Sopeutumiseni massayhteiskunnan ajankäyttöön alkoi nelivuotiaana päiväkodissa. Opettajat valittivat vanhemmilleni, että söin tolkuttoman hitaasti. Ja kyllähän minä söinkin. Leikkasin ruoasta oikeankokoisia paloja, asettelin ne pinoksi haarukan päälle, pureskelin rauhassa. Yhä uudestaan, päivästä toiseen muut lapset olivat valmiit ennen minua. Näin pitkän pöydän tyhjentyvän, kuulin opettajien kehottavan pitämään kiirettä. En voinut nousta, minulla oli ruoka vielä kesken. Keittäjä korjasi muiden astiat, opettaja huokaisi ja vei lopulta lautaseni pois. Hidasteluni seurauksena opettajat päättivät, ettei minua enää odoteta satutuokioon, vaan luenta alkaa sovittuun kellonaikaan. Minua pyydettiin odottamaan oven ulkopuolella, kunnes satu oli luettu, jotta en häiritsisi lukijaa. Satutuokiota seurasivat pakolliset kahden tunnin päiväunet, mutta en nukkunut silmäystäkään.

Tietyssä ajassa tietyistä tehtävistä suoriutuminen vaikuttaa siis olevan olennainen osa kasvatustamme. Jälkiteollisen yhteiskunnan rutiinien sujumiseksi tarvitaan säännöllisiä rutiineja: herätyskellot, reittioppaat, myöhästymismaksut, kellokortit ja opintotukikuukausien rajaukset. Ajankäyttö ei enimmäkseen ole yksilön vallassa, vaan edellyttää itsesäätelyä ja sopeutumiskykyä koulun, työpaikan ja yleisemmin yhteiskunnan normistoon. Rutiininomaisuus pysyy taustalla, kunnes siihen tulee poikkeama. Finnairin matkustamohenkilökunta menee lakkoon, koska heidän lepoaikojaan halutaan lyhentää yhtiön tuottavuuden parantamiseksi. Junamatkustajat kihisevät raivoa 20 asteen pakkasessa liikenteen takkuillessa. Poikkeama havahduttaa huomaamaan, ettei aika ole säännönmukaista, etteivät rutiinit ole kunkin ikiomia tapoja ja että jossakin mikroaaltouunien, rannekellojen, metronomien ja sykemittarien ulottumattomissa polkee yksilöstä riippumaton, elämää säätelevä rytmi. Usein mietin, antaako tuon rytmin luonto vai jokin kone.

Kohtuullisuus maallisessa kulttuurissa

Ekologisiin arvoihin sitoutuneet kaupunkilaiset ovat päättäneet hidastaa. Hidastaminen tai kohtuullistaminen, kansainvälisesti downshiftaus, on päätös ottaa ajankäyttö omaan haltuun. Tapoja on monia. Useinmiten hidastaminen tarkoittaa vapaaehtoista taloudellista niukkuutta ympäristön säästämiseksi ja vapaa-ajan lisäämiseksi. Tarkoituksena on omistaa aikaa kasvatukselle, harrastuksille, vapaaehtoistyölle tai opiskelulle ja samalla säästää luonnonvaroja kuluttamalla vähemmän. Ritva Rajander-Juusti esittelee kohtuullistamista ilmiönä teoksessa Kohtuus kaikessa. Enemmän elämää vähemmällä (2010). Hän korostaa kohtuullistamisen yksilöllisyyttä, kunkin hidastajan omia ratkaisuja ja keinoja hitaampaan elämään. Yksilöllisen elämän kaipuusta hidastajien elämässä näyttää blogien ja lehtikirjoitusten mukaan olevankin kyse. Pitämällä huolta läheisistään, syömällä lähiruokaa ja luopumalla kaukomatkoista kohtuullistaja kaventaa huolenaiheensa globaalista taloudesta oman lähiympäristönsä ymmärrettäviin mittasuhteisiin.

