Suomen itsenäisyyden ajan historia on kanonisoitunut yleisesti hyväksytyksi suureksi tarinaksi, jonka voi yksinkertaistaa seuraavasti. Vuonna 1918 nuoren valtion kasvukivut purkautuivat sisällissodaksi, jonka jälkeisinä vuosikymmeninä kahtiajakautunut kansa hitaasti ja kivuliaasti eheytyi. Kiitosta on annettu eheytymistä ajaneille päättäjille, punamultayhteistyölle ja 1930-luvun oikeistoradikalismin torjujille. Tämä kaikki loi pohjaa ”talvisodan ihmeelle”, yhdessä taistelleelle kansakunnalle. Sotien jälkeen jälleenrakennuskausi, aseveliakseli ja konsensusdemokratian vakiintuminen loivat pohjaa länsimaiselle kulutusyhteiskunnalle ja pohjoismaiselle sosiaalivaltiolle, joka lopulta ajautui kriisiin 1990-luvun alussa. Laman jälkeistä aikakautta ovat määritelleet korkean teknologian osaaminen, globalisaatio, hyvinvointivaltion uudelleenorganisoituminen ja ajatus kilpailuyhteiskunnasta. Kanonisoidun tarinan moninaiset vaiheet voi kattavasti lukea vaikkapa Seppo Zetterbergin toimittamasta Suomen historian pikkujättiläisestä (2003).

Kirjailija ja toimittaja Matti Salminen kertoo suuren suomalaisen tarinan uudesta ja tuoreesta näkökulmasta elokuussa 2016 ilmestyneessä tietokirjassaan Toisinajattelijoiden Suomi. Teoksessa pääosaan astuvat itsenäisyyden ajan tunnetut ja tuntemattomammat toimijat, joiden ajatukset ovat jääneet historian isossa kuvassa marginaaliin. Minkälaisia teemoja esimerkiksi aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen, luonnonsuojelija Pentti Linkola tai toimittaja Leif Salmén toivat teksteissään esille? Toisaalta kirja keskittyy myös kansakunnan kaapin päälle korotettujen hahmojen, kuten Väinö Linnan ja Urho Kekkosen, vähemmälle huomiolle jääneiden kirjoitusten esittelemiseen. Salminen on urallaan aiemmin kirjoittanut muun muassa Yrjö Kallisen ja Pentti Haanpään elämänkerrat.

Toisinajattelijoiden Suomi on reilun 300 sivun ristiriitainen kokonaisuus, joka on noteerattu niin Internetin keskustelupalstoilla ja blogeissa kuin valtamedian piirissä. Kirjan nimi on osin harhaanjohtava, koska teos ei varsinaisesti ole kokonaisvaltainen, objektiivisuuteen pyrkivä esitys suomalaisen toisinajattelun historiasta. Tätä painottaa myös itse kirjailija: ”[…] kirja ei ole tieteellinen tutkielma suomalaisista toisinajattelijoista sadan vuoden ajalta, vaan pikemminkin kirjassa haistellaan toisinajattelun tuulia”. Kirjan määritelmän mukaan toisinajattelijan tulee olla itsenäinen ja rohkea ajattelija, joka haastaa hallitsevia ajatussuuntauksia ja valtakoneistoa. Määritelmään kuuluu myös, että toisinajattelijalla tulee olla vahva huoli muista ihmisistä, yhteiskunnasta ja luonnosta.

Kirjan selkeä tavoite on luoda Suomen historian suuresta kuvasta uudelleentulkinta, joka kääntää yleiset käsitykset päälaelleen. Teoksessa ei esitellä vain asiatekstejä, vaan myös runot, aforismit, proosa ja laululyriikka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Kirja on täynnä toinen toistaan herkullisempia suoria lainauksia mitä erilaisimmilta ajattelijoilta. Ratkaisu toimii, koska useat Salmisen esiin nostamat henkilöt ovat karismaattisia kirjoittajia, joiden tekstit eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota.

Salminen tuo vahvasti esiin mielipiteensä siitä, että suomalaiset toisinajattelijat ovat lähes poikkeuksetta lähtökohtaisesti vasemmistolaisia; työväenliikkeestä, anarkismista, rauhanaatteesta, ympäristöaktivismista ja sosialismista voimansa saavia toimijoita. Toisinajattelijoiden Suomessa ääneen pääsee noin 50 tunnettua ja vähemmän tunnettua ajattelijaa. Heistä suuri osa voidaan laskea ”jonkin sortin sosialisteiksi”, mutta mukaan on mahtunut myös muutama yllättävä merkkihenkilö, päällimmäisinä presidentit Urho Kekkonen ja K. J. Ståhlberg.

