Kun inkvisiittori Ranulphus de Plassaco kuulusteli Petronillaa vuonna 1273, nainen myönsi, että oli nähnyt talossaan kaksi harhaoppisuuden vuoksi pakomatkalla ollutta miestä, majoittanut heidät kotiinsa ja antanut heille ruokaa ja juomaa omista varastoistaan. Tämän lisäksi hän oli antanut heille molemmille pellavakankaasta tehdyt hatut.¹ Petronilla oli kuulusteltavana epäiltynä osallisuudestaan kataariharhaoppisuuteen. Kuulusteluissaan inkvisiittorit olivat kiinnostuneita muun muassa harhaoppisille annetuista lahjoista.

Inkvisiittoreiden suorittamat kuulustelut olivat osa katolisen kirkon taistelua harhaoppisuutta vastaan. Kristikunnan eri alueilla oli viimeistään 1100-luvulla alkanut esiintyä kirkon harhaoppisiksi tuomitsemia uskonnollisia liikkeitä. Eräs tällainen ryhmä oli erityisesti Etelä-Ranskan Languedocissa ja Pohjois-Italian alueilla vaikuttanut uskontokunta, jonka kannattajat tunnemme kataareina ². Kataarit uskoivat, että oli olemassa kaksi jumalaa. Hyvä jumala hallitsi taivasta ja sieluja, paha jumala taasen oli vastuussa kaiken maallisen luomisesta. Lisäksi he uskoivat sielunvaellukseen.³ Kataarilaisuus oli yleistä Languedocin alueen poliittisesti ja kulttuurillisesti itsenäisessä ilmapiirissä 1100-luvun lopusta lähtien ja kataarien kannattajia oli kaikissa yhteiskuntahierarkian luokissa sekä maaseudulla että kaupungeissa.⁴ Valtakirkon vastatoimet systematisoituivat 1200-luvun kuluessa oikeaoppisuusvaatimusten ja inkvisiittoreiden tietotaidon lisääntyessä ja tämä pakotti kataarit maan alle rajoittaen heidän uskonnollista toimintaansa.⁵ Kataarilaisuutta kuitenkin esiintyi alueella 1320-luvulle saakka, jolloin ahtaalle ajettu uskontokunta katosi lopullisesti.⁶

Kataariyhteisöjen kaksijakoinen uskonnollinen hierarkia koostui papistosta ja riviuskovaisista. Kataaripapisto muodosti vähemmistöasemassa olleen uskonnollisen eliitin, joka saarnasi, suoritti rituaaleja ja joiden avulla kataariuskovainen saattoi pelastua.⁷ Kataarit kutsuivat pappejaan hyviksi miehiksi ja naisiksi, sekä Jumalan ystäviksi. Inkvisiittorit kutsuivat heitä perfekteiksi⁸ . Enemmistön kataareista muodostivat riviuskovaiset. Heidän uskonnollisen elämänsä keskiössä oli perfektien opetusten kuuntelu, rituaaleihin osallistuminen ja perfektien apostolisena pidetyn elämäntavan ihailu.⁹ Tämän lisäksi riviuskovaiset tukivat perfektejä antamalla heille lahjoja. Tässä artikkelissa tarkastelen näitä lahjanantokäytänteitä.

Keskiajalla vallitsi selkeä erottelu lahjan ja kaupan välillä,¹⁰ ja myös aineettomat palvelukset voitiin mieltää lahjoiksi.¹¹ Katsonkin siis artikkelissani lahjoiksi mitkä tahansa toisille ilman välitöntä taloudellista hyötyä annetut tavarat tai suoritetut palvelut, ja siksi myös Petronillan harjoittama uskontovereiden majoittaminen sekä perfektien uskovaisten hyväksi suorittamat uskonnolliset rituaalit lasketaan lahjoiksi ja niitä tarkastellaan lahjanantoon liittyvässä vastavuoroisuuden skeemassa. Inkvisiittoreiden silmissä kataareille annetut lahjat olivat vakava rikos Jumalaa vastaan ja perfekteille lahjoja antanut henkilö leimautui valtakirkon näkökulmasta katsottuna vaaralliseksi harhaoppiseksi, jonka erheet tuli pikimmiten korjata.

Tässä artikkelissa pohdin, miksi lahjananto oli kataarilaisuuteen uskoville välttämätön uskonrikos kataariyhteisöjen uskonnollisen toimintakyvyn ylläpidon ja kataarilaisuuden säilyvyyden kannalta 1200-luvun loppupuolella. Artikkelini alussa kartoitan kataarien harjoittamaa lahjanantoa yleisellä tasolla ja osoitan, miksi lahjojen antaminen oli kataariuskovaisille tietoisen riskialtista toimintaa. Lopuksi syvennyn analysoimaan lahjanannosta seurannutta hyötyä ja selitän, miksi lahjanantoa jatkettiin inkvisiittoreiden luomasta paineesta huolimatta.

