Onko siinä mitään hauskaa, että keskiajalla palkka maksettiin oluessa ja kaupunginlaki kielsi oksentamasta kadulle? Entä siinä, että uuden ajan alun talonpojat polttivat viljan viinaksi myös nälänhädän uhatessa? Tai siinä, että ennen kieltolakia suomalaisten alkoholinkulutus oli Euroopan alhaisimpia? Alkoholijuomat ja niiden käyttö puhutti ennen ja puhuttaa nyt. Miten alkoholijuomiin tulisi suhtautua, ja voidaanko niiden väittää olevan yksioikoisesti hyödyksi, huviksi tai haitaksi?

Alkoholitutkimusta voi tehdä hyvin monista eri lähtökohdista. Pitkään tutkimusta hallitsi raittiusliikkeen perintö, ja tutkimuksen tarkoitus oli todistella suurta suomalaista juoppoutta, jossa viinan myötä menivät niin talot kuin perheetkin. Toinen vahva suuntaus oli taloushistoriallinen, jossa keskityttiin lähinnä alkoholijuomien verotukseen tai niiden valtiolliseen kontrolliin.¹

1970-luvulla syntyneen niin sanotun uuden sosiaalihistorian myötä raittiusliikkeiden tutkimus alkoi löytää uusia näkökulmia alkoholihistoriaan. Myytti suomalaisesta viinapäästä ja talonpoikaisen kansan hillittömästä juopottelusta kiistettiin, ja raittiusliikkeellä ja kieltolailla alettiin nähdä muitakin funktioita kuin kansan loputtoman janon hillitseminen.²

Viime vuosikymmeninä uusi alkoholihistoria on löytänyt tiensä myös varhaisempien aikojen tutkimukseen. Esimerkiksi keskiajan jälkeen yleistyneen paloviinan historiaa ei enää nähdä juoppouden juurina, kuten Ilkka Mäntylä samannimisessä teoksessaan väittää, vaan alkoholijuomilla ja niiden käytöllä on ollut ja on oma roolinsa sosiaalisessa kanssakäymisessä, taloudessa ja politiikassa. Alkoholijuomat, Suomessa kalja ja olut, etelämmässä viini, ovat lähes koko historiansa ajan olleet päivittäinen elintarvike.

Minä, alkoholi ja gradu

Olen aina ollut kiinnostunut päivittäisen elämän historiasta, jopa siinä määrin, että luen harrastuksiini historialliset käsityöt, musiikin ja ruoanlaiton. Alkoholihistoriasta kiinnostuin toden teolla historianopintojeni maisterivaiheessa. Olin kirjoittanut kandidaattitutkielmani suomalaisista kestikievareista uuden ajan alussa, ja vaikka ohjaajani rohkaisi minua jatkamaan aihetta tieliikenteen historian suuntaan, kiinnosti minua eniten kievarilaitoksen päivittäinen elämä ja etenkin se, mitä siellä tarjoiltiin.

Vaihtosyksynäni Uppsalan yliopistossa luin eräällä kurssilla teoksen, joka lopullisesti määritti graduni suunnan. Opus on B. Ann Tlustyn Bacchus and Civic Order (2001), ja siinä tarkasteltiin alkoholijuomia osana sosiaalista kanssakäymistä uuden ajan alun Saksassa. Juomisen tarkoituksena ei ollutkaan silmitön humala, vaan yhdessä juomisella vahvistettiin kauppoja ja sopimuksia sekä osoitettiin kuulumista tiettyyn ryhmään. Koska suomalaisessa alkoholitutkimuksessa juomisen sosiaalista roolia ei ole Satu Apon folkloristiikan alan tutkimusten lisäksi juuri kukaan muu tarkastellut, aistin työlleni selkeän tarpeen ja ennen kaikkea markkinaraon.

