Vuonna 1993 perustettu Risto Ryti -seura ei liene tuttu kovinkaan monelle – lukuun ottamatta poliittisesta historiasta kiinnostuneita. Seura on kuitenkin järjestänyt esitelmiä ja harjoittanut ansiokasta julkaisutoimintaa muun muassa julkaisemalla ensimmäisen teoksen jossa käsiteltiin jatkosodan aikaista pääministeriä J. W. Rangellia. Teokset ovat olleet mielenkiintoisia, mutta luultavasti nekin ovat kuluneet vain kapeiden asiantuntija- ja harrastajapiirien käsissä.

Täyttäessään nyt 20 vuotta seura on tehnyt merkittävän kulttuuriteon julkaisemalla komean juhlakirjan Presidentti johtaa, jossa 12 tutkijaa (joista yksi tosin on ansioitunut politiikan toimittaja) arvioivat kronologisessa järjestyksessä presidenttien vallankäyttöä ja johtamistyyliä. Lisäksi kirjan alussa on dosentti Seppo Tiihosen kirjoittama katsaus suomalaisen valtiojohtamisen pitkästä linjasta ja lopussa saman kirjoittajan analyysi presidenteistä valtiollisina johtajina.

Ensimmäisestä presidentistä Ståhlbergistä kirjoittaa oikeushistorian professori Jukka Kekkonen. Ståhlbergin johtajuutta hahmottamaan Kekkonen on valinnut kaksi tapahtumaa. Ensimmäinen on Ståhlbergin keväällä 1918 Helsingin Sanomiin kirjoittama Tulevaisuuden lähtökohtia. Toinen Kekkosen esiin nostama tapahtuma on eduskunnan hajotus vuonna 1923 sen jäätyä vajaalukuiseksi sosialistisen työväenpuolueen kansanedustajien vangitsemisen jälkeen. Juristipresidentti korosti oikeusvaltiota ja demokraattisia periaatteita valtion rakentamisessa. Helppoa näiden periaatteiden mukaan toimiminen ei ollut, mutta Ståhlberg onnistui siinä ja kriiseistä huolimatta hän pystyi pitämään langat käsissään.

Ståhlbergiä seurannutta Lauri Kristian Relanderia arvioi hänen elämäkertansa kirjoittaja dosentti Erkki Vasara. Presidenttinä Relander hääräsi aktiivisesti hallituksia muodostettaessa, mutta miksikään runnaajaksi hänestä ei ollut ja niinpä hallitukset jäivät aina vähemmistöhallituksiksi. Muutenkaan se, että Relander jatkuvasti yritti puuttua asioihin, ei ollut hänelle eduksi. Tunteellisena antikommunistina Relander ymmärsi Lapuan liikettä niin pitkälle, että se vei häneltä kannatuksen omassa puolueessaan Maalaisliitossa. Vasara toteaakin, että Relander hoiti presidentin virkansa sinänsä kelvollisesti, mutta ei noussut vallankäytössä selkeäksi johtohahmoksi. Arvio tuntuu oikealta. Relanderin ansioiksi voi laskea hallitusvastuun antamisen sosialidemokraateille jo yhdeksän vuotta sisällissodan jälkeen ja valtiovierailut, joilla edistettiin myönteistä Suomi-kuvaa.

Svinhufvudia käsittelevän artikkelin on kirjoittanut hänestä elämäkertaa laativa professori Martti Häikiö. Svinhufvud tunnettiin jo sortovuosien aikana taipumattomana laillisuusmiehenä. Suomen itsenäistyttyä hänestä tuli myös maan ensimmäinen valtionpäämies, ensin senaatin johtajana ja sitten valtionhoitajana. Tällöin hän oli muovaamassa niitä vallankäytön muotoja, joita sittemmin periytyi presidentille. Presidentiksi Svinhufvud nousi levottomissa oloissa vuonna 1931. Lapuan liikkeen ryhdyttyä kapinaan Mäntsälässä Svinhufvud muodosti kriisiesikunnan – jolle ei kyllä ollut mitään laillista säädöspohjaa – ja piti puheen jossa tuomitsi kapinan. Svinhufvud oli laillisuusmies ja periaatteen mies, mutta toisella tapaa kuin Ståhlberg. Svinhufvudin johtajuus oli pragmaattista, eikä hän välittänyt muotoseikoista, jos yhteiskunta oli uhattuna. Se myös näkyi.

