Suomi on usein leimattu yksinäisten yhteiskunnaksi. On muun muassa väitetty hyvinvointivaltion ”itsepalveluyhteiskuntana” ulkoistaneen ennen suvulle ja lähiyhteisölle kuuluneet vastuut niin, ettei yksilö enää tarvitse toisia ihmisiä pärjätäkseen. Samalla juuriltaan revityt kaupunkilaiset eivät ole sopeutuneet lähiöihin ja haja-asutusalueille jääneet ovat erakoituneet hiljenevien kyläkeskuksien liepeille. Kun tähän lisätään vielä pessimismiin taipuvainen kansanluonne, teknologiauskovaisuus, ankarat sääolosuhteet, epäsosiaalinen alkoholikulttuuri sekä niin sanotun kilpailuyhteiskunnan luomat paineet, saadaan luotua varsin vakuuttava kuva murheellisten laulujen maasta. Tätä mielikuvaa vielä korostaa tunne siitä, että muualla Euroopassa lämminhenkinen yhteisöllisyys on luonnollinen osa ihmisten arkea.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren toimittama teos Yksinäisten Suomi (2016) lähtee purkamaan yksinäisyyttä ilmiönä monitieteellisestä näkökulmasta ja samalla syventämään edellä esitettyä stereotyyppistä näkemystä Suomesta. Teos on osa 2015–2017 toteutettua Argumenta-hanketta ”Suomalainen yksinäisyys”1, jonka puitteissa järjestettiin lukuisia tieteellisiä työpajoja ympäri Suomen. Kirjan kokoamisessa on tehty läheistä yhteistyötä Helsingin Sanomien kanssa. Yhteistyön tuloksena julkaistiin Helsingin Sanomissa kaksi laajaa artikkelia sekä kerättiin kyselytutkimuksena ”Suomalainen yksinäisyys” -aineisto, johon vastasi yli 28000 suomalaista. Hankkeen ympärille perustettiin myös kaksi blogia2 ja julkinen Facebook-ryhmä3, jotka toivat akateemista yksinäisyyskeskustelua suuremman yleisön keskuuteen. Hankkeen pohjalta tuotettiin jopa Yle Radio1:lle kymmenosainen lyhytdokumenttisarja ”Kymmenen teesiä yksinäisyydestä”4. Itä-Suomen yliopiston koordinoimaa ja Suomen kulttuurirahaston rahoittamaa hanketta voi pitää hyvällä syyllä edistyksellisenä monimediahankkeena.

Juho Saaren mukaan yksinäisyyttä yhteiskunnallisena ilmiönä on tutkittu ennen 2000-lukua vähän ja kapea-alaisesti. Ensimmäisenä kiinnekohtana pidetään vuonna 1959 Helsingin Sanomissa julkaistua artikkelia, jossa teemaan tartuttiin mielipidekyselyn avulla. Tällöin yhdellä viidesosalla suomalaisista ei ollut ”uskottua ystävää” ja joka kahdeskymmenes uskoi siihen, että "pitkälle matkalle" lähdettyään kukaan ei jäisi kaipaamaan heitä. Seuraavina vuosikymmeninä yksinäisyys on noussut aika ajoin akateemisessa ja julkisessa keskustelussa esille. Lähes poikkeuksetta ilmiöstä on keskusteltu pelkästään psykiatrian näkökulmasta. Kaiken kaikkiaan ennen 2000-lukua yksinäisyys ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota olennaisena sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ongelmana. Tätä puutetta Yksinäisten Suomi -teos lähtee korjaamaan. Teos sai ilmestyttyään suurta huomiota valtamedioissa ja se oli ehdolla vuoden 2016 Vuoden tiedekirja -palkinnon5 saajaksi.

Teos on vahvasti monitieteellinen artikkelikokoelma, jonka viidentoista kirjoittajan joukosta löytyy niin sosiaalitieteilijöitä, psykologeja, lääkäreitä, kansanterveystieteilijöitä kun tilastotieteilijöitäkin. Juho Saaren panos on merkittävä, hän on osallistunut kirjan viidestätoista artikkelista kuuden kirjoittamiseen. Kaiken kaikkiaan kirja tarttuu teemaan monipuolisesti eri lähtökohdista. Ensimmäinen osio esittelee yksinäisyystutkimuksen perusteita ja pyrkii avaamaan keskustelua siitä, miksi suomalaiseen yliopistokenttään tarvitaan yksinäisyystutkimuksen tieteenala. Seuraavat osiot analysoivat yksinäisyyttä henkisen hyvinvoinnin, fyysisen terveyden, yksilön eri elämänvaiheiden sekä ehkäisevän toiminnan näkökulmasta. Mielenkiintoinen uusi näkökulma on kirjan luku ”Yksinäisyys suomalaisessa kulttuurissa”, jossa analysoidaan yksinäisyyden representaatioita suomalaisessa kertomakirjallisuudessa, iskelmämusiikissa ja valokuvataiteessa. Luku tuo tervetullutta vaihtelua muuten vahvasti kvantitatiiviseen tutkimusaineistoon keskittyneessä teoksessa.

