Ihmisten ja eläinten välinen rinnakkaiselo on ollut jatkuvaa jo useamman vuosituhannen ajan. Tähän ajanjaksoon mahtuu monenlaisia käsityksiä eläintenpidosta ja niiden hyvinvoinnista, mutta eläinsuojeluaate ja sen ympärille myöhemmin perustetut järjestöt ovat verrattain tuore ilmiö niin maailmalla kuin Suomessakin. Teoksessaan Ihmiset ja eläimet eläintieteen dosentti Antero Järvinen jaottelee länsimaisen ihmisen suhdetta eläimiin uskonnon pohjalta. Suhde jaksottuu kolmella päätavalla: ennen kristinuskoa oli arvostus, sitten seurasi eläinten halveksunta ja väheksyminen, kunnes lopulta 1900-luvun myötä eläinten oikeudet saivat yhä enemmän ihmisiä puolustajikseen. ¹ Tämän karkean jaottelun pääasiallinen tehtävä on kiinnittää huomiota siihen, missä vaiheissa muutosta on tapahtunut niin suuntaan kuin toiseen. Esimerkiksi antiikin Roomassa yhteiskunta oli pitkälti riippuvainen eläimistään, sillä ne auttoivat maataloudessa, olivat ravintoa, toimivat uhrieläiminä uskonnollisissa menoissa, kuuluivat vapaa-aikaan viihteen muodossa ja olivat jossain määrin myös seuraeläimiä. Hyvä hoito oli tärkeää, jotta eläimistä oli hyötyä roomalaisille. ² Kristinuskon myötä eläinkuva muokkautui enemmän suuntaan, jossa ihminen oli hierarkian huipulla, ainutlaatuinen Jumalan luomus ja täten oikeutettu hallitsemaan luomakuntaa. Toki riippuvaisuus eläimistä säilyi läpi vuosisatojen. ³ Järvisen jaottelu auttaa hahmottamaan ihmisten asenteissa tapahtuneita muutoksia ja niiden taustasyitä, mutta pelkästään uskonnon syyksi eläinten huonoa kohtelua ei voida yksioikoisesti laittaa.

Eläinsuojelusta⁴ tuli 1900-luvun myötä yhä etenevässä määrin poliittinen kysymys, kun turkistarhaus, koe-eläinten käyttö ja tuotantoeläinten olosuhteet nousivat julkiseen keskusteluun. Eläimistä kiisteltiin 1990-luvulla samaan tapaan kuin ympäristökysymyksistä muutama vuosikymmen aikaisemmin, kun ne nousivat ensimmäisiä kertoja poliittiseen keskusteluun. ⁵ Siitä huolimatta, että eläinsuojeluaate ja eläinten oikeudet kytkeytyvät vahvasti 1900-lukuun, voi aatteen alkutaipaleen hahmottaa jo aikaisemmilta vuosisadoilta, Suomen tapauksessa 1800-luvulta ja etenkin sen jälkimmäiseltä puoliskolta. Eurooppalaisessa mittakaavassa eläinsuojeluaate vaikutti useammassa maassa jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, ⁶ mutta esimerkiksi Englannissa aate näkyi jo 1700-luvulla, jolloin se oli varakkaiden ja hyväosaisten ihmisten suosiossa. ⁷ Myös Suomessa eläinsuojeluaate lähti liikkeelle koulutetumman väestönosan keskuudesta, mutta Englantiin verrattuna vasta noin sata vuotta myöhemmin muun kansallisen heräämisen ja järjestäytymisen ohessa. Englannin ensimmäinen varsinainen eläinsuojeluyhdistys perustettiin Lontoossa vuonna 1824⁸ ja sen toimesta haluttiin edistää eläinten ystävällistä ja hyvää kohtelua. Eläinsuojelutyö nähtiin myös mahdollisuutena korostaa ja tukea yhteiskunnan uskonnollisia ja sosiaalisia arvoja. ⁹ Samanlainen ajatusmaailma on nähtävissä niin ikään varhaisessa suomalaisessa eläinsuojelutyössä.