Svinhufvudin tiputti toiselta kaudelta hänen periaatteensa olla ottamatta sosialidemokraatteja hallitukseen vuoden 1936 vaalien jälkeen. Presidentiksi nousi vuoden 1937 vaaleissa Maalaisliiton kokenein nimi Kyösti Kallio, josta on kirjoittanut dosentti Tytti Isohookana-Asunmaa. Kallio oli noussut Maalaisliitossa arvovaltaisimmaksi johtajaksi Santeri Alkion kuoltua ja J. E. Sunilan vetäydyttyä politiikasta. Kallio tosin epäili kykyjään, sillä hän ei ollut edes ylioppilas ja kielitaitokin oli puutteellinen. Kallio oli presidenttinä melko parlamentaarinen johtaja, mutta toki hänkin sai itselleen tärkeitä asioita läpi. Mikään ulkopoliittinen johtaja Kallio ei kuitenkaan ollut ja hän jättikin ulkopolitiikan paljolti ammattimiehille. Talvisodan puhjettua Kallio toimi taitavasti ja sai Risto Rytin hallituksen johtoon ja Mannerheimin ylipäälliköksi. Lopulta Kallio kuitenkin jäi hieman sivuosaan ja sairastelleella miehellä tuskin olisi ollutkaan kykyä aktiiviseksi sodanjohtajaksi. Sen sijaan kokoavana, kansakunnan eheyttä korostavana johtajana Kallio pystyi olemaan loppuun asti.

Kallion erottua presidentiksi nousi pääministerin tehtävistä Risto Ryti. Rytistä artikkelin on laatinut professori Henrik Meinander. Ryti oli taustaltaan edistyspuoluelainen, mutta ansainnut kannuksensa lähinnä Suomen Pankin johtajana. Talvisodan alussa presidentti Kallio painosti Rytin pääministeriksi, koska tiesi tämän analyyttiseksi ja harkitsevaksi johtajaksi, jolla oli myös toimintakykyä. Normaaliaikana Ryti ei varmaankaan olisi edes voinut nousta johtajaksi, hän ei ollut luonteeltaan mikään poliittinen näyttelijä ja myötäeläjä. Meinander kirjoittaa Rytin todennäköisesti tiedostaneen tämän. Presidenttinä Ryti käytti täysimittaisesti ulkopoliittisia valtaoikeuksiaan ja korosti retoriikassaan Suomen käyvän erillissotaa. Saksalaisille Ryti puhui hieman eri kieltä. Tämä kaikki oli tarpeen siinä vaikeassa tilanteessa, johon Suomi oli joutunut. Kahden kulissin ulkopolitiikka oli välttämätöntä. Meinander korostaa Rytin kykyä joustaa ja sitä, että Mannerheim kunnioitti häntä. Tämä varmaankin oli tarpeen, jotta päätöksenteko ja sotaa käyvän maan johtaminen sujui. Meinander muistuttaa mielenkiintoisesti myös Rytin stoalaisesta elämänasenteesta: hän oli erittäin vähän huolissaan omasta kohtalostaan. Asenne varmasti helpotti johtajana toimimista jatkuvan paineen alla.

Jatkosodan loppupuolella Rytin voimat uupuivat. Kun venäläisten suurhyökkäys oli torjuttu ja Saksan asema Itämeren alueella hiipumassa, edellytykset rauhanneuvottelujen aloittamiseksi olivat paremmat kuin keväällä 1944. Sodasta irtaantuminen vaati kuitenkin presidentinvaihdoksen ja heinäkuussa hallituksessa vakuututtiin siitä, että Mannerheim olisi valittava valtion johtoon. Mannerheimin johtajuudesta kirjoittaa tohtori, eversti evp. Pekka Visuri. Mannerheimin tehtävä oli saattaa Suomi rauhaan. Vaikka Mannerheimilla oli aluksi vaikeuksia saada kokoon hallitusta, joka voisi katkaista suhteet Saksaan ja aloittaa rauhanneuvottelut, hän onnistui siinä. Antti Hackzellin johtama hallitus suoritti nämä toimet. Presidenttinä Mannerheim ei juuri julkisuudessa esiintynyt ja kun tärkein oli suoritettu – eli suhteet Saksaan katkaistu ja rauha palautettu – hän saattoi vetäytyä kulisseihin ja lopulta erota. Visuri luonnehtii Mannerheimin toimineen vakuutena konservatiiviselle kansanosalle siitä, ettei uudistuksia tehdä liian nopeasti ja että bolševismi ei saisi valtaa.