Lähdemateriaalina käytän kuulustelupöytäkirjoja Toulousen alueella vuosina 1273–1282 suoritetusta inkvisitiosta. Käyttämäni editio¹² sisältää noin sadan harhaoppisuudesta epäillyn henkilön kuulusteluista laaditut pöytäkirjat, joissa on tietoa kuulusteltavien yhteyksistä harhaoppisuuteen aina 1200-luvun alkupuolelta lähtien. Pöytäkirjatekstien formaali luonne on jakanut tutkijoiden mielipiteitä siitä, millaisia päätelmiä harhaoppisuudesta syytettyjen henkilöiden elämästä voidaan pöytäkirjojen perusteella tehdä. Inkvisiittoreiden lisäksi myös syytetyillä oli kuulustelussa toimijan asema, ja pelastaakseen itsensä he saattoivat esimerkiksi valehdella inkvisiittoreille.¹³ Sen vuoksi voidaan olettaa, että lahjanantoa sen eri muodoissa esiintyi enemmän kuin mitä inkvisitiopöytäkirjat antavat ymmärtää, ja vaikka kaikki pöytäkirjoihin päätyneet lahjanantotapaukset eivät olisikaan tapahtuneet todellisuudessa, kertovat maininnat kuitenkin lahjanannon käytänteistä ja mekanismeista. Seuraankin siis analyysissani esimerkiksi Caterina Bruschin ja Mark Gregory Peggin ajatuksia siitä, että tiedostamalla lähdekriittiset rajoitteet on tekstien taustalla vallinnut sosiaalinen todellisuus ainakin osittain tavoitettavissa inkvisiittoreiden pöytäkirjojen kautta.¹⁴

Kataarien harjoittama monimuotoinen lahjananto

Keskiajalla uskonnolliset motiivit olivat tärkeä osa lahjanantoa.¹⁵ Myös kataarien keskuudessa lahjananto liittyi uskonelämään ja monipuoliset lahjat kuuluivat riviuskovaisten maallisiin velvollisuuksiin perfektejä kohtaan.¹⁶ Perfektit olivat vakiintuneet kataariuskovaisten lahjanannon kohteeksi viimeistään 1200-luvun puolivälin jälkeen. Aiemmin tapana oli ollut antaa lahjoja myös muiden uskontokuntien edustajille mutta valinta siitä, mihin uskontokuntaan henkilö halusi kuulua, oli tullut selkeämmäksi 1200-luvun kuluessa.¹⁷ Se näkyi vakiintuneemmissa lahjanantokäytänteissä, jotka ilmensivät kataarien kaksijakoista uskonnollista hierarkiaa.

Lahjanantotilanteet vaihtelivat satunnaisesta kohtaamisesta maantiellä kokoontumiseen läheisen kuolinvuoteelle, ja pienet käytännönläheiset lahjat olivat usein läsnä kataarien keskinäisissä vuorovaikutustilanteissa. Kuulusteluissa kirjattiin ylös paljon mainintoja riviuskovaisista, jotka toivat ruokatarvikkeita lahjaksi perfekteille. Esimerkiksi Bona-niminen nainen, joka oli majoittanut perfektejä kodissaan, tunnusti inkvisiittoreille, että ritari Bernardus de Monte Esquivo kävi tapaamassa perfektejä hänen kotonaan kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän oli tuonut kaksi suolattua ankeriasta sekä muita kaloja, ja toisella kerralla jälleen kaksi ankeriasta ja jättänyt ne hänen haltuunsa annettavaksi perfekteille.¹⁸ Myös valtakirkon piirissä oli yleistä tukea uskonmiehiä antamalla heille lahjaksi ruokaa.¹⁹ Ruoan lisäksi kataariuskovaiset antoivat perfekteilleen lahjaksi tarve-esineitä ja rahaa. Guillelmus Rafardi kertoi, että hänen toimiessaan nuoruudessaan perfektien lähettinä heille toimitettiin hänen välityksellään kangasta uusia paitoja varten.²⁰ Fabrissa de Limos taasen antoi tapaamilleen perfekteille 11 Toulousen shillinkiä.²¹