Suomessa eläinsuojeluaate alkoi näkyä ensimmäisenä sivistyneistön parissa 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Samaan aikaan Euroopasta omaksuttiin muitakin aatteita ja ajattelutapoja. Eläinsuojelu ei kuitenkaan ollut aatteena Suomessa ennenkuulumaton, vaan jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä valistuneita ajatuksia esittänyt talonpoikaissukuinen kirjailija Jaakko Juteini käsitteli eläimiä ja niiden huonoa kohtelua runoissaan. Juteinin kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin heräsi opiskeluvuosien aikana Turun akatemiassa ja hän kirjoitti tekstejään sekä ruotsiksi että suomeksi. Eläinten huonoa kohtelua käsitelleet runot olivat iskeviä ja melko radikaaleja ajankohtaan nähden, sillä Juteini vetosi paikoin vahvasti uskontoon, uhkaili eläimiä huonosti kohtelevia helvetillä ja käytti voimakkaita ilmaisuja, jotta saisi ravisteltua ihmisiä ajattelemaan. Myöhemmin 1800-luvun sivistyneistöön kuuluvat antoivat Juteinin töille arvoa pääasiassa niiden suomenkielisyyden vuoksi, mikä tuohon aikaan palveli kansallisen ajattelun syntyä. ¹⁰

Tässä artikkelissa lähestytään suomalaista eläinsuojelua ja sen kehitystä tarkastelemalla 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla julkaistuja eläinsuojeluun liittyviä pienpainatteita. Koska aihepiiri on varsin laaja, esimerkit on rajattu keskittymään pääasiassa hevosten kohteluun liittyviin ongelmiin. Artikkeli on siten keskittynyt pohtimaan hevosen asemaa ja merkitystä suomalaisessa eläinsuojeluajattelussa. Miksi hevosesta tuli yksi eläinsuojelukohteista 1850-luvun jälkeen tapahtuneen kehityksen myötä? Samalla artikkeli pohtii eläinsuojeluaatteen merkitystä suomalaisen kansakunnan luomisprosessissa. Tässä yhteydessä artikkelissa tarkastellaan Zacharias Topeliuksen ja J. V. Snellmanin kirjoituksia, joissa eläinsuojeluaate on nähty eritoten kansaa sivistävänä aatteena.

Hevonen yhteiskunnassa 1800-luvulla

Hevosen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut merkittävä jo ennen 1800-luvun eläinsuojeluliikehdinnän alkua sekä vielä pitkälle sen jälkeen. Riitta-Marja Leinonen määrittelee väitöskirjassaan Palvelijasta terapeutiksi. Ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kulttuuriset mallit Suomessa (2013) suomalaiseen kulttuuriin kuuluvan ihmisen ja hevosen välisen suhteen yhdeksi maan historian merkittävimmistä eläinsuhteista. Suomalaisilla hevonen on kulkenut mukana sodassa sekä toiminut erinäisissä pelto -ja metsätöissä aina pitkälle 1900-luvulle asti sekä myöhemmin luonut ympärilleen aktiivisen ravi -ja ratsastusyhteisön. ¹¹ Artikkelissaan "Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana" Leinonen puhuukin hevosesta suomalaisten tilojen arvokkaimpana kotieläimenä. ¹² Hevosen roolissa heijastuvat myös teollistumisen aikaansaamat muutokset. Kehittyvästä liikenteestä huolimatta hevosella oli vielä 1900-luvun puolellakin virkaa liikkumismuotona, kun talvisia teitä pitkin pääsi edelleen parhaiten kaviokyydillä. 1800-luvun puolivälin jälkeen hevonen teki yhä suuremmassa määrin töitä kärryjen edessä ja toimi edelleen myös maaseudun töissä. Leinonen mainitsee, että rautatieliikenteestä ja koneiden kehityksestä huolimatta hevosia tarvittiin yhä asemille vievillä teillä, ja liikkuminen oli edelleen hevosista riippuvaista. ¹³