Kohtuullistaja vastustaa kulutuskulttuuria, siis sitä massayhteiskuntaa, johon hänet on kasvatettu. Tällainen tahallinen rutiininomaisuuden vastustaminen herättää ärtymystä toisaalla. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen toteaa downshiftaajien olevan itsekkäitä, sillä vain talouskasvu pitää yllä taloudellisia rakenteita, joista yhteiskunta on riippuvainen.¹ Työikäisen aikuisen koulutukseen ja hyvinvointiin on investoitu niin paljon rahaa, että sen soisi tuottavan verotuloja yhteiseksi hyväksi. Yhtä ärsyttäviä eivät ole äitiysloma, vuorotteluvapaa, opintuki tai eläke, sillä ne ovat normien mukaista vapautusta taloudellisen tuottavuuden velvoitteista. Hidastaminen kuulostaa vallankumoukselliselta, koska ilmiö korostaa vapaaehtoisuutta ja yksilöllisyyttä. Hidastaja päättää lunastaa ajankäyttönsä itselleen, valita oman tahtinsa massayhteiskunnassa. Minuakin ärsyttäisi, jos olisin valtaapitävä.

Kohtuullistaminen syntyy tarpeesta painottaa elämässä muita kuin taloudellisia arvoja. Silti hidastamiskeskustelussa aika ja raha kietoutuvat toisiinsa. Hidastajakin ikään kuin ostaa itselleen aikaa luopumalla osasta palkkatulojaan. Keskustelu hidastamisesta näyttää toteen kulttuurimme maallistumisen. Kulttuurillemme tyypillistä on arvostaa seikkoja, joita voidaan laskea. Voimme ryhtyä laihdutuskuurille vaikuttaaksemme painoomme ja terveyteemme, mutta emme paastoa ennen juhlapyhää. Tunnemme niitä, jotka pakenivat maalle kaupungin hälinää, mutta emme ketään, joka olisi vetäytynyt luostariin. Todellisuutemme tuntee ainoastaan sen, mitä uskontotieteilijä Mircea Eliade kutsuu ”profaaniksi”. Kohtuullistaminen itsessään on taloudellinen ja ekologinen valinta, mutta yksilöllisessä elämässä se voi tehdä tilaa merkityksellistämiselle. Tällainen merkityksellistämisen tarve tehokkuuden sijaan kielii taloudellisten arvojen riittämättömyydestä hyvän elämän sisällöksi.

Eliaden vertailevan uskontojentutkimuksen anti on uskonnollisen kokemuksen ymmärtämisessä. Hänen pääteoksensa Pyhä ja profaani (2003/1957) on tutkielma kahden kokemusmaailman vastakkaisuuksista ja rinnakkaisuuksista. Uskonnollisen elämän säätelemässä kulttuurissa on paikkoja ja aikoja, joissa maallisesta eli profaanista tunnustellaan pyhää ja ikuista. Pyhä paikka voi olla esimerkiksi vuori tai kirkko, joissa riittejä suoritetaan. Uskonnolliset juhlat ovat Eliaden mukaan aikoja, jolloin uskonnollisella ihmisellä on mahdollisuus kokea pyhä aika ja uudistua. Eliaden mukaan mytologinen aika on luonteeltaan historiatonta, se on alkuaikaa, jossa myyttiset kertomukset tapahtuivat. Pyhään eli myyttien kuvaamaan alkuaikaan päästään käsiksi riitin, kuten juhlan, kautta. Eliade toteaa, että kaikkien kokemusten maallistuminen on tyypillistä modernille kulttuurille.² Pyhää ja profaania lukiessa tulee väistämättä mieleen, etteivät Eliaden kuvailemat kulttuurit ole kovin kaukana. Modernisaatiossa maallistuneinakin me elämme mytologian jäänteiden keskellä, tunnistamme juhlapyhät, vaikka emme ehkä tavoitakaan niiden aikana riittien kautta pyhän kokemusta. Sitoutuminen pelkkään profaaniin näyttää kuitenkin kaventavan kokemusmaailmaamme.