On hyvä tarkentaa, että Yksinäisten Suomi ei ole populaariteos vaan se on ennen kaikkea tieteellinen avaus, jonka perimmäinen tarkoitus on saada yksinäisyystutkimus vahvemmin osaksi suomalaista yhteiskuntatieteiden kenttää. Kirjassa esitellään yksityiskohtaisesti yksinäisyystutkimuksen metodologiaa, teoriaa, tutkimusprosessia, data-analyysin perusteita sekä tutkimusaineiston keruuseen liittyviä haasteita. Myös yksinäisyys-termi avataan huolellisesti monesta eri näkökulmasta. Muun muassa yksinäisyydestä käydyn akateemisen keskustelun kaksi perusmuotoa, koettu yksinäisyys ja sosiaalinen eristyneisyys, analysoidaan perusteellisesti monen eri kirjoittajan toimesta. Kirjan viesti on, että yksinäisyystutkimukselle pitää saada selkeämpi rooli suomalaisessa akateemisessa maailmassa.

Sisällöllisesti Yksinäisten Suomi -teoksessa nousee kaksi argumenttia vahvasti esille yli muiden. Ensinnäkin myytti siitä, että Suomessa on lähtökohtaisesti yksinäisempiä ihmisiä kuin muualla Euroopassa, kyseenalaistetaan. Samalla kyseenalaistetaan ajatus siitä, että pohjoismaalainen hyvinvointivaltio yhteiskuntarakenteena lisäisi yksinäisyyttä. Euroopan laajuinen väestötutkimus6 osoittaa Suomen muiden Pohjoismaiden ohella olevan verrattain onnellisten ihmisten valtio. Suomalaisten keskuudessa kokemus yksinäisyydestä on varsin vähäistä. Juho Saari painottaa väestötutkimuksen osoittavan, että ”koettu status-tasa-arvoisuus edistää hyvinvointia ja terveyttä sekä vähentää erilaisia sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia”. Toisin sanoen hyvinvointivaltio tasa-arvoa edistävänä yhteiskuntajärjestelmänä lähtökohtaisesti vähentää yksinäisyyttä.

Uuden tutkimuksen mukaan myös jatkuva talouskasvu parantaa elämänlaatua, kunhan kasvu tapahtuu tasaisesti eri sosioekonomisten luokkien välillä. Teoksessa tuodaankin vahvasti esille yksinäisyyden suhde yhteiskuntajärjestelmään sekä kansalaisten sosioekonomiseen asemaan. Toisaalta kirja muistuttaa myös vertailevan väestötutkimuksen ongelmista; muun muassa siitä, että yksinäisyys ilmiönä käsitetään eri tavoin eri kulttuureissa. Olisi tervetullutta, että tulevaisuudessa yksinäisyystutkimus keskittyisi vielä tarkemmin eri kulttuurien välisiin kokemuseroihin. Miten esimerkiksi espanjalaisen yksinäisen arkiset kokemukset eroavat suomalaisen kokemuksista?

Yhtä kaikki, Euroopan laajuiset väestötutkimukset osoittavat yksinäisyyden olevan yleisempää huono-osaisten keskuudessa sekä yhteiskunnissa, joissa eriarvoisuus kansalaisten välillä on räikeää. Juho Saari tiivistää johtopäätökset seuraavasti: ”Yksinäisyyskokemus ei ole ainoastaan yksilön ominaisuus vaan myös rakenteellisiin jakoihin ja kulttuurisiin eroihin kytkeytyvä rakenteellinen piirre”. Teos siis kyseenalaistaa perinteisen näkemyksen siitä, että yksinäisyys johtuu pelkästään yksilön henkilökohtaisista ominaisuuksista ja sitoo yksinäisyyden ilmiönä yhteiskuntarakenteeseen, sanoisiko jopa luokkarakenteeseen. Näin ollen yksinäisyysongelmaan voi ja pitää puuttua myös yhteiskuntapolitiikan keinoin. Hyväosainen ihminen voi olla yksinäinen, mutta köyhälle todennäköisyys tähän on moninkertainen.

