Johdanto

Artikkelissani¹ tarkastelen sitä, millainen kuva feminiinisestä työmarkkinasubjektin figuurista muodostuu kurjistumispolitiikan aikakautena populaarikulttuurissa kahden elokuvista nousevan tapausesimerkin, Peter Lindholmin Anitan (1991) ja Veikko Aaltosen Rakkaudella, Maire (1998), kautta. Lindholmin elokuva kertoo Anita Virtasesta (Liisa Kuoppamäki, silloinen Mustonen), joka elää huijaten miehiltä pikkusummia rahaa tullen lopulta itse huijatuksi, ja Aaltosen elokuva kertoo yksinäisestä ja yläluokkaisesta Maire Linnainmaasta (Eeva Litmanen), keski-ikäisestä sairaalan talouspäälliköstä, jota alkoholismi ja lähestyvä avioero painavat kohti tragediaa.

Olen valinnut nämä kaksi elokuvaa analyysini kohteeksi siksi, että molemmat ajoittuvat aikakauteen, jolloin Suomessa on alettu toteuttaa uusliberalistista talouspolitiikkaa julkiseen sektoriin kohdistuvine leikkauksineen. Molemmat elokuvat havainnollistavat, miten kurjistumispolitiikka ja uusliberalismi näyttäytyvät ruudulla. Lisäksi molemmat elokuvat osoittavat, miten tietyssä osassa vasemmistoa trendiksi noussut prekariaattiteoria ei tavoita kokonaisvaltaisesti koko kuvaa kurjistumisesta. Elokuvien analyysit on jaettu kahteen erilliseen käsittelyosioon, lukuihin kolme ja neljä. Sitä ennen määrittelen käyttämäni käsitteet johdannossa ja avaan elokuvan merkitystä todellisuuden kuvaajana luvussa kaksi.

Figuuria käytän käsitteenä, johon heijastuvat yhteiskunnan valtasuhteet ja ideologia, tässä yhteydessä uusliberalismi ja kurjistumispolitiikka. Imogen Tyler on määritellyt figuurin olevan jonkin tietyn ihmisryhmän edustaja, joka esitetään pilkallisesti, karikatyyrin omaisesti tai inhottavasti julkisuudessa tai populaarikulttuurissa, esimerkkinä yksinhuoltajaäidit Ison-Britannian populaarikulttuurissa. Tällaisten figuurien olemassaolo oikeuttaa uusliberalistisen politiikan, joka käsittää juuri niiden ihmisryhmien, joita figuurit edustavat, elämänlaadun huonontamista esimerkiksi sosiaalipalveluista leikkaamalla².

Uusliberalismi on klassisesta liberalismista versova ideologia, joka perustuu taloustieteilijä Milton Friedmanin ja filosofi Friedrich Hayekin teorioihin siitä, miten yhteiskunnan julkisen sektorin ja julkisten menojen tulee olla mahdollisimman pieniä, ja yksilöllä puolestaan mahdollisimman suuri valta kerätä ja hallita omaisuutta³. Taustalla ovat jo 1700-luvulla vaikuttaneiden filosofi John Locken ja taloustieteilijä Adam Smithin ajatukset kapitalismin moraalisesta oikeutuksesta ja siitä, että väestön hallitseminen on oikeutettua kapitalismin toimimiseen vetoamalla⁴.

Kurjistumisen käsitettä käytän siinä mielessä, miten se ymmärretään klassisen marxilaisittain. Kurjistuminen tapahtuu aina suhteessa johonkin: työväenluokan olosuhteet huonontuvat suhteessa keskiluokkaan, naisten olosuhteet huonontuvat suhteessa miehiin, rodullistettujen olosuhteet huonontuvat suhteessa valkoisiin⁵. Kurjistumispolitiikalla tarkoitan politiikkaa, jossa poliittisten päätösten kautta yhteiskunnasta tehdään vapaiden markkinoiden ehdoilla toimiva paikka. Kurjistumispolitiikkaa tehtäessä markkinat nähdään ainoana oikean tiedon määrittelijänä⁶.

Puhuttaessa työmarkkinoiden kurjistumisesta, tai työmarkkinasubjektin aseman huonontumisesta, esiin nousee usein käsite prekariaattiteoria. Prekariaattiteoria on noussut merkitykselliseksi osaksi nykyaikaista keskustelua marxismista esimerkiksi Antonio Negrin teosten kautta. Prekariaatti on luokka, joka eroaa proletariaatin määritelmästä siten, että prekariaatti ei elä vakinaisissa työsuhteissa, vaan prekariaattia luokkana määrittää epävarmuus, työsuhteiden pätkittyminen tai vaihtuvuus, useamman työn tekeminen samanaikaisesti sekä töiden projektiluontoisuus⁷.