Monet perfekteille annetuista lahjoista liittyivät riviuskovaisten haluun varmistaa oma sielunpelastuksensa. Pelastus oli kataariuskossa mahdollista ainoastaan perfektien uskovaiselle hänen kuolinhetkensä lähestyessä suorittaman consolamentum-rituaalin välityksellä. Rituaali puhdisti henkilön maallisen maailman tahriman sielun ja varmisti pääsyn hyvän jumalan luo taivaaseen.²² Lahjanannolla oli olennainen roolinsa rituaalin toimeenpanossa. Varsinkin inkvisiittoreiden vainojen tehostuessa 1200-luvun jälkipuoliskolla perfektit ottivat aina tietoisen riskin lähtiessään piilopaikoistaan suorittamaan rituaalia uskovaiselle, ja tätä voidaan pitää eräänä syynä sille, että consolamentumin suorittaneille perfekteille annettiin lahjoituksia. Esimerkiksi Guillelmus Raymundi jätti hyville miehille 400 shillinkiä 500 shillingin omaisuudestaan.²³ Consolamentumin saamisen varmistamiseksi annettiin lahjoja myös etukäteen,²⁴ ja rahan ohella lahjaksi kelpasivat myös esimerkiksi tekstiilit²⁵ ja ruoka²⁶ . Mikäli rituaalin vastaanottaneella uskovaisella ei ollut omaisuutta annettavaksi perfekteille, saatettiin rituaalin aikana läsnä olleilta kerätä kolehti perfektien tukemiseksi.²⁷ Uskonyhteisön jäsenten sielunpelastuksesta kannettiin siis kollektiivista vastuuta lahjanannon keinoin.

Kataariperfektien monopoliasema consolamentumin jakelijoina oli keskeinen syy sille, miksi heidän majoittamisensa oman paikallisyhteisön piiriin oli yleistä inkvisiittoreiden luomasta uhasta huolimatta. Pienyhteisön piirissä salaa asuneet perfektit olivat uskovaisten käytettävissä lyhyemmällä varoitusajalla, mikäli heillä ilmeni tarvetta konsultoida perfektejä uskonasioissa. Muiden muassa Bernardus Hugonis tunnusti, että oli majoittanut hyviä miehiä veljensä kanssa heidän yhteisessä talossaan Roquevidalissa. Hyvät miehet viipyivät heidän kodissaan viikkoja kerrallaan ja saivat ruokansa heidän varastoistaan.²⁸ Hänen veljensä Raymundus vahvisti asian häntä kuulusteltaessa ja kertoi, että kaksi perfektiä majoittui heidän talossaan useita kertoja. ²⁹ Perfektien majoittamista käsittelevistä kuulustelupöytäkirjoista käy myös ilmi lahjanantotapojen vastavuoroisuus. Uskovaisen kotiin majoittuneet perfektit saattoivat esimerkiksi suorittaa askareita talonväen avustamiseksi. Hugonisten talossa majailleet perfektit auttoivat isäntäväkeä karstaamalla kymmenen paunaa villaa talon emännälle.³⁰ Samassa taloudessa majoittuneen perfektin käskystä paikalla vieraili myös räätäli valmistamassa veljeksille ilmaisia vaatteita.³¹

Kataarien lahjananto noudatteli pääpiirteiltään keskiaikaista lahjanantokulttuuria, jonka puitteissa lahjanannon vastavuoroisuus toteutui, vaikka vastalahjat eivät olleetkaan välittömiä, varmoja tai yhteismitallisia vastaanotettujen lahjojen kanssa,³² ja askareiden ohella perfektien riviuskovaisille antamien vastalahojen arvo piili usein niiden aineettomissa ulottuvuuksissa. Pöytäkirjamainintojen perusteella yleinen vastalahja 1200-luvun jälkipuoliskolla oli siunattu leipä. Vaikka siihen liittyvien pöytäkirjamainintojen suuri määrä johtuu osin siitä, että inkvisiittorit pitivät sitä erityisen raskauttavana todisteena kuulusteltavan harhaoppisuudesta, oli siunatun leivän vastaanottaminen ja nauttiminen kataareille tärkeä uskonnollinen toimitus. Useat kuulustelluista tunnustivat vastaanottaneensa ja syöneensä siunattua leipää.³³ Siunatun leivän jakelua uskovaisille pidettiin nähtävästi tärkeänä, ja perfektien estyessä tuomasta sitä itse paikalle saatettiin turvautua välikäsiin.³⁴ Osa uskovaisista saattoi pitää siunattua leipää jopa perfektien veroisena apuna kuolinhetken lähestyessä.³⁵ Myös muut perfektien siunatun leivän ohella jakelemat uskonnolliset palvelut luultavasti miellettiin kataariuskovaisten näkökulmasta vastalahjoiksi, perustuen heidän tapaansa tiedostaa uskonnollisen toimintansa yhteys vastavuoroiseen lahjanantokulttuuriin. Antamalla lahjoja perfekteille kataariuskovaiset saattoivat varmistaa saavansa heiltä tarvitessaan sielunhoitoa, ja esimerkiksi perfektien lähetti Petrus Maurelli olikin kertonut Fabrissa de Limosille, että hyväntekeväisyys oli uskon ja toivon ohella avain pelastukseen.³⁶

