Monen afrikkalaisen maan itsenäistyessä 1900-luvulla säädettiin valtioille myös kielilait, joiden tuli vastata ajankohtaisiin tarpeisiin: yhtenäisyyteen, identiteetinmuodostukseen sekä modernin maailman kehitykseen.¹ Namibian itsenäistyessä vuonna 1990 maan viralliseksi kieleksi valittiin englanti, vaikka väestön enemmistö puhui äidinkielenään oshiwamboa. Ennen itsenäistymistään Namibia oli Etelä-Afrikan apartheidhallinnon alainen, ja sen viralliset kielet olivat afrikaans, englanti ja saksa. Itsenäisen Namibian eurooppalaislähtöistä kieltä suosiva kielipoliittinen linjaus ei ollut Afrikassa poikkeus, sillä useiden afrikkalaisten maiden itsenäistyessä entisen isäntämaan kielelle annettiin vankka asema.²

Tässä vuonna 2021 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani³ pohjautuvassa artikkelissa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, millaisena suomalaiset lähetystyöntekijät näkivät kielipoliittisen asemansa ja miten he harjoittivat kielityötä Namibiassa vuosina 1968–1990. Suomalaiset lähetystyöntekijät saapuivat Namibiaan 1870-luvulla. Suomessa on tämän maiden välisen pitkän yhteisen historian myötä tehty paljon Namibiaan ja suomalaisiin liittyvää tutkimusta niin suomalaisesta lähetystyöstä⁴ ja sen vaikutuksista maassa,⁵ suomalaisen lähetyskirjallisuuden Namibiaa kuvaavista piirteistä⁶ kuin myös esimerkiksi Suomen poliittisesta suhtautumisesta Etelä-Afrikan apartheidpolitiikkaan ja Namibian itsenäistymisliikkeeseen.⁷ Seurakunta-, koulutus- ja terveydenhuoltotyön lisäksi suomalaiset tekivät töitä paikallisten kielten parissa laatien esimerkiksi paikalliskielisiä käännöksiä Raamatusta ja paikallisten kielten kielioppi- ja sanakirjoja. Kielityö kohtasi myös vastustusta, kun suomalaisten Oniipaan perustama kirjapaino – jossa painettiin Etelä-Afrikan hallinnon aikaan ainoaa Namibian paikalliskielistä lehteä – räjäytettiin Etelä-Afrikan toimesta.⁸

Kielipoliittisen toimijuuden ja kielityön merkitystä voi avata esimerkiksi kielipoliittisen vallankäytön näkökulmasta.⁹ Bernard Spolsky määrittelee kielisuunnittelulle kolme toisiinsa linkittyvää tehtävää: kielen statuksen muuttaminen sallituksi kieleksi, olemassa olevan kielen kehittäminen sekä kielten opettaminen niille, jotka eivät sitä puhu. Spolskyn mukaan hyvä kielisuunnittelu voi myös edesauttaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista.¹⁰ Kielisuunnittelu kumpuaa usein poliittisista ideologioista,¹¹ ja onkin loogista, että kolonialismin aikana eri kielten asemat heijastelivat eurooppalaisten vallanpitäjien näkemyksiä kielten merkityksistä.

Kolonialismin päätyttyä eurooppalaislähtöisten kielten asema ei kuitenkaan automaattisesti heikentynyt entisissä siirtomaissa. Nkonko M. Kamwangamalu kuvailee useiden ideologioiden ja ilmiöiden, kuten dekolonisaation, kansainvälistymisen ja globalisaation, värittäneen keskustelua englanninkielisen Afrikan kielikysymyksestä. Kamwangamalu kirjoittaa kolonialismin perinnön sekä paikallisen kielen ja entisen isäntävaltion kielen rinnakkaiselon tuottaneen yleisen näkemyksen, jonka mukaan maiden alkuperäiskielet eivät sovellu yhtä hyvin koulunkäynnin ja kansainvälistymisen kieliksi kuin englanti.¹² Samaa näkemystä edustaa myös esimerkiksi Neville Alexanderin artikkeli, jonka mukaan vielä 2000-luvun alussa tehdyt asennetutkimukset osoittivat, että ainoastaan 7 % eteläafrikkalaisista piti xhosan kielen taitamista sivistyksen ja talouden kannalta merkittävänä.¹³ Martin Pützin mukaan Afrikan valtioiden eurooppalaisia kieliä suosiva kielipolitiikka ilmentää lingvististä imperialismia, jonka seuraukset ovat suorastaan katastrofaaliset eteläisen Afrikan maiden asukkaille.¹⁴ Alkuperäiskielten heikko asema onkin nähty myös yhtenä syynä Etelä-Afrikassa vallinneeseen köyhyyteen, työttömyyteen ja korruptioon.¹⁵

Englannin kielen taidottomuus siis heikentää äidinkielenään muita kieliä puhuvien mahdollisuuksia vaikuttaa omaan yhteiskunnalliseen asemaansa. Namibiassa vuosina 2007–2010 tehty tutkimus osoittaa, että Khomas-alueen¹⁶ 10. luokka-asteen oppilaiden englannin kielen taito ei vastaa sille asetettuja tavoitteita.¹⁷ Vaikka alkuperäiskielten asemaa korkeakouluissa on pyritty edistämään, on englanti edelleen opetuksen ja opiskelun pääkieli.¹⁸