Aika ei ole rahaa. Aika on yksi inhimillisen elämän peruskokemuksista. Olemme tietoisia elämämme rajallisuudesta, kehomme elinkaaresta ja omasta aikajanastamme. Samaan aikaan elääksemme maallista elämää ikään kuin suljemme vääjäämättömän kuoleman pois tietoisuudestamme. Meidän on uskottava omaan elinvoimaisuuteemme kyetäksemme tavoittelemaan tutkintoja, parempia tuloksia ja täydellisempiä suorituksia. Jotta voimme tavoitella maallisen elämän etappeja, meidän on pidettävä kuolema loitolla. Maallisessa kulttuurissa elävän, hyvinvoinnista nauttivan nykyihmisen ei tarvitse uskoa ikuiseen elämään, sillä tavallinen elämä näyttäytyy riittävän yltäkylläisenä. Eliaden kuvaamat arkaaiset kulttuurit, joissa uskonnolliset ihmiset elävät, ovat niitä, joissa ei vielä ole tapahtunut modernisaatiota. Arkaaisen ihmisen on uskottava ikuiseen elämään kestääkseen kärsimykset, joita maallinen elämä aiheuttaa.

Ekofeminismin teoreetikko Val Plumwood pitää kuoleman kieltämistä jälkiteollisen yhteiskunnan keskeisenä ajatusharhana. Hänen mukaansa modernismin jälkeisellä ihmisellä ei ole käytössään keinoja elämän ja kuoleman käsittelyyn, sillä nykyihminen on hylännyt käsityksen tuonpuoleisesta. Mikään vaihtoehtoinen selitystapa ei ole korvannut uskontoa. Uskonnon luovuttamasta hallitsijan paikasta kilpailevat tiede, edistys, teknologia ja talous, mutta millään niistä ei ole inhimillistä elämää merkityksellistävää kykyä.³ Plumwood pitää nykyihmisen kyvyttömyyttä määritellä itseään ja luontosuhdettaan sekä maailmankuvallisena että ekologisena ongelmana. Jälkimodernissa kulttuurissa ihmisen hyvinvointi asettuu ympäristön edelle. Vaadimme ympäristömme tehostuvan ihmisen tarpeiden tyydyttämiseksi sen sijaan että kohtuullistaisimme omat tarpeemme ympäristön asettamien reunaehtojen mukaisiksi.

Ekofeminismi haastaa elvyttämään luontosuhteen, jotta voisimme toimia moraalisesti niin inhimillistä kuin ei-inhimillistäkin kohtaan. Tulkitsen Plumwoodin näkevän luonnon kiertokulussa mahdollisuuden merkityksellistää elämä jälleen. Kullakin eliölajilla on osansa ravintoketjussa. Käsitys ihmisestä eliölajien hallitsijana on johtanut muiden eliöiden alistamiseen ja ympäristön tuhoamiseen. Ekofeminismissä ihminen asetetaan muiden eliölajien rinnalle, ei niiden hallitsijaksi. Ihmiselämä saa merkityksensä osana ravintoketjua eli luonnon kiertokulkua. Tämän kiertokulun kokeminen elämää merkityksellistäväksi seikaksi on ekofeminismin haaste nykyihmiselle.

Tehokkuutta ja romanttista hapuilua

Länsimaiselle maailmankuvalle on tyypillistä käsittää aika kronologisesti etenevänä. Raamatun aika kulkee kronologisesti alusta loppuun siinä missä idän uskontojen aika kulkee syklisesti eli palaa toistuvasti alkuun. Kronologia ei ole vain säännöllisesti etenevä ajan polku, vaan siihen sisältyy käsitys ihmisen kyvystä kehittyä. Filosofiantutkija Kate Soper väittää, että modernisaatioon sisältyy ”kehitysuskon myytti” eli usko ihmisen rajattomaan kehityskykyyn, erityisesti tieteen ja teknologian aloilla. Hänen mukaansa tämä ajattelutapa periytyy valistuksen rationaalisuutta korostavasta ajattelusta.⁴ Käsitys äärimmilleen rationaalisesta ihmisestä esiintyy kaunokirjallisuudessa, erityisesti science fictionissa, pelottavana, luonnon haltuunottoon johtavana ominaisuutena. Soper näkee luonnonsuojeluaatteen hyödyntävän romantiikan luontolyriikan kieltä, jossa luonto nähdään sielullisena ja se on vapautettava.⁵ Näiden kahden puhetavan heikkoudet ovat ilmeiset: niitä käyttämällä voimme joko olla kehitystä ja kasvua tukevia kuluttajia tai taantua romanttiseen kuvitelmaan luontoyhteydestä.