Lahjojen antaminen oli vakava uskonrikos

Katarismi tarjosi todellisen vaihtoehdon katoliselle uskolle ja valtakirkko mielsi sen varteenotettavaksi uhaksi.³⁷ Inkvisiittoreiden tehtävänä oli saada kuulustelujen kautta kiinni mahdollisimman suuri osa henkilöistä, joiden he katsoivat sekaantuneen harhaoppisuuteen. Suorittamissaan kuulusteluissa he keskittyivät pääsääntöisesti epäiltyjen tekoihin, jotka kirkon näkökulmasta nähtiin raskauttavina todisteina harhaoppisuudesta. Kuulustelut seurasivat 1200-luvun loppupuolella tarkkaa kysymyslistaa, jonka mukaan kuulusteltavalta tuli esimerkiksi kysyä, oliko tämä antanut tai lähettänyt harhaoppisille mitään, majoittanut heitä tai ruokaillut heidän kanssaan.³⁸ Keskittymällä epäiltyjen toimintaan inkvisiittorit pyrkivät myös tunnistamaan paikallistason yhteistyöverkostot ja tuhoamaan ne.³⁹

Riski, jonka kataariuskovaiset ottivat tukiessaan perfektejä lahjoillaan, oli 1200-luvun jälkipuoliskolla suuri ja se oli kasvanut kataarilaisuuden alkuaikoihin nähden inkvisiittoreiden tehostaessa vainojaan. Viimeistään albigenssiristiretken⁴⁰ jälkeen kataariuskovaiset tiesivät olevansa vainonalainen marginaaliryhmä ja henkilö, joka oli harhaoppisiksi leimattujen ihmisten kanssa tekemisissä 1200-luvun puolivälin jälkeen tiesi hyvin, mitä oli tekemässä, ja mitä siitä saattoi hänelle seurata.⁴¹ Useat harhaoppisuudesta tuomitut henkilöt selvisivät katumusrangaistuksilla, muun muassa kantamalla vaatteissaan keltaisia ristejä, mutta perfektien materiaalisesta tukemisesta saattoi saada yhtä kovia tuomioita kuin perfektinä olemisesta.⁴² Esimerkiksi lahjojen antaminen perfekteille tai heidän majoittamisensa oli riittävä peruste pitkäaikaiselle vankeusrangaistukselle, ja talo josta perfektejä löydettiin, saatettiin tuhota maan tasalle.⁴³ Tuomiot harhaoppisuudesta luettiin julkisesti paikallisissa kirkoissa,⁴⁴ ja niissä myös eksplikoitiin tuomion saamiseen johtanut toiminta. Esimerkiksi toulouselaisen Raimunda Donatin harhaoppisuudesta saaman elinkautisen vankeusrangaistuksen perusteluina oli, että hän oli muun muassa vastaanottanut harhaoppisia kodissaan, antanut heille ruokaa, ruokaillut heidän kanssaan ja syönyt heidän siunaamaansa leipää.⁴⁵ Lahjoja antaneet kataariuskovaiset siis tiesivät, että lahjojen antaminen perfekteille oli alueella laajaa tuomiovaltaa käyttäneiden inkvisiittoreiden mielestä vakava uskonrikos, vaikkeivät he sitä itse sellaiseksi mieltäneetkään.

