Tavalliset rikokset käsitellään yleisissä tuomioistuimissa, mutta on tapauksia, jotka viedään erityistuomioistuimiin, joiden kokoonpano on poikkeava. Ehkä erikoisin näistä erityistuomioistuimista on valtakunnanoikeus. Valtakunnanoikeudessa käsitellään syytteet, jotka on nostettu virkatoimessa lainvastaisesti menetellyttä valtioneuvoston jäsentä, oikeuskansleria, eduskunnan oikeusasiamiestä tai korkeimpien oikeuksien presidenttiä tai jäsentä vastaan. Valtakunnanoikeudessa syyttäjänä toimii oikeuskansleri, oikeusasiamies tai valtakunnansyyttäjä. Valtakunnanoikeus käsittelee myös tasavallan presidentin rikosoikeudellista vastuuta koskevan syytteen.

Moni mieltää valtakunnanoikeuden satunnaiseksi tuomioistuimeksi, mutta tämä mielikuva on väärä. Oikeusvaltiona Suomessa satunnaiset tuomioistuimet on kielletty. Valtakunnanoikeus on jatkuvasti olemassa ja sen tuomarit on aina nimitetty ennen minkään tietyn jutun käsittelyä. Tuomareina ovat korkeimman oikeuden presidentti puheenjohtajana sekä korkeimman hallinto-oikeuden presidentti ja kolme virkaiältään vanhinta hovioikeuden presidenttiä sekä viisi eduskunnan valitsemaa jäsentä. Eduskunnan valitsemien jäsenien toimikausi kestää neljä vuotta.¹ Asiantuntemusta tuomioistuimen kokoonpanosta siis löytyy.

Valtakunnanoikeuden koolle kutsuminen on kuitenkin varsin korkean kynnyksen takana. Mikäli oikeuskansleri tai oikeusasiamies on havainnut laittoman päätöksen, on hänen huomautettava siitä. Jos muistutus on jätetty huomiotta, voi asian viedä perustuslakivaliokuntaan. Perustuslakivaliokunta suorittaa asiassa tutkinnan, jonka jälkeen se antaa eduskunnalle lausunnon siitä, onko syytteeseen aihetta. Eduskunta päättää, nostetaanko syyte. Prosessi on siis kaiken kaikkiaan melko monimutkainen. Valtakunnanoikeus onkin olemassaolonsa aikana kutsuttu koolle vain neljässä tapauksessa. Voi olla, että tästä johtuen suuri yleisö ei miellä sitä pysyväksi oikeusistuimeksi vaan joksikin satunnaiseksi yhtä tapausta varten kootuksi tuomioistuimeksi. Seuraavassa käsittelen lyhyesti niitä neljää tapausta, joiden vuoksi valtakunnanoikeus on kutsuttu koolle.

Syyte väärentämisestä

Ensimmäisen kerran valtakunnanoikeus kutsuttiin koolle vuonna 1933. Tällöin oikeuden eteen joutui ajan johtaviin maalaisliittolaisiin poliitikkoihin kuulunut Juha Niukkanen. Niukkasta syytettiin väärentämisestä. Juttu lähti liikkeelle kun julkisuudessa Niukkasta kohtaan esitettiin väärentämissyytöksiä. Itse rikkomus oli tapahtunut jo kymmenen vuotta aiemmin hänen toimiessaan apulaismaatalousministerinä. Syyttelijät väittivät Niukkasen äänestäneen hallituksessa ministerien palkankorotuksen puolesta, mutta myöhemmin väärentäneen pöytäkirjaan päinvastaisen kannan. Tapausta alettiin kutsua raaputusjutuksi, sillä väärennöksen väitettiin tapahtuneen raaputtamalla. Niukkanen väitti, että syyttelijöillä oli poliittiset motiivit. Syytteitä esitti ainakin tohtori V. F. Johansson, jota pidettiin lapualaishenkisenä.² Presidentti Svinhufvudin päätöksellä asia meni valtakunnanoikeuteen. Valtakunnanoikeudessa asiaa käsiteltiin kuitenkin vain neljä päivää ja Niukkanen vapautettiin todisteiden puuttuessa.

Raaputusjuttu oli ensimmäinen tapaus, jota varten valtakunnanoikeus kokoontui. Asia oli vakava, mutta näytöt heppoiset, joten siinä oli hieman poliittisen ajojahdin makua. Niukkanen oli tunnettu äärioikeiston vastustaja ja hänet haluttiin pois pelistä. Tuomiota ei tullut, mutta syyttömäksikään Niukkasta ei todettu. Haittaa valtakunnanoikeuteen joutumisesta Niukkaselle tuskin oli, ilmeisesti varmuuden vuoksi hän kuitenkin vetäytyi eduskunnasta yhdeksi kaudeksi. Niukkanen palasi kansanedustajaksi vuonna 1936, ja hänen maineensa kovana poliitikkona kasvoi entisestään. Myös ministeriksi Niukkanen päätyi vielä neljästi.