Tuoreemmassakin tutkimuksessa on havaittu, että englannin kielen merkitystä korostavat kieli-ideologiat vaikuttavat namibialaisten opettajien näkemyksiin siitä, mikä kieli soveltuu parhaiten opetuskieleksi. Soili Norron väitöstutkimus vuodelta 2023 käsittelee namibialaisten opettajien näkemyksiä kielipolitiikasta, opetuskielestä ja monikielisessä ympäristössä toteutuneista opetuskäytänteistä.¹⁹ Norro toteaa kansainvälistymisen ideologiasta kumpuavien historiallisten ja rakenteellisten tekijöiden vaikuttaneen Namibian virallisen kielen ja opetuskielen valintaan. Vaikka kielipolitiikkaan on sisällytetty alkuperäiskielten aseman edistäminen, suurin osa tutkimukseen osallistuneista opettajista suosi englantia opetuskielenä. Norro kuvailee Namibiassa olevan vallalla kaksi kieli-ideologiaa: äidinkieltä opetuskielenä puoltava ideologia tunnistaa sen merkityksen paikalliskielten ja kulttuurillisen perinnön sekä opetuksellisten tarkoitusten parantamisessa, kun taas englantia opetuskielenä puoltava, yksikielinen hierarkkinen ideologia korostaa englannin kielen merkitystä sosiaalisessa liikkuvuudessa ja kansainvälisyydessä. Nämä kaksi ideologiaa olivat Norron mukaan tunnistettavissa opettajien näkemyksistä, ja usein sama haastateltava ilmaisi kumpaakin ideologiaa.²⁰

Tämä artikkeli tuo Namibian kielipolitiikkaa ympäröivään keskusteluun historiallista taustaa, valottaen kielellisen ympäristön kehittymisen moniulotteisuutta. Aineisto tuo esiin maassa olleiden suomalaisten lähetystyöntekijöiden kokemuksia ja avaa niiden myötä uutta historiallista näkökulmaa suomalaisten tekemään lähetystyöhön ja rooliin kielipoliittisina toimijoina Namibiassa. Muun muassa opettajina ja käännöstyön parissa työskennelleet suomalaiset lähetystyöntekijät olivat läheisesti tekemisissä kielten ja niiden käyttöön liittyvien valintojen kanssa.

Aineisto ja menetelmät

Artikkelini aineisto koostuu Suomen Lähetysseuran (jatkossa: SLS) arkistoimista Namibiassa työskennelleiden lähetystyöntekijöiden vuosikertomuksista ja alueen lähetystyön hallinnon kokouspöytäkirjoista vuosilta 1968–1990, itse keräämistäni viiden lähetystyöntekijän haastatteluista sekä United Nations Institute for Namibian (UNIN) vuonna 1981 julkaisemasta kieliohjelmasuunnitelmasta Towards a Language Policy for Namibia. English as the Official Language: Perspectives and Strategies. UNIN oli Lusakassa, Sambiassa vuonna 1976 perustettu YK:n instituutti, joka tarjosi kolmannen asteen koulutusta namibialaisille pakolaisille ja järjesti namibialaisille stipendejä muihin yliopistoihin. Instituutin tarkoituksena oli valmistella Namibiaa tulevaa itsenäisyyttä varten. UNINin kielisuunnitelma pyrki selventämään mahdollisia vaihtoehtoja Namibian kielipolitiikalle. Julkaisun esipuheen kirjoitti itsenäistymisliike Swapon aktivisti ja myöhemmin itsenäisen Namibian pääministerinä ja presidenttinä toiminut, Hage G. Geingob, joka korosti halua yhdistää Namibian monikielistä kansaa valitsemalla englannin viralliseksi kieleksi.²¹

Olen valinnut analysoitavaksi sekä historiallista arkistoaineistoa että tuoreita haastatteluja niiden toisiaan täydentävän luonteen vuoksi: arkistoaineisto tarjoaa reaaliaikaisempaa näkökulmaa tutkimusaiheeseen, kun taas haastatteluissa vuosien tuoma etäisyys voi selkeyttää tapahtumia tai korostaa sitä, mikä vielä tänä päivänä muistetaan ja nähdään merkityksellisenä kertoa. Analysoin arkisto- ja haastatteluaineiston tyypittelyn kautta: olen hakenut aineistosta esiin nouseville aiheille yhdistäviä tekijöitä, joiden mukaan jaoin aiheet kategorioihin. Tutkimuskysymykseni on ”Millaisena suomalaiset lähetystyöntekijät näkivät kielipoliittisen asemansa ja miten he harjoittivat kielityötä Namibiassa vuosina 1968–1990?”. Tarkastelen kysymyksen valossa kategorioiden tematiikkaa suhteessa UNINin julkaisuun.