Caterina Bruschi on esittänyt, että maallisessa hierarkiassa korkeassa asemassa olleiden kataariuskovaisten oli helpompi ottaa riskejä toiminnassaan tukiverkostojensa ja vaikutusvaltansa vuoksi ja siten uhmata alueella toimineita inkvisiittoreita rohkeammin kollektiivisten tavoitteiden puolesta. Hänen mukaansa matalassa sosiaalisessa asemassa olleet riviuskovaiset taasen ottivat riskejä lähinnä henkilökohtaisen hyödyn vuoksi.⁴⁶ Bruschi ei kuitenkaan huomioi sitä, että kataarien harjoittama lahjananto oli inkvisiittoreiden valvonnan ja potentiaalisten rangaistusten vuoksi korkean riskiluokan toimintaa, ja lahjanantotavat leikkasivat riviuskovaisten keskuudessa maallisen yhteiskuntahierarkian vaarasta huolimatta. Lahjojen antajina olivat niin talonemännät⁴⁷ kuin ritarit⁴⁸ ja aatelisherratkin⁴⁹, sillä aktiivisia kataarien kannattajia oli 1200-luvun Languedocissa kaikilla yhteiskuntahierarkian portailla. Lahjanannon välttämättömyys tiedostettiin kataarihierarkian alatasolla ja harkittuja riskejä otettiin tietoisesti kannettaessa kollektiivista vastuuta oman uskontokunnan toimintakyvyn ja selviytymisen puolesta. Lahjanannon leikatessa maalliset hierarkialuokat se myös korosti kataarilaisuudelle tärkeää uskonnollista hierarkiaa, jossa perfektit edustivat ehdotonta eliittiä, samalla luultavasti tasapäistäen riviuskovaisten sosiaalisen aseman kannalta kirjavaa joukkoa.

Lahjanantoa jatkettiin…

Riskistä huolimatta lahjananto oli keskeinen osa kataariuskovaisten elämää. Tärkeiksi mielletyt lahjat olivat usein läsnä uskovaisten ja perfektien välisissä kohtaamisissa ja niitä lähdettiin viemään pitkienkin matkojen taakse, jos jonkun tiedettiin olevan tarpeessa.⁵⁰ Lahjanantoa jatkettiin toisinaan vielä kiinnijäämisen jälkeenkin. Esimerkiksi Guilabertus-niminen mies oli hakenut perfekteille tarkoitettuja ruokatarpeita talosta jonka asukkaat oli merkitty keltaisilla risteillä.⁵¹ Kataareilla oli myös tapansa välttää inkvisiittoreiden valvovaa silmää ja jatkaa yhteisölle elintärkeää lahjanantoa esimerkiksi naamioimalla lahjoja kaupoiksi. Petrus Geraldi kertoi, että oli nähnyt erään miehen myyvän toiselle kolme sesteriä viljaa, mutta hänen mukaansa kyseinen vilja olikin oikeasti lahja eräälle kataariperfektille.⁵²Piilossa pysymistä helpotti myös se, että kataarien antamat lahjat olivat yleensä pienempiä kuin samalla alueella valtakirkon instituutioille annetut.⁵³

Ennen 1200-luvun puoliväliä perfektit asuivat usein uskonnollisissa kommuuneissa,⁵⁴ mutta vainojen tehostuessa majoitusrakenteet muuttuivat pakon sanelemina väliaikaisemmiksi.⁵⁵ Kommuuneja oli vaikea ylläpitää paljastumatta ja perfektit olivat pakotettuja vaihtamaan jatkuvasti sijaintiaan pysyäkseen inkvisiittoreiden tavoittamattomissa. Malcolm Lambert onkin esittänyt, että perfektien majoittaminen olisi vähentynyt kirkon vainon tehostuessa.⁵⁶ Inkvisitiopöytäkirjat eivät varsinaisesti sovellu kvantitatiiviseen analyysiin, mutta on kuitenkin selvää, että vielä 1200-luvun loppupuolella, jolloin kataarit olivat kirkon silmissä jo selkeä ja erillinen vihollisryhmittymä, perfektien majoittaminen jatkui edelleen ja majoitustoiminnan suunnitelmallisuus käy ilmi siihen liittyvistä lausunnoista. Esimerkiksi Bernardus Hugonis kertoi tapauksesta, jossa Sicardus-niminen mies tuli kysymään häneltä, olivatko perfektit hänen talossaan. Koska perfektit eivät olleet paikalla, olivat miehet lähteneet etsimään heitä muista taloista. Erään talon emäntä käski Sicarduksen tulla takaisin seuraavana perjantaina. Bernardus uskoi, että Sicardus oli löytänyt perfektit talosta sovittuna ajankohtana ja vienyt heidät suorittamaan consolamentumin kälylleen.⁵⁷ Myös perfekti Guillelmus Rafardi kertoi vaihdelleensa asuinpaikkaansa tiuhaan, siirtyen yön turvin talosta toiseen.⁵⁸ Toiminnan systemaattisuudesta kertoo myös se, että osa perfektejä toistuvasti majoittaneista uskovaisista rakensi talojensa kellareihin piilopaikkoja perfektejä varten.⁵⁹ Toisinaan riskistä johtuneet varotoimenpiteet eivät kuitenkaan riittäneet ja seurasi täpäriä tilanteita. Kataareja tukenut nainen ehti varoittaa Raymundus Hugonista, että hänen talossaan majailevat perfektit oli myyty inkvisiittoreille ja heidät aiottiin vangita sieltä. Viesti ehti perille ennen kuin oli liian myöhäistä ja perfektit pääsivät pakenemaan.⁶⁰ Paine kataariyhteisöä kohtaan oli siis kova.