Näiden kahden puhetavan kitka voi naurattaa. Nuoren Slovakiasta Suomeen muuttaneen kirjailijan Alexandra Salmelan esikoisteos 27 Eli kuolema tekee taiteilijan (2010) ironisoi romanttisen taiteilijan ja ekohipin hahmoja. Teoksen päähenkilö Angie on täyttänyt 27 vuotta ja laskee mielessään taiteilijoita, jotka ovat saavuttaneet huippunsa tuossa iässä – sen jälkeen he ovat tappaneet itsensä tai muutoin kuolleet. Vimmaisella tarmolla Angie aloittaa säälittäviä kertomuksen yritelmiä toiveenaan tehdä läpimurto kirjailijana. Mistään ei tule mitään, mutta Angie päättää lähteä ainakin pois kotikonnuiltaan, mökkeilemään suomenopettajansa omistamaan taloon. Tai saunahan se oikeastaan on, Piian ja Markon perheen pihapiirissä. Piia ja Marko eivät tiedä suomenopettajasta tai tämän oppilaista mitään ennen kuin Angie ilmestyy paikalle. Pariskunta yrittää elää perheidylliä ekologisia arvoja noudattaen, mutta päätyy tuon tuosta kinastelemaan rahasta ja periaatteista. Sekä romanttinen luontokuvaus että idealistinen elämäntapa päätyvät teoksessa naurun aiheiksi.

Salmelan romaanin huumori käyttää hyväkseen muutamia tuttuja käsityksiämme ajasta. Angieta puskee taiteellisiin yrityksiin halu menestyä. Hänen on päästävä kuuluisuuteen ennen kuin maaginen ikä 27 on ohi. Angien kaltaisiahan me tunnemme, ehkä olemme itsekin vähän niin kuin hän. Alle kolmekymmenvuotiaiden elämään kuuluu käsitys siitä, että jotain on saatava aikaan ja mahdollisimman pian. Muutaman vuoden kuluttua koittaa, jos ei nyt aivan kuolema, niin ainakin taantumus ja ikävystyminen. Jos Angie edustaa menestykseen pyrkivää nuorta naista, Piia ja Marko ovat hidastajia. He tulevat romaanissa useiden eri kertojien kautta nähdyiksi, mutta heidän kokemuksensa jäävät kaukaisemmiksi kuin Angien. Hidastaminen ja maalaiselämä vaikuttavat romaanissa epäonnistuneelta todellisuuspakoisuudelta. Romaanin loppupuolella Piia jättää kodin ja nahistuneen parisuhteen, mutta palaa lopulta takaisin. Angie sen sijaan joutuu lopulta hidastamaan tahtiaan, sillä ikävuosi 27 ei riitä menestyksen saavuttamiseen.

Ekokritiikin isä ja hidastamisen klassikko Henry David Thoreau (1817–1862) vetäytyi vuodeksi mökkiin tarkkailemaan luontoa ja kirjoitti kokemuksistaan teoksen Walden (1854). Kaunis ympäristö täyttää Thoreaun mielen. Hän ei kaipaa mitään, luonto täyttää hänet. Tällainen omistautuminen ympäristölle riisuu pyrkimyksistä tehokkuuteen ja tuottavuuteen, velvollisuuksista toisia ihmisiä kohtaan ja pyrkimyksistä elää normien mukaista elämää. Luonnossa Thoreau tuntee suurinta mahdollista vapautta. Luonnon toiminta on aina tarkoituksellista, ei symbolisesti, vaan uusiutumisen kannalta. Lopulta Thoreau kuitenkin palaa ihmisten pariin. Hän tarkasteleekin Waldenissa kokemustaan ikään kuin varautuen vieraisiin lukijoihin. Kertoessaan kokemuksistaan hän asettuu vastustamaan sovinnaisia käsityksiä, tekee lukijalle tiettäväksi, että nyt hän elää toisin kuin muut: kapinoi aikalaisiaan vastaan ja kyseenalaistaa heidän käsityksensä hyvästä elämästä. Hän antaa ymmärtää, että kokeakseen luonnon merkityksellisyys on vastustettava kulttuurisia merkityksenantoja.

