Tässä artikkelissa tarkastelen filosofi Jari Ehrnroothin viime vuosina esittämää arvostelua Suomessa nykyisin vallitsevaa hyvinvointivaltioideologiaa kohtaan¹. Vaikka suhtaudun Ehrnroothin ajatuksiin varsin kriittisesti, tarkoituksenani on myös antaa tunnustusta Ehrnroothin huomioille silloin kun sille on aihetta. Vaikka Ehrnroothin näkemyksistä ei pitäisikään, on myönnettävä, että Ehrnrooth tuo suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun lisää syvyyttä tuomalla esiin hyvin perustavia ja tärkeitä arvokysymyksiä.

Ehrnrooth on esitellyt yhteiskuntapoliittisia näkemyksiään erityisesti teoksissaan Toivon tarkoitus (2014) ja Hyvintoimintayhteiskunta (2016). Lisäksi hän on myös kirjoittanut aiheesta lukuisia kolumneja esimerkiksi Ylen verkkosivuille sekä antanut haastatteluja eri lehtiin. Ehrnroothin kolumnien sävy on usein hyvin kärjistetty ja provokatiivinen, mutta kirjoissaan hän kykenee taustoittamaan ajatteluaan paremmin. Toisaalta vaikka kolumnien argumentaatio ei aina olekaan erityisen hiottua, onnistuu Ehrnrooth niiden avulla muokkaamaan suomalaisen julkisen keskustelun sfääriä, ns. Overtonin ikkunaa², hyvin oikeistokonservatiiviseen suuntaan. Kuvaava esimerkki siitä, miten oikealle Ehrnrooth poliittisella janalla asettuu, on Ehrnroothin esittämä kritiikki mahdollisuuksien tasa-arvoa kohtaan³. Ehrnrooth tuntuu mieltävän mahdollisuuksien tasa-arvon vasemmistolaiseksi tavoitteeksi, vaikka yleensä se liitetään pikemminkin maltilliseen oikeistolaisuuteen.⁴

Ehrnroothin esittämä kritiikki hyvinvointivaltiota ja sen taustalla vaikuttavaa ideologiaa vastaan on osa laajempaa oikeistolaista hyvinvointivaltioon suunnattua kritiikkiä. Tämä kritiikki ei ole uutta, sillä hyvinvointivaltiota on kritisoitu koko sen olemassaolon ajan.⁵ Toisaalta tällä hetkellä kysymykset hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan tulevaisuudesta ovat poikkeuksellisen ajankohtaisia, sillä teknologinen kehitys vaikuttaa yhteiskuntaan lähivuosikymmeninä merkittävästi. Työelämä on muutoksessa ja monien ammattien uskotaan katoavan, jolloin myös työttömyys voi lisääntyä. Lisäksi tuotantovoimien kehitys tapahtuu tilanteessa, jossa myös ympäristön kantokyky on noussut keskeiseksi huolenaiheeksi.

Julkisessa keskustelussa on esitetty monenlaisia näkemyksiä hyvinvointivaltion tulevaisuuden suhteen. Siinä missä vasemmistolaisissa puheenvuoroissa on korostettu yksilön oikeutta riittävään sosiaaliturvaan, korostuu oikeistolaisissa puheenvuoroissa yksilön vastuu omasta toimeentulostaan. Oikeistolaisten näkökulmien voisi ajatella olevan tällä hetkellä Suomessa hegemonisessa asemassa, sillä käytännön politiikkaa on viimeisimpinä vuosina tehty juuri oikeistolaisesta viitekehyksestä käsin. Hyvinvointivaltion tarjoamaa turvaverkkoa on heikennetty ja samalla esimerkiksi työttömien velvoitteita ja työttömyysturvaan liittyviä sanktioita on lisätty. Kansalaisten sosiaaliturvariippuvuutta on pyritty vähentämään markkinariippuvuutta lisäämällä⁶.

Vaikka yhteiskuntapoliittisessa päätöksenteossa oikeistolaiset ajattelutavat ovat hegemonisessa asemassa, eivät ne silti muodosta yhtenäistä paradigmaa. Oikeistolaiset puheenvuorot voidaan karkeasti jakaa kahteen melko erilaiseen diskursiiviseen tapaa jäsentää yhteiskunnan ja yksilön välistä suhdetta ja yksilön hyvää elämää. Yhtäältä on esimerkiksi Elina Lepomäen ja Björn Wahlroosin edustama markkinaliberalistinen ajattelutapa, jossa korostetaan yksilönvapauden ja markkinoiden merkitystä, ja toisaalta taas Jari Ehrnroothin edustama arvokonservatiivinen ja moralistinen ajattelutapa. Nämä näkökulmat eivät ole täysin yhteneviä eivätkä niiden kannattajat aina suhtaudu toisiinsa kovin myötämielisesti. Esimerkiksi tunnettu markkinaliberalismin kannattaja ja taloustieteilijä Heikki Pursiainen on suhtautunut Ehrnroothin ajatuksiin varsin kielteisesti.⁷ Ehrnroothin näkökulmasta taas markkinaliberalismi voi olla ongelmallista⁸. Eroistaan huolimatta nämä näkökulmat ovat kuitenkin molemmat tarpeen vallitsevan järjestelmän toiminnalle: Kapitalistinen järjestelmä tarvitsee utilitarismiin nojaavan liberalismin lisäksi myös konservatiivista moralismia.