Artikkelini tarkastelujakso alkaa vuodesta 1968, jolloin Odendaal-suunnitelmaa alettiin käytännössä toteuttaa, ja päättyy Namibian itsenäistymiseen vuonna 1990. Odendaal-suunnitelma oli Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan mukainen projekti, jolla pyrittiin luomaan Namibiassa asuville mustille omat, rajalliset asuinalueet.²² Koska Odendaal-suunnitelman oli tarkoitus vaikuttaa eri etnisten ryhmien ja sitä myöten myös kieliryhmien kanssakäymiseen, on sen täytäntöönpanovuosi otollinen aloitusajankohtana analyysilleni.

Suomalaiset lähetystyöntekijät tuottivat paljon kirjallista materiaalia, jota esimerkiksi Olli Löytty tutki väitöskirjassaan Ambomaamme: suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut. Löytyn mukaan tämän materiaalin välittämä kuva oli varsin kaksijakoinen, sillä ”Ambomaata” (suomen kielessä käytetty nimitys alueesta) kuvattiin samanaikaisesti pelon ja kauhun, ilon ja rakkauden sekä pakanuuden ja kristinuskon tyyssijana.²³ Lähetystyössä tuotettua materiaalia karakterisoi lähetystyöntekijöiden oma arvomaailma,²⁴ joka voi vaikuttaa siihen mitä ja miten asioista kerrotaan. Vaikka aineistoa on tuotettu tietystä, rajoittuneesta näkökulmasta käsin, on sillä myös vahvuutensa: lähetystyöntekijät viettivät pitkiä aikoja kohdemaassa ja tunsivat paikalliset tavat ja olosuhteet hyvin. Näin ollen aineisto tarjoaa hyvät mahdollisuudet suomalaisten lähetystyöntekijöiden kielipoliittisen aseman ja heidän tekemänsä kielityön tarkasteluun.²⁵

Haastattelujen teoreettisena ja metodologisena pohjana olen käyttänyt Matti Hyvärisen, Pirjo Nikanderin ja Johanna Ruusuvuoren toimittamia teoksia Tutkimushaastattelun käsikirja (2017) ja Haastattelun analyysi (2010). Ensiksi mainittuun teokseen kirjoittaneet Kari Teräs ja Pia Koivunen katsovat muistitiedon kertovan ennen kaikkea siitä, millaisia merkityksiä tapahtumille annetaan ja miten niitä tulkitaan;²⁶ olen noudattanut tätä ohjenuoraa ja kiinnittänyt erityistä huomiota haastateltavien tapaan antaa asioille merkityksiä. Haastattelut olivat asiantuntijahaastatteluja. Koska asiantuntijuus ei aina ole itsestään selvää,²⁷ määrittelin haastateltavien asiantuntijuuden rakentuvan kokemuksesta suomalaisesta ja namibialaisesta kulttuurista, Namibiassa työskentelystä, kielten opiskelusta kyseistä työtä varten ja kielen käytöstä sekä maan poliittisen tilanteen tuntemuksesta vuosina 1968–1990. Asiantuntijahaastattelut näin arkistoaineistoa täydentävänä materiaalina. Marja Alastalon ja Maria Åkermanin esimerkin mukaisesti²⁸ pyrin ottamaan huomioon haastattelumateriaalin olevan minun ja haastateltavan välisessä vuorovaikutuksessa syntynyttä.

Haastateltavat löysin Suomi−Namibia-seuran kautta, läpikäymästäni arkistoaineistosta sekä omasta sosiaalisesta verkostostani. Haastateltavat henkilöt olivat Martti Eirola, Olle Eriksson, Kirsti Ihamäki, Ritva Kalliokoski ja Seppo Kalliokoski. Martti Eirola vietti lapsuutensa Namibiassa, minkä lisäksi hän oli maassa 1980-luvulla tutkijana, 1989–1990 YK:n joukoissa ja 1995–1998 SLS:n työntekijänä museohankkeessa. Suomessa Eirola toimi ulkoministeriön Afrikka-politiikan johtavana asiantuntijana. Olle Eriksson vietti niin ikään lapsuutensa Namibiassa ja oli maassa SLS:n työntekijänä vuosina 1969–1980. Tämän jälkeen Eriksson kävi Namibiassa työmatkoilla työskennellessään Luterilaisessa Maailmanliitossa ja jälleen siirryttyään 1984 SLS:n palvelukseen. Eriksson palasi Namibiaan kirkon projektikoordinaattoriksi 1990–1992, ja jatkoi vielä SLS:n eteläisen Afrikan aluepäällikkönä vuosina 1998–2003. Kirsti Ihamäki toimi SLS:n kautta opettajana ja tiedotussihteerinä Namibiassa vuosina 1961–1972 ja vieraili Namibiassa jälleen maan ensimmäisten vaalien aikaan. Ritva ja Seppo Kalliokoski työskentelivät Namibiassa 1973–1990, tosin Ritva palasi Suomeen hieman aikaisemmin, joulukuussa 1989. Ritva työskenteli lääkärinä, Seppo puolestaan maatalouden kehittämisen ja erilaisten rakennusprojektien parissa. Kalliokosket ovat vierailleet Namibiassa työkautensa jälkeen useaan otteeseen. Seppo Kalliokoski on myös Suomi−Namibia-seura ry:n puheenjohtaja.