Vaikka kaupunkiasuminen kasvoi Suomessakin 1800-luvulla, suurin osa väestöstä asutti koko vuosisadan ja vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä maaseutua. Liikkuminen maaseudun ja kaupunkien välillä oli hevoskyydein kätevää. Kun eläinsuojeluaate 1800-luvulla rantautui Suomen sivistyneistön joukkoon, kuuluivat hevoset olennaisesti myös kaupunkien katukuvaan. Suomenkielelle käännetyissä teksteissä, joissa valistettiin hevosten parempaan kohteluun, nousivat usein esiin juuri ajurien suorittamat laiminlyönnit ja julmuudet. Esimerkiksi Keski-Karjalan Hewoisystäwäin Seuran julkaisema pienpainate Ei ollenkaan piiskaa! on kertomus englantilaisessa kaupungissa pidetyistä teekesteistä, johon kaupungin hiilenvetäjät eli ajurit kokoontuivat viettämään aikaa. He olivat saapuneet paikalle, koska paikallinen eläintensuojeluyhdistys halusi opettaa ajureja kohtelemaan hevosiaan lempeämmin. Kerrottiin, että etenkin monet rouvat olivat kiinnittäneet huomiota hevosten julmaan kohteluun kaupunkiin kulkevilla teillä ja he uskoivat ystävällisen juttutuokion tuovan parannusta tähän asiaan. Hevosta pidettiin eläinkunnan yhtenä jaloimpana olentona, joka joutui ajurien käsissä vetämään liian raskasta kuormaa sekä työskentelemään lepopäivinäkin eli sunnuntaisin, ja kaikki tämä oli ennen kaikkea Jumalan tahtoa vastaan:

Surkeata on nähdä hewosia pakoitettawan työhön lepopäiwänä, ja juuri syntihän onkin heitä wastaan pakoittaa heitä, sillä Jumala on laupeudessaan eroittanut yhden päiwän, jolloin ne saisiwat olla wapaina työstä ja waiwasta […] kohdella luontokappaleita hywyydellä todistaa hywästä ja puhtaasta omasta tunnosta. ¹⁴

Kun hevosta kohteli ystävällisyydellä, ruokki ja hoiti sitä hyvin, tuli hevosesta uskollinen ja kuuliainen palvelija ihmiselle. Lopussa vielä lisättiin, että kokouksen pitäjät eivät väittäneet juuri paikalla olevien ajureiden olevan yhtään sen julmempia kuin muutkaan ajajat, he vain uskoivat sen tekevän hyvää sekä ihmisille että eläimille, että tällaisia tilaisuuksia järjestettiin. ¹⁵ Vaikka painatteen kertomuksen tapahtumapaikkana on Englanti, ¹⁶ on asetelma hyvin sovellettavissa myös suomalaiseen yhteiskuntaan: parempiosainen, usein varakkaampi ja koulutetumpi kansanosa otti tehtäväkseen valistaa vähempiosaisia, jotta he voisivat toimia yleisesti hyvinä pidettyjen eli käytännössä sivistyneistön vaalimien arvojen mukaan. Suomessa tähän toki kytkeytyi vahvasti myös kansallisen tietoisuuden herättäminen rahvaan parissa. ¹⁷ Ei ollenkaan piiskaa! -tekstin asetelmassa rouvasihmiset, jotka ovat epäilemättä yläluokkaan kuuluvia, ovat ilmaisseet huolensa rahvaaseen kuuluvien ajurien tavasta kohdella hevosia. Heidän tiedetään olevan alemmasta luokasta kuvailun perusteella: [...] kaikitenki oli tämä kokoontunut joukko wahwoja, suuria ja reippaita miehiä – juuri sopivia ajureiksi – josko ei hienoiksi herroiksi [...]¹⁸

Toisessa pienpainatteessa Onko ihmisellä welwollisuuksia eläimiä kohtaan (1890) otetaan ensimmäisenä puheeksi hevonen, jota kehutaan kauneimmaksi ja jaloimmaksi ihmisen palvelukseen uskotuista eläimistä. Tässä kirjoituksessa mainitaan myös maaseudun hevoset:

[…] sitä piestään kaikin woimin, lyödään piiskalla, kepillä, jopa paksulla seipäälläkin. Tälläkö tawalla hewosta opetetaan luottamaan ihmiseen […] Joka wain hiukankin pitää silmänsä awoinna, huomaa, ett'ei kuormahewosta ja wetojuhtaa kohdella oikealla tawalla. […] Maaseudulla kuten kaupungissakin näkee useasti työhevosia, jotka owat niin laihoja, ett'ei niistä ole muuta kuin luu ja nahka. Muuten ei mikään ole tawallisempaa kuin että niitä lakkaamatta peitotaan piiskalla ja puhutellaan haukkumasanoilla ja kirouksilla. ¹⁹