…koska se oli välttämätöntä

Riskialtista lahjanantoa jatkettiin siksi, että se oli kataariyhteisön toiminnan ja selviytymisen kannalta välttämätöntä. Käytännönläheisimmällä tasolla kataariuskovaisten harjoittama lahjananto ja majoitustoiminta mahdollistivat perfektien maallisen toimeentulon ja auttoivat heitä pysymään poissa inkvisiittoreiden hampaista. Ennen vainojen tehostumista perfektien oli ollut mahdollista elättää itsensä työnteolla uskonnollisen toimintansa ohella.⁶¹ Se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista 1200-luvun puolivälin jälkeen, jolloin perfektit elivät lainsuojattomina varsinaisten yhteiskuntarakenteiden ulkopuolella. Pienet yksittäiset lahjat tuskin elättivät perfektejä, mutta erityisesti majoitus ja mittavat testamenttilahjoitukset olivat heille merkittävä toimeentulon lähde.⁶² Lahjananto eri muodoissaan elätti myös Languedocista Lombardian alueelle inkvisiittoreita paenneita perfektejä ja kataariuskovaisia,⁶³ jotka elivät toisinaan pitkiäkin aikoja maanpaossa.

Lahjanannon tärkeydellä oli myös kääntöpuolensa, sillä inkvisiittorit olivat perillä lahjanannon merkityksestä ahtaalle ajamalleen kataariyhteisölle, joka oli sen vuoksi haavoittuvainen. Toimenpiteillään inkvisiittorit katkaisivat reittejä, joiden kautta kataaripapistoa ylläpidettiin ja tämä heikensi huomattavasti heidän toimintakykyään.⁶⁴ Muussa tutkimuksessa on hyväksytty ajatus siitä, että lahjanantotapojen noudattamatta jättäminen loi keskiajalla konfliktitilanteita yhteisöihin.⁶⁵ Huomio pätee myös kataareihin, joiden keskuudessa lahjanannon välttämättömyys yhteisön uskonnollisen toimintakyvyn ylläpidossa saattoi jopa korostaa sitä ja johtaa kiristyneisiin väleihin mikäli lahjoja ei annettukaan totuttuun tapaan. Esimerkiksi Raymunda Terrene oli riidoissa kahden perfektin kanssa viitasta, joka oli päätynyt hänelle erään naisen kuoltua, mutta joka oli kuitenkin ilmeisesti luvattu perfekteille.⁶⁶

Sosiologi Marcel Maussin muotoilemaa lahjanannon teoriaa jalostaneet antropologit ovat korostaneet lahjojen antamisen ystävyyssuhteita luovaa ja ylläpitävää voimaa.⁶⁷ Lahjananto oli omiaan lujittamaan myös kataariuskovaisten ja perfektien välisiä sielunpelastuksen mahdollistaneita henkilösuhteita, ja lahjojen antamisen ja vastaanottamisen odotus ja lahjat itsessään olivat voimakkaita indikaattoreita siitä, mitä tarkoitti olla kataariuskovainen.⁶⁸ Lahjananto oli osa keskiaikaista kulttuuria, jonka vaikutuspiirissä kataarit elivät, ja tuolloin määrällisesti pienetkin lahjoitukset lähensivät symbolisen luonteensa vuoksi lahjoja antaneita maallikoita ja niitä vastaanottaneita hengenmiehiä.⁶⁹ Sen vuoksi ihmiset pohtivat antamiensa lahjojen vaikutusta, minkä seurauksena pienet lahjat saattoivat saada arvoaan suuremman merkityksen sen kautta, millaisia mahdollisuuksia ne loivat.⁷⁰ Kataarien asema henkilösuhteiden varassa toimineena uskonyhteisönä on luultavasti entisestään korostanut lahjanannon luomien suhteiden merkitystä heidän toiminnalleen.