Pro gradu -tutkielmani rajautuu 1500-luvulle, koska varhaisemman ajan lähteiden perusteella tällaista tutkimusta on vaikea tehdä. 1500-luvun lopulla paloviina alkoi yleistyä, mikä taas muutti alkoholikulttuuria. Samantyyppisestä aiheesta on tehty jo pro gradu, Erkki Malmisen Väkijuomat Kustaa Vaasan ajan Suomessa (1980). Siinä kuitenkin tarkastellaan alkoholijuomia lähinnä verotuksen kannalta ja selitetään suurta oluenkulutusta sillä, että Vaasa-aikana ruoka oli niin pilaantunutta ja pahaa, että se saatiin alas vain runsaalla oluella.³ Nykytutkimus on lähes yksimielisesti kumonnut tämän näkemyksen ja löytänyt oluenkäytölle muita syitä, kuten sen, että huomattava osa päivän energiasta saatiin alkoholista.⁴

Minua kiinnostaa erityisesti alkoholijuomien sosiaalinen rooli ennen viinan valtakautta. Aikaisempi tutkimus on jo osoittanut, että olut oli tärkeä osa päivittäistä elämää uuden ajan alussa. Olut ja sen raaka-aineet olivat oleellinen osa veronmaksua, ja ainakin kruunun työntekijät olivat oikeutettuja päivittäiseen olutannokseensa. Jos alkoholijuomat olivat osa päivittäistä elämää, mikseivät ihmiset olleet jatkuvasti humalassa? Nykykäsityksen mukaan heillä oli päivittäin alkoholia veressään, eli heidän olisi pitänyt olla humalassa. Onko kuitenkin niin, että humaltuminen oli sallittua vain tietyissä tilanteissa ja tietyllä tavalla, eikä humalatilaa voi käsittää vain veren alkoholipitoisuudeksi?

Suomalaisten alkoholijuomien lyhyt historia

Suomessa on juotu tuhansien vuosien ajan erilaisia alkoholijuomia. Ennen viljanviljelyn aloittamista 3000–4000 vuotta sitten on täällä luultavasti nautittu marjoista, hunajasta tai koivunmahlasta käyttämällä valmistettuja juomia. Varhaisimpiin alkoholijuomiin kuuluu myös sima. Tällä historiallisella simalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä nykyisen vappusiman kanssa. Hunajasta ja vedestä saadaan käyttämällä liköörimäistä, jopa 17-prosenttista juomaa.⁵

Ensimmäiset merkit tuontiviineistä ovat 300–400-luvuilta ajanlaskun alun jälkeen. Viini on kuitenkin tuontitavarana aina kallista, eikä sillä ole ollut merkittävää vaikutusta suomalaiseen alkoholikulttuuriin. Viinin asema paremman väen juomana on nähtävissä edelleenkin, vaikka hinnaltaan se on tavallisenkin kuluttajan saatavilla. Ulkomailta, lähinnä nykyisen Saksan ja Puolan alueelta, on tuotu myös hedelmäviinejä ja simaa. Myös olutkauppa on ollut merkittävää.⁶

Maanviljelyn aloittamista on kaikissa kulttuureissa seurannut oluenpano. Olutta voidaan pitää suomalaisten tärkeimpänä alkoholijuomana. Se on myös ainoa elintarvike, jolle löytyy kansanperinteestä useampi syntykertomus.⁷ Olutta on käytetty muun muassa uhrilahjana, päivittäisenä ravintona ja veronmaksun välineenä. Veroja voitiin maksaa myös oluen valmistusaineina, maltaina ja humaloina. Humalaa on käytetty oluen mausteena keskiajalta lähtien, aikaisemmin olut maustettiin esimerkiksi suopursulla ja muilla yrteillä.⁸

Oluella oli vahva asema päivittäisenä elintarvikkeena lähes teolliseen aikaan asti. Viinan yleistyminen 1700-luvulla vähensi oluenjuontia, ja 1800-luvulla uudet tulokkaat kahvi ja tee muuttivat oluen sosiaalista merkitystä. Vieraalle ei tarjottukaan enää olutta tai viinaryyppyä, vaan kupillinen kahvia. Viemäröinnin parantuessa veden laatu kaupungeissa parani, ja maatalouden murroksen myötä karjaa ja näin ollen maitoa ja piimää oli paremmin tarjolla. Kaupungistuminen, työskentely tehtaassa ja työajan eroaminen vapaa-ajasta edisti raitista elämäntapaa. Arki muuttui pikku hiljaa alkoholittomaksi.⁹