Prekariaattiteorian keskeinen väittämä siitä, että työsuhteiden muuttuminen vähemmän sitoviksi ja projektiluonteisiksi tekee työmarkkinasubjektin vapaammaksi, on ongelmallinen; Lauren Berlantin mukaan monelle tilanne, jossa tarjolla olisi edes jonkinlainen pysyvä työsuhde, olisi unelmien täyttymys⁸. Artikkelissa käsiteltävän elokuvan Anita kaipaisi elämäänsä jatkuvuutta ja vakautta, ja toisen elokuvan Maire on puolestaan menettämässä työnsä tuoman vakauden alkoholisminsa takia. Prekariaattiteorian teesit työn muuttuneesta luonteesta eivät siten tule esiin aineistoni elokuvissa. Läpi artikkelini käsittelenkin sitä, miten kurjistuminen eroaa viime vuosina paljon puhutusta prekarisaatiosta, ja mitä ongelmia prekarisaation käsitteeseen liittyy. Käsittelen lyhyesti näiden kahden välisiä eroja ja osoitan, mitä prekariaattiteoriasta puuttuu varsinkin koskien sukupuolta.

Elokuvan merkityksestä todellisuuden kuvaajana

Aluksi on selvennettävä kaksi asennoitumiseni kannalta tärkeää seikkaa. Ensimmäinen koskee sitä, miksi elokuva ylipäätään on tärkeä analyysin kohde. Feministisen filosofin Michele Le Doeuffin mukaan kuvien ja kuvailevien ilmaisujen käyttö filosofiassa ja filosofien kirjoituksissa ilmentävät näissä teoksissa läsnä olevia ristiriitaisuuksia ja jännitteitä⁹. Samaa analogiaa voidaan soveltaa myös elokuvaan, ja Le Doeuffin teesi pätee molempiin aineistoni elokuviin. Niissä kuvataan samaan aikaan jännitteitä, joita yhteiskunnassa vallitseva kurjistuminen, eli työmarkkinasubjektin aseman heikentyminen, ilmentää, mutta myös ristiriitaa kritisoimani prekariaattiteorian ja kurjistumisen välillä.

Molempien elokuvien päähenkilöiden, Anitan ja Mairen, elämässä vallitsee samanaikaisesti sekä kurjistuminen että prekariaattiteorian kuvaama epävarmuus. Koska molemmat elokuvat päättyvät juuri kurjistumisen kautta tragediaan, kuten analyysiosioissa osoitan, toimivat elokuvat − prekariaattiteorian pääteesinä olevasta työsuhteiden ja työmarkkinoiden epävarmuudesta huolimatta − pikemminkin antiteesinä ajatukselle työn prekarisoitumisesta. Anitalle ja Mairelle ei kummallekaan tarjota vapautta valita omia tilanteitaan, eikä heillä ole mahdollisuutta elää kuin "bilettelevä prekaari, joka kieltäytyy kehittämästä elämänsä tuottavia kykyjä kapitalistien välittömien vaatimusten mukaan, joka on postmodernin yhteiskunnan vallankumouksellinen hahmo. Tuskinpa prekariaatti bilettemällä vallankumousta loppuun vie - vaikka bileillä se saattaa alkaakin - ellei bilettelyllä sitten tarkoiteta yhteistoiminnan iloa ja riehakkuutta ylipäätään"¹⁰.

Toinen seikka on kenties kyynisempi suhteessa kuvalliseen ilmaisuun. London School of Economicsin median ja viestinnän professorin Lilie Chouliarakin mukaan kärsimystä ja epätoivoa kuvaavat visuaaliset ja audiovisuaaliset teokset tarjoavat kärsimykseen kohdistuvan sympatian kautta mahdollisuuden moralistiseen asennoitumiseen ja ylemmyyden tuntemiseen. Chouliarakin mukaan jo klassisen Kreikan tragedioissa oli läsnä varoittava, moralisoiva esimerkki siitä, miten antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa ei tulisi elää, ja näin kärsimystä ja ahdinkoa kuvaavat visuaaliset ja audiovisuaaliset teokset yhä tänä päivänä toimivat¹¹. Molempiin aineistoni elokuviin pätee myös tämä havainto. Esimerkiksi rikoksiin ajautuneelle Anitalle jää elokuvan lopussa käteen vain häntä huijanneelle miehelle syntynyt lapsi.