Muotoilin haastattelukysymykset arkistoaineiston löydösten pohjalta. Näin toimiessani kykenin pohjaamaan haastattelut arkistoaineistosta muodostamalleni peruskäsitykselle tutkittavasta aiheesta. Samalla arkistoaineiston läpikäyminen auttoi rajaamaan aiheelliseksi katsomaani asiantuntijuutta. Haastateltavat saivat kysymykset etukäteen ja saattoivat näin valmistautua haastatteluun esimerkiksi käymällä läpi omia materiaalejaan. Haastatteluista kaksi toteutettiin lähitapaamisena, kaksi puhelinhaastatteluna ja yksi sähköpostitse. Haastattelut olivat kertaluontoisia, mutta haastateltavilla oli mahdollisuus muokata kertomaansa vielä jälkeenpäin. Muutoksille ei kuitenkaan ilmennyt tarvetta.

Arkistoaineistosta ja haastatteluista löytyi tyypittelyn myötä aihepiirejä, joiden osalta kieleen, kulttuuriin ja politiikkaan liittyviä asioita käsiteltiin. Teemoista muodostuivat tyypittelyn myötä kategoriat ”kielitaidon merkitys”, ”koulumaailman kielet” ja ”kielityö osana lähetystyötä”, joita artikkelissani seuraavaksi käsittelen.

Suomalaisten kielitaidon merkitys

Vuonna 1980 Namibian noin 1,5 miljoonaa asukasta jakaantui pääasiassa seitsemään paikalliskieliryhmään, joista lähes puolet puhui oshiwambon eri muotoja. Vähiten Namibiassa oli englannin- ja setswanankielisiä. Oshiwamboa puhuttiin paljon Owambolla, jossa SLS:n työntekijät työskentelivät. Oshiwambon kieliin lukeutuu myös aineistossani usein mainittu oshindonga, jota kutsutaan myös lyhyemmin ndongaksi.

SLS:n lähetystyöntekijöillä oli Namibiassa työskentelyä varten mahdollisuus opiskella paikallisista kielistä oshindongaa ja kwangalia, joista lähetystyöntekijät suorittivat kielitutkintonsa kirkon kielitutkintolautakunnalle. Yleensä kielitutkintoja suoritettiin yksi, mutta myös toinen tutkinto järjestettiin sitä haluaville.²⁹ Kielten opiskeluun kannustettiin,³⁰ ja kokouspöytäkirjoissa oli kirjauksia suoritetuista kielitutkinnoista.³¹ Kannustuksesta huolimatta lähettien parissa esiintyi myös kielitaidottomuutta, jonka koettiin vuosikertomusten perusteella aiheuttavan ongelmia esimerkiksi ”terveysvalistuksessa”³² ja paikalliseen elämään tutustumisessa.³³ Kaikki haastatellut kuvailivat kieliopinnoista olleen hyötyä työn kannalta,³⁴ eivätkä paikalliskielten osaamattomuudesta aiheutuneet ongelmat nousseet haastatteluissa yhtä vahvasti esiin kuin vuosikertomuksissa.³⁵ Eroa ongelmien kokemisesta voi selittää haastateltavien kohdalla vuosien etäisyys tapahtumiin: ongelmat eivät ehkä haastateltaville itselleen olleet niin merkittäviä, että ne olisivat piirtyneet vahvasti muistiin. Vuosikertomuksissa ongelmat korostuvat mahdollisesti siksi, että niiden reflektointi saatettiin kokea velvollisuutena työnantajalle raportoidessa.

Paikallisten äidinkielen arvostus ja paikalliskielten osaaminen oli tavoiteltu arvo SLS:n toiminnassa.³⁶ Kielitaito nähtiin merkityksellisenä kulttuuriin tutustumisessa, paikallisten lähelle pääsemisessä ja uskonnon opetuksessa. Esimerkiksi lähetystyöntekijä Anna Liisa Lundmark kirjoitti vuoden 1972 vuosikertomuksessaan äidinkielen olevan ”tie ambolaisenkin sydämeen”.³⁷ Namibian itsenäistymisen tienoilla vuonna 1990 lähetystyöntekijä Lahja Lehtonen koki, että olisi oikein ”opettaa uskontoa äidinkielellä, koska uskonto on sydämen asia ja äidinkieli on sydämen kieli”.³⁸ Paikallisten kielten osaaminen nähtiin keskeisenä tekijänä työssä onnistumiseen myös sellaisen lähetin näkökulmasta, joka ei itse osannut ndongaa.³⁹ Aineistosta nousi kuitenkin esiin myös yksittäisiä havaintoja lähetystyöntekijöiden nuivemmasta suhtautumisesta paikalliskielten opiskeluun. Lähetystyöntekijä Terttu Heikkinen kuvaili kohtaamaansa kielteistä asennetta seuraavasti:

Kongossa oli masentavaa se, että suomalaiset työtoverit suorapuheisesti ja muut työtoverit käytännössä kieltäytyivät bushamnnikielen opettelemisesta […] Siksi on ollut rohkaisevaa tänä vuonna työskennellä Mpungussa, jossa useat lähetystyössä mukana olevat, kuten muustakin väestöstä osa, puhuvat tai ymmärtävät bushmannikieltä.⁴⁰

Selitystä kielteiselle suhtautumiselle ei kyseisessä vuosikertomuksessa annettu, mutta muissa vastaavissa tilanteissa lähetystyöntekijät mainitsivat, ettei kielenopiskelussa ollut mieltä lyhyestä työkaudesta johtuen.⁴¹ Vuosikertomuksissa lähetystyöntekijät myös paikoin kritisoivat ja epäilivät omaa kielitaitoaan, perustellen tilannetta esimerkiksi oppimateriaalin tai kieltenopettajien pedagogisella puutteellisuudella.⁴² Lähetystyöntekijä Anneli Herranen kirjoitti vuoden 1988 kertomuksessaan seuraavasti:

Tammikuun alussa päättyi ndongan opiskeluni. Totesin, että kielitaidottomaksi jäin tästä opiskelusta huolimatta. Se mitä olin oppinut, oli hajanainen kasa sanoja, joita en osannut käyttää tai mitenkään liittää toisiinsa. […] Mielestäni opettajan menetelmä kertoilla kertomuksia tekstikirjan kappaleista englanniksi opetti lähinnä ymmärtämään hänen englantiaan, ei ndongaa.⁴³

Suomalaisten näkemykset paikalliskielten merkityksestä ja asenteesta niiden opiskeluun olivat sekä haastatteluissa että lähettien vuosikertomuksissa erilaiset verrattuna UNINin vuoden 1981 kuvaukseen yleisestä tilanteesta: raportin mukaan Namibian valkoinen väestö ei opetellut alkuperäiskieliä, ja afrikaans toimi kommunikaation välineenä alkuperäisväestön ja valkoisten välillä. Raportin mukaan mielenkiinto englannin kieltä kohtaan oli kasvussa: näkemys englannista eliitin kielenä oli muuttumassa, ja afrikaansin toimiessa sortajahallinnon kielenä englanti nähtiin vahvemmin vapauden kielenä. Raportin mukaan Etelä-Afrikka kuitenkin hillitsi englannin kielen aseman liiallista vahvistumista suhteessa afrikaansiin.⁴⁴

Tutkimuskysymykseni valossa suomalaisten lähetystyöntekijöiden kokemusta kielipoliittisesta toimijuudesta kuvaavat heidän näkemyksensä paikallisten äidinkielten opettelun merkityksestä. Asetelmat kommunikaatiotilanteissa nähtiin oman paikallisten kielten taitamisen kautta, ei paikallisten eurooppalaisten kielten osaamisen kautta.

Vieraat kielet oppimisen esteenä

Seuraavaksi käsittelen aineistosta tyypittelyn kautta muodostamani kategorian ”koulumaailman kielet”. UNINin julkaisussa tuotiin selkeästi esiin Namibian koulutusjärjestelmässä vallinnut epätasa-arvo: oppilaat rodullistettiin ihonvärin perusteella valkoisiin, värillisiin ja mustiin, ja näiden ryhmien välillä koulutukseen käytetyt varat jaettiin epätasaisesti. Koulutus oli ilmaista valkoisille ja värillisille oppilaille, kun taas mustille oppilaille koulunkäynti maksoi 20–105 randia. Rahallisesti valkoiseen oppilaaseen panostettiin vuonna 1979 681 randia, värilliseen oppilaaseen 221 randia ja mustaan oppilaaseen 104 randia.⁴⁵

Afrikaansin käyttö koulunkäynnin kielenä oli raportin laatimisen aikaan 1980-luvulla yleistä huolimatta suunnitelmista, joiden mukaan koulua käytäisiin ensimmäiset neljä vuotta oppilaiden äidinkielellä. UNINin julkaisua leimasi kuitenkin äidinkielten aseman sijaan suurempana huolena englannin kielen asema opetuksessa. Raportin kritiikki kohdistui englannin opetuksen luonteeseen, sillä usein opetuksessa keskityttiin kielioppiin käytännön kielenkäytön sijaan. UNINin näkemyksen mukaan vallitseva tapa opettaa englantia rajoitti oppilaiden kokemusta englannin kielen tarjoamista mahdollisuuksista opinnoissa ja työelämässä.⁴⁶ UNINin kuvailema tilanne on nykypäivästä käsin mielenkiintoinen: edellä esittelemieni viimeaikaisten tutkimusten pohjalta voidaan todeta, että englanti on nykypäivän Namibiassa saavuttanut statuksen juurikin ”mahdollisuuksien kielenä”, kun taas tutkijat ovat huomauttaneet alkuperäiskielten käytön olevan rajautunutta eurooppalaisten kielten toimiessa maan virallisina kielinä.