Hyvinvointi-ideologian petollisuus?

Ehrnroothille hyvinvointivaltion kriisi on luonteeltaan viimekädessä moraalinen. Ongelma ei siis palaudu esimerkiksi vain kysymykseen hyvinvointivaltion rahoituspohjan riittävyydestä, vaikka Ehrnrooth pitääkin esimerkiksi terveydenhoitokulujen kasvua kestämättömänä.⁹ Ehrnroothille perustava ongelma on siinä, että hyvinvointi-ideologiassa hyvinvointi nähdään päämääränä eikä välineenä korkeampien tavoitteiden saavuttamiseen. Kun hyvinvointi nähdään päämääränä, ihmiselle mahdollinen suuntautuminen kohti korkeampia päämääriä saattaa monelta unohtua. Ehrnroothin mukaan poliittiseksi konsensukseksi muodostunut hyvinvointi-ideologia on ongelmallinen juuri tästä syystä. Samalla kun hyvinvointi on saavutettu, ihmiselämä on vaarassa muuttua suuremman arvopäämäärän puuttuessa tyhjäksi ja ontoksi¹⁰. Ehrnroothin kärjistyksen mukaan hyvinvointi-ideologia on omiaan alentamaan ihmisen navettaeläimen tasolle.¹¹

Ehrnroothin mukaan juuri näin on Suomessa tapahtunut. Monien ihmisten kohdalla hyvinvointi on muodostunut elämän korkeimmaksi arvoksi, jolloin elämä muuttunut paljaaksi elämäksi, nautinnon ja mielihyvän tavoitteluksi.¹² Ehrnroothin mukaan tämä ei kuitenkaan voi riittää ihmisen hyvään elämään, sillä ihminen on korkeampia arvoja tavoitteleva kulttuuriolento. Ehrnrooth tekee käsitteellisen jaottelun ihmisarvon, ihmisen arvon ja ihmisen arvokkuuden välille.¹³ Siinä missä ihmisen arvo liittyy hyödyllisyyteen, ihmisen arvokkuus tulee esille juuri korkeampien arvojen tavoittelussa. Näitä perinteisiä länsimaisen kulttuurin tavoittelemia arvoja ovat hyvyys, kauneus ja totuus.

Ehrnroothin esittämässä hyvinvointivaltion kritiikissä huomionarvoista on se, ettei Ehrnrooth perusta näkemyksiään hyvinvointivaltion ongelmallisuudesta niinkään empiiriseen yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, vaan pikemminkin aprioriseen kulttuuri- tai moraalifilosofiseen argumenttiin. Vaikka Ehrnrooth kirjoittaa kirjojaan ja kolumnejaan sosiologian dosenttina, kyse ei ole niinkään sosiologisesta vaan filosofisesta argumentaatiosta. Ehrnrooth kyllä mainitsee esimerkiksi alkoholinkulutuksen, rikollisuuden, elintapasairauksien, lastensuojeluilmoitusten ja parisuhteiden katkeilun lisääntyneen¹⁴ viime vuosikymmeninä, mutta tarkempien empiiristen syy-yhteyksien jäädessä pimentoon ajatus näistä hyvinvointivaltion tahattomina aikaansaannoksina jäänee Post hoc ergo propter hoc -argumenttivirheen tasolle¹⁵. Myös vertailu muihin yhteiskuntiin jää Ehrnroothilta tekemättä. Hyvinvointivaltion turmiollisuus asettuu kummaan valoon, kun esimerkiksi Unicefin lastenoikeuksien indeksin perusteella Suomi ja Ruotsi ovat poikkeuksellisen onnistuneita yhteiskuntia.¹⁶