Chouliarakin mukaan tämä sympatian kautta tapahtuva moralisointi ottaa yhä laajemman osan kulttuurissa esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Chouliarakin mukaan sympatian kautta tapahtuva moralisoimisen prosessi vaatii myös tiukan jaon katsojan, eli sen, joka kurjistumista katsoo, ja ruudulla näkyvien kurjistuvien henkilöiden välillä. Identifikaatio ei ole siis mahdollista, vaan katsojan oletetaan olevan siinä asemassa, että hän voi tuntea suoranaista sääliä ja ylemmyyttä katsottavan elokuvan hahmoja kohtaan¹². Molempien aineistoni elokuvien kohdalla tämä on myös näkyvissä.

Anitan elämäntilanne kuvataan niin epätoivoiseksi, että hän joutuu viettämään eri kaupungeissa sijaitsevissa hotelleissa kiertolaisen elämää, joutuen säännöllisesti tekemisiin poliisin sekä oikeusistuinten kanssa varakkailta miehiltä huijaamiensa rahojen vuoksi, ja tullen lopulta itse huijatuksi huijarimies Rotkon toimesta. Mairen kohdalla Chouliarakin havainto näkyy siten, että Maire kuvataan totaalisen yksinäisenä: työpaikallaan hänen sosiaaliset suhteensa rajoittuvat siihen, kun hän esittelee fanaattiseen sävyyn esimiehilleen ja työkavereilleen iltapäivälehdistä keräämiään uutisia tragedioista. Juuri näiden iltapäivälehtien kautta hän takertuu myös tragedian kokeneeseen nuoreen naiseen. Lisäksi Maire on alkoholisti ja hänen alkoholisminsa tuodaan esiin jo elokuvan alkutekstien aikana roskakuskien tyhjentäessä Mairen hulppean kotitalon roskiksia pullojen kolinan säestyksellä. Mairen alkoholismin eri vaiheet, kuten elokuvan loppupuolella kuvattu delirium tremensis, perinteisemmin ilmaistuna juoppohulluus, ei ole suomalaisessa kulttuurissa kovin tuntematon ilmiö, mutta elokuvassa se toimii toiseuttavana metodina.

Molemmissa elokuvissa on myös läsnä Lauren Berlantin hahmottelema käsite julma optimismi, joka tulee esiin jo artikkelini nimessä. Julma optimismi on taloudellisen epävarmuuden aikakaudella tilanne, jossa yksilö takertuu kiinni sellaisiin ratkaisuihin, jotka herättävät hänessä toivoa, mutta jotka oikeasti ovat hänelle vahingollisia¹³. Yksilö toivoo turhaan, ettei kuutamon valo valaisisi pelkkää katuojaa. Tämä pätee aineistoni elokuvien päähenkilöihin Anitaan ja Maireen, sillä molemmat takertuvat heille vahingollisiin asioihin. Maire takertuu alkoholin voimalla kariutuvaan avioliittoonsa antaen työpaikkansa vaarantua, siinä missä Anita takertuu kanssahuijari Niilo Rotkon lupaamaan suureen taloudelliseen menestykseen viimeisen huijauksen myötä. Julma optimismi on läsnä myös uudemmissa kotimaisissa elokuvissa, kuten Aku Louhimiehen elokuvassa Vuosaari (2012), jossa päähenkilöt roikkuvat epätoivoisissa tilanteissa kiinni. Edes elokuvan loppua ei voi varsinaisesti kuvata onnelliseksi, sillä julman optimismin tavoin se jättää elokuvan hahmoille toivoa paremmasta, jota ei kuitenkaan ole oikeasti tulossa.

Vaikka elokuvat ovat aina fiktiota, ne kuvaavat silti todellisia asioita, ja aineistoni kohdalla kyseiset tapahtumasarjat ovat aivan mahdollisia. Tästä näkökulmasta myös prekariaattiteorian kritisoiminen tällaisen aineiston analyysin kautta on mahdollista, vaikka prekariaattiteoria pyrkiikin selittämään todellisen elämän ilmiöitä työmarkkinoilla. Katson, että molemmat aineistoni elokuvat voivat näin toimia prekariaattiteorian kritiikin apuna.

