1930-luvun postikorttikokoisesta sotilas- valokuvasta katsovat vakavan nuoren miehen kasvot. Kuvaa otettaessa Martti Tobias Ylinokari oli kenties vasta asepalveluksensa alkumetreillä. Edessä olisi vielä 12 vuotta sodan ja rauhan kuvittamaa elämää, ja sen jälkeen Martti Tobias katoaisi. Suremaan jäisivät vaimo ja lapset.

Tarinan päähenkilö, vuonna 1911 syntynyt Martti Tobias Ylinokari oli Kiikoisista kotoisin oleva metsätyönjohtaja. Kätevänä miehenä tunnettu ”nokarin Martti” rakensi kotitaloonsa jo 1930-luvun alkupuolella auton laturista omatekoisen sähkövoimalan, kertoo Timo Ylinokari, ja elättipä perheenisä pesuettaankin erilaisilla sähkötöillä. Niitä riitti, kun maaseutu sotienvälisessä Suomessa sähköistyi vauhdilla. Martin elämä oli kaikin puolin mallillaan. Asepalveluksensa hän suoritti Polkupyöräpataljoona 1:ssä Terijoella vuonna 1932.

Talvisotaan Ylinokari otti osaa JR 36:n riveissä, ja ehtikin mukaan Joutsijärven, Märkäjärven ja Kilaniemen taisteluihin pikakivääriampujana Pohjois-Suomessa. Näissä taisteluissa pysäytettiin Neuvostoliiton 122. divisioona, jonka lopullisena tavoitteena oli ollut Tornio. Jos neuvostojoukot olisivat päässeet tavoitteeseensa, Suomen maayhteydet Ruotsiin olisivat katkenneet ja puolustusmahdollisuudet romahtaneet. Joutsijärven taistelussa Ylinokari haavoittui 15.12.1939. Hänet kotiutettiin 4.5.1940 ”toistaiseksi”. Tuolloin kotiutustakin kutsuttiin vielä lomauttamiseksi – kansakunta oli varuillaan, ja haluttiin varmistaa, että miehet saataisiin tarvittaessa nopeasti uudelleen lippujen alle.

Kesällä 1941 miehet saivatkin uudet liikekannallepanomääräykset. 18.6. tuli Martti Tobias Ylinokarille kutsu reserviin. Kivääriryhmän johtajana ja taistelulähettinä hän kulki JR 36:n 7. komppanian riveissä Simpeleen kautta Hiitolan, Kauklahden, Taipaleen ja Lempaalan taisteluihin. Ylinokarin sota sujui ilmeisen hyvin, sillä hänet ylennettiin alikersantiksi 15.8.1941. Kun kuluttava hyökkäyssota sitten oli ohi ja armeija asettui asemiinsa talven jo lähestyessä, alettiin vanhoja ikäluokkia kotiuttaa, yleisesti kuitenkin vasta vuoden 1942 aikana. Ylinokarin sotilaspassissa on kuitenkin merkintä, jonka mukaan hänet olisi vapautettu palveluksesta jo 8.12.1941, ja 16.12.1941 hänen todetaan luovuttaneen armeijan varusteet.