Ehrnrooth tuntuu usein suorastaan sivuuttavan empiiristä tutkimustietoa. Näin joitakin Ehrnroothin esittämiä näkemyksiä on mahdollista kritisoida juuri empiiriseen tutkimukseen nojautuen. Esimerkiksi ihmisten huonot valinnat ruokakaupassa eivät ole seurausta niinkään hedonismista, vaan pikemminkin käytettävissä olevien tulojen niukkuudesta – valinnat on tehtävä lompakon asettamilla ehdoilla.¹⁷ Erityisesti huono-osaisten kohdalla resurssien niukkuus pakottaa kompromisseihin, sillä ruoka on harvoin samaan aikaan sekä edullista, maukasta että terveellistä. Pienituloinen joutuu miettimään ruoan hintaa hyvätuloista enemmän ja tekemään valinnan terveellisyyden ja maittavuuden välillä. Hyvätuloisen taas on helppo kritisoida toisten epäterveellisiä valintoja maukkaan, terveellisen ja usein ennen kaikkea kalliin aterian äärellä.

Ehrnroothin ajattelulle keskeinen oletus siitä, että hyvinvointivaltion olemassaolon taustalla vaikuttaisi hyvinvointia korkeimpana päämääränä pitävä ideologia, on jossain määrin ongelmallinen. Esimerkiksi suomalaisen sosiaalipoliittisen ajattelun klassikko Pekka Kuusi korosti tulonsiirtojen ja sosiaalipolitiikan roolia ihmisiä mobilisoivana voimana.¹⁸ Historiallisesti hyvinvointivaltion instituutioiden kehittämistä on motivoinut kamppailu puutetta, sairautta, tietämättömyyttä, kurjuutta ja toimettomuutta vastaan.¹⁹ Erityisesti toimettomuuden vastainen kamppailu on aina ollut keskeistä – ehkä jopa liiaksikin²⁰. Siinä missä Ehrnrooth näkee hyvinvointivaltion olevan seurausta hyvinvointia itseisarvona korostavasta ideologiasta, on sosiaalipolitiikan tarkoituksena historiallisesti ollut pikemminkin aktivoida ihmisiä ja saada aikaan talouskasvua. Ilkeämielisempi voisi pohtia, onko Ehrnroothin tulkinta yhteiskunnan nykytilasta ja siihen johtaneista syistä sittenkin eräänlainen olkiukko tai peräti keppihevonen.

Kulttuurievoluutio ja länsimaiden perikato

Hyvinvointi-ideologiaa koskevan kritiikin taustalla vaikuttaa Ehrnroothin ajatus vastakkainasettelusta yhtäältä juutalaiskristilliseen kulttuuriin kuuluvan korkeampia arvoja kohti suuntautumisen ja toisaalta pakanallisen onnen tavoittelun välillä ²¹. Tähän liittyy myös Ehrnroothin esittämä kritiikki valtavirran liberalismia kohtaan. Ehrnroothin mukaan vapaus on ymmärretty nykykulttuurissa väärin. Vapaus nähdään jokaiselle kuuluvana luonnollisena oikeutena, eikä kulttuurievoluution ja kasvatuksen päämääränä. Aito, vastuullinen vapaus ei Ehrnroothin mukaan lankea ihmiselle itsestään, vaan se on aina pitkän ja kivuliaankin kasvatusprosessin tulos. Vain tällaisen kasvatusprosessin myötä ihminen voi kasvaa vastuulliseen vapauteen.²² Ehrnrooth käsittää vapauden samoin kuin psykologi Julian Jaynes aikanaan tietoisuuden: Kyse on kulttuurievoluution tuotteesta²³.

Ehrnroothin mukaan suomalainen kulttuuri on viime vuosikymmeninä taantunut henkisesti. Ehrnroothin hyvinvointivaltioon kohdistaman kritiikin ydin on siinä, että hyvinvointivaltio johtaa kulttuurievoluution näkökulmasta kielteiseen lopputulokseen. Ihmiskunnan moraalisen ja kulttuurisen edistyksen korvaa yksilön laiskanpulskea hedonismi.²⁴ Samalla yksilön hyvinvoinnin liiallinen korostaminen uhkaa sivilisaation elinvoimaa. Vaikka Ehrnroothin ajattelu on pikemminkin filosofista kuin sosiologista, on Ehrnroothin esille tuoma huoli yhteiskunnan arvoperustan rapautumisesta ollut jollain tapaa läsnä yhteiskuntatieteellisessä diskurssissa jo monien sosiologian klassikoiden kuten esimerkiksi Émile Durkheimin ja Ferdinand Tönniesin tuotannossa. Durkheim kirjoitti yhteiskunnan modernisoitumiseen liittyvästä anomiasta eli perinteisten arvojen heikkenemisestä. Tönnies taas toi sosiologiaan käsiteparin Gemeinschaft ja Gesellschaft kuvaamaan markkinayhteiskunnan kehittymisen aikaansaamia muutoksia ihmisten välisten suhteiden alalla.²⁵ Yhteiskunnan muuttuessa myös ihmisten väliset suhteet muuttuvat.