Mannerheimin erottua presidentiksi valittiin pääministerinä toiminut J. K. Paasikivi. Paasikivi, josta huumoria tihkuvan artikkelin on kirjoittanut tohtori Lasse Lehtinen, oli lähtenyt poliittiseen toimintaan keräämällä nimiä niin sanottuun Suureen adressiin. Äkkipikainen mies lakaisi puheenjohtajakaudellaan Kokoomuksesta IKL-henkisyyden. Sodan jälkeen Paasikivi nousi pääministeriksi, sillä hän oli vankka porvari mutta ei ollut sodan aikana leimautunut venäläisten silmissä. Venäläiset olivat ehkä ajatelleet hänestä jonkinlaista nukkehallitsijaa, mutta sellaista hänestä ei tullut. Paasikiven periaate johtamisessa oli, että venäläisille piti kyetä sanomaan ei, mutta samalla piti kuitenkin olla ärsyttämättä heitä. Äreällä tyylillään ja realismin tajulla Paasikivi onnistui vakiinnuttamaan suhteet.

Paasikiveä presidenttinä seurasi Urho Kekkonen – presidenteistä kiistanalaisin. Kekkosesta artikkelin on kirjoittanut hänen historia- ja politiikkakäsityksistään väitellyt tohtori Timo J. Tuikka. Kekkosen pyrkyryys ja kilpailuvietti vei häntä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Politiikan kärkinimiin 1930-luvun puolivälissä noussut Kekkonen joutui sotavuosiksi syrjään avainpaikoilta, mutta seurasi tapahtumia ja harjoitti taitojaan pakinoimalla Pekka Peitsenä. Sodan jälkeen ryvettymättömän Kekkosen tähti lähti nousuun. Tuikka kirjoittaa Kekkosen ryhtyneen halaamaan Neuvostoliittoa kuoliaaksi. Kekkonen nousi pääministeriksi ja hän ryhtyi tähtäämään presidentiksi. Tiukassa valitsijamiesvaalissa vuonna 1956 nousu presidentin pallille onnistuikin. Niin kuin Tuikka toteaa, Kekkonen ei presidentin uransa alussa ollut mikään ehdoton johtaja. Hankaluuksia oli riittämiin ja hänet yritettiin kammeta vallasta. Kekkonen tunsi myös olevansa syrjässä. Vasta 1960-luvun kuluessa Kekkonen pystyi vakiinnuttamaan valtansa. Ulkopolitiikka oli Kekkoselle keskeisintä, mutta presidenttiytensä jälkipuoliskolla hän johti myös sisäpolitiikkaa. Tuikka kirjoittaa Kekkosen kyenneen kaappaamaan ylivallan kansanvallan puitteissa. Kekkosesta tuli vähitellen ja hivuttamalla ylivertainen johtaja, joka loi itsestään kansanomaisen johtajan kuvan.

Kekkosen jälkeen presidentiksi nousseesta Mauno Koivistosta kirjoittaa dosentti Mikko Majander. Koivisto oli presidentiksi noustessaan poliitikko, mutta sinänsä hän poikkesi edeltäjistään (lukuun ottamatta Mannerheimiä), että ei ollut milloinkaan istunut kansanedustajana. Koivisto päätyi kuitenkin ministeriksi ja sittemmin Suomen Pankin johtoon – asemaan joka ei heilunut päivittäin poliittisissa tuulissa. Päivän politiikan ulkopuolella oleminen ja sitten pääministeriksi nousu Kekkosen terveyden horjuessa takasivat hyvät asemat Koivistolle nousta tasavallan presidentiksi. Koivistoa pidettiin matalan profiilin miehenä, eräänlaisena anti-Kekkosena, mutta niin kuin Majander kirjoittaa, hän ei suinkaan tyytynyt sivustakatsojaksi, jos katsoi valtaoikeuksiansa loukatun. Tämä näkyi muun muassa vuonna 1987 hallitusta muodostettaessa. Koivisto oli pyritty pitämään pimennossa ja siitä ärsyyntyneenä hän puuttui aktiivisesti hallituksen muodostamiseen. Koivistoa voi siis sinänsä pitää vanhan koulun miehenä, vaikka hän toimintatavoiltaan olikin huomattavan erilainen kuin esimerkiksi Kekkonen.