Vaikka väestötutkimukset osoittavat selkeästi Suomen olevan keskimääräistä onnellisempien ihmisten yhteiskunta, on yksinäisten osuus väestöstä merkittävä. Noin 20–25% suomalaisista voidaan eri mittareita hyväksi käyttäen määritellä yksinäisiksi. Teoksen toinen päätavoite onkin tuoda yksinäisyyden valtavat inhimilliset sekä yhteiskunnalliset vaikutukset esille. Teos alkaa dramaattisilla sanoilla:

Yksinäisyys heikentää suomalaisten hyvinvointia ja terveyttä voimakkaammin kuin mikään muu tuntemamme yksittäinen tekijä. Se on myös tärkeä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden muoto, joka estää satojatuhansia suomalaisia elämästä arvokasta, omien tavoitteidensa mukaista elämää.

Kirja kuvaa valtavan monipuolisesti niitä fyysisiä, sosiaalisia ja psyykkisiä ongelmia, joita yksinäiset ihmiset kohtaavat. Henkilökohtaisesti yllätyin siitä kuinka kokonaisvaltaisesti uusi tutkimus osoittaa yksinäisyyden vaikuttavan ihmisen terveyteen. Luonnollisesti masennuksen, itsetuhoisuuden, ahdistuksen ja yksinäisyyden välillä on yhteys. Samalla liikunnan puutteella, epäterveellisellä ruokavaliolla sekä päihteiden liikakäytöllä on selvä yhteys sosiaaliseen eristyneisyyteen ja yksinäisyyden kokemukseen.

Yllättävämpi huomio on se, että yksinäisyys lisää merkittävästi riskiä sairastua perinteisiin kansantauteihin; muun muassa sydän- ja verisuonitauteihin, Alzheimerin tautiin ja dementiaan. ”Yksinäinen ihminen elää eräänlaisessa jatkuvassa uhka- ja stressitilanteessa, joka näyttää laukaisevan elimistössä haitallisia reaktioita”, tiivistää kansanterveystieteen professori Jussi Kauhanen. Kauhanen vetää artikkelissaan jonkinasteisen yhteyden myös aikaisen kuoleman ja vakavan yksinäisyyden välille. Toisinaan iltapäivälehdissä näkyvä otsikko ”Yksinäisyys tappaa” ei siis ole täysin tuulesta tempaistu väite. On myös hyvä sisäistää, että sosiaaliset taidot tarvitsevat harjaannusta. Ilman toistuvia sosiaalisia kontakteja oma käsitys itsestään sekä suhteesta muihin vääristyy. Pitkittyessään yksinäisyys tuhoaa yksilön kyvyn olla aktiivinen osa yhteisöä.

Yksinäisten Suomi -teos antaa karun kuvan siitä, miten pitkäkestoinen yksinäisyys hitaasti ja kivuliaasti romahduttaa ihmisen toimintakyvyn, psyyken ja jopa fyysisen terveyden. Vielä surullisempaa tästä tekee se, että vakava yksinäisyys liittyy usein elämän kriisihetkiin (avioeroihin, työttömyyteen, kuolemantapauksiin) ja iskee voimakkaimmin yhteiskunnan heikompiosaisiin; lapsiin, nuoriin, vanhuksiin ja taloudellisessa marginaalissa eläviin. Usein yksinäiseksi itsensä identifioivat ihmiset ovat kärsineet yksinäisyydestä koko elämänsä. On hyvä sisäistää myös, että 150000 suomalaista kärsii yksinäisyydestä parisuhteessa. Parisuhdeyksinäisyys on monessa suhteessa raadollisin yksinäisyyden muoto, koska se on perinteisten käsitysten vastainen ja yhä edelleen tabuna pidettävä ilmiö. Kansainvälisesti verrattuna suomalaisen yksinäisen kokemus omasta hyvinvoinnistaan on samaa luokkaa romanialaisen keskiarvon kanssa. Toisin sanoen yksinäisen ja ei-yksinäisen suomalaisen välinen hyvinvointirailo on valtava.

Kirjan mielenkiintoinen idea on nostaa yksinäisyys yhteiskuntapolitiikan ongelmien juurisyyksi eli muiden ongelmien, kuten ylipainon ja alkoholismin, takana vaikuttavaksi tekijäksi. Ei ole vaikeaa olla samaa mieltä. Yksinäisyys liittyy olennaisesti ihmisyyden perustaan, sosiaalisiin suhteisiin. Psykiatrian professori Johannes Lehtonen ja tekniikan tohtori Krista Lagus tiivistävät yhteisartikkelissaan asian seuraavasti: ”Voidaan ajatella, että ihmisen perustarve on olla olemassa, olla näkyvä. Vasta tämän perustarpeen toteuduttua on merkitystä sillä, miten muut minuun suhtautuvat”.