Konservatiivisen ajattelun ongelmana on toisinaan pidetty sitä, että siinä haikaillaan takaisin jotain sellaista, mitä ei kenties koskaan ole ollut. Näin suhtautuminen menneisyyteen muuttuu helposti hyvin nostalgiseksi. Myös Ehrnrooth lankeaa tähän esimerkiksi kuvaillessaan entisajan Tiibetiä rauhalliseksi ja sopuisaksi yhteiskunnaksi.²⁶ Ehrnrooth ei sen kummemmin nimeä lähteitään (”monien todistusten mukaan”), mutta toisenlaisiakin todistuksia on olemassa. Esimerkiksi kulttuurikriitikko Slavoj Žižekin tarjoaman yhteenvedon mukaan Tiibet oli 1950-luvulle asti erittäin ankara feodalistinen yhteiskunta, joka oli vieläpä jatkuvien sisäisten levottomuuksien repimä. Žižekin mukaan äärimmäisessä köyhyydessä eläneiden tiibetiläisten odotettavissa oleva elinikä oli tuolloin vain noin kolmenkymmenen vuoden tienoilla.²⁷

Sosiologian klassikoiden huoli yhteiskunnan tilasta liittyi usein markkinoiden vallan kasvuun ja yhteiskunnallisten suhteiden esineellistymiseen, mutta uuskonservatiivina Ehrnrooth näkee ongelmana nimenomaan julkisen vallan, hyvinvointipalvelut ja tulonsiirrot. Ehrnroothin mukaan juuri hyvinvointivaltio mahdollistaa ihmisille arvottoman elämän, jota leimaa korkeampien päämäärien puute ja lyhytjänteinen hedonismi. Toisaalta viime vuosina eräät tutkijat ovat esittäneet, että pikemminkin juuri huono-osaisuus saa ihmiset tekemään epärationaalisia päätöksiä ja korostamaan lyhyen tähtäimen etua tai mukavuuksia²⁸. Lisäksi on puhuttu myös huono-osaisuuteen liittyvän stressin aiheuttamista terveyshaitoista.²⁹ Huono-osaisuuden on esimerkiksi todettu heikentävän älyllisiä kykyjä.³⁰ Valitsemalleen linjalle uskollisena Ehrnrooth ei anna tällaiselle tutkimustiedolle juurikaan painoarvoa.

Ehrnrooth korostaa kirjoituksissaan usein perustuslain tärkeyttä, erityisesti niiltä osin kuin se on yhteensopiva klassisen liberalismin oppien kanssa³¹. Liberaali poliittinen järjestys muodostuu Ehrnroothille ihmisyyttä arvokkaammaksi asiaksi. Karkeimmillaan Ehrnrooth on puolustanut esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumiin liittyvää valkoista terroria pitäen sitä välttämättömänä liberaalin poliittisen järjestelmän turvaamiseksi³². Hieman paradoksaalisesti Ehrnrooth ajautuu näin valtateoreetikkona itsensä Leninin aatetoveriksi, sillä tämä tunnetusti oikeutti Venäjän vallankumoukseen ja sisällissotaan liittynyttä punaista terroria vetoamalla siihen, että poliittinen järjestelmä on vakautettava väkivalloin³³.

Alkoholi, elintapasairaudet ja yksilön vastuu

Eräs hyvin konkreettinen ja tärkeä Ehrnroothin esittämä kriittinen huomio suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa kohtaan koskee elintapasairauksien lisääntymistä. Ehrnrooth esittää elintapasairauksien johtuvan siitä, että ihmiset ovat aiempaa hedonistisempia ja asettavat nautinnon kurinalaisuuden edelle. Tämä näkökulma on auttamattoman yksipuolinen. Se sivuuttaa esimerkiksi kokonaan sen, miten esimerkiksi elintarvikejärjestelmä on muuttunut. Elintason nousun, tuotevalikoiman kasvun ja taitavan tuotesijoittelun avulla on ajauduttu tilanteeseen, jossa suuri osa väestöstä on ylipainoisia. Nykyistä niukemmissa oloissa ihmisten oli helpompi pysyä normaalipainoisina. Kyse ei ole siitä, että isovanhempamme olisivat olleet meitä hyveellisempiä, vaan siitä että heillä oli huomattavasti vähemmän kulutusmahdollisuuksia.³⁴