Päähenkilöinä kirjassa toimivat muun muassa sisällissodan aikaiset pasifistit (Yrjö Kallinen & Arvid Järnefelt) sekä suutariagitaattorit (Eetu Salin & Yrjö Mäkelin), sotien välisen ajan aseistakieltäytyjät (Arndt Pekurinen & Aarne Selinheimo) ja kulttuurivaikuttajat (Elvi Sinervo & Arvo Turtiainen), sotien aikana turvasäilöön vangitut vasemmistoaktiivit (Hella Wuolijoki & Raoul Palmgren), sodan jälkeiset itsenäiset ajattelijat (Väinö Linna & Pentti Linkola), 1960-luvun kulttuuriradikaalit (Hannu Salama, Terho Pursiainen & Pentti Saarikoski), suomenruotsalaiset oman kulttuuriperintönsä kriitikot (Jörn Donner & Christer Kihlman) ja toisinajattelevat toimittajat (Esko Seppänen, Leif Salmén & Erno Paasilinna). Kirjan aikarajaus päättyy vuoteen 2000, jolloin toisinajattelua edustivat puhtaimmillaan ihmisoikeusjuristi Matti Wuori, Pentti Linkola ja Euroopan Unionin kriitikko Eero Taivalsaari. Huomattavaa on, että vain kaksi Salmisen toisinajattelijoista on naisia.

Kirjaa analysoidessa ei voi alleviivata liikaa sitä, että Salminen tarkoitushakuisesti luo uutta ja radikaalia, instituutioista irrallaan olevan vasemmiston historiatulkintaa. Kirja ei siis missään nimessä ole kriittinen historiantutkimus, vaan ennemminkin valtiovaltaa vastaan sanansäilällä taistelleita kapinallisia ihaileva ”fanituote”. Teoksella on myös selkeä tarkoitus korostaa valtiovallan epähumaania asennoitumista näitä ajattelijoita kohtaan. Yksinkertaistettuna Salmisen ajattelumalli lähtee siitä, että Suomi on koko historiansa ajan ollut oikeisto-, markkina- ja porvarihegemonian alaisuudessa:

"Satunnaisia hairahduksia (1918 alkuvuosi ja [vaaran vuodet] 1945–49) tai pidempiaikaisia syrjähyppyjä (1966–75) lukuun ottamatta siveä Suomi-neito on säilyttänyt porvarillisen impeytensä eli hiljaisen hallan hallinnan hameensa alla turvassa koko historiamme ajan […] Suomi syntyi porvarillisena, oli sotien jälkeen porvarillinen ja on nyt porvarillinen valtio. Toisinajattelijat ovat parhaimmillaankin olleet vain puvun liepeessä riippuvia takiaisia […]".

Ajatusmalli antaa myös oikeuden rajata valtiovallan epäsuosiossa olleet ei-vasemmistolaiset toisinajattelijat, kuten Veikko Vennamon ja Georg C. Ehrnroothin, kirjan ulkopuolelle. Salmisen mukaan he eivät ole toisinajattelijoita, koska ”[…] useimmat heistä ovat taustojensa vuoksi olleet tiiviisti sidoksissa moniin julkisiin ja puolisalaisiin porvarillisiin järjestöihin, joilla on ollut Suomessa aina vahvaa hiljaista valtaa vaikka muille jakaa”. Myöskään taistolaiset eivät kuulu toisinajattelijoihin, koska dogmaattisen leninismin tai kritiikittömän Neuvostoliitto-suhteen takia he eivät täytä itsenäisen ajattelijan kriteereitä.

Sisällöllisesti Toisinajattelijoiden Suomi antaa ainutlaatuisen näkökulman itsenäisyyden ajan historiaan. Kirja toimii tosin vain silloin, jos lukija ei häiriinny alleviivatun subjektiivisesta ja puolueellisesta tavasta käsitellä historiaa. Salminen on toisinajattelijoidensa puolella porvareita, markkinoita, pankkiireja, konsensusvasemmistoa ja poliittista oikeistoa vastaan. Tarinan mustavalkoisiksi ”pahiksiksi” voidaan nimetä muun muassa presidentti P. E. Svinhufvud, tehtailija Rafael Haarla, sosiaalidemokraattijohtaja Väinö Tanner, akateemikko V.A. Koskenniemi, Etsivä keskuspoliisi, kirjailija Mika Waltari, Helsingin Sanomat, erilaiset valtiolliset kulttuuri-instituutiot ja 1960-luvun vanhoilliset käräjätuomarit.