Kurjistuminen ja hallinta

Prekariaattiteoriassa unohtuu myös se, että valtion rooli näyttelee edelleen ihmisten ja työmarkkinasubjektien hallinnassa erittäin suurta roolia. Michel Foucault kirjoittaa Collège de France-yliopistossa vuosina 1977−1978 pitämissään luennoissa seuraavasti:

Mitä kuriin tulee, sitäkään ei hävitetä. (…) Silti kuri koskaan ollut tärkeämpää tai arvostetumpaa kuin silloin, kun alettiin kokeilla väestön hallintaa. Väestön hallinta ei ole vain ilmiöiden kollektiivisen massan hallintaa tai ilmiöiden hallintaa niiden yleisten tulosten tasolla; väestön hallinta tarkoittaa sen hallintaa koko syvyydessään, kaikkine hienouksineen ja yksityiskohtineen¹⁴

Prekariaattiteoriasta puuttuu Foucault’n kuvailema ymmärrys valtion roolista väestön hallinnassa. Valtion hallinnan alaisuudessa on ennen kaikkea kurjistuminen ja se, että työmarkkinasubjekteista muodostuvan väestön hallinnassa kurjistamisen metodit pitävät huolen siitä, että omistavalla luokalla on käytettävissään entistä hallittavampia työmarkkinasubjekteja.

Los Angelesin historiaa ja kaupunkisuunnittelua tutkineen sosiologi Mike Davisin mukaan suurkaupunkien ympärillä oleva infrastruktuuri on kehittynyt viimeisten vuosikymmenien aikana yhä enemmän ja enemmän kurjistumiseen tyytymättömien massojen hallitsemiseen. Esimerkkinä Davis kertoo, että Los Angelesissa paikalliset poliisivoimat ovat jo vuosia käsittäneet ilmavoimat, joissa työskentelee yhteensä 50 pilottia¹⁵. Näyttää siis siltä, että Foucault’n kuvailema valtion rooli kurinpitäjänä ja hallitsijana ainoastaan vahvistuu.

Elokuvan Mairen figuurissa ruumiillistuu edellä mainittu infrastruktuurin kehitys yhä turvallisuuskeskeisemmäksi. Maire poistuu isosta omakotitalostaan Espoon Westendistä taksilla töihin, ja Mairen kotitalon eristyneisyyttä alleviivataan jo elokuvan alkutekstien aikana näytettävällä merenrannalla. Meri edustaa luokkarajaa, joka erottaa Mairen muusta maailmasta. Samaan aikaan Mairen oma asema työmarkkinasubjektina kuitenkin huonontuu jatkuvasti hänen pahenevan alkoholisminsa takia. Hänestä tulee yhä eristyneempi muista ihmisistä.

Mairen ainoat ihmiskontaktit ovat siivooja Taina (Ella Hurme) sekä teini-ikäinen poika Kaitsu (Reino Nordin). Töiden ohella Maire täyttää päivänsä keräämällä iltapäivälehdistä lehtileikkeitä ihmisten tragedioista. Eräänä päivänä Maire lukee uutisen poliisiaviomiehensä ampumavälikohtauksessa menettäneestä yksinhuoltajaäiti Kirsi-Marista (Minna Haapkylä) ja päättää tutustua tähän ottamalla yhteyttä tekaistujen asunnonostoaikeiden varjolla. Maire ja Kirsi-Mari ystävystyvät, mutta Mairen epävakaus tekee myös ystävyydestä epävakaan. Maire tunkeutuu Kirsi-Marin elämään esimerkiksi syytämällä lahjoja Kirsi-Marille ja tämän tyttärelle Ainolle sekä viemällä Ainon tämän isän haudalle ilman Kirsi-Marin lupaa. Tilanne kärjistyy lopulta tragediaan, jossa Maire ampuu Raimoa (Matti Onnismaa), Kirsi-Marin aviomiehen tappajaa.

Tässä näkyy jälleen Berlantin julma optimismi. Maire on takertunut Japanissa töissä olevan aviomiehensä Esan (Esko Salminen) epätoivoiseen odottamiseen, vaikka tosiasiassa osaa jo aavistaa, että avioliitto lähestyy loppuaan. Esa viettää Japanissa yhä enemmän aikaa. Vastaava suhde Mairella on Kirsi-Mariin: Maire kuvittelee ratkaisevansa Kirsi-Marin ongelmia antamalla tälle avokätisesti rahaa, vaikka tosiasiassa Maire itse on riippuvainen Kirsi-Marin läsnäolosta.

Mairessa näkyy myös Tylerin käsitys figuurista: Tyler kirjoittaa, miten Isossa-Britanniassa kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat usein protestoivat päätöstä vahingoittamalla itseään. Tyler kirjoittaa esimerkiksi Abbas Aminista, joka protestoi käännytyspäätöstä vastaan ompelemalla silmäluomensa ja suunsa umpeen¹⁶. Analogia turvapaikanhakijan ja Mairen välillä voi tuntua kummalliselta, mutta nähdäkseni siinä näkyy Tylerin kuvailema figuuri, joka on niin väsynyt kurjaan elämäntilanteeseensa, että on valmis äärimmäiseen väkivaltaan¹⁷.

