Tampereen museomaailmasta löytyy monia kummallisuuksia. Kahden työväenmuseon, Lenin-museon ja käyttämättömänä nököttävän Näsilinnan lisäksi Mansessa on myös maailman ensimmäinen Vakoilumuseo. Oppaakseni sinne sain tiedustelusta ja vakoilusta kiinnostuneen toverini, valt. yo. Eetu Kinnusen.

Vakoilumuseo on perustettu vuonna 1998 Finlaysonin puuvillatehtaan vanhalle tehdasalueelle. Sijainti Tampereen ydinkeskustassa on hyvä, vaikka itse museo onkin piilotettu tehdasrakennus 54:n alakertaan. Vaikeaa saavutettavuutta käytetään kuitenkin hyväksi: Finlaysonin alueen mainoksissa museo mainostaa olevansa "hyvässä piilossa".

Omilla kotisivuillaan museo väittää olevansa perustettu siksi, että suuri yleisö saisi tutustua vakoilun legendaarisiin hahmoihin ja vakoilun työvälineisiin. Määritelmä kuvaa Vakoilumuseota hyvin, sillä koko perusnäyttely pyörii henkilöhahmojen ja esineiden ympärillä. Vakoilu nähdään ensisijaisesti valtioiden suorittamana tiedusteluna tai sotilasvakoiluna, ja näyttelystä on jätetty pois esimerkiksi yritys- ja teollisuusvakoilu.

Vakoilumuseo

Rikkinäiset lelut Kaikki James Bond -elokuvia nähneet tietävät, että vakoilijan tärkein työkalu on mahdollisimman jännä vempele, joka toivottavasti räjähtää. Pommeja näyttelyssä ei ole, mutta erinäköisiä salakuuntelulaitteita ja pieniä, piilottamiseen soveltuvia kameroita on esillä senkin edestä. Vaikka salakuuntelulaitteet vaikuttavat tärkeiltä, tuo Kinnunen esiin niiden ongelman: paraskaan nauhoitus ei auta, jos kohde ei kerro mitään kiinnostavaa. Sama koskee kameroita, harva ammattivakooja tapaa kontaktiaan suoraan toimittaakseen tälle salaisia asiakirjoja. Kätkettyjen kameroiden hyödyt tulevat esille lähinnä teollisuusvakoilussa ja vastavakoilussa, eivät niinkään valtioiden välisessä vakoilussa. Valtioiden välisessä vakoilussa tarvitaan yleensä enemmän tietoa ja laajempaa aineistoa kuin mitä salaisilla kameroilla ja nauhoituksilla voidaan kerätä.

Vakoilussa käytettäviä laitteita ja menetelmiä on yritetty havainnollistaa erilaisilla museopedagogisilla ratkaisuilla. Ongelmana vain on se, että testihetkellä yksikään laitteista ei toiminut kunnolla. Pähkäilimme kauan sisääntuloseinältä löytyvää sähköpostikaappausohjelmaa, jonka ohjeet oli asennettu häiritsevästi tietokoneiden näyttöjen taakse. Kenties ohjeiden puutteellisesta tulkinnasta johtuen emme saaneet ohjelmaa toimimaan. Myöskään naamioitumista käsittelevästä nurkkauksesta löytyvä äänenmuuntajalaite ei toiminut.

Huonoa suunnittelua taas edustaa nurkasta löytyvä kassakaappi. Sen saa auki jollain museosta löytyvällä vuosiluvulla, mutta kolmannen yrityksen jälkeen kaappi menee pysyvästi lukkoon ja piipittää ärsyttävästi muutaman minuutin. Luvun olisi voinut valita paremminkin esimerkiksi museon perustamisvuoden tai Finlaysonin historian pohjalta. Vakoilumuseo antaa ymmärtää olevansa perheystävällinen kohde, mutta jos ne esineet, joihin museossa saa koskea, eivät toimi, saattaa erityisesti lapsen mielenkiinto lopahtaa nopeasti.

