaan olivat erityisesti ”joutuneet kärsimään suomalaiset [kilpailujen] osanottajat”.²⁶ Ajatus nojasi siihen periaatteeseen, että Pohjoismaissa yhteistä linjaa Etelä-Afrikkaan muodostettiin jo muutenkin, ja että urheilujärjestöjen yhteinen näkemys olisi osaltaan lisännyt joukkovoimaa kansainvälisissä urheilupiireissä. Suomalaisille urheilujärjestöille pohjoismainen yhteistyö näyttäytyikin yhtenä tärkeimmistä viitekehyksistä, jossa kansainvälisiä suhteita haluttiin kehittää.

Pohjoismaista linjaa muodostettiin Hanasaaressa muutamaa kuukautta myöhemmin, kun huhtikuussa 1979 maiden edustajat kokoustivat urheiluasioista ja keskustelivat myös asennoitumisesta apartheidiin. Edelleen YK:n kanta asiaan koettiin tärkeänä, mutta eri maiden kattojärjestöjen välillä oli eroa siinä, missä määrin urheilujärjestöjen haluttiin ottavan poliittisesti kantaa tai kuinka valtionhallinnosta itsenäisesti ne tekivät päätöksiä.²⁷

Ulkopolitiikan ja urheilun samanmielisyys

Pääosin suomalaisten urheilujärjestöjen kansainvälisiä suhteita hoidettiin keskusjärjestöjen kautta erillään ministeriöistä ja poliittisesta ohjauksesta, vaikka erityisesti ulkoministeriö usein avustikin muun muassa kisamatkojen järjestelyissä.²⁸ Urheilujärjestöillä oli silti selkeä halu noudatella Suomen ulkopolitiikkaa ja esittää valtiovallan kannanmukainen näkökulma kansainvälisissä urheilupiireissä. Osa järjestöistä oli tämän näkökulman tuonut esiin jo aiemmin, kuten Työväen Urheiluliiton varapuheenjohtaja Lennart Kivi sitä kuvasi: ”Pyrimme kaikessa urheilutoiminnassa noudattamaan maan rauhanomaisen virallisen ulkopolitiikan linjaa”.²⁹ Näkemys ei erotellut sitä, mistä ulkopolitiikkaan liittyvästä asiasta oli kyse. Konsensushakuisuus kosketti apartheid-päätöksentekoa, mutta myös ylitti sen ja sivusi muita urheiluun liittyviä ongelmakohtia.

Pian Hanasaaren tapaamisen jälkeen SVUL:n liittohallitus julisti, että se toimii apartheid-asioissa maan ulkopoliittisella linjalla konsultoiden ministeriötä. Tulkintakysymykset oli tarkoitus erikseen sovittaa ministeriön kanssa. SVUL:ssä kansainvälisen vaikuttamisen korostumista 1970-luvun puolivälissä perusteltiin sillä, että hyvin merkittävä osa suomalaisista aikuisista kuului liiton alaisiin urheiluseuroihin, ja politiikan asiakokonaisuuksien koettiin heijastuvan myös urheilussa ja urheilun käytössä politiikan välineenä. Liittohallitus toivoikin alaisjärjestöjensä toimivan samoin ja ajavan eristämistoimia kansainvälisissä lajiliitoissa. Kilpailuihin osallistumista ei silti haluttu rajoittaa.³⁰

Urheilujärjestöjen kannanmuodostuksessa ulkopolitiikan käytön koettiin lisäävän myös riskiä lieveilmiöihin, jos urheilu ja politiikka sekoittuisivat liiaksi. Parhaiten tätä problematiikkaa kuvasi Suomen Lentopalloliiton edustajan Kainu Mikkolan kommentti: ”Me olemme puolueeton maa ja meillä on sovinnollinen ulkopolitiikka […]. Mutta jos me käymme julistamaan maailmalla tätä periaatetta […] niin on se vaara, että tätä samaa periaatetta ryhtyvät noudattamaan ne monet aggressiivisen ulkopolitikan maat […]. Jos kaikki maailman maat käyvät urheiluareenalla ja urheilun päätöksenteossa noudattamaan omien maittensa ulkopolitiikka, silloin kyllä urheiluareenasta tulee taistelukenttä.” Yhteistyökykyisen ulkomaalaisen urheilujärjestön kanta asioihin saattoi siis tiukentua maan virallista ulkopolitiikkaa noudattamalla. Kannan esittämisessä myös sanamuodolla oli merkitystä. Oltiin tilanteessa, jossa pelättiin urheilun liiallista politisoitumista, koska urheilujärjestöjen toimet alkoivat tuntua enemmän politikoinnilta kuin urheilutoiminnalta.³¹