Suhteessa kurjistumispolitiikkaan ja uusliberalismiin Maire on alistujan osassa: ennen matkaansa ampumaan Raimoa, hän tyhjentää työpöytänsä esimiehensä sanojen "kunhan sä vain menisit hoitoon" saattelemana. Maire vastaa "vitut menen" todeten näin oman tilanteensa toivottomuuden. Maire tekee tämän tietäen menettävänsä työpaikkansa, vaikka esimies puhuukin vain "pienestä sairaslomasta".

Mairen yksinäisyys ja hänen epätoivoinen ratkaisunsa toimii eräänlaisena metaforana hänen yhteiskunnallisesta asemastaan: vaikka hänellä on hyvä työpaikka, hän tietää menettävänsä sen ennemmin tai myöhemmin. Ainoa kerta, kun katsoja näkee Mairen ajavan itse autoa, isoa punaista Jaguaria Lauttasaaren siltaa pitkin, on, kun Maire lähtee Tammisaareen tappamaan Raimoa. Tämä yhdistyy Davisin analyysiin siitä, miten ylempien yhteiskuntaluokkien asuinalueet kehittyvät yhä eristyneemmiksi¹⁸. Maire haluaa ulos omasta kurjistuvasta asemastaan mahdollisemman epätoivoisella teolla, eli toisen ihmisen tappamisella.

Foucault jatkaa:

Luulen, että tämä valtion yliarvostus esiintyy käytännössä kahdessa muodossa. Välitön, tunteellinen ja traaginen muoto on meitä vastaan asettuvan kylmän hirviön lyyrisyys. On myös toinen valtion ongelman yliarvostamisen muoto - joka paradoksaalisesti näyttää reduktiiviselta - eli analyysi jossa palautetaan valtio tiettyihin toimintoihin, kuten tuotantovoimien kehitykseen tai tuotantovoimien uusintamiseen. (…) Sillä ehkä valtio on vain koostettu tosiasia ja myytiksi muutettu abstraktio, jonka merkitys on paljon vähäisempi kuin luullaan. Ehkä. Modernilla ajallamme, siis nykytilanteessamme, tärkeää ei ole yhteiskunnan valtiollistuminen vaan se mitä ennemminkin kutsuisin valtion "hallinnallistumiseksi"¹⁹.

Foucault’n sitaatti kuvaa hyvin valtion roolin kaventumista kurjistumispolitiikan yhteydessä. Siinä missä valtion rooli katoaa esimerkiksi sosiaaliturvan ja koulutusleikkausten myötä, sen muoto palautuu väkivaltakoneiston ylläpitäjäksi. Leikkausten lisäksi myös sen luonne, mistä leikataan, muuttuu. Wendy Brownin mukaan humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet muuttuvat uusliberalismin etenemisen myötä yhä enemmän aloiksi, joilta odotetaan valmistuvan dynaamisia, ihmisen mieltä yritysmaailman kannalta ymmärtäviä ammattilaisia. Näin pääomasta tulee myös kulttuurista²⁰.

Mairen kohdalla kurjistuminen on sikäli paradoksaalista, että huolimatta yläluokkaisesta asemastaan, hänen turvaverkkonsa ovat pettämässä. Työsuhteen luhistuminen, lähestyvä avioero ja yksinäisyys ajavat hänet tilanteeseen, jossa hän ottaa valtiolta pois monopolin väkivallan käyttöön − ja mitä vastaan Maire voisi hyökätä omassa kurjistuvassa asemassaan? Kun Esa ilmoittaa Mairelle aikovansa jäädä Japaniin pysyvästi, Mairen reaktio on impulsiivinen väkivallan teko julman optimismin tarjoaman unelman särkyessä. Legendaariseksi nousseen, kirjastonhoitajana aloittaneen, filosofi Georges Bataillen mukaan kuolema on ihmistä liikkeessä pitävä impulssi. Bataillen mukaan varhaisten uskontojen rituaalinen uhraaminen näyttää hyödyttömältä, mutta tästä huolimatta se on inhimillisen olemassaolon ja sen erityisyyden perusta²¹.