Sota kuitenkin jatkui, ja Ylinokarikin palasi armeijan harmaisiin 15.7.1942, tällä kertaa JR 36:n 9. komppaniaan. Sotilaspassi kertoo hänen osallistuneen alkuvuodesta 1943 tapahtuneen ylennyksen jälkeen kersanttina Sirkiänsaaren taisteluun ja Syvärin sillanpääaseman torjuntataisteluun. Kun suomalaisjoukot tilanteen kehittyessä joutuivat vetäytymään – mikä tapahtui niin taidokkaasti, että hyökkääjä moukaroi tykistöllään tyhjä asemia lähes kahden päivän ajan ennen kuin havaitsi suomalaisten poistuneen – Ylinokarin komppania siirrettiin muiden joukkojen mukana Kannakselle, jossa vahvistuksia jo kaivattiinkin. Ylinokarin yksikkö sijoitettiin Äyräpäähän Vasikkasaaren sillanpääasemaan, joka kuului osana VKT-linjaan (Viipuri-Kuparsaari-Taipale). Suomalaisten puolustuslinja oli tältä, kuten useilta muiltakin kohden, pahasti keskeneräinen, eikä sillanpään, jonka tarkoituksena oli estää venäläisten Vuoksen ylittäminen, mielekkyydestä oltu yksimielisiä johtoportaissakaan. Sen sijaan komentajista etulinjan mieheen asti jokainen taisteluun osaa ottanut oli selvillä siitä, että jos taistelu VKT-linjasta hävittäisiin, puolustajien tilanne huonontuisi ratkaisevasti: Kannaksen hyvää tieverkkoa hyväksikäyttäen hyökkääjällä olisi mahdollisuus edetä nopeasti Suomen sisäosiin.

Äyräpään kiirastuleen Ylinokarin jäljet näyttäisivät päättyvän. Taistelu oli riehunut jo heinäkuun alusta asti, ja ylivoimaisen vihollisen painostaessa suomalaisjoukkojen pääosat olivat joutuneet vetäytymään Äyräpään harjulta. Suomalaisjoukoilla oli kuitenkin vielä hallussaan pieni sillanpääasema Äyräpään kirkonmäellä ja Vasikkasaaressa. 6.-7.7. venäläisten hyökkäys kuitenkin pakotti suomalaiset vetäytymään. Yksikön komentaja, kapteeni Katajainen kertoo kirjeessään: ”Silloin olivat jo melkein kaikki veneet rikkiammuttuja, joten melkein kaikki miehet joutuivat ylittämään Vuoksen uimalla.” Samaan aikaan Ylinokarin kanssa katosi kaikkiaan viisi miestä. Neljä heistä palautettiin sittemmin sotavankeina. Päättyikö Ylinokarin tie, ainoana, venäläisten ankaraan tykistökeskitykseen?

Tarinalle on kuitenkin olemassa myös toinen mahdollinen loppu. Ylinokareiden tuttava, Matti Mäkelä kävi syksyllä 1949 lainaamassa kadonneen vaimolta valokuvan, jossa Ylinokari on sotasairaalassa haavoituttuaan. Hän esitteli kuvaa turkulaiselle opettaja Kallioiselle, joka tunnisti kuvasta L-kirjaimella merkityn kadonneen, ja kertoi tavanneensa tämän Tserepovetsin vankileirillä 20. marraskuuta 1944. Sotavankiluettelot eivät häntä kuitenkaan tunne. Martti Mäkelä kirjoitti kadonneen vaimolle ja totesi kirjeessään: ”Meillä ei muuta ole kuin toivoa ja odottaa, että he sieltä myöhemmässä vaiheessa saapuvat.” Lähes samoja sanoja käytti Jenny Yli-Nokari kirjoittaessan tammikuun lopulla 1950 puolustusministeriöön pyytäen kuolleeksi julistamisen lykkäämistä vedoten siihen, että hänen miehensä saattaisi vielä palata.

Martti Tobias Ylinokari ei kuitenkaan koskaan palannut. Edes lopullinen kuolleeksi julistaminen vuonna 1965 ei sammuttanut pientä toivonkipinää. Arvoitus on kuitenkin yhä ratkaisematta: mitä tapahtui kersantti Ylinokarille?

Painamattomat lähteet

Timo Yli-Nokarin sähköpostiviesti tekijälle 14.5.2011, “Sodassa kadonneen arvoitus”.

Puolustusministeriön Kuolleeksijulistamistoimiston arkisto, Kansallisarkisto.

Martti Tobias Ylinokarin kantakortti, Kansallisarkisto.

Timo Yli-Nokarin haastattelu 12.6.2011. Haastattelumuistiinpanot tekijän hallussa.

Tutkimuskirjallisuus

Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991

Sotatieteen laitos: Jatkosodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1988