Koiviston kaudella kansainvälinen toimintaympäristö muuttui perusteellisesti. Kylmä sota loppui, itäblokki hajosi ja Euroopan yhdentyminen vauhdittui. Suomi oli kokenut laman. Poliittisiin päättäjiin kyllästyneet äänestäjät valitsivat presidentiksi Martti Ahtisaaren, josta on kirjoittanut tohtori Raimo Väyrynen. Ensimmäisessä suorassa kansanvaalissa presidentiksi valittu Ahtisaari oli sosialidemokraatti, mutta tuli politiikan ulkopuolelta. Presidenttinä Ahtisaari toimi erityisesti kansainvälisillä kentillä ja pyrki edistämään kaupallisia yhteyksiä. Hän piti myös tiukasti kiinni siitä, että osallistui Eurooppa-neuvoston kokouksiin jos katsoi sen tarpeelliseksi, vaikka perustuslakivaliokunnan tulkinta asiasta olikin toinen.

Ahtisaaren jälkeen demaripresidenttien linja jatkui, kun valituksi tuli Tarja Halonen, ensimmäinen nainen tehtävässä. Halonen oli ensimmäinen presidentti jolla oli huomattavasti rajatummat valtaoikeudet kuin edeltäjillään. Presidenttinä Halonen joutui puolustuskannalle, toteaa hänestä artikkelin kirjoittanut Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen. Kaikki eivät myöskään ilmeisesti pitäneet siitä, että Halosen profiili nojasi paljolti hänen henkilökohtaisiin arvoihinsa. Useissa arvioissa ja kommenteissa Tiilikaisen artikkeli on leimattu kovin kriittiseksi Halosta kohtaan. Kriittinen se toki onkin, mutta auttaa myös ymmärtämään Halosen ärtyneisyyttä.

Halosen seuraajaksi valitusta kokoomuslaisesta Sauli Niinistöstä artikkelin on laatinut politiikan toimittaja Unto Hämäläinen. Hämäläinen muistelee, miten jo eduskunnan puhemiehenä Niinistö oli vastustanut presidentin valtaoikeuksien karsimista. Perustuslain uudistuksessa presidentti säilyttikin merkittävää ulkopoliittista johtajuutta. Tuskin Niinistö olisi ollut kiinnostunut presidenttiydestä, jos valtaoikeuksia olisi ulkopoliittisissa asioissa entisestään karsittu. Ulkopolitiikan kentässä Niinistö onkin osoittautunut aktiiviseksi toimijaksi. Hämäläinen kiinnittää huomioita myös Niinistön pitämien virallisten puheiden suureen lukumäärään. Vaikka valtaoikeuksia on karsittu, puhevaltaa ei ole viety ja sitä Niinistö tosiaan näyttää aktiivisesti käyttävän.

Suomea ovat johtaneet hyvin erilaiset presidentit hyvin eri tavoin ja erilaisissa oloissa. Kaikki he ovat tehneet omat ratkaisunsa siitä miten johtavat ja toiset ovat onnistuneet paremmin johtajuudessaan kuin toiset. Yleensä presidenteiksi päätyneet ovat kouliutuneet johtajiksi vuosikymmenien varrella ja tämä aikaisempi kokemus on vaikuttanut yhdessä vallinneen todellisuuden ja tilanteen kanssa siihen, millaista johtajuutta kukin on harjoittanut. Presidentti johtaa on poliittista elämää ja presidentti-instituutiota hyvin tuntevien asiantuntijoiden kirjoittama kokoomateos. Artikkelit ovat yhtä erilaisia kuin presidentitkin. Tyyli vaihtelee Lasse Lehtisen ja Timo J. Tuikan humoristisiakin piirteitä sisältävistä artikkeleista Jukka Kekkosen oikeushistorialliseen artikkeliin Ståhlbergista. Pääosin tekstit käsittelevät kohteitaan neutraalisti, osassa on havaittavissa hienoista ihannointia ja osassa hieman enemmän kriittisyyttä. Kaikki artikkelit ovat yhtäkaikki asiantuntijoiden kirjoittamia ja ne pystyvät nostamaan esiin oleellisia asioita presidenttien johtamistavoista. Detaljeissa ei suurempia virheitä ole, mieleen nousee lähinnä oikeusministeri Otto Åkessonin nimeäminen RKP:n jäseneksi siinä vaiheessa, kun hän jo oli maalaisliittolainen. Kirjan päättävä dosentti Seppo Tiihosen artikkeli presidenteistä valtiollisina johtajana vetää langat hyvin yhteen. Mitään kovin uutta kirja ei sinänsä tarjoa, mutta se on onnistunut yhteenveto suomalaisesta valtiojohtamisesta.

Seppo Tiihonen, Marita Pohls ja Juha Korppi-Tommila (toim.). Presidentti johtaa. Suomalaisen valtiojohtamisen pitkä linja. Risto Ryti-seura / Siltala. 361 s.