Juho Saaren mukaan yhteiskuntapolitiikan resurssien kohdentamisen näkökulmasta yksinäisyys on ongelmallinen ilmiö. Hallinnollisesti on helpompi keskittyä esimerkiksi ylipainon, masennuksen tai päihdeongelman hoitoon kuin pohtia niiden takana olevia syitä. Sektoroitunut sosiaalipalvelu- ja tulonsiirtojärjestelmä eivät pysty tehokkaasti tarttumaan yksinäisyyden tapaiseen kokonaisvaltaiseen ja hyvin henkilökohtaiseen ongelmaan. Juho Saaren mukaan tehokkaampaa julkista yksinäisyyden ehkäisyä onkin lähestyä ilmiötä ”ikään kuin mutkan kautta: korkea työllisyysaste, toimiva työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen ja luotettava sosiaaliturva ovat julkisen vallan suoria interventioita parempia tapoja ehkäistä yksinäisyyttä.”

Suorat interventiot haastavien juurisyiden hoitamiseen ovat jääneet hyvinvointivaltiossa sosiaalisessa mediassa tapahtuvan vertaistuen sekä kolmannen sektorin harteille. Kolmannen sektorin arvokkaasta työstä kirjassa kertoo sosiologi Hanna Falkin ja kirkkososiologi Henrietta Grönlundin artikkeli ”Kolmas sektori ja yksinäisyyden vähentäminen”. Artikkeli on hyvä muistutus siitä monimuotoisesta työstä mitä muun muassa Mannerheimin lastensuojeluliitto, HelsinkiMissio Ry, evankelisluterilainen kirkko sekä Suomen Punainen Risti tekevät yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Artikkeli antaa myös aiheen pohtia kolmannen sektorin rahoitusta. Jos rahoitusta supistetaan, jää kirkko ainoaksi instituutioksi, jolla on luonnollinen kyky reagoida yksinäisyyden tapaisiin juurisyihin.

Kaiken kaikkiaan Yksinäisten Suomi -teos toteuttaa sen minkä lupaa. Se avaa yksinäisyyden käsitteen uudenlaisella otteella ja tuo monitieteellisen yksinäisyystutkimuksen osaksi suomalaista akateemista keskustelua. Teos jättää tilaa myös lisätutkimukselle. Kirjassa ei esimerkiksi syvennytä tarkemmin ikäihmisten sosiaaliseen eristäytymiseen, maahanmuuttajien yksinäisyyteen eikä sosiaalisen median vaikutukseen yksinäisyyden kokemuksessa. Itseäni kiinnostaisi myös eri kulttuurien välisten yksinäisyyskokemuksien tarkempi tarkastelu. Yksinäisyys on valtava yhteiskunnallinen ilmiö, josta riittää näkökulmia hamaan tulevaisuuteen asti.

Teos piirtää yksinäisten Suomesta selväpiirteisen kuvan. Suomi ei ole kansainvälisesti katsottuna se ”yksinäisten yhteiskunta”, joksi suomalaiset yleensä kuvittelevat kotimaansa. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että myös Suomessa suuri ihmismassa kärsii yksinäisyydestä. Teos alleviivaa ajatusta siitä, että Suomessa on suuri huono-osaisten joukko, jolle hyvinvointivaltio ei tarjoa inhimillisesti tyydyttävää elämää. Heidän päällensä kasaantuvat taloudelliset, sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat. Yksinäisyys toimii niin sanottuna juurisyynä, muiden yhteiskunnallisten ongelmia perustana. Yksinäisten Suomi -teos antaa tieteellistä pohjaa tälle ajattelulle.

Rakenteista, hallinnosta ja resursseista puhumisen jälkeen on tärkeää palauttaa mieleen yksinäisyyden arkinen ja inhimillinen kehys. Loppujen lopuksi yksilön lähimmäiset ovat se perusta, jonka päälle hyvinvointi rakentuu. Juho Saaren sanoin: ”Suomalaisten todellinen perusturva ovat toiset ihmiset, jotka vaikeina aikoina kannattelevat ja hyvinä aikoina iloitsevat mukana. Yksinäisyys on tuossa perusturvassa oleva vuotava haava ja ammottava aukko”. Yhteiskunnallisia realiteetteja pohtiessa myös tämä näkökulma on tärkeä pitää mielessä.

Saari, Juho (toim.) 2016. Yksinäisten Suomi. Gaudemus.