Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia purkaa itsemurhan myyttiä ja tekee pioneerityötä itsemurhan käsitteen filosofisessa määrittelyssä. Se on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys itsemurhan ongelman käsittelystä filosofian historiassa.

Itsemurha on alikäsitelty ongelma filosofiassa, sillä filosofisena kysymyksenä itsemurha on luonteeltaan niin perustavanlaatuinen ja siksi kiinnostava. Kilpeläinen rajaa tarkoituksella tarkastelun ulkopuolelle psykiatrisen ja sosiologisen näkökulman itsemurhaan. Psykiatrisen ja sosiologisen näkökulman ylivaltaan Kilpeläinen suhtautuu kriittisesti. Kaunokirjallisuuden tietoisesta pois rajaamisesta hän ei mainitse mitään. Tekstissä kuitenkin viitataan kaunokirjallisiin teoksiin, ja niiden laajempikin käsittely olisi voinut olla kiinnostavaa.

Itsemurhan filosofian sivuista merkittävä osa on omistettu itsemurhan käsitellylle filosofian historiassa. Luvun nimi on "Filosofit ja itsemurha: historiallinen katsaus". Katsaukset eri filosofien näkemyksiin itsemurhasta ovat keskeinen tausta myöhemmälle itsemurhan käsitteen pohdinnalle. Kronologisesti antiikista 1900-luvulle etenevä tarkastelu on itsessään kiinnostava, ja sitä voi lukea myös erillisenä katsauksena itsemurhan ja kuoleman filosofisen käsittelyn historiaan. Se osoittaa, että itsemurha on arvotettu niin positiiviseksi oikeudeksi kuin rangaistavan häpeälliseksi teoksi. Kilpeläinen käsittelee muun muassa Platonin, Aristoteleen, epikurolaisten, stoalaisten, Spinozan, Humen, Kantin, Schopenhauerin ja Camus'n ajatuksia. Kiinnostavaksi vastakkainasetteluksi nousee suunnilleen samaan aikaan 1700-luvulla eläneiden Humen ja Kantin erot suhtautumisessa itsemurhaan. Hume suhtautui itsemurhaan myönteisemmin ja näki siinä useita puolia, kun taas Kant tuomitsi itsemurhan, sillä sitä ei voitaisi kategorisen imperatiivin mukaisesti kohottaa yleiseksi laiksi. Itsemurhasta eksistentialistisessa filosofiassa keskeisenkin ongelman tehnyttä Camus'ta käsitellään yllättävän vähän. Hänelle itsemurha näyttäytyi vääränä vastauksena elämän absurdiuden ongelmaan.

Uskonto on ollut tärkeä taustavaikuttaja suhtautumisessa itsemurhaan. Itsemurhakielteisyys on syntynyt vasta kristillisen teologian leimattua sen synniksi, ja kirkkoisä Augustinus oli ensimmäinen täydellisen itsemurhakiellon laatinut ajattelija. Antiikissa itsemurhaan suhtauduttiin vapaamielisemmin ja moninaisemmin, eikä sitä tulkittu pelkästään moraalisesti tai uskonnollisesti, vaan myös elämän sisältöön liittyvänä asiana ja vaihtoehtona. Kilpeläinen toteaa itsekin kirjan lopussa ” -- itsemurha on mahdollisuus elämässä, kun elämä ei enää ole elämisen arvoista.” Kilpeläinen mainitsee tarkastelunsa alussa filosofien lausumien ajallisen ja kulttuurisen sitoutuneisuuden, mutta hän olisi voinut pohtia kunkin käsittelemänsä aikakauden ja filosofin kohdalla kontekstia tarkemminkin.

Itsemurhan filosofia vastustaa itsemurhan mystifioimista, vaikka se ei puolustakaan itsensä tappamisen ajatusta. Käsitteenmäärittely on tärkeää juuri siksi, että kiihkoton keskustelu olisi mahdollista. Suomen kielen itsemurhahan on yleiskäsitteenä latautunut, sillä se sisältää sanan ”murha” lievempien ilmaisujen sijaan. Käsitteenmäärittelyn osa on itsemurha-sanan etymologia. Kilpeläinen tekee kiinnostavia nostoja itsemurhaa eri kulttuureissa tarkoittaneiden sanojen taustoista ja tuo esille itsemurhaan liitettyjen suhtautumistapojen moninaisuutta.

Tänä päivänä itsemurha on medikalisoitu ja itsemurhaa pidetään lähtökohtaisesti ei-toivottuna. Kilpeläinenkin keskittyy kirjassaan kritisoimaan itsemurhaan otettujen näkökulmien yksipuolisuutta. Itsemurhaaja tulkitaan ensisijaisesti mielisairaaksi, mitä Kilpeläinenkin kiinnostavasti alkupuheessaan käsittelee. Myös media mystifioi itsemurhaa, sillä itsemurhan varomattoman julkisen käsittelyn katsotaan lietsovan itsetuhoista käyttäytymistä. Kilpeläisen kirjan kiihkottomuus ja uusien tulkintamahdollisuuksien antaminen itsemurhalle ovatkin joistain yleisesti hyväksytyistä arvostelmista katsottuna moraalittomia. Itsemurhasta vaikenemisen perinne on pidempi kuin siitä puhumisen, ja filosofinen hiljaisuus jatkuu tänään esimerkiksi mediassa mystifioinnilla ja ylivarovaisuudella. Toisaalta on selvää, että itsemurhasta puhuminen on aiheuttanut itsemurhia. Moni itsemurhaa kirjoituksissaan sivunnut filosofi teki itsemurhan ja itsemurha-aaltoja on syntynyt esikuvien inspiroimina. Kilpeläinen kuitenkin pyrkii määrittelemään itsemurhan käsitettä, jotta aiheesta voitaisiin käydä sen ansaitsemaa keskustelua. Puoltavaa tai kieltävää kantaa hän ei ota, vaan tärkeintä teoksessa on keskustelun avaaminen. Kirja ei herätä erityisiä itsemurhahaluja, vaan itse asiassa se esittää itsemurhan useassa yhteydessä lohdullisena ratkaisumahdollisuutena ja kuoleman haltuunottona, jonka seurauksena saattaa olla jopa ahdistuksen väheneminen. Kuten Nietzsche totesi, on itsemurhan ajatus vahva lohdutus, sillä se auttaa pääsemään monen huonon yön yli.

Tapani Kilpeläinen: Itsemurhan filosofia. Eurooppalaisen filosofian seura ry / Niin & Näin 2012. 205 s.