Humalan henki ja elävä olut

Jos alkoholijuomia juotiin siis päivittäin, miksei humalatila ollut jatkuvaa? Yksi selkeä syy on päivittäisen juoman alkoholipitoisuus; esimerkiksi kruunun työntekijöille tarjottu päivittäinen olut oli noin kotikaljan vahvuista. Paremmalle väelle tarjoiltu herrainolut ei sekään ollut keskiolutta vahvempaa.¹⁰ Kansatieteellisestä aineistosta tunnetaan monia mietoja, päivittäisiä alkoholijuomia, vaikka onkin epäselvää, missä määrin niitä on nautittu satoja vuosia aikaisemmin. Maaseudulla voitiin juoda myös vettä, jos se oli turvalliseksi havaittu, ja maitoa tai piimää silloin, kun lehmät eivät olleet ummessa.¹¹

Satu Apo on kattavassa folkloristiikan alan tutkimuksessaan Viinan voima (2001) tutkinut suomalaisen kansankulttuurin käsityksiä alkoholista ja sen käytöstä. Apon käyttämä aineisto on pääosin 1800-luvun toiselta puoliskolta ja 1900-luvun alusta, eli niin sanotulta kuivalta kaudelta, jolloin paloviinan kulutus oli jo vähentynyt ja raittiusliike alkanut syntyä. Aineistossa ovat vahvasti edustettuina alkoholinkäytön haitat ja juomien juhlakäyttö, joten on vaikea sanoa, missä määrin tulokset ovat yleistettävissä teollistumista ja raittiuden ihannetta edeltäneeseen aikaan. Apo käsittelee kuitenkin myös vanhempaa lähdeaineistoa ja tuo esille näkökulmia, jotka saattavat periytyä paloviinaa edeltäviltä ajoilta.

Alkoholipitoinen juoma käsitetään yleensä eläväksi, jopa inhimilliseksi. Suomalaisessa kansanperinteessä elollistetaan erityisesti olut, joka käydessään vaikuttaakin heräävän henkiin. Eräässä tunnetussa runomotiivissa oluen raaka-aineet humala, vesi ja ohra keskustelevat siitä, koska ja miten he liittyvät yhteen. Oluen synnystä kertovassa myytissä ensimmäinen olut saadaan käymään karjun kuolalla, mikä siirtää osan eläimen ominaisuuksista juomaan ja sitä kautta ihmiseen; voihan humalainen ihminen käyttäytyä kuin sika.¹²

Koska olut on elävä, on sillä myös oma tahto. Sama pätee myös muihin alkoholijuomiin: niissä on voima, henki, joka siirtyy juomaa nauttivaan ihmiseen ja ottaa kehon valtaansa. Ei ole sattumaa, että sana humala viittaa sekä olutmausteeseen että päihtyneeseen tilaan. Humalainen ihminen ei ole oma itsensä, eikä hän ole täysin vastuussa teoistaan. Elollistaminen menee jopa niin pitkälle, että Kuningas Alkoholi on monelle tuttu hahmo. Vastaavanlaista personifikaatiota ei esiinny muilla nautintoaineilla tai elintarvikkeilla: tupakka ei huutele massistaan eikä ihminen ole maidon vallassa.¹³

Juuri alkoholijuomien elävyys, humalan henki, tekee ne vaarallisiksi. Alkoholissa on voimaa, väkeä, jota pitää osata käsitellä oikein. Siitä syystä monissa kulttuureissa juomista on säädelty ja säädellään edelleenkin, vaikka taustalla olevat ajatukset jäävät usein piiloon. Kyse ei ole valtiollisesta säätelystä, jota tehdään useimmiten taloudellisen edun toivossa, vaan päivittäisistä, helposti havaittavista tavoista. On esimerkiksi edelleen omituista, jos joku juo yksin tai ei juo ollenkaan. Alkoholijuomia juodaan yhdessä, sillä silloin alkoholin vaaroja voidaan kontrolloida. Toisaalta myös juomisesta kieltäytyminen on epäilyttävää: miksi tuo ihminen ei halua osallistua yhteiseen rituaaliin, kuulua meihin?¹⁴

Onko viinassa mitään hauskaa?