Kaunokirjallisuuden luontokuvaus antaa heijastuksia siitä, mitä ihmiset luonnossa kokevat. Salmela parodioi klassisia kertojahahmoja, mutta esimerkiksi kohtuullistaja Rajander-Juusti on lukenut Thoreaunsa ja saanut vahvistusta valitsemalleen elämäntavalle. Vaihtoehtoisen elämäntavan tukena on myös syväekologinen filosofia.⁶ Norjalaisen ympäristöfilosofin Arne Naessin mukaan syväekologia on filosofian suuntaus, jossa ekologisuudesta tulee eettinen ja ontologinen kysymys. Toisin kuin poliittinen ympäristöliike, syväekologia pyrkii ajattelemaan ihmisen suhteen luontoon perustavalla tavalla uudelleen niin, että ekologisuus tulee mahdolliseksi. Se ei siis puutu lyhyen tähtäimen poliittisiin päätöksiin. Naessin mukaan ekologista elämänmuotoa tavoittelevan ihmisen on palautettava yhteytensä niihin luonnon prosesseihin, joista hän on teknologian takia vieraantunut. Tämä tapahtuu erityisesti havainnoimalla ja samastumalla ei-inhimillisiin luontokappaleisiin.⁷ Vaikka niin Raamattu kuin Gandhin väkivallattomuuden etiikka antavat perusteita kehittää ekologista maailmankatsomusta, itsensä tunnistaminen näyttäytyy Naessille keskeisenä lähtökohtana. Itsensä tunnistaminen tapahtuu luonnossa: se on oman itsen näkemistä suhteessa ympäristöön. Syväekologinen ajattelu ei siis nojaa vain itseään edeltäviin inhimillisiin ajattelijoihin, vaan kehottaa hakeutumaan luontoelämysten pariin. Luontokirjailijat, kuten Thoreau ja Gary Snyder, kuvailevat teoksissaan omaa itsensä tunnistamista kannustaen seuraamaan jäljillään.

Syväekologiaa on kritisoitu fatalistiseksi, sillä sen mukaan ihmisen tulisi elää muiden luontokappaleiden ehdoilla. Syväekologia ei tahdo kommunikoida poliittisen ympäristöliikkeen kanssa⁸. Taloudellisille järjestelmille luonnon itseisarvoisuus on ongelmallista, perustuvathan ne ympäristön kykyyn tuottaa hyödykkeitä ihmiselle. Ympäristöpolitiikka liikkuu nykyisten ajattelumallien ja hierarkioiden rajoissa tapahtuvissa muutoksissa. Naessin syväekologia sen sijaan pyrkii pitkäaikaisiin muutoksiin ihmisten maailmankuvassa, ei äkkinäisiin ihmisen elintilaa kaventaviin toimiin. On kiinnostavaa, että tänä vuonna Suomessa on perustettu aloite, ”Toisten puolue”⁹ , joka ajaa syväekologisen maailmankuvan mukaisia arvoja. Tämä aloite ajaa kielettömien ja siten äänettömien luontokappaleiden asiaa eduskuntavaalien alla. Toiminnan kerrotaan olevan ”sekä utopististen että realististen luontoa kunnioittavien yhteiskuntarakenteiden suunnittelua”. Aloite tutkii taiteen ja politiikan välimaastoa. Se esiintyy poliittisena puolueena, mutta sen tavoitteet ulottuvat poliittisia vaalikausia pidemmälle aikavälille. Samalla se tekee näkyväksi lyhytjänteisen päätöksenteon sisältämät kompromissit ihmisten ja muiden eliöiden pysyvien elinehtojen kannalta.

Toisten puolue muistuttaa ei-inhimillisten lajien kielettömyydestä ja samalla mahdottomuudesta ottaa kantaa ihmisten päätöksiin. Muiden eliöiden kielettömyys on mietityttänyt myös ekokriittisiä kirjallisuudentutkijoita. Ei-inhimillinen tulee kirjallisuudessa aina nähdyksi inhimillisen kielen ja kokemuksen kautta. Kertomukset syntyvät inhimillisestä elämästä, ihmisen heikkouksista ja sankarillisista yrityksistä. Luontorunous tai -kuvaus voivat kuitenkin ikään kuin asettaa tuon inhimillisen kertomuksen mittakaavaansa. Syväekologista maailmankuvaa on siis mahdollista vahvistaa paitsi syvillä luontokokemuksilla, eli itsensä tunnistamisella, myös taiteellisilla kokemuksilla.