Feminiinisen työmarkkinasubjektin kurjistuminen

Sukupuoli on tässä osiossa avainasemassa. Prekariaattiteoriaa on arvosteltu myös sen sukupuolittuneen luonteen takia²². Prekariaattiteorian korostaessa "perinteisestä" työstä vapautumista, unohtuu sukupuoli, tai se unohdetaan tarkoituksella. Naisille ei välttämättä ole mitään paikkaa, mihin vapautua perinteisestä työstä, ja tämä nousee esiin huomioitaessa esimerkiksi parisuhteet. Mihin Anita tai Maire pakenisivat omaa sukupuoltaan? Christine Delphy ja Diana Leonard kirjoittavat parisuhteen sisällä tapahtuvasta tulonjaosta seuraavasti:

Erilaiset tavat kuluttaa perheen sisällä eivät ole palautettavissa yksinkertaisesti tiettyjen tavaroiden saatavuuteen. (…) Perheessä kulutus on se mikä syrjii ja tässä on ero palkkaamisen ja palkan maksun välillä, koska perheessä niille joita syrjitään ei makseta palkkaa vaan heitä ylläpidetään. (…) Nainen joka saa mieheltään takin ei vastaanota takin rahallista arvoa. Hän ottaa vastaan takin jota ostettaessa hänen aviomiehensä voi olla mukana maksamassa. Hänen on "vain" kerrottava miehelleen paljonko takki maksaa. Jos sanotaan että hän ottaa vastaan takin arvon väitetään tällöin että vapaa kuluttaminen ja ylläpito ovat sama asia.²³

Mitä tästä opimme? Työn muodot eivät ole muuttuneet mihinkään ainakaan heteropatriarkaalisessa parisuhteessa miehen ja naisen välillä. Angela McRobbie on summannut feminiinisyyden olevan tavoittamattomissa oleva ideaali, joka ruumiillistuu erityisesti muotivalokuvissa, jotka ovat suunnattuja keskiluokalle, joille tietynlainen kuluttaminen on mahdollista. Feminiinisyys siis maksaa, mutta ei ole saavutettavissa²⁴.

Anitassa tämä feminiinisyyden kalliiksi käyminen tuodaan julmasti esiin siten, että laskiessaan, paljonko hänen on mahdollista tienata työssään pörssiyhtiössä, tulee Anita huomanneeksi, ettei hän koskaan tulisi saavuttamaan vastaavia tuloja kuin työnantajansa, eikä saavuttamaan haaveilemiaan ylellisiä asioita, kuten turkiksia ja hyviä autoja.

Anitan ja hänen poikaystävänsä Joonaksen (Oskari Katajisto) parisuhde päättyy, kun Anita ostaa itselleen auton Joonaksen rahoilla ja jättää Joonaksen. Näin Anitan yritys "normaalista elämästä", jota suhde Joonakseen kuvastaa, päättyy ja Anita palaa huijaamaan rahaa miehiltä. Mikäli ajattelemme tätä asiaa prekariaattiteorian näkökulmasta, voisimme ajatella, että Anita tässä kohtaa "vapauttaa" itsensä Delphyn ja Leonardin kuvailemasta tilanteesta. Hän hankkii auton vastaavalla tavalla kuin Delphy ja Leonard kuvailevat takin hankkimista, mutta ei kuitenkaan jää Joonaksen ylläpidettäväksi.

Tulkinnassani Anitalle tämä ei kuitenkaan merkitse vapautumista, vaan päinvastoin paluuta epävarmuuteen ja sosiaaliseen stigmaan "huijarinaisena". Tässä kohtaa on relevanttia puhua kurjistumisesta, koska Anita palaa takaisin kiertävään hotellielämään. "Huijarinaisen" stigmatisoitu figuuri kuitenkin hiukan muuttuu Anitan tutustuessa toiseen ammattihuijariin, talousrikollinen Niilo Kalevi Rotkoon (Taneli Mäkelä). Rotko tuntee Anitan ja tämän maineen, joten Rotko ei ole Anitan huijattavissa. Sen sijaan Rotko ryhtyy Anitan kanssa suhteeseen, jossa he valmistelevat yhdessä massiivista huijausta. Huijauksen osana on Anitan modifioiminen, toisin sanoen hänen figuurinsa kehittäminen pois "huijarinaisesta". Rotkon ja Anitan yhteinen projekti mahdollistaa Anitalle viimeinkin ylellisen elämän: turkkeja, hienoja autoja, veneen. Mutta kaikki tämä on vain huijausta varten, ja irvokkaalla tavalla Rotkon ja Anitan suhde muistuttaa Richard Geren ja Julia Robertsin välistä suhdetta elokuvassa Pretty Woman, jossa seksityöntekijästä koulitaan miehen vallan alaisuudessa "kunniallinen nainen".