Esitetyt kannat osoittivat sen, kuinka herkällä pohjalla apartheid-asiassa tunnuttiin olevan. Jo pelkästään väärän sanavalinnan pelättiin suistavan muiden maiden urheilujärjestöt poteroihinsa, mikä olisi edelleen vaikeuttanut kansainvälistä keskustelua. Toisaalta urheiluseurat kaipasivat toiminalleen myös valtiovallan tukea. Mikäli kanta oli valtion kannalta asetettu, oli siihen myös urheiluseurojen helpompi nojautua. Urheilujärjestöissä tunnistettiin kokemattomuus ulkosuhteiden ylläpitämisessä ja hoitamisessa. Koska kokemusta ei ollut, oli järkevää, että Suomen ulkopoliittisia päättäjiä oli mahdollista konsultoida. Tällöin myös urheilun politisoituminen oli ehkä joltakin osin vältettävissä.

Yleisellä tasolla urheilujärjestöjen kanta oli, että rotusyrjintä oli tuomittavaa ja apartheid ongelmallinen osa kanssakäymistä Etelä-Afrikan kanssa. Myös humanitaariset näkökulmat, ”huolenpito ihmisestä”, ja selvyys siitä, ”kuka tässä loppujen lopuksi joutuu kärsimään”, tuli nostaa esille.³² Koska tämä näkemys sinällään oli hyväksytty, keskustelun terävin kärki keskittyikin vastustamisen keinoihin ja erilaisten tilanteiden vaatimiin ratkaisuihin.

Suomalaisen poliittisen keskustelunavauksen urheilujärjestöjen suuntaan voi nähdä myös Korhosen tavoin ei-ulkopoliittisena tekona tai merkkinä ulkopolitiikan kaikkivoipaisuudesta, sillä Suomen EAT-suhteista oli tullut ”eräänlainen sisä- ja puoluepolitiikan uusi ulottuvuus”. Koska todellinen ulkopoliittinen toiminta jäi tuossa kohtaa vielä kannalle asettumisen tasolle ilman aktiivisia sulkutoimia, voinee keskustelun nähdä vain yhteisen kannanmäärittelyn etsintänä Suomen sisällä.³³

Vastustavan toiminnan ongelmat

Opetusministeriössä tunnistettiin, että vastatoimien tekeminen urheiluseuroissa ei ollut täysin ongelmatonta. Tämä oli huomioitu jo liikuntapoliittisessa työryhmässä alkuvuodesta 1978.³⁴ Oikeastaan olikin niin, että urheilujärjestöt tuntuivat yleisellä tasolla hyväksyvän sen kannan, jonka poliittinen johto apartheidin vastustamiseksi oli asettanut. Päätöksen noudattaminen käytännössä aiheuttikin enemmän haasteita, kuten Suomen Palloliiton pääsihteeri Erkki Poroila sen esitti: ”[M]eidän tapauksessa meidän kansainvälisen liittomme säännöt edellyttävät yhtä ja virallinen ulkopolitiikka edellyttää ehkä toisenlaista käyttäytymistä”.³⁵ Urheilun ulkopuolisten asioiden nähtiin siis vaikuttavan haitallisesti kilpailullisiin asioihin.

Aihealueeseen liittyvissä tapauksissa oli myös ongelmallisempia yksityiskohtia. Erityisesti näitä olivat sellaiset kilpailutapahtumat, joihin vaikutusvaltaa suomalaisilla urheilujärjestöillä ei ollut. Tämä koski varsinkin ammattilaisurheilua, jonka kilpailutoiminta oli organisoitu eri tavalla. SVUL:n pääsihteeri Mauri Oksanen kuvasi tätä kertomalla, että päätösvalta ei aina ollut ”suomalaisen urheilujärjestön eikä järjestelmän käsissä”.³⁶ Suorat urheilusuhteet Etelä-Afrikan tasavallan ja Suomen välillä olivat minimaalisia ja kansainvälisten lajien ammattiurheilijat, kuten tennispelaajat ja urheiluautoilijat, toimivat erillään suomalaisista lajiliitoista.³⁷ Urheilu oli lisäksi sinällään itsenäinen järjestelmä, jonka ajatusta vastaan soti se, että joku ”ulkopuolinen” puuttuisi sen toimintaan. Siksi pakotteita ammattiurheilua kohtaan oltiin haluttomia asettamaan. Ammattilaisurheilu myös monella tapaa irrotti urheilijat epäpoliittisiksi toimijoiksi kansallisten tunnusten ylä- ja ulkopuolelle.³⁸