Julkkisagentit ja seksivakoojat Kiinnostuksen lopahtamiseen vaikuttaa myös museon valtaisa tekstimäärä ja tekstien huono sijoittaminen. Jos edes kokeneen museokävijän ja vakoilusta kiinnostuneen mielenkiinto ei pysy yllä, miten tavanomainen museokävijä jaksaa loppuun asti? Vakoilumuseo pitää ylpeästi yllä vakoilun ympärillä pyörivää henkilökulttia, ja museosta löytyy infotaulut niin kuuluisille agenteille kuin muista ansioistaan tunnetuille vakoojille, kuten lordi Baden-Powellille ja Lauri Törnille. Avoimeksi jää, mikä on pitkien henkilöhistoriallisten tekstien suhde esillä olevaan esineistöön tai vakoiluun ilmiönä.

Henkilöpalvonta unohtaa usein myös ketjun muut osapuolet. Eetu Kinnunen muistuttaa, että suurin osa tiedustelupalveluiden työstä on kerätyn tiedon analysointia. Elokuvissa nähtäviä suuria salaisuuksia, joita agentti varjelee hengellään, löytyy harvemmin yhdestä tiedostosta. Suuri määrä dataa, jota käsittelee monta pätevää virkamiestä, on usein yksittäistä tiedonmurua hyödyllisempää. Tällöin tietoa pitää tulla useista eri lähteistä, ja sitä keräämään tarvitaan paljon väkeä. Tiedon välittämiseenkin tarvitaan useita välikäsiä, eikä agentille itselleenkään ole aina selvää, kuka hänen keräämänsä tiedon välittää eteenpäin. Museossa esitelläänkin useita tällaisia kätköjä, postilaatikoita, joissa tietoa voidaan piilottaa erilaisiin paikkoihin. Näin agentit eivät tapaa toisiaan ja kiinnijäämisen riski pienenee.

Vakoojan työssä on tärkeää tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Vaikka teknisillä apuvälineillä työtä on helpotettu, on Kinnusen mukaan tuloksellisempaa saada vieraan organisaation edustaja vuotamaan itse tietoa kuin pyrkiä hankkimaan sitä väkisin tekniikan avulla. Vakoilun henkilökohtaista puolta tuodaan jostain syystä ensimmäistä kertaa esille naisvakoojia koskevan teeman yhteydessä. Jo otsikointi antaa ymmärtää, että naisvakoojat ovat hankkineet tietoa pääasiassa sukupuolensa ja jalkovälinsä avulla. Pidemmälle lukiessa ymmärtää, että myös jotkut miesvakoojat ovat syyllistyneet samaan, ja eräässä kappaleessa puhutaan jopa KGB:n "seksivakoojista".

Rikkinäiset lelut

Kaikki James Bond -elokuvia nähneet tietävät, että vakoilijan tärkein työkalu on mahdollisimman jännä vempele, joka toivottavasti räjähtää. Pommeja näyttelyssä ei ole, mutta erinäköisiä salakuuntelulaitteita ja pieniä, piilottamiseen soveltuvia kameroita on esillä senkin edestä. Vaikka salakuuntelulaitteet vaikuttavat tärkeiltä, tuo Kinnunen esiin niiden ongelman: paraskaan nauhoitus ei auta, jos kohde ei kerro mitään kiinnostavaa. Sama koskee kameroita, harva ammattivakooja tapaa kontaktiaan suoraan toimittaakseen tälle salaisia asiakirjoja. Kätkettyjen kameroiden hyödyt tulevat esille lähinnä teollisuusvakoilussa ja vastavakoilussa, eivät niinkään valtioiden välisessä vakoilussa. Valtioiden välisessä vakoilussa tarvitaan yleensä enemmän tietoa ja laajempaa aineistoa kuin mitä salaisilla kameroilla ja nauhoituksilla voidaan kerätä.