Ongelmana hevosten kohtelussa nähdään erityisesti niihin kohdistuva väkivaltainen käytös. Esiin nostetaan myös eläinten kyky tuntea iloa ja surua. Jos näin ei olisi, ne käyttäytyisivät samalla tavoin siitä huolimatta, kohdeltiinko niitä hyvin tai huonosti²⁰ Tekstin julkaisuajankohtana eläinsuojelun piiriin oli jo syntynyt ensimmäisiä järjestöjä, ja aate oli ehtinyt kypsyä monen muun sivistysaatteen rinnalla. Eläinsuojelun puolesta kirjoitetut tekstit on läheisesti liitetty myös uskontoon, mikä ei ole poikkeuksellista, kun otetaan huomioon tavallisen kansan uskonnollisuus ja se, että uskonnolliset arvot ohjasivat muutenkin useimpien järjestöjen ja yhdistysten toimintaa. Kyse oli yhteiskunnan henkisestä kehittämisestä, joka onnistui järjestöjen kautta entistä tehokkaammin. ²¹ Pienpainatteet olivat tyyliltään opastavia ja opettavaisia. Etenkin suomennetussa materiaalissa Ei ollenkaan piiskaa! on selvä vastakkainasettelu yhteiskunnan eri luokkien kesken, mutta se ratkeaa sillä, että rahvas istutetaan alas ja heille kerrotaan ylemmältä taholta, mikä on oikea tapa toimia. Eläinsuojelu oli aatteena väline, jolla tavallista työläistä oli mahdollista sivistää ja hänen tapojaan parantaa. Koska hevonen oli monen tärkein työtoveri, sen kohteluun oli myös järkevää kiinnittää huomiota.

Sivistyneistön omaksuma aate

Suomessa eläinsuojeluaatteen yhdeksi äänenkannattajaksi ryhtyi Zacharias Topelius, ²² jonka toimesta perustettiin muun muassa pikkulintujen suojeluun keskittyvä Vappuyhdistys (Majföreningen) toukokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1870 sekä muutamia vuosia myöhemmin Helsingin eläinsuojeluyhdistys monien muiden eläinsuojeluyhdistysten joukossa. Lukuisissa kirjoituksissaan Topelius otti kantaa eläinten julmaan kohteluun ja pyrki tuomaan esiin syitä, miksi eläimiä tuli kohdella paremmin. Teokseen Mietelmiä eläinsuojeluksessa, jonka suomenkielinen laitos julkaistiin postuumisti vuonna 1898, on kerätty Topeliuksen elämän varrelta erinäisiä kirjoituksia, joissa hän puhuu eläimistä ja niiden kohtelusta.

Mainitusta kirjasta löytyy esimerkiksi Topeliuksen kirje vuodelta 1894, jossa hän puhuu Suomen uudesta eläinsuojelulehdestä Oikeutta kaikille (Rättvisa mot alla) ja esittää, että Euroopassa ei suhtauduta eläinsuojeluun tarpeeksi vakavasti. Topelius näkee eläinsuojelun aatteena, joka vaikuttaa koko kasvavan kansan oikeudentuntoon ja täten sillä on tulevaisuuden kannalta merkitystä. Lisäksi hän on hyvillään, että Suomessa on etenkin naisia saatu mukaan eläinsuojelua edistämään, koska ”heitä kun helposti kaikki liikuttaa ja valmiita kun ovat kaikkiin uhrauksiin […]”.²³ Naiset mainittiin myös aikaisemmin esillä olleessa Ei ollenkaan piiskaa! -pienpainatteessa, jossa nimenomaan kaupungin rouvashenkilöt olivat havahtuneet hevosten julmaan kohteluun ajureiden toimesta. Eläinsuojeluaate nähtiin täten sopivana myös naisväestölle. Toinen kirje Topeliuksen teoksessa on osoitettu maanmiehille Mäntän tehtaalla. Kirje alkaa seuraavasti:

Olen kuullut että oikeamieliset ihmiset teidän seassanne ovat yhtyneet suojelemaan turvattomia, rääkättyjä eläimiä. Ja jott'ei kenkään arvelisi tätä turhamaisuudeksi kaupunkien herrasväeltä, tahdon kertoa teille mitä tarkoitetaan sillä, jota sanotaan eläinsuojelus-yhdistyksiksi. ²⁴

Jo pieni katkelma kertoo samasta hengestä, joka jo paria vuosikymmentä aiemmin ilmeni hevosten kohtelusta puhuvissa aineistoissa. Se, että tavallinen kansa ryhtyi puolustamaan jotain aatetta tai toimimaan sen mukaan, oli hyvä asia, kunhan se tapahtui ”ylhäältä käsin” eli sivistyneistön toimesta. Oli tärkeää, että eläinsuojeluaate ei vaikuttanut pelkältä ”herrasmiesten aatteelta”, jolloin se olisi epäilemättä menettänyt kiinnostavuuttaan alemmissa luokissa. Silti asetelmaksi jää jo ennestään tuttu ”sivistys kohtaa rahvaan”, jossa eläinsuojeluaate edustaa oikeaa, sivistyneempää tapaa toimia ja sen omaksumalla myös rahvas saattoi kehittyä henkisesti sille tasolle, mitä kehittyvältä kansakunnalta odotettiin. Eläinsuojeluaate ei suinkaan ollut ainoa, jota käytettiin tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

Topeliuksen teksteistä on luettavissa, kuinka tärkeänä pidettiin, että kansaa sivistävän toiminnan pohjana ovat kristilliset arvot. ²⁵ Ihmisen aiheuttama kärsimys eläimelle on Topeliuksen mukaan kapinointia Jumalaa vastaan ja se saattaa Suomen häpeään muiden maiden rinnalla. Topelius kertoo, mitä ulkomaalainen ajattelee suomalaisista tullessaan maahan: kansa on kelpoa, lainkuuliaista, rehellistä ja ahkeraa, mutta tavoiltaan vielä raakaa. ”Tullessamme Suomeen, sanoo hän, näemme usein miehen ruoskivan hevostansa ilman vähintäkään syytä”, kirjoittaa Topelius ulkomaalaisten reaktioista kirjeessään työmiehille. ²⁶ Eläinsuojeluyhdistystä hän vertaa raittiusyhdistykseen, sillä ne molemmat toimivat häpeällisten tapojen kitkemiseksi pois Suomen kansasta. Topeliuksen toiminta eläinsuojelun puolesta oli vahvasti kytköksissä siihen, että hän uskoi eläinten paremmalla kohtelulla olevan myönteisiä vaikutuksia suomalaisten moraaliin. Aate loi yhteyden sivistyneen ja rahvaan välille, oli se sitten eläinsuojeluaate tai jokin muu, ja kun aatteiden pohjalta muodostui järjestöjä, oli niiden kautta helppo hoitaa eri yhteiskuntaluokkien välisiä suhteita. ²⁷ Taitavalla kirjoittamisella sivistyneistö kykeni luomaan kuvaa ideaalista kansasta, ja Topelius oli sillä saralla vailla vertaistaan. Hänen kirjoittaessaan eläinsuojeluaatteesta mukana olivat myös vanhat, uskonnolliset arvot, mutta nyt niihin liitettiin uusia, aatteellisia puolia, jotka olivat pääsääntöisin intellektuellien tarpeista koostettuja. ²⁸

Eläinsuojeluaatteen ja -yhdistysten leviäminen Suomessa ajoittuu vuosikymmenille, jolloin sivistystoiminta erilaisten järjestöjen ja yhdistysten kautta alkoi muutenkin olla vilkasta. Yhdistystoiminta Suomessa aktivoitui 1860-luvulle tultaessa ja se tapahtui niin sanotusti ylhäältä käsin, eli järjestäytyminen tapahtui sivistyneistön toiveita ja tavoitteita mukaillen. Työväen oma-aloitteinen järjestäytyminen oli ajankohtaisempaa vasta 1800-luvun viimeisinä vuosina. Sivistystä oltiin valmiita jakamaan alempiin luokkiin erilaisten seurojen, yhdistysten ja järjestöjen kautta, joihin lukeutuivat muun muassa raittiusliike, naisasialiike, vapaaehtoiset palokunnat sekä maaseudulla myös uskonnolliset herätysliikkeet. Aktiivisella yhdistystoiminnalla ja kansalaisten järjestäytymisellä oli merkitystä etenkin fennomanian eli suomalaiskansallisen liikehdinnän nousun kannalta. ²⁹