Inkvisiittoreiden uhan vuoksi henkilösuhteiden ylläpito lahjanannon avulla oli uskovaisille tärkeää myös sen vuoksi, että se toi osallistumisoikeuden salaisiin uskonnollisiin toimituksiin. Perfekteille vieraiden ihmisten tapaaminen oli aina riski paljastua ja joutua inkvisiittoreiden vangitsemaksi, ja mikäli vieras henkilö tuli kysymään perfekteiltä uskonasioista, saattoivat he kieltää uskonsa täysin.⁷¹ Lahjoja antamalla riviuskovaiset saattoivat kuitenkin herättää perfektien luottamuksen. Esimerkiksi perfekti Guillelmus Rafardille ennestään tuntematon Pontius Faber, joka oli tuonut hänelle lahjaksi pähkinöitä, päärynöitä ja omenia sekä luvannut tarvittaessa majoittaa hänet, sai kuunnella hänen saarnaamistaan yöhön asti.⁷² Inkvisiittoreiden vakoojatkin yrittivät toisinaan ostaa perfektien luottamuksen esimerkiksi ruokalahjoilla,⁷³ mikä myös kertoo siitä, että lahjanannolla oli merkityksensä hankittaessa osallistumisoikeutta uskonnolliseen toimintaan.

Perfektejä majoittaneet talot eivät olleet ainoastaan suojapaikkoja, vaan majoitustoiminta tarjosi myös tilan ja mahdollisuuden uskonnolliselle toiminnalle. Perfektien saapuessa paikalliseen taloon, siitä ilmoitettiin lähitienoon uskovaisille, jotta he tiesivät, että voisivat mennä taloon tapaamaan perfektejä.⁷⁴ Perfektien majoittamisesta keskelle omaa pienyhteisöä oli hyötyä myös hädän hetkellä. Kun Raymundus Molsaron sisko oli sairastunut vakavasti, tuli Molsaro kysymään Bernardus Hugonikselta, oleilivatko hyvät miehet vielä tämän talossa. Sen jälkeen perfektit kävivät suorittamassa consolamentumin Molsaron siskolle.⁷⁵ Majoittaviin taloihin saatettiin myös lähettää lahjoja keskitetysti. Esimerkiksi Bernarda-niminen nainen lähetti Hugonisten taloon leipää, viiniä ja hedelmiä annettavaksi siellä majailleille perfekteille.⁷⁶

Perfektejä majoittaneista taloista muodostui siis pienyhteisön omia uskonnollisia keskuksia, ja toisinaan niihin kokoontui myös suurempia uskovaisten joukkoja. Saarnatilaisuudet, yhteiset illalliset ja sakramenttien jakaminen olivat pääasialliset tilanteet, joissa uskovaiset ja perfektit kerääntyivät joukolla yhteen.⁷⁷ Kokoontumispaikalla ei kataariteologiassa ollut merkitystä,⁷⁸ joten perfektejä majoittaneet talot olivat omiaan tarjoamaan suojaisan paikan näille kokoontumisille. Maininnat yhteisistä illallisista esiintyvät inkvisitiopöytäkirjoissa tiuhaan. Esimerkiksi Hugoniksen veljesten talossa syötiin usein yhdessä perfektien kanssa koko perhekunnan voimin.⁷⁹ Ennen ruokailua yhteen kokoontuneet kataarit suorittivat rituaaleja, jotka loivat tilaan pyhyyden tunteen ja sen jälkeen voitiin esimerkiksi siunata leipää, kuunnella perfektien opetuksia ja keskustella uskonasioista.⁸⁰ Eri hierarkkisessa asemassa olleiden henkilöiden jakaman aterian on myös katsottu luoneen yhteisöllisyyden tunnetta, sillä intiimi tilaisuus häivytti hetkellisesti osallistujien eriarvoisen aseman.⁸¹ Jaetun illallisen osanottajia tasapäistänyt luonne oli luultavasti tärkeää kataareille, jotka muuten elivät tiukan kaksijakoisen uskonnollisen hierarkian sisällä.

Languedocilainen kataariyhteisö oli 1200-luvun loppupuolella vaikeassa asemassa valtakirkon inkvisiittoreiden suorittamien vainojen takia. Kataarilaisuuden kannattajat oli leimattu harhaoppisiksi ja sama vaara koski niitä henkilöitä, jotka olivat tekemisissä heidän kanssaan. Inkvisiittoreiden palkkaamat paikalliset vakoojat ilmiantoivat kataarilaisuuteen uskovia säälittä ja uskontoa jouduttiin harjoittamaan salassa suljettujen ovien takana. Tästä huolimatta uskontokunnan onnistui kuitenkin sinnitellä elinvoimaisena vielä 1300-luvun alkuun saakka.