Vakoilussa käytettäviä laitteita ja menetelmiä on yritetty havainnollistaa erilaisilla museopedagogisilla ratkaisuilla. Ongelmana vain on se, että testihetkellä yksikään laitteista ei toiminut kunnolla. Pähkäilimme kauan sisääntuloseinältä löytyvää sähköpostikaappausohjelmaa, jonka ohjeet oli asennettu häiritsevästi tietokoneiden näyttöjen taakse. Kenties ohjeiden puutteellisesta tulkinnasta johtuen emme saaneet ohjelmaa toimimaan. Myöskään naamioitumista käsittelevästä nurkkauksesta löytyvä äänenmuuntajalaite ei toiminut.

Huonoa suunnittelua taas edustaa nurkasta löytyvä kassakaappi. Sen saa auki jollain museosta löytyvällä vuosiluvulla, mutta kolmannen yrityksen jälkeen kaappi menee pysyvästi lukkoon ja piipittää ärsyttävästi muutaman minuutin. Luvun olisi voinut valita paremminkin esimerkiksi museon perustamisvuoden tai Finlaysonin historian pohjalta. Vakoilumuseo antaa ymmärtää olevansa perheystävällinen kohde, mutta jos ne esineet, joihin museossa saa koskea, eivät toimi, saattaa erityisesti lapsen mielenkiinto lopahtaa nopeasti.

Julkkisagentit ja seksivakoojat

Kiinnostuksen lopahtamiseen vaikuttaa myös museon valtaisa tekstimäärä ja tekstien huono sijoittaminen. Jos edes kokeneen museokävijän ja vakoilusta kiinnostuneen mielenkiinto ei pysy yllä, miten tavanomainen museokävijä jaksaa loppuun asti? Vakoilumuseo pitää ylpeästi yllä vakoilun ympärillä pyörivää henkilökulttia, ja museosta löytyy infotaulut niin kuuluisille agenteille kuin muista ansioistaan tunnetuille vakoojille, kuten lordi Baden-Powellille ja Lauri Törnille. Avoimeksi jää, mikä on pitkien henkilöhistoriallisten tekstien suhde esillä olevaan esineistöön tai vakoiluun ilmiönä.

Henkilöpalvonta unohtaa usein myös ketjun muut osapuolet. Eetu Kinnunen muistuttaa, että suurin osa tiedustelupalveluiden työstä on kerätyn tiedon analysointia. Elokuvissa nähtäviä suuria salaisuuksia, joita agentti varjelee hengellään, löytyy harvemmin yhdestä tiedostosta. Suuri määrä dataa, jota käsittelee monta pätevää virkamiestä, on usein yksittäistä tiedonmurua hyödyllisempää. Tällöin tietoa pitää tulla useista eri lähteistä, ja sitä keräämään tarvitaan paljon väkeä. Tiedon välittämiseenkin tarvitaan useita välikäsiä, eikä agentille itselleenkään ole aina selvää, kuka hänen keräämänsä tiedon välittää eteenpäin. Museossa esitelläänkin useita tällaisia kätköjä, postilaatikoita, joissa tietoa voidaan piilottaa erilaisiin paikkoihin. Näin agentit eivät tapaa toisiaan ja kiinnijäämisen riski pienenee.

Vakoojan työssä on tärkeää tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Vaikka teknisillä apuvälineillä työtä on helpotettu, on Kinnusen mukaan tuloksellisempaa saada vieraan organisaation edustaja vuotamaan itse tietoa kuin pyrkiä hankkimaan sitä väkisin tekniikan avulla. Vakoilun henkilökohtaista puolta tuodaan jostain syystä ensimmäistä kertaa esille naisvakoojia koskevan teeman yhteydessä. Jo otsikointi antaa ymmärtää, että naisvakoojat ovat hankkineet tietoa pääasiassa sukupuolensa ja jalkovälinsä avulla. Pidemmälle lukiessa ymmärtää, että myös jotkut miesvakoojat ovat syyllistyneet samaan, ja eräässä kappaleessa puhutaan jopa KGB:n "seksivakoojista".