Yhdistystoiminta kykeni vilkastumaan siitä huolimatta, että Suomen yhdistyselämää säädeltiin lakien ja asetusten kautta. Merkittävin asetus on vuodelta 1849, jolloin yhdistystoiminnasta tehtiin luvanvaraista ja yhdistysten säännöt piti hyväksyttää hallitsijalla. Niin kauan kuin poliittista vastarintaa ei yhdistysten kautta muodostunut, ne saivat kuitenkin toimia varsin vapaasti sivistyksen hyväksi. ³⁰ Mitään uusia aatteita ei Suomen sivistyneistö luonut, vaan monilla tänne rantautuneilla aatteilla, kuten eläinsuojeluaatteella, oli vastineensa Euroopassa. Valistustoimintaa piti yllä myös vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura, joka oli pitkälti fennomaanien käsissä sen perustamisvaiheessa. ³¹

Olennainen henkilö suomalaisuuden ja kansan sivistyksen luojana 1800-luvulla oli J. V. Snellman. Järjestötoiminta ei ollut Snellmanin käsittämän sivistyksen lähtökohta, vaan hän painotti enemmän julkisuutta, johon kuului sanomalehdistö ja suomenkielinen kirjallisuus. Niiden kautta suomalaisten itsetietoisuutta oli mahdollista kehittää. ³² Snellman itse näyttäytyi kuitenkin enemmän ”kansanvalistajien valistajana”, kuten Mikko Lahtinen toteaa kirjassaan Snellmanin Suomi (2006), sillä hän kirjoitti tekstinsä pitkälti ruotsin kielellä eikä näin pystynyt vaikuttamaan suoraan rahvaaseen. ³³ Snellmanin perusteet kansan korkeamman sivistyksen puolesta ovat kuitenkin samanhenkisiä yhdistystoiminnan syntyyn vaikuttaneiden tekijöiden kanssa. Kuilua suomalaisen eliitin ja rahvaan välillä oli Snellmanin mukaan kavennettava ja yhteydenpitoa lisättävä, jotta suomalainen kansa ja kulttuuri saisi mahdollisimman vahvan pohjan kasvaa. ³⁴ Snellman otti kantaa eläinsuojeluun jo 1850-luvulla Litteraturbladiin kirjoittamassaan artikkelissa "Eläinrääkkäystä vastustavat yhdistykset", jossa hän toi esille eri Euroopan maissa perustetut eläinsuojeluyhdistykset ja sen, mikä niiden vaikutus oli ennen kaikkea ihmiselle.

Ei nimittäin tiedetä eikä tunneta, että eläinrääkkäystä vastaan perustetut yhdistykset on ensi sijassa tarkoitettu ihmiselle itselleen ja sitä raaistumista vastaan, minkä julmuus tai kovuus eläimiä kohtaan ihmisessä saavat aikaan. Vasta toisella sijalla ovat eläimen kärsimykset ja oikeutetut vaatimukset ihmisen myötätunnosta kaikkea elävää kohtaan. […] Nälkään nääntyneitä, lopen uupuneita, pahoinpitelyn haavoittamia hevosia käytetään yhä täysin välinpitämättömästi ja piiskataan vielä yhtä piittaamattomasti usein vain ylettömyydestä tai jotta päästäisiin perille muutamaa minuuttia nopeammin. […] Eikö luulisi esimerkiksi hevoskauppiaan, joka on tajunnut eläimen armottoman pahoinpitelyn vääräksi, aluksi kavahtavan koko ammattia, ja siitä luovuttuaan myös jättävän kaikki siihen liittyneet huonot tavat, koijarinelämän ja ryypiskelyn? ³⁵