Yhtä kaikki, toisinajatteleva matka suomalaisuuteen on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä kokonaisuus. Salminen jakaa itsenäisyyden ajan kolmeen aikakauteen: pakkovallan (vuodesta 1918 toisen maailmansodan loppuun), tasavallan (sodan jälkeisistä vuosista Kekkosen eroamiseen) sekä markkinavallan (Kekkosen erosta nykypäivään) aikaan. Kirja väittää toisaalta, että oli aikakausi mikä tahansa on Suomea johtanut pieni pankkiirien, suurliikemiesten ja poliitikkojen hyvä veli -verkosto. Toisaalta kirja kertoo toisinajattelijoiden näkökulmasta tarinaa vihamielisestä, väkivaltaisesta ja epädemokraattisesta Suomesta, joka asteittain muuttui moderniksi kansalaisyhteiskunnaksi. Yhteiskunnaksi, jossa sananvapaus oli perusoikeus jopa toisinajattelijoille.

Teos antaa raadollisen ja yksityiskohtaisen kuvan siitä, mitä sisällissodasta toisen maailmansodan loppuun ulottuvalla aikakaudella tapahtui lukuisille aseistakieltäytyjille, pasifisteille, kommunisteille, sosialistille sekä kansan eheytystä ajaneille poliitikoille. Salminen muistuttaa muun muassa Suomen kyseenalaisesta kunniasta vuonna 1918: ”[…] olla Euroopan ensimmäinen maa, joka otti keskitysleirit käyttöön.” Nykylukijalle hyvä muistutus on myös Edistyspuolueen kansanedustaja Heikki Ritavuoren kohtalo 1920-luvun alussa. Suomen hallituksen sisäasiainministerinä toimineen ja kansallisen eheytyksen eteen aktiivisesti töitä tehnyt Ritavuori murhattiin Helsingissä kotiovelleen vuonna 1922. Murhan tutkimuksiin ja epäillyn tuomitsemiseen liittyy merkittäviä epäselvyyksiä.

Nykypäivän näkökulmasta on myös hätkähdyttävää ajatella, että esimerkiksi vuosina 1923 ja 1941 äänestäjiltä laillisen valtakirjan saaneita kansanedustajia tuomittiin poliittisideologisten näkemysten johdosta vankilaan. Vuonna 1941 vangittujen SDP:n oppositioryhmän kansanedustajien tapauksesta Salminen käyttää termiä ”näytösoikeudenkäynti” kuvaamaan tuomion farssimaisia piirteitä. Traagiseksi farssiksi voi kuvata myös 1920-luvulla aseistakieltäytymiselle kasvot antaneen Arndt Pekurisen kohtaloa: rintamalle raahattu Pekurinen teloitettiin vuonna 1941, kun hän oli järjestelmällisesti kieltäytynyt pukemasta asepukua päälle.

Omasta näkökulmastani kirjan tärkein viesti satavuotiaalle Suomelle liittyy itsenäisyyden ensimmäisiin vuosikymmeniin. Me emme saa unohtaa niitä epäkohtia, joita tällöin Suomessa todistettavasti tapahtui. Suomessa valtaapitävät sulkivat toisinajattelijoita ja etnisin perustein myös venäläisiä keskitysleireille, ministeri murhattiin epäselvissä olosuhteissa, kansanedustajia vangittiin lavastetuin todistusaineistoin, pasifisteja teloitettiin ja suuri osa väestöstä leimattiin vuosikausiksi ”toisen luokan kansalaisiksi”. Toisinajattelijoiden kohtalot ja kirjoitukset luovat inhimillistä kehystä tälle todellisuudelle. Se mistä Salminen vaikenee, on punainen terrori, joka oli yhtä todellista kuin valkoinen terrori.