Toisaalta viime aikoina empiirisessä tutkimuksessa on tuotu esille sitä, että erityisesti pienituloisilla ei useinkaan ole mahdollisuuksia tehdä terveyden kannalta optimaalisia valintoja elintarvikkeiden suhteen.³⁵ Näin länsimaissa elintapasairaudet kasautuvat niille, joiden elintaso on huono.³⁶ Esimerkiksi kakkostyypin diabetes on länsimaissa monesti juuri huono-osaisten sairaus. Lisäksi huono-osaisuuteen usein liittyvä stressi vaikuttaa siihen, miten keho reagoi ruokaan.³⁷ Kenties nykyistä kattavammat tulonsiirrot voisivat parantaa nykyisin huonossa asemassa olevien mahdollisuuksia tehdä nykyistä rationaalisempia valintoja elintarvikkeiden suhteen. Näin elintasosairauksien syynä ei välttämättä olekaan hyvinvointi-ideologia vaan pikemminkin hyvinvointivaltion tarjoaman turvaverkon heikkous.

Kulutusvalintoihin voidaan vaikuttaa myös esimerkiksi verotuksen avulla. Hyvä esimerkki on alkoholi, jonka hinta pidetään Suomessa alkoholipoliittisista syistä keinotekoisen korkeana³⁸. Suomalaiseen alkoholipoliittiseen keskusteluun liittyy usein ideologisia puolitotuuksia ja peiteltyjä agendoja. Keskustelussa vedotaan objektiiviseen tietoon eikä esimerkiksi yksilönvapauden ja kansanterveyden perustavaa ristiriitaa aina kyetä artikuloimaan selkeästi. Ehrnrooth taas tuo piristävän selkeällä tavalla esille sen, että alkoholipolitiikassa on lopulta kyse arvoista.³⁹ Ehrnroothin mukaan viime kädessä vastakkain ovat elinkeinovapaus ja arvokas elämä, jota liiallinen alkoholin käyttö uhkaa. Jos kansanterveys on yksilön nautintoa ja kauppiaan myyntivoittoa keskeisempi arvo, niin silloin alkoholin saatavuutta on heikennettävä ja hintaa nostettava⁴⁰. Alkoholipolitiikassa on siis tehtävä arvovalinta yksilönvapauden ja kansanterveyden välillä – mutta näitä arvoja voisi perustellusti pitää yhteismitattomina.

Ehrnrooth suhtautuu karsaasti huonoista elintavoista johtuvien sairauksien aiheuttamiin kustannuksiin. Taustalla vaikuttaa ajatus elämäntapasairauksista itseaiheutettuina.⁴¹ Filosofisesti tarkasteltuna itseaiheutetun sairauden käsite on kuitenkin varsin hankala, moniselitteinen ja tarkoitushakuinen. Käytännössä sillä tarkoitetaan ruokavalioon, alkoholinkäyttöön, tupakointiin, ylipainoon ja liian vähäiseen liikuntaan tavalla tai toisella liittyviä vaivoja. Jos sen sijaan esimerkiksi laskettelija kaatuu rinteessä tai lenkkeilijä loukkaa jalkansa lenkkipolulla, ei ajatella, että oltaisiin tekemisissä itseaiheutetun tilan kanssa. Vaikka fysioterapia tai sairasloma saattavat kestää pitkään, ei liikunta juuri milloinkaan asetu moralisoinnin kohteeksi.

Laskettelija tai lenkkeilijä hoidetaan terveeksi ilman moralisointia, vaikka syy-yhteys valintojen, toiminnan ja lopputilan välillä on ehdottoman selkeä. Sen sijaan esimerkiksi keuhkosyövän kohdalla ei koskaan voida vuorenvarmasti sanoa, että syöpä olisi seurausta juuri tupakoinnista. Tupakointi kun vaikuttaa vain riskiin. Jopa noin kymmenesosa keuhkosyövistä tulee ihmisille, jotka eivät polta tupakkaa. Kenties korsteeni olisi sairastunut joka tapauksessa. Tämän vuoksi huoli itseaiheutetuista sairauksista on jossain määrin älyllisesti epärehellistä moralismia. Tarkoituksena on syyllistää vain tietynlaisista, liian helpoiksi koetuista ja siten moraalittomiksi määritellyistä elämäntapavalinnoista – ei suinkaan kaikesta riskikäyttäytymisestä. Asiaa harvemmin sanotaan aivan suoraan, mutta Ehrnrooth tekee tässä virkistävästi melkein poikkeuksen.