Osa kansainvälisistä kattojärjestöistä³⁹ oli myös tehnyt omat selvityksenä, joiden tuloksena apartheid-politiikkaa ei todettu tosiasiallisesti esiintyvän Etelä-Afrikassa. Tämä herätti Hanasaaressa keskustelijoiden välillä ristivetoa. Lisäksi oli urheilujärjestöjä, joiden kansainväliseen kattojärjestöön Etelä-Afrikka edelleen kuului, koska järjestön säännöt kielsivät jäsenvaltioiden ulossulkemisen, sillä se voitiin tulkita syrjiväksi toiminnaksi (riippumatta siitä, miten maa menetteli).⁴⁰ Osa taas ei yksinkertaisesti halunnut ottaa asiaan kantaa.⁴¹ Tämä edelleen vaikeutti Suomen mahdollisuuksia ottaa kantaa apartheidia tai Etelä-Afrikkaa koskevissa asioissa.

Suomalaisilla urheiluseuroilla oli lisäksi harvoin mahdollisuus edes kohdata eteläafrikkalaista joukkuetta, mikä tarkoitti sitä, että todennäköisin kohtaaminen tapahtui juuri maailmanmestaruuskisoissa tai vastaavissa maiden ja niiden edustajien välisissä kilpailuissa.⁴² Tämä asetti myös eri urheilulajit ja niiden järjestöt eriarvoiseen asemaan, sillä vain osa toimijoista joutui aktiivisesti tekemisiin tämän aiheen kanssa ja järjestöille aiheutuvat ongelmat jakautuivat epätasaisesti. Näkemys oli, että ”valtiovalta hyvin mielellään maksaa ja tukee sellaista liittoa, jolla ei ole kansainvälistä toimintaa, mutta ne liitot, jotka […] haluavat jatkaa kansainvälistä toimintaa kaikkien kansainväliseen liittoon kuuluvien maiden kanssa, ne jäävät ilman tätä rahatukea”.⁴³ Sama epäsuhta puhutti helmikuussa 1979 myös eduskunnassa.⁴⁴

Tämä ristiriita aiheutti sen, että yhtä aikaa Suomen tuli pitäytyä osallistumasta tällaiseen kilpatoimintaan ja silti järjestöissä oli halu päästää suomalaiset urheilijat mukaan. Suomen Urheiluliiton Rolf Haikkolan mukaan poisjäämiselle oli parempi vaihtoehto – ”me urheilemme ja vähemmän politikoimme”. Yhdenkin eteläafrikkalaisen kilpailijan mukanaolo saattoi estää usean suomalaiset menestyksen tai esimerkiksi kilpailujen järjestämisen Suomessa. Rajanvetokysymys tuli esiin myös tässä kohdin niin, että koskiko vetäytyminen myös tapahtumia kilpailujen ulkopuolella, kuten kongresseja tai muita tapaamisia. Keskustelutilaisuudessa oli paljolti puhuttu ainoastaan kilpaurheilua koskevista linjavedoista, mutta Työväen Kuntoliiton Mauri Reutsalo toi myös esiin näkökulman, että ”liikuntakulttuurin eräällä lohkolla nimenomaan kuntoilun ja työliikunnan osalta ei ol[lut] vielä näkynyt meidän ministeriömme yksityiskohtaisia ohjeita ja kannanmäärittelyjä’”. Tätä poliittiset päätöksentekijätkään eivät olleet ottaneet huomioon. Asia ei toki ollut ollut yhtä ajankohtainen, mutta myös näissä toiminnoissa oli kansainvälisiä järjestöjä ja kohtaamisia.⁴⁵ Tässä vaiheessa merkittävämmäksi tuli Suomelle aiheutuvien seurausten suuruus verrattuna eteläafrikkalaisten urheilijoiden pieneen rooliin osana kilpailuja. Ehdottomuus asiassa asetti siten hankalia moraalisia kysymyksiä urheilujärjestöille.

Rotusortoa tukevat valtiot haluttiin joka tapauksessa sulkea kansainvälisen urheilutoiminnan ulkopuolelle. Saman suosituksen antoi myös SVUL omille jäsenjärjestöilleen. Urheilijat saattoivat osallistua olympialaisiin ja maailmanmestaruuskisoihin, vaikka rotusortoa ylläpitävät maat olisivatkin kisoissa mukana. Myös muissa urheilutapahtumissa kohtaamiset olivat mahdollisia.⁴⁶