Taiteen aika

Siinä missä metsä humisee tyhjyyttään, kaupungit, historialliset monumentit, valokuvat, kaunokirjallisuus ja kuvataide kihisevät merkityksiä. Yhden kaupungin kerroksiin on hautautunut eri aikojen ihmisiä, heidän aikaansaannoksiaan, kuviaan, kirjoituksiaan ja rakennuksiaan. Nuo eri ajat pulpahtelevat pintaan muistoissa, vanhempien ihmisten puheissa, kertomuksissa, museoissa. Sisäänkäyntejä menneisyyteen näkyy joka puolella: hautausmaita, muistomerkkejä, patsaita, nimilaattoja. Valitsemme usein niiden ohittamisen, tiedämme että pintaan pulpahtaa unohdettua kärsimystä. Joskus päästämme itsemme katsomaan, näemme elämän, joka oli meitä edeltäneiden, se oli yhtä elävää kuin omamme, mutta se on kadonnut.

Amerikkalainen nobelisti Toni Morrison on sanonut kirjoittavansa ”pitääkseen esivanhemman elossa”.¹⁰ Hänen teoksissaan kuljetaan mustan amerikkalaisen sielunmaisemassa 1600-luvulta nykypäivään. Hän pitää menneisyyden esittämistä, kertaamista ja uudelleentulkintaa kirjailijantyön vastuullisena tehtävänä. Morrisonin kielen nähdään juurtuvan mustaan amerikkalaiseen kansanperinteeseen, joskin se tulkitsee tuota kieltä ja luo siitä taiteellisen mukaelman. Orjat olivat lukutaidottomia, mutta heidän kokemuksensa siirtyivät seuraaville sukupolville muistitietona kertomuksissa. Suullinen kertomusperinne toimi arkaaisessa kulttuurissa sekä viihdykkeenä että kokemusten välittäjänä, samaan tapaan kuin kaunokirjallisuus meille. Morrisonkin näkee hyvän kirjallisuuden olevan ”sekä poliittista että kaunista”.¹¹ Fiktion kielen on ulotuttava arkipäiväisyyksistä taianomaisuuteen.

Fiktion kyky eläytyä sekä nykyhetkeen että menneisyyden ihmisten elämään sekä kyky liittää poliittiset tapahtumat mytologisiin kertomuksiin tekee siitä erityisen elämänalueen. Juuret ovat mytologiassa, jossa tapahtumat sijoittuvat ajattomaan tilaan. Myytissä on mahdollista kulkea Tuonelaan ja takaisin, eksyä Minotauruksen labyrinttiin, synnyttää maailma Sotkan munasta. Myytit käsittelevät ihmisluonnon muuttumattomia ominaisuuksia: kilpailunhalua, kateutta, nautinnonhalua, viekkautta, vääjäämätöntä kohtaloa. Teoksessa Ikuisen paluun myytti Mircea Eliade asettaa aikakäsityksessään rinnakkain historian ja ikuisuuden. ”Historismi” näyttäytyy Eliadelle ongelmallisena sen merkityksettömyyden vuoksi.¹² Eliaden historismi on tarinatonta historiaa, faktoja, jotka eivät selitä ihmisen olemassaoloa. Arkaaisessa kulttuurissa tieto siirtyi sukupolvelta toiselle kertomuksina. Tällöin tapahtumat kerrottiin muistitiedon varassa ja ne vähitellen idealisoituivat. Historiallisten tapahtumien ainutkertaisuus unohtui ja niistä tuli esikuvallisia. Esimerkiksi sotasankarin heikkoudet unohtuivat ja hänestä säilyi kertomuksessa sankarin arkkityyppi.¹³ Historiantutkimus haluaa selvittää tapahtumien todellisen ajankohdan ja purkaa tapahtumiin liittyvät mytologiset uskomukset, jolloin menneisyys alkaa näyttäytyä kronologisena ja kausaalisena, ei yhä uudestaan toistuvina samankaltaisina tapahtumina. Arkaaisen kulttuurin mytologisessa maailmankuvassa ihmisen elämä merkityksellistyi tarinoissa, joissa aiempien sukupolvien käymät sodat ja yhteisön kokemat tragediat yhdistyivät kertomuksiin jumalista.