Snellman ei kuitenkaan väitä, että Suomessa eläimiä kohdeltaisiin erityisen huonosti, sillä se olisi merkki moraalisesta heikkoudesta, mutta myötätuntoa silti puuttuu kotieläinten kohtelusta. Snellman liittää kaikki paheet toisiinsa: eläimiä huonosti kohteleva henkilö käyttäytyy usein myös monilla muilla tavoin yhteiskuntakelvottomasti. Eläinten oikeudenmukainen kohtelu puolestaan kannustaa muillakin elämän osa-alueilla hyveellisyyksiin ja avaa mahdollisuudet sivistyä. ³⁶ Topeliuksen kirjoituksista on löydettävissä samankaltaista ajattelua: ”On uudistettava kansan traditiot, tavat, maailmankatsomus. Jalosta ne, ja eläinten oikeudenmukainen kohtelu seuraa kuin itseään!” ³⁷

Eläinsuojelu osana sivistystä

Eläinsuojeluaate sai jalansijaa Suomessa 1800-luvun myötä samalla, kun nationalismi rakensi kuvaa suomalaisuudesta ja suomalaisesta kansasta. Alkuun se näyttäytyi enemmän aatteena ihmisiä varten: eläinten oikeudenmukainen ja hyvä kohtelu ohjasi hyveelliseen elämään ja piti moraalin korkeana, mikä J.V. Snellmanin sekä Zacharias Topeliuksen mukaan vaikutti positiivisella tavalla suomalaiseen yhteiskuntaan. Sama vaikutus oli esimerkiksi raittiusaatteella: juoppous oli häpeäpilkku siinä missä eläinten julma kohtelukin. Kansakunnan rakentamisen kannalta oli tärkeää päästä eroon huonoista tavoista. Yhtenä ratkaisuna nähtiin sivistystoiminta, jonka piti yltää aina rahvaaseen asti. Eläinsuojeluaate palveli osaltaan tätä tarkoitusta ja etenkin hevosten kohteluun oli hyödyllistä kiinnittää huomiota, sillä hevosten kanssa työtä tekevät ihmiset olivat usein heitä, joilla oli muitakin pahoja tapoja aina juopottelusta uhkapeleihin. Jos heidät sai näkemään virheensä eläinten kohtelussa, oli mahdollista ohjata heidät eroon myös muista paheista.

Eläinsuojeluyhdistysten syntyvaiheessa etenkin työhevosten kohtelu koettiin epäkohdaksi. Varsinkin ajossa käytetyt hevoset nähtiin kovakouraisen käsittelyn ja liiallisen työmäärän uhreina, maaseudun hevosia puolestaan kuvailtiin laihoiksi, mikä kertoo ainakin ajoittaisesta ruuanpuutteesta. Maaseudulla hevoset kuitenkin olivat tiloille merkittävä apu, mutta 1800-luvun oloissa resurssit eivät aina mahdollistaneet niiden riittävää ruokintaa. Poikkeuksen tavallisista työhevosista tekivät ravihevoset, joiden menestys tiesi omistajalle rahallisia ansioita ja luonnollisesti niiden hoitoon myös panostettiin enemmän. 1800-luvun puolivälin jälkeen tyypillinen hevonen, joka herätti huomiota eläinsuojelijoiden keskuudessa, oli siis raskaimmissa töissä ja ajureiden käytössä oleva työhevonen. Se oli tyypillinen rahvaan hevonen, jonka huono kohtelu koettiin johtuvan siitä, että sen isäntä oli suhteellisen sivistymätön ja kouluttamaton kansalainen.

Eläinsuojelu oli yhtä lailla ihmisen kasvattamista kuin eläinten parempaan kohteluun pyrkimistä, ja etenkin aikakauden sivistyneistön edustajat painottivat paljolti eläinsuojeluaatteen tuomaa henkistä hyvää. Siinä missä raittiusliikkeen katsottiin pitävän rahvaan poissa juopottelun parista, myös eläinsuojeluaate piti sisällään sivistyneistön kansalle tarjoamaa, parempaa moraalia, johon liitettiin uskonnollisia elementtejä. Järjestäytynyt aate pystyi entistä vahvemmin toimimaan suomalaisen kansakunnan sivistystoiminnan hyväksi ja samalla se pani alkuun yhä organisoidumpaa toimintaa eläinten puolesta. Suojelun arvoinen eläin kuitenkin määrittyi vahvasti sivistyneistön omien intressien kautta.