Yhteiskuntatieteellisesti huomionarvoista on myös se, että yksilön syyllistäminen terveydentilastaan peittää näkyvistä ne yhteiskunnalliset ja sosiaaliset prosessit, jotka ajavat ihmisiä huonoihin elämäntapavalintoihin⁴². Arkinen esimerkki on siinä, miten työväenluokkaiselle suorittavaa työtä tekevälle ihmiselle tupakointi saattaa olla ainoa keino ottaa omaa aikaa työpäivän aikana, kun taas itseohjautuvammassa työssä toimivalla ylemmän keskiluokan edustajalla on tähän usein muita keinoja.

Työn arvo

Monissa kohdin Ehrnroothin pitkälti apriorinen ajattelu törmää tosiasioihin. Toisaalta monet arvokysymykset ovat nimenomaan arvokysymyksiä, eikä niitä voi ratkaista ilman filosofista argumentaatiota. Tällainen on esimerkiksi kysymys työn merkityksestä ihmiselle. Ehrnroothin mukaan työ on ihmiselämän keskeinen arvo. Juuri työssä, ei huvituksissa, ilmenee ihmisen ominaislaatu. Työn merkitystä painottaessaan Ehrnrooth on yllättäen samoilla linjoilla usein kritisoimansa filosofi Karl Marxin kanssa – myös Marxille juuri työ on olennainen osa ihmisenä olemista. Marxille vieraantunut työ on kuitenkin irvikuva siitä mitä työ parhaimmillaan voi ihmiselle olla.⁴³ Ehrnrooth taas argumentoi, että nyky-yhteiskunnassa työ on laadullisesti parempaa ja palkitsevampaa kuin menneinä vuosisatoina.

Ehrnroothin asennetta työhön kuvaa hyvin Max Weberin klassinen näkökanta, jonka mukaan porvarillisessa maailmassa ihmisen on olemassa työtä eikä niinkään työ ihmistä varten.⁴⁴ Näiltä osin Ehrnroothin ajattelu on ikään kuin vanhaa viiniä uusissa leileissä. Weberiläiselle subjektille työ on itseisarvo. Weberin kuvaama protestanttinen etiikka, jossa yksilön ponnistelulla on itseisarvo, on silti historiallisesti varsin tuore ilmiö. Laajemmin ymmärrettynä työ ihmisen itsetoteutuksen muotona, puuhakkaana toimintana on tietysti paljon muutakin kuin palkkatyössä raatamista. Palkkatyön vaihtoehtoja, esimerkiksi vapaaehtoistyötä tai kauneusarvoja tavoittelevaa taiteellista toimintaa, Ehrnrooth ei kuitenkaan tuo esille kuin ohimennen.

Tällä hetkellä elämme ennennäkemättömän ympäristökriisin aikaa. Kulttuurievoluution, josta Ehrnrooth niin kauniisti puhuu, olisi tavoiteltava sellaisia edellytyksiä, joiden avulla ihmiskunta voi jatkaa olemassaoloaan – ainakin jos ihminen on muiden lajien yläpuolella kuten Ehrnrooth ajattelee.⁴⁵ Tämä taas edellyttää pikemminkin luopumista ja hiljentymistä kuin tahdin koventamista. Voi olla, että Jari Ehrnroothin sijasta kulttuurievoluution seuraava askel löytyy pikemminkin Karl Marxin vävyn Paul Lafarguen aikanaan esittämien ajatusten suunnalta: Lafargue vaati pamfletissaan Oikeus laiskuuteen yhteiskunnallisen työajan rajoittamista vain kaikkein välttämättömimpään.⁴⁶ Ehrnroothille kuitenkin buddhistinen tai farmakologinen tyyntyminen on vastoin elämän lakia.⁴⁷ Nykyisen ympäristökriisin aikana on silti syytä pohtia, miten hedelmällinen lähtökohta kapitalismin synnyn ja teollistumisen alkuaikoihin juontuva palkkatyön ihannointi on tulevaisuutta ajatellen. Ympäristökriisin syvetessä olisi nykyistä kirkkaammin kyettävä näkemään myös työn ja tuotannon tuhoava puoli.

Lisäksi myös kapitalistisen tuotantoprosessin endeeminen kehitys asettaa haaveet täystyöllisyydestä kyseenalaisiksi. Työelämän vaatimukset yksittäistä työntekijää kohden kovenevat samaan aikaan kun työpaikat vähenevät. Ehrnroothin hellimä normatiivinen ajatus kaikkien osallisuudesta työelämään johtaa käytännössä työmarkkinoiden jakautumiseen: Osa väestöstä käy palkkatöissä, kun taas toinen osa käy työtoiminnassa sosiaalietuuksia vastaan. Toisaalta tähän suuntaan Suomessa ollaan jossain määrin siirtymässä – mutta onko tämä kehityskulku mielekäs, mahdollistaako se ihmisille todella aiempaa paremman elämän? Onko täystyöllisyys ylipäänsä mielekäs tavoite jälkiteollisessa markkinataloudessa? Vai onko kysymyksessä yritys rakentaa tulevaisuutta menneen maailman opeilla?