Lahjanannolla oli olennainen roolinsa kataariyhteisöjen uskonnollisen toimintakyvyn ylläpidossa ja kataarilaisuuden säilyvyydessä 1200-luvun loppupuolella, vaikka sen merkitys onkin muussa tutkimuksessa hieman sivuutettu tarkastelemani ajanjakson osalta.⁸² Lahjananto elätti lainsuojattomassa asemassa eläneitä perfektejä ja mahdollisti heidän uskonnollisen toimintansa jatkamisen pitäen siten yllä kataariyhteisöjen saamaa sielunhoitoa. Se ylläpiti osaltaan myös kataariyhteisöjen sisäisiä sosiaalisia suhteita ja sen kautta tarjoutui mahdollisuus uskonnon salaiseen harjoittamiseen. Täten lahjananto edesauttoi ahtaalle ajetun uskontokunnan säilymistä ja sen merkitys tiedostettiin myös aikalaisten itsensä näkökulmasta. Kataariuskovaiset tiesivät, että lahjananto oli yhteisön kannalta välttämätön uskonrikos ja riskialtista toimintaa oli harjoitettava oman uskonnollisen yhteisön kollektiivisen edun nimissä inkvisiittoreiden luomasta vaarasta huolimatta.

Lähteet

Painetut lähteet

Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (2010a). ’The Edition and Translation’, teoksessa Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh toim. (2010). Inquisitors and Heretics in Thirteenth-Century Languedoc: Edition and Translation of Toulouse Inquisition Depositions, 1273–1282. Leiden & Boston: Brill, 174–979.

Douais, Célestin (1900), ’Sentences de Bernard de Caux et de Jean de Saint-Pierre 1244–1248’, teoksessa Douais, Célestin toim. (1900). Documents pour servir à l’histoire de l’inquisition dans le Languedoc. Paris: Renouard H. Laurens, 1–89.

Tutkimuskirjallisuus

Arnold, John H. (2001). Inquisition and power: catharism and the confessing subject in medieval Languedoc. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.

Arnold, John H. (2005/2010). Belief and Unbelief in Medieval Europe. London: Bloomsbury Academic.

Barber, Malcolm (2000). The Cathars: Dualist Heretics in Languedoc in the High Middle Ages. Harlow: Pearson Education.

Bijsterveld, Arnoud-Jan A. (2007). Do ut des: Gift Giving, Memoria and Conflict Management in the Medieval Low Countries. Hilversum: Uitgeverij Verloren.

Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (2010b). ’Introduction’, teoksessa Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh toim. (2010). Inquisitors and Heretics in Thirteenth-Century Languedoc: Edition and Translation of Toulouse Inquisition Depositions, 1273–1282. Leiden & Boston: Brill, 3–171.

Bruschi, Caterina (2009). The Wandering Heretics of Languedoc. Cambridge: Cambridge University Press.

Fouracre, Paul (2010). ’The use of the term beneficium in Frankish sources: a society based on favours?’, teoksessa Davies, Wendy & Fouracre, Paul toim. (2010). The Languages of Gift in the Early Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press, 62–88.

Kjaer, Lars (2011). ’Food, drink and ritualised communication in the household of Eleanor de Montfort, February to August 1265’. Journal of Medieval History 37, 75–89.

Lambert, Malcolm (1998). The Cathars. Oxford: Blackwell Publishers.

Mauss, Marcel (1923/2006). Lahja. Suom. Nurmiainen, Jouko & Hakapää, Jyrki. Helsinki: Tutkijaliitto.

Nelson, Janet L. (2010). ’Introduction’, teoksessa Davies, Wendy & Fouracre, Paul toim. (2010). The Languages of Gift in the Early Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press, 1–17.

Pegg, Mark Gregory (2003). ’Questions About Questions: Toulouse 609 and the Great Inquisition of 1245–6’, teoksessa Bruschi, Caterina & Biller, Peter toim. (2003). Texts and the Repression of Medieval Heresy. York: York Medieval Press, 111–126.

Pegg, Mark Gregory (2005). The Corruption of Angels: The Great Inquisition of 1245–1246. Princeton: Princeton University Press.

Postles, David (2001). ’Small gifts, but big rewards: the symbolism of some gifts to the religious’. Journal of Medieval History 27, 23–42.

Roach, Andrew P. (2005). The Devil’s World: Heresy and Society 1100–1300. Harlow: Pearson Education.

Rosenwein, Barbara H. (1989). To Be the Neighbor of Saint Peter: The Social Meaning of Cluny’s Property, 909–1049. Ithaca & London: Cornell University Press.

Sackville, L.J. (2011). Heresy and Heretics in the Thirteenth Century: The Textual Representations. York: York Medieval Press.

Wickham, Chris (2010). ’Conclusion’, teoksessa Davies, Wendy & Fouracre, Paul toim. (2010). The Languages of Gift in the Early Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press, 238–261.

Woolgar, C.M. (2011). ’Gifts of food in late medieval England’. Journal of Medieval History 37, 6–18.