Lisa Taylorin mukaan tosi-tv, jossa ihmisiä kidutetaan näiden unelmilla julman optimismin muodossa, on formaattina kehittynyt yhtä aikaa uusliberalismin voittokulun kanssa²⁵ ja samanlaista ”tirkistelyä” myös Anita tarjoaa Rotkon ahneiden silmien kautta. Chouliarakin mukaan kuvaukset taloudellisesta kärsimyksestä tuovat mahdollisuuden katsojalle toiseuttaa katsomisen kohteena olevat henkilöt²⁶, ja Anitan tapauksessa tämä toiseuttaminen tapahtuu kuvaamalla Anita rikollisena.

Yhteinen projekti määrittää Anitalle ja Rotkolle heidän työmarkkinasubjektin figuurinsa rakentamista - huijaaminen on molemmille työtä, ja Anitasta luodaan representaatio, joka on huijaamista varten. Katson myös, että Anita suhtautuu miesten huijaamiseen Barbara Creedin määrittämän kyynisen romanssin tavalla. Creed kirjoittaa abjektisesta halusta ja kyynisestä romanssista elokuvan Basic Instinct – Vaiston varassa kontekstissa seuraavasti:

Hahmot ovat yleisesti liian kyynisiä tai viisaita ilmaistakseen rakkauden mahdollisuutta avoimesti; sen sijaan he lähtevät seksisuhteisiin joissa rakkaus-sanaa käytetään harvoin – tätä katsoen, Nick tunnustaa rakkautensa mutta vain heittämällä, ilman että sen on tarkoitus tarkoittaa mitään turhan merkityksellistä. Hän kuvailee mahdollisuutta pitkään parisuhteeseen hassulla metaforalla, joka peittää ajatuksen vakavuuden komiikalla: ´Voimme asettua aloillemme, naida kuin minkit ja kasvattaa kakaroita.´ … Nais- ja miespuoliset päähenkilöt vetävät toisiaan puoleensa kuin seksuaaliset magneetit; molemmat ovat kyynikoita, jotka eivät etsi rakkautta, eivät ainakaan alussa²⁷.

Kurjistuminen nousee esiin myös Anitalle, viimeisen kerran elokuvan aikana. Rotko huijaa Anitaa, eikä suinkaan ole lähdössä tämän mukana Yhdysvaltoihin, kuten on luvannut. Rotko puolestaan joutuu poliisin ampumaksi. Tässä kohtaa Mairen ja Anitan kohtalot risteävät: kummallakaan ei sukupuolensa tähden ole valtaa hallita omaa asemaansa työmarkkinasubjekteina - mihin kumpikaan pakenisi, koska naiselle suotu heteropatriarkaalinen figuuri tekee jo naisena olemisesta itsessään työtä? Kummallakaan ei ole paikkaa, mihin paeta omasta sukupuolestaan, joka jo itsessään muovaa molempien asemia työmarkkinasubjekteina. Myös Rotkoa rangaistaan halusta elää kurjistumisen ulkopuolella; häntä kohtaa kuolema. Anitan loppukohtauksessa Anita kohtaa Joonaksen nakkikioskilla, josta hän ostaa hampurilaiset itselleen ja Rotkolle syntyneelle tyttärelleen. Näin Anita on jäänyt vangituksi uuden figuurin, yksinhuoltajaäidin, sisään.

Lopuksi

Analyysini valossa - ja analyysi on, tietenkin, aina subjektiivista - työmarkkinasubjektin figuuri kurjistumispolitiikan ja uusliberalismin aikakaudella on ennen kaikkea jotain, mikä on katsojalle toiseutettua. Maire kuvataan säälittävänä alkoholistina, joka juo työpaikkansa ja ampuu lopuksi ihmistä. Anita puolestaan kuvataan häikäilemättömänä rikollisena. Kuitenkin kummatkin tietyssä mielessä kapinoivat sitä uusliberalismin valossa esitettyä ajatusta vastaan, jonka mukaan työmarkkinasubjektin tulisi olla dynaaminen, sopeutuva ja joustava − Anita toimimalla rikollisesti ja Maire juomisellaan sekä lopuksi Raimon ampumisella. Oletettu katsoja ei tietenkään pitäisi tällaista toimintaa hyväksyttävänä, ja tämä mahdollistaa Chouliarakin kuvaileman moralisoimisen kautta tapahtuvan toiseuttamisen.

Kuitenkin molempien elokuvien tapahtumat ovat mahdollisia myös todellisuudessa ja kuvaavat jotain, mikä on mahdollista tapahtua kurjistumispolitiikan ja uusliberalismin aikakaudella. Tietyin väliajoin iltapäivälehdet uutisoivat Anitan tapaisista huijarinaisista ja miespuolisista "Auervaaroista", ja Maireen puolestaan figuroituu suomalaisille niin tuttu alkoholismi. Tästä nousee esiin paradoksi: vaikka elokuvien tapahtumat ovat fiktiota, ne antavat silti katsojalle tietyn varoituksen: älä toimi näin, tai käy huonosti. Näin Chouliarakin kuvaama kärsimyksen visuaalisesta katsomisesta nouseva moralisoiva efekti osuu myös katsojaan itseensä.