Olen saanut paljon hyvää palautetta graduaiheestani. Monet pitävät sitä hauskana ja mielenkiintoisena, jopa sellaisena, joka olisi helppo myydä kustantajille. Onko siinä kuitenkaan mitään hauskaa, että alkoholinkäyttöä käsitellään lähinnä oikeuslähteissä, viina on ollut ja on edelleen monessa perheessä vaikea ongelma, ja alkoholin aiheuttamat sairaudet ovat eräs suomalaisten yleisimmistä kuolinsyistä?

Alkoholitutkimus on helppo pelkistää kahteen ääripäähän. Ensimmäinen tarkastelee alkoholia lähinnä sosiaalisena ongelmana ja ilmiönä, jota on pakko kontrolloida. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat Alkoholi- ja huumetutkijain seuran vuosikirjat, joista esimerkiksi vuoden 2002 kappale on nimetty Turmiolan Tommiksi, koska hän ”kuuluu siihen varhaiseen maahanmuuttajien joukkoon, joka juurtui tänne niin perusteellisesti, että hän elää kansallisessa muistissamme yhä edelleen – – Me suremme jokaista huumeisiin kuollutta erikseen, mutta olemme turtuneet tuhansiin vuosittaisiin alkoholikuolemiin. Kuitenkin jokainen alkoholiin liittyvä murhenäytelmä on todellista tragiikkaa. Siksi Tommi.”¹⁵

Toisessa laidassa on hupikirjallisuus, jossa Bacchusta palvotaan kaiken ilon ja onnen tuojana. Silloinkin, kun alkoholin haittoja käsitellään, ne esitetään humoristisessa valossa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Ari Turusen Humalan henki, jonka luvutkin on nimetty eri lasillisten mukaan. Alkoholihistoriallisten tutkimusten sijoittuminen tälle akselille riippuu paljon niiden tutkimusasettelusta ja aineistosta. Apon Viinan voima on viihdyttävä, etenkin jos sietää jonkin verran kulttuurintutkimuksellista terminologiaa, sillä siinä on paljon esimerkkejä ja kuvia. Koin myös Tlustyn Bacchus and Civic Orderin viihdyttäväksi, sillä siinä tuodaan uuden ajan alun Augsburgin oikeuslähteistä nykylukijan silmien eteen oikeita ihmisiä ja tapahtumia.

Tutkija nostaa aineistostaan esille sellaisia tapahtumia ja yksityiskohtia, joiden uskoo viihdyttävän lukijaansa. On hauska kuulla, että kiltajuomingit eivät saaneet kestää paria päivää pidempää tai että oksentamiselle määrättiin eri sakko sen mukaan, tapahtuiko toimitus kiltatuvassa, pihalla vai kadulla. Alkoholihistoria on täynnä mokailevia humalaisia. Toiset paljastavat käytöksellään yhteiskunnan porsaanreikiä, toiset katuvat loppuikänsä puukotettuaan toverinsa hengiltä. Se, kumman näistä valitsee esimerkikseen ja kuinka edustava se on kokonaisuuden kannalta, on äärimmäisen vaikea kysymys. Molemmat ovat todellisia tapahtumia.

Moni populaari viinakirja sortuu esittelemään yksittäisiä anekdootteja, jotka eivät välttämättä liity suurempaan kokonaisuuteen ja saattavat olla jopa väärin tulkittuja, koska itse juttu on hauska. Yksi hyvä esimerkki hauskasta, mutta väärintulkitusta yksityiskohdasta on juurikin keskiajan oluenjuonti. On hauskaa, että Hämeen linnalla 1500-luvulla työskennellyt piika tai renki nautti päivässä kolmisen litraa olutta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että keskiajalla, tai tarkemmin uuden ajan alussa, ihmiset olivat päivittäin iloisesti humalassa, vaan palkanmaksu ruokana, juomana ja ylläpitona kertoo enemmän kruunun järjestäytymisestä ja verotuskäytännöistä varhaisen rahatalouden aikana. Viekö selitys kuitenkin anekdootilta hauskuuden?

Mielestäni ei. On huomattava, mille asialle nauretaan, kun puhutaan toisten alkoholinkäytöstä. Moni tulkitsee runsaan juomisen hillittömyydeksi, jolloin nauretaan sille, että toinen ei osaa kontrolloida itseään, eli hän on tyhmä. Osa naureskelee sille, kuinka keskiaika oli niin kurja ajanjakso, ettei sitä kestänyt selvin päin. Toiset haluavat, että heidän palkkansa maksettaisiin edelleen oluena. Itselleni kuitenkin hauskinta on oivallus siitä, että oluen rooli on monipuolisempi, kuin mitä se nykyään on.