SLS:n ylläpitämissä kouluissa opiskeltiin sekä paikallisten äidinkieliä että afrikaansia ja englantia.⁴⁷ Arkistoaineistossa esiintyi kommentteja englanninkielisen opetuksen hyvistä puolista, mutta pääasiassa englannin kieleen opetuskielenä liittyvät kommentit olivat opettajien taholta kriittisiä. Kielisiirtymissä oli vaikeuksia, ja huoli äidinkielen asemasta ja oppimisvaikeuksista erottui selkeänä teemana. Esimerkiksi vuoden 1973 toimintakertomuksessa Ongandjeran aluekeskikoulussa uukunjamalaisten oppilaiden määrä oli pienentynyt, sillä tutkintoaineena koulussa oli ndonga, kun taas Ongwediwan koulussa opiskeltiin myös kwanjamaa.⁴⁸ 1980-luvulle tultaessa koulujen opetuskieli oli Lounais-Afrikan väliaikaisen hallituksen alla vaihtumassa englantiin, mutta siirtymä toteutui eriaikaisesti eri kouluissa.⁴⁹ Lähetystyöntekijä Märta von Schantz kuvaa vuoden 1979 kertomuksessaan kielen vaihtumisen seurauksia: ”Historia opetetaan nykyään englannin kielellä, joka on tehnyt sen aineen entistä vaikeammaksi. Tutkintotulokset eivät ole ollut kuin keskinkertaisia, mutta oppilaiden mielenkiinto, jopa innostuskin on kuitenkin rohkaiseva, ainakin opettajalle.”⁵⁰

Vuonna 1981 kirjoitetusta lähetystyöntekijä Lahja Lehtosen vuosikertomuksesta on tunnistettavissa samoja kieli-ideologioita, joita namibialaiset opettajat ilmaisivat vielä Norron vuoden 2023 tutkimuksessa⁵¹: ”[…] historian ja biologian opettaminen englanniksi auttaa suuresti englanninkielen opetusta. Oppilaiden sanavarasto kasvaa ja ymmärtämiskyky paranee. Kuitenkin on toisaalta sangen valitettavaa, että koulujen opetuskielenä ei ole oppilaiden äidinkieli.”⁵²Lehtosen mukaan englannin oppiminen oli siis hyvä asia, mutta toisaalta hän näki äidinkielen merkityksellisenä. Äidinkielen huonon aseman syitä Lehtosen haki vuosikertomuksessaan paikallisten ymmärryksestä: ”harvat ambolaiset tiedostavat sen, että englannin valitseminen opetuskieleksi haittaa oppimista”. Lehtosen myöhemmän, vuoden 1983 vuosikertomuksen mukaan äidinkielen, ndongan, opetus oli heikkotasoista johtuen paikallisten opettajien ylimielisestä suhtautumisesta kielen helppouteen ja yleisestä kiinnostuksen puutteesta.⁵³ Havainto ei tässä tapauksessa ollut lähetystyöntekijän valta-aseman värittämä nuhtelu paikallisia opettajia kohtaan, vaan samankaltainen havainto opettajien asenteista äidinkieleen nousee esiin myös khoekhoegowabin (Namibian toiseksi suurin kieliryhmä oshiwambon kielten jälkeen) osalta Birgit Brock-Utnen ja Halla Holmarsdottirin artikkelissa.⁵⁴

Suomalaisten näkemys äidinkielen erityisasemasta monikielisessä ympäristössä ja ajatus kielen toimimisesta ”kulttuurin välittäjänä”⁵⁵ ja avaimena kulttuurin ymmärtämiseen nousivat esiin sekä arkistoaineistossa että haastatteluissa.⁵⁶ Kielipoliittisina toimijoina suomalaiset pyrkivät ottamaan paikallisten äidinkielten aseman huomioon opetellessaan paikallisia kieliä työskentelykausiaan varten. Vaikka lähetystyöntekijöihin on usein liitetty ajatus ylemmyyden kokemuksesta verrattuna kohdemaan paikallisiin, oli suomalaisten lähetystyöntekijöiden asenne tutkimassani aineistossa paikallisten äidinkieliä kohtaan arvostava. Osaltaan hyväksyvää asennetta ja kielten elinvoimaa lisääviä kielipoliittisia toimia selittää kuitenkin myös se, että niiden koettiin helpottavan kristillisen lähetystyön tekemistä.

Kielityön valta ja vastuu

Tutkimassani aineistossa nousi selkeästi esiin suomalaisten lähetystyöntekijöiden rooli kielityön parissa. Käsittelen seuraavaksi tyypittelyn myötä muodostamani kategorian ”kielityö osana lähetystyötä”.