Pintapuolinen esittely

Vakoilumuseota vaivaa yksi pahanlaatuinen ongelma: se tyytyy esittelemään, ei analysoimaan. Kuuluisien agenttien henkilöhistorian voi lukea Wikipediastakin, eikä tekstin printtaaminen museon seinälle tuo sille juurikaan lisäarvoa. Esineet, jotka ovatkin jotain muuta kuin miltä näyttävät, ovat itsessään kiinnostavia, mutta koska niitä yhdistää vain määrittelemätön ilmiö nimeltä vakoilu, jää koko näyttely hyvin pintapuoliseksi.

Vakoilun historiaan perehtymättömälle saattaa myös jäädä epäselväksi ero tiedustelun ja vakoilun välillä. Kinnusen mukaan raja voidaan karkeasti vetää siihen, että tiedustelu on laillista ja vakoilu laitonta. Esimerkiksi Suomen lain mukaan laitonta on vain sellainen toiminta, joka hyödyttää vierasta valtaa tai on Suomelle haitallista. Sormien läpi voidaan katsoa sellaista tiedustelutoimintaa, joka tapahtuu Suomessa muttei kohdistu siihen. Kylmän sodan aikana moni vakooja seurasi Neuvostoliiton toimintaa täältä käsin.

Suurlähetystöt ja armeija harrastavat tiedustelutoimintaa jatkuvasti. Onkin veteen piirretty viiva, milloin tiedustelu muuttuu vakoiluksi. Sanomalehtiseurantaa tuskin kukaan voi pitää laittomana, mutta entä kohdemaan poliittiselle ja taloudelliselle eliitille tarjotut illanvietot ja lounaat? Missä kohtaa ystävällismielinen toiminta muuttuu lahjonnaksi? Sotatilanteessa on äärimmäisen tärkeä tietää, missä vihollinen on tai minkälaisia joukkoja sillä on, ja tuon tiedon saamiseksi ollaan valmiita menemään hyvinkin pitkälle. Onko se kuitenkaan rikollista, jos kyseessä on kansallinen etu? Valtion itsensä suorittama tiedustelu ei ole laitonta, mutta tiedustelupalveluiden käyttämät metodit voivat olla moraalisesti kyseenalaisia.

Avoin, demokraattinen yhteiskunta mahdollistaa myös vakoojien helpomman pääsyn maahan ja tiedon lähteille, kuten näyttelyn lopussa oleva kylmän sodan aikainen kartta kertoo. Yhdysvalloissa majaili tuolloin monta KGB:n asiamiestä, mutta Neuvostoliitosta ei kovin montaa tunnettua agenttia löytynyt.

Vakoilumuseo oli ihan hauska kokemus, mutta sisäänpääsyn kalleuden takia rahoilleen ei tunnu saavan kovin hyvää vastinetta. Aikuisten lippu maksaa kahdeksan euroa, lapset ja opiskelijat selviävät kuudella. Vetävän nimensä takia museo on ulkomaalaisten, erityisesti venäläisten, suosiossa, ja tiskiltä saa käännökset näyttelyteksteihin useammalla kielellä. On kuitenkin vaikea keksiä, kenelle museota voisi suositella, kun museotyöläinen turhautuu esillepanoon, vakoilun harrastajalle museo ei esittele mitään uutta, suuri tekstimäärä pelästyttää satunnaisen kävijän eikä lapsillekaan tarjota juuri mitään.

Vakoilumuseossa kannattaa vierailla, jos tekniset vimpaimet ja sankaritarinat kiinnostavat. Jos kuitenkin vakoilun ja tiedustelutoiminnan todellisuus kiinnostaa enemmän, ei Kinnusen mielestä kannata ensimmäiseksi suunnata museoon, vaan aloittaa tutustuminen esimerkiksi Viktor Suvorovin teoksesta Aquarium.

Vakoilumuseo, Satakunnankatu 18 (Finlaysonin alue), Tampere, www.vakoilumuseo.fi. Avoinna talvikaudella (syys-toukokuu) joka päivä 11–17. Sisäänpääsymaksu: aikuiset 8 €, opiskelijat ja lapset 6 €.