Kaksi skandaalia

Seuraavan kerran valtakunnanoikeutta tarvittiin ministerien yrityskytköksiin liittyvissä jutuissa. Ne olivat niin sanottu Salaputkijuttu ja Kätilöopiston tapaus. Vaikka juttujen alku oli jo 1940-luvulla ja loppu vasta 1960-luvun alussa, niiden voi todeta olleen 1950-luvun suuria poliittisia skandaaleja.

Salaputkijutussa oli kyse siitä, että valtionapua oli annettu konkurssikypsälle Salaputki Oy:lle K. A. Fagerholmin ensimmäisen hallituksen aikana vuonna 1949. Kyseisen yhtiön osakkaana oli ollut Fagerholmin hallituksen ministeri Jussi Raatikainen. Jutun tutkimisen oli aloittanut Veikko Vennamo, jonka sukset olivat menneet ristiin Raatikaisen kanssa. Raatikainen oli ministerinä ollessaan yrittänyt lakkauttaa Vennamon viran maatalousministeriön asutusosastolla.³ Marraskuussa 1952 eduskunnan oikeusasiamies totesi Raatikaisen ja kolmen muun ministerin toimineen lainvastaisesti heidän myöntäessään valtionapua Salaputki Oy:lle. Eduskunnan päätöksellä kyseiset neljä Fagerholmin ensimmäisen sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ministeriä asetettiin syytteeseen valtakunnanoikeudessa. Selvästi väärää tietoa ministeritovereilleen antanut Raatikainen tuomittiin sakkoihin ja maksamaan korvauksia valtiolle. Samoin tapahtui myös maatalousministerinä toimineelle Matti Lepistölle. Sen sijaan entiset ministerit Aleksi Aaltonen ja Onni Peltonen vapautettiin.⁴ Tälläkään kerralla valtakunnanoikeuteen joutuminen ei kaatanut poliitikkojen uraa. Raatikainen ja Aaltonen olivat lopettaneet jo poliittiset uransa aikaisemmin, mutta Lepistö ja Peltonen jatkoivat vielä politiikassa ja nousivat ministereiksikin.

Seuraavakaan valtakunnanoikeuden tapaus ei kovien poliitikkojen uraa juuri häirinnyt. Juttu alkoi päätöksestä rakentaa uusi Kätilöopisto. Rakennustoimikunnan puheenjohtajaksi nimitettiin tunnettu sosialidemokraattinen poliitikko Aarre Simonen. Pääurakoitsijaksi valittiin Teora Oy huolimatta siitä, että se oli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Vaikeuksia kuitenkin piilotettiin verorästien maksusuunnitelman alle. Valtionvarainministeriö pyrki kaikin toimin estämään Teoran joutumisen protestilistalle. Firmalle järjestettiin myös ennakkomaksuja vielä tekemättömistä töistä lähes 200 miljoonaa markkaa. Teora rakensi samalla Munkkivuoressa sopuhintaisia asuntoja Kätilöopiston rakennustoimikunnan jäsenille. Peittelytoimista huolimatta Teora ajautui konkurssiin helmikuussa 1958. Samalla rakennustyöt keskeytyivät ja syytteleviä kirjoituksia alkoi ilmestyä. Simosen elämäkerran kirjoittajat vihjaavat, että Simosta syyttelevien kirjoitusten takana olivat hänen vastustajansa SDP:ssä.⁵ Syksyllä 1958 asiaa alettiin tutkia ja kesäkuussa 1960 eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi entisten ministerien Aarre Simosen, Vilho Väyrysen ja Urho Kiukkaan toimineen lainvastaisesti jutussa.⁶ Tällä kertaa oikeudenistunnosta tuli pitkä. Valtakunnanoikeuden kuviteltiin istuvan vain lyhyen ajan, mutta johtuen esimerkiksi siitä, että osa tuomareista jouduttiin vaihtamaan, valtakunnanoikeus istuikin tammikuusta joulukuuhun. Lopulta tuomiot annettiin Simoselle ja Väyryselle⁷ , jotka saivat sakkoja.⁸ Simosen sakot olivat suurimmat valtakunnanoikeuden langettamat. Kiukas vapautettiin. Väyrysen poliittinen ura oli jo ohi, mutta Simosesta tuli vielä kahdesti oikeusministeri ja hän jatkoi myös Suomen pankin johtajistossa. Kiukas jatkoi Mikkelin läänin maaherrana aina eläkkeelle jäämiseensä asti.