Tutkimuksen kirjoittamisen tai lukemisen hauskinta osuutta ovat ne hetket, jolloin kuvittelee ymmärtävänsä menneisyyden ihmistä. Alkoholijuomiin liittyvät käsitykset ovat hyvin vanhoja ja monella tavalla yhteisiä lähes kaikille kulttuureille. Erityisesti yhdessä juomisen perinne on ikivanhaa ja selittää paljolti sitä, miksi toisen juomattomuus koetaan ongelmaksi. Alkoholilla on vankka, tuhansia vuosia vanha asemansa sekä arjessa että juhlassa, mitä vastaan on vaikea pyristellä. Juuri kokemuksien yhteneväisyys tekee alkoholihistoriasta mielenkiintoista ja viihdyttävää. Myyttinen, voimallinen juoma kantaa edelleen mukanaan vuosituhantisia merkityksiä sekä viinan iloista että kiroista, joihin nykyihminen voi helposti samaistua.

Alkoholin suosiota ja vankkaa kulttuurista asemaa selittää pitkälti sen kaksijakoinen luonne. Viinalla on voima tehdä sekä hyvää että pahaa. On tutkijan vastuulla pyrkiä muodostamaan kiinnostavasta aiheesta hyvä kokonaiskuva, eikä sortua liiaksi puoleen tai toiseen. Itselleni alkoholi symboloi lähinnä hyvää mieltä ja yhdessäoloa, joten välillä on vaikea pitää mielessään niitä ongelmia, joita sen käytöstä voi seurata ja joita se on historiansa aikana aiheuttanut. Huomaan itsessäni halun löytää lähteistä järkevää ja hyväksyvää suhtautumista alkoholiin, ja tulkitsen lähes kaikki rajoitukset johtuvaksi muista syistä kuin siitä, etteivät ihmiset osaa itse kontrolloida juomistaan. Alkoholihistoriassa viinan kiroista on kirjoitettu niin kauan, että on mielestäni ymmärrettävää, että uusi tutkimus pyrkii perustelemaan sen, mitä hyötyä alkoholijuomista on. Alkoholihistoriasta voi oppia ainakin sen, miksi viinasta on edelleen niin vaikea puhua.

Lähteet ja kirjallisuus

Apo, Satu (2001). Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. Vammala: SKS.

Barrows, Susanna & Robin Room (1991). Drinking, Behavior and Belief in Modern History. University of California Press.

Heinonen, Jarmo (toim.) (2002). Turmiolan Tommi. Mietteitä alkoholi- ja huumetutkimuksesta. Alkoholi- ja huumetutkimuksen vuosikirja. Keuruu: Otava.

Huurre, Matti (2004). 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Keuruu: Otava.

Malminen, Erkki (1980). Väkijuomat Kustaa Vaasan ajan Suomessa 1523–1560. Painamaton laudaturtyö Helsingin yliopiston historian laitoksella.

Mäntylä, Ilkka (1985). Suomalaisen juoppouden juuret. Viinanpoltto vapaudenaikana. Pieksämäki: SKS.

Mäntylä, Ilkka (1998). Viinissä totuus. Viinin historia Suomessa. Keuruu: Otava.

Räsänen, Matti (1977). Ohrasta olutta, rukiista ryypättävää. Mietojen kansanomaisten viljajuomien valmistus Suomessa. Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos. Tutkimuksia 6, Jyväskylä.

Schivelbusch, Wolfgang (1982). Paradiset, smaken och förnuftet. Njutningsmedlens historia. Tukholma: ALBA.

Sulkunen, Irma (1986). Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Talve, Ilmar (1990). Suomen kansankulttuuri. Mänttä: SKS.

Tlusty, B. Ann (2001). Bacchus and Civic Order. The Culture of Drink in Early Modern Germany. USA: The University Press of Virginia.

Turunen, Ari (1999). Humalan henki eli juomatapojen tarina. Jyväskylä: Atena Kustannus.

Vilkuna, Anna-Maria (1998). Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Helsinki: Suomen historiallinen seura.