Eliade tekee rohkeita rinnastuksia eri uskontojen ja kulttuurien välillä. Nykytaiteen rinnastaminen arkaaiseen mytologiaan ei tietenkään ole yksiselitteistä. Fiktion elintila on erityinen – se voi parodioida muoti-ilmiöitä, repostella poliitikkojen heikkouksilla, nauraa itselleen, paljastaa ja paljastua. Se ei voi julistaa, eikä ohjeistaa. Fiktion aikaa ei voida ajatella pelkästään mytologisena ikuisuutena, mutta ei myöskään historiallisena, kronologisesti etenevänä ajallisuutena. Kaunokirjallisuuden henkilöhahmot liikkuvat sekä tarinamaailmassa, jonka puitteet voivat vastata tuntemaamme maailmaa, että kertomusten jatkumossa, jossa sekoittuvat eri aikojen kertomukset ja mytologia. Ennen kaikkea fiktio viittaa itse luomaansa maailmaan. Kaunokirjallisuuden suhde menneisyyteen on selvästi erilainen kuin historiantutkimuksen, joten se näyttää jatkavan arkaaisen tarinankerronnan perinnettä ja merkityksellistävää tehtävää.

Rationaalisen ja tietoa korostavan kulttuurin ongelmana ovat ekologiset katastrofit. Modernismin jälkeinen länsimaalainen tuntee syyllisyyttä ihmisen aiheuttamista ympäristövahingoista. Niin arkaainen yhteisö kuin nykyihminenkin joutuvat kohtaamaan tulvia ja kuivuuksia kykenemättä puolustautumaan niiltä. Arkaaista ihmistä kertomukset pyrkivät lohduttamaan menetysten sattuessa. Val Plumwoodin mukaan filosofian suuri haaste on uudelleenkirjoittaa kuoleman, ja sitä kautta elämän, merkitys tuonpuoleisen hylänneelle nykyihmiselle niin, että ruumiillisuus ja yhteys luontoon tulisivat hyväksytyiksi.¹⁴ Toisin sanoen käsitys ikuisuudesta tulisi sisältyä maallista elämää elävien ihmisten kulttuuriin ja maailmankuvaan. Tämänhetkiset katastrofit myötäeletään maailmanlaajuisesti uutiskuvien välityksellä. Katastrofit eivät ole välittömiä kokemuksia kaikille niiden vaikutuspiirissä oleville, mutta kokemuksista tullaan osallisiksi kuvien ja kertomusten välityksellä. Nykytaide ei kuitenkaan tarjoa niinkään lohdutusta kuin havahtumista epätasa-arvoon ja ympäristöongelmiin. Estetiikka luo kuitenkin jatkumon, joka ylittää uutiskielen aikaperspektiivin.

Taiteen voi ajatella olevan sitä, mikä muodostuu tyhjään tilaan, siis tyhjälle paperille, hiljaisuuteen tai valkoiselle kanvakselle. Tyhjyys edeltää luomistyötä. Se on ajatonta, ikuista. Ajattelen, että taiteen aika on kehämäinen: tyhjyys täyttyy ja tyhjenee jälleen, kuin hengitys. Kun teos alkaa, se luo maailman tyhjyyteen ja kun se loppuu, tuo maailma katoaa. Ei ole kovinkaan epätavallista, että romaanin lopussa joku keskeinen henkilöhahmo kuolee, ikään kuin kerronnan sammumisen myötä. Tyhjyys on mahdollisuus mille tahansa, se ei sisällä todellisuutta sellaisenaan. Niinpä fiktio luo mukaelmia todellisuudesta eikä noudata samoja ajallisuuden vaatimuksia kuin uutisointi tai muut viestinnän alat. Tyhjään tilaan syntynyt kuvitteellinen maailma on mahdollisuus kulkea hetki ajattomuudessa arkaaisen riitin tavoin.