Salmisen historian tulkinnan yksi erikoisimmista piirteistä on nimetä Urho Kekkonen ja K. J. Ståhlberg toisinajattelijoiksi. Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin Ståhlbergin roolin korostaminen sisällissodan jälkeisen kansallisen eheytysprosessin arkkitehtina on tosin erittäin tervetullutta. Punaisten armahduslakeja ja sosiaalisia uudistuksia kannattanut Ståhlberg vetosi Suomen kansaan huhtikuussa 1918 seuraavasti: ”Rikollisen kapinan rankaiseminen ei […] saa kohdistua koko Suomen työväestöön, eikä rangaistuksena missään tapauksessa ole käytettävä työväestön asemaa parantavan edistyslainsäädännön pysäyttämistä, koko kansankin vahingoksi.” Ståhlberg sai eheytyspolitiikastaan päällimmäisenä kiitoksena äärioikeiston vihan, Lapuan liikkeen muilutuksen ja häviön kolmissa presidentinvaaleissa 1930–40-luvuilla. Urho Kekkonen nostetaan kirjassa ”ehkä koko itsenäisen Suomen 100-vuotisen historian johtavaksi toisinajattelijaksi”, koska Kekkonen oli ainoa, joka pystyi tasaväkiseen taisteluun ”Suuren rahan porukkaa” vastaan, turvaamaan demokratian porvarihegemonian puristuksessa ja luomaan rakentavan ilmapiirin Neuvostoliiton kanssa. Kirjailijan mukaan ”Suomi ei ole koskaan ollut niin yhtenäinen kuin 1970-luvun lopulla, Kekkosen ajan loppuvuosina.”

Muita radikaaleja historiatulkintoja Salmisella on runsaasti. Hän muun muassa korostaa vasemmistomielisen Eino S. Revon aikaa 1960-luvun lopulla Yleisradion johdossa viimeiseksi todelliseksi kriittisen tutkivan journalismin aikakaudeksi, ennen porvarillisen ”objektiivisuuden” aikakautta. Kirjassa myös luodaan kuvaa 1980-luvun hyvinvoinnista harhana. Alistettu kansa vaiennettiin elintason kahleilla ”venäläisen maaorjan” tasolle. 1980-luvulta lähtien globaalien markkinavoimien hirmuvalta ja kotimaisen taloudellisen eliitin vaikutusvalta kasvoivat yli demokratian. Tällöin kansa jakaantui lopullisesti kahtia; a-luokkaan ja b-luokkaan.

Toisinajattelijoiden Suomi -teosta on haastava arvioida kriittisesti, koska se on mielestäni ennen kaikkea Matti Salmisen oma, henkilökohtainen manifesti. Hän käyttää toisinajattelijoiden ajatuksia ja puheita oman historiatulkintansa rakennusaineena. Omasta puolestani voin kuitenkin vilpittömästi suositella teosta kaikille niille, joita suomalaisen yhteiskunnan historiallinen ja nykyinen kehitys kiinnostaa. Sanon tämän ennen kaikkea kahdesta syystä.

Ensinnäkin, Salminen nostaa sekä vähemmän tunnetuilta toimijoilta että historian merkkihenkilöiltä parrasvaloihin kirjoituksia ja ajatuksia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet suurelta yleisöltä pimentoon. Väinö Linnan yhteiskuntafilosofiset esseet, Yrjö Kallisen zen-buddhalaisuus, Pentti Linkolan humaani rauhanaate, Jörn Donnerin ura siviilipalvelumiehenä, Esko Seppäsen uraauurtava työ tutkivana taloustoimittajana ja Erno Paasilinna ”kaikkien aikojen toisinajattelijana” ovat vain pieni otanta siitä kulttuuriperinnöstä, jolle teos antaa tilaa loistaa. Jokaisen suomalaisen tulisi lukea vähintään kirjan lopussa olevat yhden kappaleen pituiset tiivistelmät toisinajattelijoiden elämistä ja ajatuksista. Salmisen sanoin: ”[…] kaikkina aikoina 'yhden totuuden maassa' on ollut vaihtoehtoja, mutta niihin ei ole osattu – tai haluttu – tarttua.”

Toiseksi, aikalaiskirjallisuutena teos itsessään on merkittävä ja huolta herättävä kokonaisuus. 2010-luvun megatrendeinä vaikuttavat olevan vanhojen poliittisten rakenteiden kyseenalaistaminen ja yhä jyrkkenevä kahtiajako kansakuntien sisällä. Myös Suomi valmistautuu juhlimaan 100-vuotista itsenäisyyttään silminnähden kireässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Ei ole kaukaa haettua sanoa, että Matti Salminen on luonut vasemmistolaisen Suomen pikkujättiläisen, ”Kuka kukin on” –teoksen, jossa korotetaan yhteiskunnan poliittinen kahtiajako Suomen itsenäistä historiaa määritteleväksi ilmiöksi. Toisinajattelijoiden Suomi on silmät avaava kuvaus siitä, miten konsensus-Suomi kyseenalaistetaan aggressiivisesti ja samalla monin osin perustellusti.

Salminen, Matti 2016. Toisinajattelijoiden Suomi. Into Kustannus, 360 s.