Merkittävä piirre lähetystyön kontekstissa on lähetystyöntekijöiden valta-asema, joka aikaisemman tutkimuksen mukaan konkretisoitui muun muassa historiankirjoituksessa ja paikallisten perinteisiin vaikuttamisena.⁵⁷ Hyvän kristityn luomisen nimissä puututtiin myös paikallisten pukeutumiseen.⁵⁸ Tutkimassani aineistossa kävi ilmi, että näiden lisäksi lähetystyöntekijöillä oli valtaa paikalliskielten kirjallisen ulkoasun työstämisessä. Suomalaiset laativat oshindongalle kirjoitusasun, mutta oshinkwanyamaa työstivät myös saksalaiset. Brock-Utnen ja Holmarsdottirin mukaan on tämän kahtiajakautuneen työn seurausta, että nämä hyvin lähellä toisiaan olevat variaatiot oshiwambosta ovat saaneet erilaiset kirjoitusasut – tavallaan tämä on ilmentymää apartheidhallintoa hyödyttäneestä hajota ja hallitse -taktiikasta, jolla ryhmien välille luotiin turhaa kuilua.⁵⁹ Lähetystyöntekijä Pentti Toivanen kirjoitti vuosikertomuksessaan:

Kulunut vuosikymmen vei mennessään Kavangon edestä o:n sekä aiheutti muutamia muitakin nimien muutoksia. Tämä sinänsä pieni ja mitättömältä tuntuva toimenpide kuvaa kuitenkin sitä, että lähetit ja lähetys ovat koettaneet kuunnella maan kanta-asukkaita mm. hyväksymällä heidän paikannimensä.⁶⁰

Toivasen käyttämä ilmaisu ”hyväksymällä” on selkeä kuvaus lähetystyöntekijöiden vallasta: kyseisen kielen ulkoasu oli lopulta suomalaisten armoilla. Toivanen näki muutoksen pienenä ja mitättömänä, vaikka ero on voinut kieltä äidinkielenään puhuvalle olla merkittävä. Samalla tavalla itsensä paikallisten yläpuolelle asettava näkemys välittyy myös lähetystyöntekijä Tuulikki Jantusen vuoden 1969 kertomuksesta, jossa hän toivoo paikallisen, Englannissa opiskelleen pastorin olevan ”tarpeeksi nöyrä opettelemaan uudelleen äidinkielensä ja vapautumaan sekakielestä”.⁶¹ Jantunen mainitsee tarpeen kielen ”puhdistamiseen” myös vuoden 1966 kertomuksessa.⁶² Ajatus kielen suojelemisesta ulkopuolisilta vaikutteilta voi liittyä suomalaisten omakohtaiseen kokemukseen pienen kielen uhkakuvista, mutta esimerkit viittaavat myös aikaisemman tutkimuksen osoittamaan lähetystyöntekijöiden pyrkimykseen sisällyttää oma elämänkatsomuksensa paikalliseen kulttuuriin: tässä tapauksessa oikeaksi katsottu tapa kehittää kirjakieltä on lähetystyöntekijöiden parhaaksi katsoma tapa.⁶³ Täten tässä artikkelissa tutkimani aineisto tuo lähetystyöntekijöiden kielityön osaksi myös kolonialismin kontekstia.

Myös raamatunkäännöstyössä pyrittiin löytämään paikalliskielisiä sanavalintoja ja ”kansankielisiä ilmaisuja”.⁶⁴ Motiivina raamatunkäännöstyössä oli tehdä uskonnollisesta sanomasta ymmärrettävää, kuten Laina Kivelä kirjoitti vuosikertomuksessaan vuonna 1973: ”onko käännös sellainen, että nuori polvi sen hyvin ymmärtää ja että pakanakin, jolle sanaa luetaan, edes jotain siitä käsittää”.⁶⁵ Käännöstyöhön kohdistettiin varoja esimerkiksi kehittämällä työnkuvia: SLS suunnitteli 1970-luvulla erään opetustyötä tekevän lähetystyöntekijän siirtämistä ainoastaan kielityön tekemiseen ja toisen opettajan rekrytoimista Oshigambon yhteislyseoon.⁶⁶ Raamatunkäännöstyö ei kuitenkaan ollut ainoa tapa, jolla lähetystyöntekijät työstivät paikalliskielten kirjallistamista: kirkon kirjapaino Oniipassa painoi ndongan- ja kwangalinkielisen Raamatun lisäksi suomalaisten kirjoittaman ndonga-englanti-sanakirjan vuonna 1987.⁶⁷ Kielitieteellistä työtä tehtiin yhteistyössä myös muiden tahojen kanssa ja varoja kohdennettiin muun muassa ”bushmannikirjallisuustyöhön” ja kielentutkimukseen.⁶⁸ SLS myönsi eräälle lähetystyöntekijälle lainan, jonka avulla hän kävi Englannissa kurssilla työstämässä keräämäänsä aineistoa.⁶⁹

UNINin julkaisussa englannin kielen valintaa viralliseksi kieleksi perusteltiin seuraavien kriteerien kautta: (1) yhtenäisyys (unity) (2) hyväksyttävyys (acceptability) (3) tuttuus (familiarity) (4) käyttökelpoisuus (feasibility) (5) tiede ja teknologia (science and technology) (6) panafrikkalaisuus (pan africanism) (7) laajempi kommunikaatio (wider communication) ja (8) Yhdistyneet kansakunnat (United Nations). Englannin katsottiin täyttävän kaikki kriteerit, toisin kuin monien alkuperäiskielten tai afrikaansin.⁷⁰ Vaikka suomalaisten lähetystyöntekijöiden näkemys äidinkielen merkityksestä esiintyi vahvana sekä arkistoaineistossa että haastatteluissa, nousi paikoin esiin ilmaisuja englannin kielestä toisaalta myös hyvänä kompromissina. Namibian itsenäistymisen kynnyksellä yhtenäistyvän valtion monikielisyys nähtiin lähetystyöntekijöiden parissa mahdollisena ongelmana. Ratkaisuksi ehdotettiin englanninkielistä toimintaa kaupunkeihin.⁷¹ Lähetystyöntekijä Marjatta Elonheimon vuoden 1990 vuosikertomuksessa suomalaisten työn katsottiin näkyvän myös Namibian johdossa:

Kuluneena vuonna meillä onkin ollut paljon iloa entisistä oppilaistamme, jotka uuden hallituksen myötä ovat päässet maan johtaville paikoille. Heitä on mm. nykyinen opetusministeri. − Työmme on ollut siten pitkällä tähtäimellä tulosta tuottavaa.⁷²

Elonheimo pohti myös, tuleeko itsenäiselle Namibialle valittu hallitus antamaan painoarvoa kouluilta kerätylle palautteelle. Lisäksi hän nosti esiin Namibian uusiutuvan koululaitoksen yhtenä Suomen kehitysyhteistyön kohteista.⁷³

Lopuksi

Sekä tekemistäni haastatteluista että SLS:n arkistoaineistosta käy ilmi, että suomalaiset lähetystyöntekijät ottivat kantaa Namibian kielipoliittiseen tilanteeseen kommentoiden eri kielten asemaa maassa ja työssään. Lähetit kokivat paikallisten äidinkielten osaamisella olevan vaikutusta työhönsä, ja lyhyiden työkausien kohdalla kielen oppimisen koettiin jäävän vajaaksi. Kieli nähtiin tärkeänä osana kulttuuria, ja monet suomalaiset opettajat korostivat äidinkielen merkitystä opetuskielenä, vaikkakin englannin kielen käyttöönottoa opetuskieleksi kommentoitiin myös hyvänä asiana. Tämä luo mielenkiintoisen vertailupohjan Norron tuoreelle tutkimukselle, jonka mukaan suurin osa namibialaisista opettajista näkee englannin parempana opetuskielenä.⁷⁴ Norron tunnistamat namibialaisten opettajien kaksi kieli-ideologiaa olivat läsnä jo tutkimallani ajanjaksolla suomalaisten keskuudessa. Samalla tavalla kuin Norronkin tutkimuksessa, myös tämän tutkimuksen aineistossa informanttien suhtautuminen oli kaksijakoinen: äidinkieli nähtiin oppimista helpottavana, kulttuurillista perintöä välittävänä tunnekielenä, kun taas englannin kielen osalta tunnistetiin mahdollisuus kansainvälisyyteen. Siinä missä UNINin vuoden 1981 julkaisu painotti englannin kielen sopivuutta Namibian viralliseksi kieleksi, suomalaiset lähetystyöntekijät kuitenkin korostivat äidinkielen merkitystä.

Arkistoaineistossa kielityötä perusteltiin myös evankelioimistyön helpottamisella. Tämän tulkitsemisessa aitona motiivina tulee kuitenkin ottaa huomioon aineiston kohderyhmä. Erityisesti vuosikertomukset olivat työnantajan silmille tarkoitettua raportointia omasta työstä, ja uskonnollinen motiivi on siksi niissä luontevasti läsnä. Perustelut uskonnon opetukseen äidinkielellä ”sydämen asiana” vastaavat aikaisemman tutkimuksen mukaisia havaintoja lähettien uskon näkemisestä itseisarvona.⁷⁵ Suomalaiset lähetystyöntekijät kokivat myös tarpeellisena ilmaista mielipiteensä Namibiassa toteutettavasta kielipolitiikasta: äidinkielen merkitystä korostettiin jopa holhoavaan sävyyn, harmitellen paikallisen väestön ymmärtämättömyyttä sen tärkeydestä.

Suomalaisten lähetystyöntekijöiden näkemys paikalliskielistä oli myönteinen. Vaikka lähetystyöntekijöiden kielipoliittisen toimijuuden vaikutusta valtion tasolla säädettävään kielilakiin on vaikea mitata, ovat toiminnasta tunnistettavissa Spolskyn määrittelemät kielisuunnittelun osa-alueet,⁷⁶ jotka toteutuivat ainakin joidenkin paikalliskielten osalta lähetystyöntekijöiden arjessa ja vaikuttivat paikallisesti heidän yhteisössään. Kielten statusta ja sallittavuutta lisättiin pyrkimyksenä puhua paikallisille heidän äidinkielellään, minkä vuoksi lähetystyöntekijät opiskelivat vieraita kieliä. Lisäksi paikallisia kieliä kehitettiin kielentutkimuksella, äidinkielen opetuksella sekä painamalla sanakirjoja ja kielioppimateriaaleja. Vaikutus ei kuitenkaan yltänyt itsenäisen Namibian virallisen kielen valintaan – siitä huolimatta, että itsenäisen Namibian ensimmäisessä hallituksessa istui suomalaisten aikanaan opettamia namibialaisia.