Juhantalon rahasotkut

Kätilöopiston tapauksen jälkeen valtakunnanoikeudelle ei ollut tarvetta ennen kuin vasta 1990-luvulla. Tällöin valtakunnanoikeuden eteen joutui Kauko Juhantalo, entinen Esko Ahon hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri. Keväällä 1992 lehdistö alkoi kirjoitella Juhantalon raha-asioista. Kohu kasvoi kesän kuluessa ja elokuussa Juhantalo erosi ministerinpaikaltaan. Kyse oli siitä, että ministerinä ollessaan Juhantalo oli luvannut rahoitusta suurissa vaikeuksissa olleelle monialayritys Tampellalle. Vastineeksi Juhantalo oli halunnut Tampellan suuromistajalta SKOP:lta rahoitusta omille firmoilleen. Asian toi julki SKOP:in entinen pääjohtaja Christopher Wegelius. Tämän jälkeen alkoivat selvitykset siitä oliko Juhantalo rikkonut ministerivastuulakia. Juhantalon yrityksiä meni konkurssiin loppuvuodesta 1992.⁹

Kesän 1993 alussa perustuslakivaliokunta katsoi, että Juhantalo oli lainvastaisesti yrittänyt hyötyä ministeriasemastaan. Oikeuskansleri ei olisi syytettä nostanut. Eduskunta päätti asettaa Juhantalon syytteeseen.¹⁰ Lokakuussa 1993 Juhantalon juttu käsiteltiin valtakunnanoikeudessa. Äänestyksen jälkeen valtakunnanoikeus tuomitsi Juhantalon vuoden ehdolliseen vankeuteen. Tuomion jälkeen eduskunnassa äänestettiin Juhantalon asemasta. Äänestyksen tuloksena hänet erotettiin kansanedustajan toimesta. Juhantalon tuomio ei kuitenkaan murtanut hänen äänestäjiensä luottamusta, vaan hän nousi Arkadianmäelle vielä vuosien 1995 ja 2003 vaaleissa.

Tarpeellisuus puntariin

Valtakunnanoikeus on kokoontunut siis kaikkiaan vain neljästi. Monesti jutut ovat lähteneet liikkeelle siitä, että jonkun sukset ovat menneet ristiin jonkun toisen henkilön kanssa. Yleensä tapauksissa on löytynyt väärinkäytöksiä. Erityisen kovia tuomioita oikeus ei kuitenkaan ole olemassaolonsa aikana jakanut, kovin oli Juhantalon tuomio. Annetut tuomiot eivät yleensä ole juuri vaikuttaneet tuomittujen poliittiseen uraan. Pieni notkahdus on saattanut tapahtua, mutta yleensä ura on jatkunut. Historia tuntee monia tapauksia, joissa valtakunnanoikeutta on joltakin taholta esitetty. Useimmiten on käynyt niin, että syytteen nostamista ei ole lopulta esitetty ja juttu on kuivunut kasaan. Kynnys valtakunnanoikeuteen joutumiseen on siis kova. 2010-luvun aikana on ollut useita tapauksia, jolloin on ollut puhetta ministerien vastuista ja valtakunnanoikeuden tarpeellisuudesta. Monet oikeusoppineet, esimerkiksi entinen oikeusasiamies Jacob Söderman, ovat olleet sitä mieltä, että ministerivastuulain alaiset jutut voisi käsitellä normaaleissa oikeusistuimissa.11 Valtakunnanoikeus on kieltämättä raskas järjestelmä, jossa asioihin vaikuttavat sekä politiikka että juridiikka. On perustuslakivaliokunnan käsissä ehdotetaanko syytteen nostamista, mutta lopullisen päätöksen syytteestä tekee eduskunta.12 Kuka takaa, että poliittiset juonittelut eivät vaikuta syytteen nostamiseen? Onkin harkitsemisen arvoista pohtia valtakunnanoikeuden tarpeellisuutta.

Kirjallisuus

Muhonen, Ritva (1988). Kanavalla Urho Kiukas. Mikkelin läänin maakuntaliitto: Juva.

Mylly, Juhani (1989). Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia 2. Maalaisliitto 1918–1939. Kirjayhtymä: Hämeenlinna.

Peltoniemi, Pentti ja Rajala, Hannu (1981). Sapeli-Simonen. Tammi: Helsinki.

Pokka, Hannele (1995). Porvarihallitus. WSOY: Juva.

Internet-lähteet

"Kauko Juhantalo joutui valtakunnanoikeuteen." YLE Elävä arkisto. http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kauko_juhantalo_joutui_valtakunnan... (viitattu 15.11.2012)

"Korruptio: Suomi oli hämärän rahan maa." Suomen Kuvalehti 30.10.2010. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/talous/korruptio-suomi-oli-hamaran-rahan... (viitattu 15.11.2012)

"Raatikainen, Jussi." Artikkeli Suomen kansallisbiografian verkkoversiossa. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/691/ (viitattu 15.11.2012)

Suomen perustuslaki. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731 (viitattu 15.11.2012)

"Tärkeä keskustelunavaus valtakunnanoikeudesta." Keskisuomalainen 23.2.2009. http://www.ksml.fi/mielipide/paakirjoitukset/tarkea-keskustelun-avaus-va... (viitattu 13.11.2012)

"Valtakunnanoikeus ja politiikka." Keskisuomalainen 20.9.2010. http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/valtakunnanoikeus-ja-politiikka/92... (viitattu 15.11.2012)

"Valtakunnanoikeuden tuomioita." YLE Elävä arkisto. http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/valtakunnanoikeuden_tuomioita_4496... (viitattu 13.11.2012)

"Väyrynen, Vilho." Artikkeli Suomen kansallisbiografian verkkoversiossa. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/698/ (viitattu 15.11.2012)