Vuonna 2007 olin vaihto-opiskelijana Pécsin yliopistossa eteläisessä Unkarissa. Sain unkarilaisen runoilijan Géza Radichin samana vuonna ilmestyneen ilmestyneen teoksen Elmozdult a csend – Aforizmák – Epigrammák (”Hiljaisuus liikahti – aforismeja ja epigrammeja”) joululahjaksi unkarilaisen vanhan kirjallisuuden kurssilla tutuksi tulleelta tutoriltani. Unkarini oli vielä alkutekijöissään, ja tavailin aforismeja sanakirjan seurassa.

Pian tämän jälkeen sain kuulla harvinaisten kielten käännöksille järjestettävästä kilpailusta ja päätin kokeilla onneani katkelmalla Radichista. Onnekas en ollut, voitto meni toiselta kielialueelta tulleelle tekstille. Käännöstyö itsessään oli oma antoisa kokemuksensa, siitäkin huolimatta, että Radichin kynänjälki on ensi katsomalta toivonsa heittänyttä, aivan kuin mietelauseet olisi kirjoitettu surutyönä tai menetyksen jälkeisenä terapiana.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että oikeutta Radichin työlle tekisi pikemminkin koko teoksen käännös kuvitettuna Mihály Scheinerin grafiikalla alkuperäisen tavoin. Epigrammi-aforismit ovat omimmillaan kokonaisuutena, joka jakautuu kolmeen toisistaan poikkeavaan osaan. Ensimmäisessä (”ÉN”, ´Minä´) keskitytään oman minuuden pohdintaan, toisessa (”NŐ”, ´Nainen´) puhutaan naisesta ja rakkaudesta (huomionarvoista on, että unkariksi sana tarkoittaa myös kasvamista), kolmannessa (”KÉPEK-GONDOLATOK”, ´Kuvia – Ajatuksia´) liikutaan yleismaailmallisemmissa mietinnöissä. Kokonaisuus muodostaa eräänlaisen ulospäin laajenevan kehityskaaren.

Omaa kehitystään Radich kuvaa näin: ”Minulla oli elämässä monia rooleja: olin rikas, olin hyvin köyhä, olin autonkorjaaja, olin huvittunut. Halusin aina tutustua asioihin purkamalla ne, joten minusta tuli opettaja testilaboratoriossa. Opettaminen oli pelottavaa. Tajusin, miten paljon vielä oli tiedettävää. Aloin käydä iltakursseilla yliopistossa. Mutten koskaan jättänyt suunnittelua, keksimistä, luomista. -- Kirjoitin oppikirjoja ja käyttöohjeita. Yritin vain kirjoittaa ylös mitä tahansa ideoita en pystynyt ilmaisemaan aineellisessa muodossa. Tein 80 vuotta kaikkea sitä.” ¹ Kokoelman tekstien nimeäminen aforismeiksi ja epigrammeiksi on kuvaavaa, koska ne sijoittuvat tyylillisesti ja sisällöllisesti runouden ja mietelauseiden välimaastoon. Toisaalta ne ovat loppusointuisia, sukkelia sutkautuksia, toisaalta syviä tuntoja tavoittelevia toteamuksia. Kaikissa niissä kuitenkin on läsnä menetyksen tuntu, kuoleman aavistus, suru jopa täyttymyksessä. Samalla aukeamalla elävät tokaisut kaipuun täyttymisen traagisuudesta ja menetyksen vapauttavasta voimasta.

Tekstit lähestyvätkin aihetta monesta kulmasta, eivätkä pohjimmiltaan ole niin pessimistisiä kuin miltä näyttävät, pikemmin vain kiillottavat tomua päältä pois, jotta sisus loistaisi kirkkaammin. Tämä tulee parhaiten esiin rakkausaiheisissa aforismeissa: Radich toruu, jotta pääsisi ylistämään. Mieletön on arvokasta, koska se johtaa eteenpäin kohti uutta. Radichin yksinkertaiset kynänvedot ovat tarkkanäköisiä, kuin hailakasta valosta avautuisi näkymä vielä toiseen.