Yhteenveto

Toisinaan Ehrnroothia lukiessa tulee mieleen, onko mies aivan vakavissaan. Esimerkiksi teoksessa Toivon tarkoitus Ehrnrooth määrittelee koiran siirtymäsubjektiksi, jonka avulla ihminen voi toteuttaa turvallisesti yliminän torjumia viettejään. Samalla Ehrnrooth pohdiskelee, voisiko kulttuurievoluutiota edistää luopumalla koirista. Kypsä ihmisyys ei näet siirtymäsubjekteja tarvitse ja lenkkipolullakin koirista on enemmän haittaa kuin hyötyä.⁴⁸ Tällaisten ajatusrakennelmien kohdalla tulee miettineeksi, onko tekemisissä tiettyä poliittista agendaa vakavissaan ajavan ja ennen kaikkea vakavissaan olevan yhteiskuntakriitikon kanssa, vai kenties sittenkin ihmisiä ajattelemaan herättelevän sokraattisen hahmon kanssa. Kenties Ehrnroothissa on vähän molempia.

Erityisesti kolumneissaan Ehrnrooth kärjistää asioita varsin surutta. Toisinaan kritiikin kärki on hiottu niin teräväksi, että yleisesti tunnettuja tosiseikkojakin on täytynyt takoa uuteen uskoon. Esimerkiksi hyvinvointivaltion ja sosiaalisten tulonsiirtojen vihjaileminen marxilaiseksi projektiksi on yksinkertaisesti yhteiskuntahistoriallisesti virheellinen näkemys.⁴⁹ Kyse on tietysti jo filosofi Arthur Schopenhauerin nimeämästä retorisesta tempusta, jolla asia saatetaan huonoon valoon liittämällä se huonossa huudossa olevan yleiskäsitteen alle.⁵⁰

Aiheettomista kärjistyksistä huolimatta Ehrnroothin esittämä kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan kiinnittyy mielenkiintoisiin hyvää elämää koskeviin kysymyksiin. Kulttuurifilosofinen vaatimus korkeampien arvopäämäärien asettamisesta on hyvän ihmiselämän kannalta varsin tärkeä. Latteaan uusliberalistiseen diskurssiin verrattuna Ehrnroothin ajatukset ovat toisinaan jopa pysäyttävän rohkeita. Myös Ehrnroothin huoli elintapasairauksien lisääntymisestä on huomiona varsin tärkeä – voisiko ihmisiltä sittenkin vaatia nykyistä enemmän?

Ehrnroothin tarjoamat lääkkeet nyky-yhteiskunnan ongelmiin voivat kuitenkin paradoksaalisesti toimia tarkoituksensa vastaisesti. Näin Ehrnroothiin pätee vanha viisaus siitä, että vaikka filosofin tulkinta asioiden tilasta olisi osittain oikeansuuntainen, eivät tämän toimenpidesuositukset välttämättä sitä ole. Lisäksi konkreettisten ongelmien ratkaisemiseksi vaaditaan arvokeskustelun lisäksi myös empiiristä tutkimustietoa yhteiskunnassa vallitsevien ilmiöiden keskinäisistä vaikutussuhteista ja riippuvuuksista. Tällaiseen tietoon Ehrnrooth vetoaa varsin vähän.

Hyvinvointivaltion purkaminen ei luo edellytyksiä moraalisesti korkeammalle ihmiselämälle, vaan pikemminkin alentaa merkittävän osan väestöstä kamppailemaan pelkän paljaan elämän uusintamisesta. Hyvinvointivaltion tarjoama vapaus on lopulta juuri siinä, että yhteiskunta tarjoaa jokaiselle ainakin jonkinlaiset mahdollisuudet tavoitella korkeampia arvoja. Samalla yhteiskunta voi myös jossain mitassa kannustaa ihmisiä kohti näitä arvoja. Esimerkiksi juuri tällaiseen kasvuun julkinen koulutusjärjestelmä yhteiskunnallisena instituutiona ainakin jossain määrin tähtää. Mutta se, tarttuuko yksilö kaikkiin tarjolla oleviin mahdollisuuksiin vai ei, on lopulta jokaisen oma asia. Tolstoita lukevan ei silti kannata närkästyä siitä, että naapurille riittää Aku Ankka.