Lähteet ja kirjallisuus

Alkuperäislähteet

Keski-Karjalan Hewoisystäwäin Seura 1876. Ei enää ollenkaan piiskaa! Kansalliskirjaston julkaisuarkisto [http://www.doria.fi/handle/10024/84525].

Onko ihmisellä welwollisuuksia eläimiä kohtaan. 1890. Kansalliskirjaston julkaisuarkisto. [http://www.doria.fi/handle/10024/84533].

Snellman, J. V. 1857. ”Eläinrääkkäystä vastustavat yhdistykset.” [http://snellman.kootutteokset.fi/fi/dokumentit/litteraturblad-nro-1-tamm... %C3%A4%C3%A4kk%C3%A4yst%C3%A4-vastustavat-yhdistykset].

Topelius, Zacharias 1952 (1874). Lukemisia lapsille. Suomentanut Tarkiainen, V. & Juva, Valter & Jäämaa, Ilmari & Kailas, Uuno & Vaara, Elina & Vala, Katri. WSOY, Porvoo.

Topelius, Zacharias & Stadius, Uno 1898. Mietelmiä eläinsuojeluksessa. Suomentanut Tyko Hagman. WSOY, Porvoo.

Tutkimuskirjallisuus

Alapuro, Risto & Stenius, Henrik 1989. ”Kansanliikkeet loivat kansakunnan.” Teoksessa Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki.

Alaviiri, Raili 2000. Luonto ja eläimet ihmisen alaisuudessa vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylän yliopisto, filosofian pro gradu tutkielma.

Bekoff, Marc & Meaney, Carron A. (toim.) 1998. Encyclopedia of Animal Rights and Animal Welfare. Fitzroy Dearborn Publishers, Lontoo & Chicago.

Guither, Harold D. 1998. Animal Rights: History and Scope of a Radical Social Movement. Southern Illinois University Press, Carbondale & Edwardsville.

Heikkilä, Markku & Seppo, Juha 1989. ”Uskonnollinen liike, esivalta ja maailma”. Teoksessa Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki.

Jussila, Osmo 1995. ”Suomi suuriruhtinaskuntana 1809-1917.” Teoksessa Suomen poliittinen historia 1809-1995. WSOY, Helsinki.

Järveläinen, Hanne 2013. Hyötyä ja huvia: antiikin roomalaisten kotieläimet latinankielisessä kirjallisuudessa. Jyväskylän yliopisto, yleisen historian pro gradu tutkielma.

Järvinen, Antero 2000. Ihmiset ja eläimet. WSOY, Helsinki.

Lahtinen, Mikko 2006. Snellmanin Suomi. Vastapaino, Tampere.

Leinonen, Riitta-Marja 2013. Palvelijasta terapeutiksi: ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kulttuuriset mallit Suomessa. Oulun yliopisto, kulttuuriantropologian väitöskirja.

Leinonen, Riitta-Marja 2005. ”Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana.” Hevostietokeskuksen verkkojulkaisu.

Liikanen, Ilkka 1995. Fennomania ja kansa: joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Liikanen, Ilkka 1989. ”Kansanvalistajien kansakunta.” Teoksessa Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki.

Mylly, Juhani 2002. Kansallinen projekti: historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa. Kirja-Aurora, Turku.

Pulkkinen, Tuija 1989. ”Kansalaisyhteiskunta ja valtio.” Teoksessa Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki.

Tallavaara, Riitta 2007. Joku järki pitäs petopolitiikkaan saaha – Modernin metsästäjän susikuva postmodernissa tilanteessa. Jyväskylän yliopisto, sosiologian pro gradu tutkielma.

Teperi, Jouko 1972. Arvon mekin ansaitsemme. Jaakko Juteinin aatemaailman eräät päälinjat. Historiallisia tutkimuksia 85. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Tester, Keith 1991. Animals & Society. The Humanity of Animal Rights. Routledge, Lontoo & New York.