Otin hiljattain osaa nykytanssityöpajaan, jonka ohjasi japanilainen butotaiteilija Ken Mai. Buto-tanssi on tietoista mutta ei harkittua. Usein liikkuminen on hidasta ja etenee tanssijan alitajunnan ohjaamana. Sen pohjana ei ole koreografiaa, vaan sen synnyttämiseksi käytetään mielikuvia ja joskus runoja. Tarkoituksena ei ole välttämättä eläytyä sovittuun rooliin, vaan synnyttää keholla mielenkiintoista liikettä, joka voi olla kaunista tai rumaa, hidasta tai nopeaa. Ken Mai kehotti meitä kävelemään tavallista, arkista kävelyämme salin keskelle ja siirtymään sitten toiseen liikkumisen tapaan. Kuvittelimme, että salin olisi halkaissut näkymätön verho, jonka yhdellä puolella oli arkinen ja toisella puolella taiteellinen liikkumisen tapa. Taiteellinen tapa liikkua ei ole sen keinotekoisempi kuin arkinen, ei hankalampi tai ajattelua vaativampi, mutta se ei synny itsestään. Jotta kävely muuttuu tanssiksi, on ylitettävä raja, joka on yhtä aikaa todellinen ja kuviteltu. Se on tanssijan kuvittelema raja, mutta näkyy yleisölle todellisena muutoksena liikkumisessa.

Viikonlopun viimeisenä harjoituksena tanssimme kasvin elämän siemenestä maatumiseen. Vaikka työpajan osallistujat olivat elinvoimaisia tanssinharrastajia, ajauduimme keskusteluun kuolemasta. Harjoitukset olivat vieneet meidät läpi tuntemiemme aikojen, kuljettaneet pitkin koko elinkaartamme. Tanssi tuotti minulle sellaisen ajan kokemuksen, joka on vierasta arkiselle ajalle. Kasvavan, kukoistavan, lakastuvan ja maatuvan kasvin tanssiminen ei tehnyt minua murheelliseksi, vaan virkisti mieleni. Taiteellinen työskentely sai meidät virittyneeksi kysymyksiin, joita emme arkisessa elämässämme mieti. Tanssi toimi työpajassa eräänlaisena riittinä, mahdollisuutena kokea historiaton aika. Uskonkin hyvin konkreettisen ja vaatimattoman hidastamisen merkityksellistävään vaikutukseen. Kävely kaupungin läpi tavallista hitaammin saa maiseman näyttäytymään arkisesta poikkeavana. Taiteen parissa työskentely hidastaa väistämättä havaintoa ja pakottaa asettumaan epätavallisen, jopa ikuisen, äärelle.

Lähteet

ELIADE, MIRCEA 1992 [1949]. Ikuisen paluun myytti. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le Mythe de l’éternel retour: archétypes et répétition suomentanut Teuvo Laitila. Helsinki: Loki-kirjat.

ELIADE, MIRCEA 2003 [1957]. Pyhä ja profaani. Saksankielisestä alkuteoksesta Das Heilige und das Profane suomentanut Teuvo Laitila. Helsinki: Loki-kirjat.

GARRARD, GREG 2004. Ecocriticism. Lontoo ja New York: Routledge. MORRISON, TONI 1990 [1984]. ”Rootedness. Ancestor as Foundation”. Teoksessa Literature in the Modern World. Critical Essays and Documents. Toim. Dennis Walder. Oxford: Oxford University Press. 326–332.

NAESS, ARNE 1989 [1976]. Ecology, community and lifestyle. Norjan kielestä englanniksi kääntänyt ja toimittanut David Rothenberg. Cambridge: Cambridge University Press.

PLUMWOOD, VAL 1993. Feminism and the Mastery of Nature. Lontoo ja New York: Routledge.

RAJANDER-JUUSTI, RITVA 2010. Kohtuus kaikessa. Enemmän elämää vähemmällä. Helsinki: Minerva.

SALMELA, ALEXANDRA 2010. 27 Eli kuolema tekee taiteilijan. Helsinki: Teos.

SOPER, KATE 1995. What is Nature? Culture, Politics and the non-Human. Oxford: Blackwell Publishers.

THOREAU, HENRY DAVID 1990. Elämää metsässä. Englanninkielisestä teoksesta Walden suomentanut Mikko Kilpi. Helsinki: WSOY.