Analyysi perustuu seuraaviin Jari Ehrnroothin kirjoituksiin

Ehrnrooth, Jari 2018a. Sarjarakastujan puolustuspuhe. Yle uutiset, https://yle.fi/uutiset/3-10059839 (luettu 22.8.2018)

Ehrnrooth, Jari 2018b. Punaisen Suomen pitkä varjo. Yle uutiset, https://yle.fi/uutiset/3-10149155 (luettu 22.8.2018)

Ehrnrooth, Jari 2018c. Hyvinvointivaltio on tullut tiensä päähän. Yle uutiset, https://yle.fi/uutiset/3-10244313 (luettu 22.8.2018)

Ehrnrooth, Jari 2018d. Mahdollisuuksien tasa-arvon lisäksi tarvitaan vaatimusten tasa-arvo. Yle uutiset, https://yle.fi/uutiset/3-10310504 (luettu 22.8.2018)

Ehrnrooth, Jari 2016. Hyvintoimintayhteiskunta. Kirjapaja, Helsinki.

Ehrnrooth, Jari 2014. Toivon tarkoitus. Kirjapaja, Helsinki.

Muu kirjallisuus

Crawford, Robert. 1977. You are dangerous to your health: the ideology and politics of victim blaming. International Journal of Health Services 7(4), 663-680.

Hart, David Bentley 2010. Ateismin harhat. Perussanoma, Kauniainen.

Jaynes, Julian 2000. The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind. Houghton Mifflin.

Julkunen, Raija 2009. Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit. Vastapaino, Tampere.

Kivirinta, Saila 2015. Kuntouttava työtoiminta sosiaalisena kuntoutuksena. Helsingin yliopisto.

Kokoomus periaateohjelma 2018, https://www.kokoomus.fi/tietoa-kokoomuksesta/arvot-periaateohjelma/ (luettu 22.8.2018)

Kuusi, Pekka 1961. 60-luvun sosiaalipolitiikka. WSOY, Helsinki.

Lafargue, Paul 2009 (1880). Oikeus laiskuuteen. Sosialismi.net.

Lenin, Vladimir 1974. Collected Works Vol. 28. Progress Publishers, Moscow.

Lehman, Joseph G. 2010. An Introduction to the Overton Window of Political Possibility. Mackinac Center for Public Policy, https://www.mackinac.org/12481 (luettu 22.8.2018)

Mani, Anandi; Sendhil Mullainathan; Eldar Shafir & Jiaying Zhao 2013. Poverty Impedes Cognitive Function. Science 30 (August 2013), 976-980.

Marx, Karl 1972 (1932). Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Kustannusliike Edistys, Moskova.

Popkin, Barry 2011. Läski maailma. Like Kustannus, Helsinki.

Pursiainen, Heikki 2016. Jari Ehrnroothin vanhoillinen visio on liberaalin painajainen. Libera-verkkomedia, http://www.libera.fi/blogi/jari-ehrnroothin-vanhoillinen-visio/ (luettu 22.8.2018)

Rahikainen, Marjatta 1992. Kerjäläispolitiikasta sosiaalivaltioon. Teoksessa Rahikainen, Marjatta (toim.) Suuri muutos – suomalaisen yhteiskunnan kehityspiirteitä. Helsingin yliopisto.

Raijas, Anu 2017. Onko kaikilla varaa syödä terveellisesti ja vastuullisesti? Yhteiskuntapolitiikka 82(4), 468-471.

Saari, Juho 2015. Huono-osaiset. Gaudeamus, Helsinki.

Saari, Juho 2017. Sosiaaliturvariippuvuus – Asenteet ja politiikka. Teoksessa Saari, Juho (toim.) Sosiaaliturvariippuvuus: Sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa? Tampere University Press, Tampere.

Schopenhauer, Arthur 2005. Taito olla ja pysyä oikeassa. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Shah, Anuj K.; Sendhil Mullainathan & Eldar Shafir 2012. Some Consequences of Having Too Little. Science 338 (November 2012), 682-685.

Tönnies, Ferdinand 2001 (1887). Community and Civil Society. Cambridge University Press.

Toivonen, Terhi 2015. Euroopan neuvostolta sapiskaa Suomelle liian matalasta sosiaaliturvasta. Yle Uutiset 11.2.2015, https://yle.fi/uutiset/3-7797709 (luettu 22.8.2018)

Weber, Max 2005 (1930). The Protestant Ethic and the Spirit of Capitalism. Taylor & Francis e-Library.

Wilkinson, Richard & Kate Pickett 2011. Tasa-arvo ja hyvinvointi. HS Kirjat.

Žižek, Slavoj 2008. Tibet: dream and reality. Le Monde diplomatique May 2008, https://mondediplo.com/2008/05/09tibet (luettu 22.8.2018)