Kiharaisemmaksi tilanteen teki edelleen se, jos kansainväliseen kattojärjestöön kuuluva Etelä-Afrikan edustaja oli linjaltaan vahvasti maan apartheidpolitiikkaa vastaan, joutuisi Suomi silti jättäytymään pois kisoista. Näin oli jo käynyt vammaisurheilun puolella, kuten Suomen Invalidien Urheiluliiton toiminnanjohtaja Pertti Pousi kuvasi, että ”Etelä-Afrikan kansallinen vammaisten urheilujärjestö” oli lähettänyt kisoihin ”monirotuisen joukkueen aina johtoa myöten”, mutta silti Suomi oli joutunut jäämään pois kisoista, koska tämä syrjimättömyys oli tunnustettu ”kaikissa muissa jäsenmaissa paitsi Suomessa”. Ongelmana olikin Suomen päätösten ehdottomuus. Moni muu maa oli tehnyt päätöksensä osallistumisesta tilanteen mukaan sen perusteella, oliko Etelä-Afrikan joukkue tai edustajat valittu rasistisin perustein vai ei. Dramatiikkaa lisäsi se, että kilpailuista poisjäänti saattoi vaikuttaa negatiivisesti myös taloudellisesti, kuten Rautio tilaisuudessa kuvasi: ”ne koneet, joilla kilpailemme, edustavat mitä korkeinta suomalaista tekniikkaa ja työtä, ja meidän poissaolomme oli huomattava takaisku koko tämän alan suomalaiselle viennille.”⁴⁷

Näkemyksissä ilmennyt ristiriita oli ymmärrettävissä. Pohjoismaiden ulkoministerit olivat alun perin maaliskuussa 1978 toimintaohjelmassa korostaneet urheilutoiminnan osalta ”apartheid-hallitukseen ylläpidettävien urheilu- ja kulttuurisuhteiden” lopettamista, eivätkä suoraan liikuntakulttuurin kaikkien eteläafrikkalaisten edustajien poissulkemista.⁴⁸ Tämä tuntui olevan sopiva käsitys myös urheilujärjestöjen joukossa. Sen sijaan myöhemmässä tapaamisessa saman vuoden syyskuussa pohjoismaiset ulkoministerit olivat miettineet keinoja ”urheiluyhteyksien täydelliseksi lopettamiseksi Etelä-Afrikan kanssa.”⁴⁹

Urheilujärjestöissä kaivattiin siis selkeyttä siihen, miten Suomen valtiojohto näki toisistaan poikkeavat tilanteet, ja kuinka ulkopolitiikkaa mukailevien toimijoiden tuli näissä eri tilanteissa toimia. Selkeän linjan taustalla oli edelleen isoja kysymysmerkkejä. Poliittiseen johtoon myös vedottiin nyt sekä tunteella että järkiperustein: suomalaista itsetuntoa nostattavan mitalisateen lisäksi myös taloudelliset sekä imagolliset asiat vaikuttivat päätöksentekoon.

Näkemys herätti kuitenkin myös toisenlaisia tunteita. Tilanne oli joka tapauksessa johtamassa siihen, että asetelmasta kärsiviä ihmisiä oli useita. Tuli vain päättää, kärsivätkö tilanteessa lopulta enemmän jo sorretut eteläafrikkalaiset vai asettuvatko suomalaiset sijaiskärsijöiksi osana kansainvälistä urheilutoimintaa.⁵⁰ Totaalisella kieltäytymisellä oli myös se positiivinen puoli, että vaikka kilpailuista jättäydyttiin pois, oli järjestöillä ainakin mahdollisuus toimia johdonmukaisesti kantansa mukaan.

Ehdottomuudelle oli tarjolla myös muita vaihtoehtoja. Patoaminen, boikotointi ja sanktiot olivat keskeisiä strategioita apartheidinvastaisessa taistelussa. Näiden keinojen käyttö herätti toimijoissa myös tiukkaa keskustelua. Toimet olivat myös kaksinapaisia siksi, että niillä sekä tosiasiallisesti pyrittiin rajaamaan Etelä-Afrikka yhteisön ulkopuolelle ja aiheuttamaan maalle sekä taloudellisia menetyksiä että ohjailemaan muita toimijoita tekemään samankaltaisia päätöksiä ja lisäämään heidän tietouttaan maan epäkohdista. Erilaisiin keinoihin myös erilaisilla toimijoilla oli paremmat mahdollisuudet osallistua.⁵¹ Linjan ehdottoman rajaamisen sijasta keinovalikoiman laajentamista olisi siis voinut myös harkita.

Lopuksi

Tässä artikkelissa olen tarkastellut suomalaisten urheilujärjestöjen kantoja Etelä-Afrikan eristämiseen urheilun saralla Suomen valtiohallinnon järjestämässä keskustelutilaisuudessa marraskuussa 1978. Moniäänisestä keskustelusta on löydettävissä keskeisiä argumentteja, joiden kautta järjestöt kantojaan tapahtumassa muodostivat.