Molempien elokuvien valossa vaikuttaa myös siltä, että prekariaattiteorian lupaamat mahdollisuudet "työstä vapautumisesta" ovat sukupuolittuneita, eivätkä koske ainakaan naisia. Vaikka kyseessä ovatkin fiktiiviset elokuvat ja tulkinta on aina subjektiivista, ainakaan Anitaan ja Maireen prekariaattiteorian lupaukset eivät heijastu. Prekariaattiteoria osoittautuu näin seksistiseksi.

En ole tarkoittanut artikkeliani kattavaksi ja lopulliseksi selostukseksi siitä, miten 1990-luvulla alkanut uusliberalismin myötä käynnistynyt kurjistumispolitiikka heijastuisi populaarikulttuuriin − olenhan kuitenkin käsitellyt vain kahta elokuvaa. Näkisin kuitenkin, että trendi on jatkunut 1990-luvulta myös reilusti 2000- ja 2010-luvuille, tosin sillä erotuksella, että Anitan tai Mairen tapaiset itsenäisinä subjekteina toimivat naishahmot ovat kadonneet näistä uudemman polven elokuvista. Suhteessa sukupuoleen tuntuu pikemminkin korostuvan se, että subjektiviteetti on hävinnyt ruudulta - esimerkiksi Aku Louhimiehen elokuvassa Vuosaari (2012) naiset ja miehet tuntuvat olevan suhteessa kurjistumiseen samoilla lähtöviivoilla ilman, että aiemmin siteerattujen Delphyn ja Leonardin kuvailemaa erityisasemaa otettaisiin huomioon.

Toivon, että artikkelini herättää lukijassa ajatuksia myöhempiä kotimaisen elokuvan katselukokemuksia varten.

Lähteet

Arppe, Tiina (2016): Uskonto ja väkivalta. Durkheimin perilliset. Tutkijaliitto.

Brown, Wendy (2016): Undoing the Demos: Neoliberalism´s Stealth Revolution. Zone Books.

Berlant, Lauren (2011): Cruel Optimism. Duke University Press.

Chouliaraki, Lili (2012): The Ironic Spectator: Solidarity in the Age of Post-Humanitarianism. Polity.

Creed, Barbara (1998): Abject Desire and Basic Instinct: a Tale of Cynical Romance. Teoksessa Fatal Attractions: Rescripting Romance in Contemporary Literature and Film. Toimittaneet Lynne Pearce ja Gina Wisker. Pluto Press.

Davis, Mike (1998): City of Quartz. Excavating the Future in Los Angeles. Verso.

Delphy, Christine & Leonard, Diana (1992): Familiar exploitation. A New Analysis of Marriage in Contemporary Western Societies. Polity.

Duggan, Lisa (2003): The Twilight of Equality? Neoliberalism, Cultural Politics and the Attack on Democracy. Beacon Press.

Foucault, Michel (2010): Turvallisuus, alue, väestö. Hallinnallisuuden historiaa. Tutkijaliitto.

Korhonen, Anna-Reetta, Peltokoski, Jukka & Saukkonen Miika (2009): Paskaduuneista barrikadille. Prekariaatin julistus. Like.

McRobbie, Angela (2009): The Aftermath of Feminism: Gender, Culture and Social Change. Sage.

Mannevuo, Mona (2011): Ja sit se työ tulis naiseksi? Prekaarit työmarkkinat ja sukupuoli. Naistutkimus 4/2011.

Mannevuo, Mona (2014): Prekariaatti, luokka ja sukupuoli. Luentomateriaalit 1.4.2014.

Patomäki, Heikki (2007): Uusliberalismi Suomessa. WSOY.

Taylor, Lisa (2011): 'I'm a girl, I should be princess': Gender, Class Entitlement and Denial in The Hills. Teoksessa, Wood, Helen & Skeggs, Beverley (toim.): Reality Television and Class. BFI Books.

Tanesini, Alessandra (2004): Wittgenstein. A Feminist Introduction. Polity Press.

Tyler, Imogen (2013): Revolting Subjects. Social Abjection and Resistance in Neoliberal Britain. Zed Books.

Wood, Helen & Skeggs, Beverley (2011): Introduction. Real Class. Teoksessa, Wood, Helen & Skeggs, Beverley (toim.): Reality Television and Class. BFI Books.