Urheilujärjestöjen puolelta itse tapahtuma koettiin tarpeellisena erityisesti siksi, että järjestöillä oli ollut hankaluuksia muodostaa itsenäisesti kanta asiassa ilman poliittisen johdon tukea. Lisäksi urheilujärjestöissä koettiin tärkeänä mahdollisuus päästä vaikuttamaan tähän politiikan lohkoon eräänlaisessa asiantuntija-asemassa. Apua järjestöissä tarvittiin myös oman kannanmuodostuksen vaikuttavuuden vahvistamisessa kansainvälisessä kanssakäymisessä. Kansainvälinen vaikuttamistyö koettiin urheilujärjestöissä niiden päivittäisen toiminnan ulkopuolisena toimintona, jossa politiikan osaajien apua kaivattiin. Järjestöillä olikin keinot ja väylät toimia, mutta ei välttämättä riittävää osaamista kannan ajamiseksi. Urheilujärjestöt olivat kuitenkin valmiita noudattamaan Suomen virallista ulkopoliittista linjaa. Perusasioista oltiin lähtökohtaisesti samaa mieltä, ja periaatteellinen konsensus keskeisistä toiminnan kanavista ja viitekehyksistä välittyi urheilujärjestöjen edustajien ja poliittisten toimijoiden välillä.

Kaikista positiivisista kannanotoista ja valmiuksista huolimatta järjestöjen Etelä-Afrikka-kannoissa löytyi edelleen myös ongelmia, joihin edes valtion tasolta ei tuntunut löytyvän helposti ratkaisuja. Kaikkia kysymyksiä ei voitu selvittää pelkällä yhteisellä kannanmuodostuksella poliittisen johdon kanssa. Ongelmia aiheuttivat linjan eräänlainen ehdottomuus sekä sen negatiiviset ja epätasapuoliset vaikutukset. Keskustelun keskiössä olivat suomalaiselle urheilulle aiheutuvat ongelmat ja järjestöjen kantojen synkronointi politiikan kanssa. Sen sijaan Etelä-Afrikan syrjittyjen kansanosien asemaan ei juurikaan otettu kantaa, tai sen koettiin olevan eräänlainen itsestäänselvyys osana keskustelua. Samalla tavoin Etelä-Afrikan reaktioita suomalaisten toimiin ei tunnuttu oikeastaan millään tasolla huomioitavan. Lisäksi YK:n rooli, jota valtiojohdossa korostettiin, jäi järjestöjen kannanotoissa toissijaiseen asemaan. YK ei ollut urheilujärjestöjen keskeinen keskustelufoorumi, eikä se siksi näyttäytynyt niille niin tärkeänä toimijana kuin Suomen valtiojohdolle.

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa kuitenkin siltä, että valtiovallan ulkopoliittisen linjan ohjailu koettiin urheilujärjestöissä positiivisena ja tarpeellisena, mutta välillä liian määräilevänä asiana. Urheilujärjestöissä kaivattiin neuvontaa ja konsensushakuisuutta eikä suoria käskyjä. Kannanmuodostuksessa ja linjavedoissa toimien varsinainen kohde, Etelä-Afrikan tasavallan boikotointi, jäikin eräänlaiseen sivurooliin, kun ongelmaksi muodostui organisaatioiden toiminta käytännössä. Urheilujärjestöjen pyrkimys olikin laajentaa valtiovallan ymmärrystä urheilujärjestöjen vaikeasta roolista osana Etelä-Afrikan tasavallan kansainvälistä eristämistä ja tarjota täydennyksiä siihen, millä keinoin toimia maata vastaan voidaan toteuttaa ilman, että suomalaiset urheilujärjestöt ja urheilijat siitä ylettömästi kärsivät.

Tulevaisuudessa tarvitaan lisää tutkimusta siitä, vastasiko urheilujärjestöjen kanta Suomen poliittista linjaa myös muissa asioissa samalla tavoin kuin Etelä-Afrikan eristämisen osalta, vai vaikuttiko järjestöjen kantoihin esimerkiksi aiheen sisä- tai ulkopoliittinen kiinnittymäpinta tai se, missä määrin poliittinen johto tahtoi järjestöjä ohjailla. Joka tapauksessa on selvää, että politiikan ja urheilun väliltä löytyy selkeitä kiinnittymiskohtia, oli urheilu sen alaisten järjestöjen silmissä kuinka epäpolitisoitunutta hyvänsä.