Heikki Lehikoinen tarttuu uutuuskirjassaan Katkera manalan kannu jokaista ihmistä kohtaavaan kuoleman tematiikkaan ja tarkastelee sitä suomalaisen kulttuurihistorian kautta ja sen osana. Kuolemalla on aina syynsä, tiesi jo Eino Jutikkala sanoa yhdessä Lehikoisen keskeisimmistä lähdeteoksista, ja muun muassa näitä syitä Katkera manalan kannu käsittelee.

Lehikoinen käy läpi suomalaisen kansanperinteen antamaa kuvaa kuolemaan liittyvistä tavoista ja uskomuksista. Ajoittain tehdään hyppäyksiä yleiseurooppalaisiin linjoihin, jotka yhtäältä hieman häiritsevät lukijaa, joka on orientoitunut nimenomaan suomalaiseen perinteeseen kirjan aihepiirin mukaisesti, mutta jotka toisaalta antavat perusteltua vertailupohjaa kotimaisen ja ulkomaisen perinteen välille. Vertailua ei ole johdonmukaisesti jokaisessa luvussa, mitä olisi kaivannut, jotta se muodostaisi oman kokonaisuutensa kirjan sisälle.

Kirjassa on seitsemän ylälukua, jotka käyvät läpi kuoleman syiden lisäksi kuoleman kanssa tavalla tai toisella tekemisissä olleita ammattilaisia, vainajan joskus mutkikasta viimeistä matkaa maan päällä, esihistoriallisia hautaustapoja, kristillisen ajan hautaamiskulttuuria, tämän ja tuonpuoleisen väliin jumiutuneita vainajia sekä erilaisia kuolleiden muistamiseen liittyviä tapoja. Luvut on jaoteltu loogisesti ja niistä jokainen pysyy selkeänä kokonaisuutena. Kirjan juonesta on helppoa pitää kiinni.

Kuolema kuuluu elämään, ja aikana ennen nykyaikaisia hygieniakäsityksiä ja lääketieteellisiä mahdollisuuksia sen tulo on ollut monin tavoin ennustamattomampaa, nopeampaa ja rajumpaa kuin nyt. Lehikoinen kertoo kiinnostavasti, kuinka kuolemaan on suhtauduttu ja millaisin keinoin sitä on koetettu viivyttää silloin, kun se ei ole ollut toivottu vieras. Kuoleman läheisyys jokapäiväisessä elämässä on synnyttänyt huomattavan määrän erilaisia uskomuksia tuonpuoleisesta, rajoista sen ja tämänpuoleisen välillä sekä vainajien matkasta sinne. Vainajat ovat kulkeneet tänne jääneiden rinnalla sekä tukijoina että uhkana, ja toisinaan ne ovat toimineet sovittamattomien syntien paljastajina. Esimerkiksi vastasyntyneenä surmattu lapsi saattoi palata muistuttamaan äitiään tämän tekemästä rikoksesta niin voimallisin keinoin, että nainen tunnusti julkisesti tekonsa, josta ei muuten olisi välttämättä koskaan jäänyt kiinni. Keskeneräiseksi jääneet asiat, liian vähäinen kunnioitus ja väärin hoidetut vainajaan kohdistuvat toimenpiteet saattoivat johtaa siihen, että vainaja palasi vaatimaan hyvitystä eläviltä. Tämä koettiin uhkaavana ja pelottavana, ja sitä pyrittiin välttämään kaikin mahdollisin keinoin.

Vainajia ei kuitenkaan vain pelätty, vaan muistettiin ja kunnioitettiin syvästi. Tämä näkyy muun muassa ajan saatossa vaihdelleissa hautaustavoissa, muistomerkeissä ja vainajille osoitetuissa ruoka- ja muissa uhrauksissa. Lehikoinen käy läpi suomalaisia hautaustapoja aina kivikaudelta nykypäivään ja osoittaa, kuinka tärkeässä osassa ruumiin hautaaminen kuoleman kulttuurihistoriassa on – se ei missään tapauksessa ole yhdentekevää. Matkalle tuonpuoleiseen on tarvittu erilaisia tarvekaluja, aseita ja vaatteita, sillä elämän on katsottu jatkuvan pitkälti samantyyppisenä myös kuoleman jälkeen. Tuonelan joen ylittämistä varten vainajalle on pantu mukaan rahaa, jotta lautturin tai myöhemmin Taivaan portteja vartioivan Pietarin kanssa ei turhaan tulisi ongelmia. Hoitamalla kuolleiden matkaansaattamisen niin hyvin kuin mahdollista on osaltaan pyritty varmistamaan, että myös oman hetken koittaessa asiat tehdään oikein.

Katkera manalan kannu kertoo kiehtovasti suomalaisen kulttuurin merkittävästä piirteestä: pakanallisen ja kristillisen kulttuurin sekoittumisesta ja rinnakkainelosta. Kansanuskoksi määriteltävä uskonnon muoto ei ole ottanut nokkiinsa sille ajoittain tuputetusta puhdasoppisuudesta, vaan elämän keskeinen osa, kuolema, on ymmärretty sinnikkäästi hyvin värikkäällä ja rikkaalla tavalla. Tämä on aiheuttanut päänvaivaa papeille, mutta sen tuloksena on monipuolinen kuolemaan liittyvä kulttuurihistoria ja kansanperinne, jotka ovat olennainen osa nykyaikaistakin kuolemaa.

Kirjan parasta antia ovat kiehtovat yksittäistapaukset ja tarinat, jotka Lehikoinen on löytänyt arkistojen kätköistä. Ne kertovat selkeästi kuoleman monista kasvoista ja sen olennaisesta suhteesta jokapäiväiseen elämään. Television rikossarjojen ystävä ilahtunee tiedosta, jonka mukaan johdonmukaisen kuolemansyyntutkinnan alku sijoittuu jo 1700-luvulle valistuksen aikaan. Historiallisia kauhutarinoita ahmiva taas saattaa kiinnostua Ahvenanmaalla noin 4600 vuotta sitten ilmenneestä, joko rituaalisesta tai puhtaasti nälästä johtuneesta kannibalismista, josta selvästi ihmisvoimin kaluttu, muutoin suhteellisen hyvin säilynyt luuranko kertoo.

Tyyli on kautta linjan varsin toteava ja antaa tilaa lukijan omille tulkinnoille ja tuntemuksille. Lehikoinen ei myöskään ota sen kummemmin kantaa uskomusten mielekkyyteen, vaan esittää ne sellaisinaan, aikansa kuvina. Uskon Katkeran manalan kannun olevan sopivaa luettavaa kelle tahansa kuolemasta kiinnostuneelle tai sen kohdanneelle, sillä omien tietojen ja tuntemusten asettaminen historialliseen ja kansanperinteelliseen kontekstiin toimii oivallisena ajatusten herättäjänä ja kokoajana. Vakavaksi mielletyn aiheen käsittely Heikko Lehikoisen tapaan myös hupaisia yksityiskohtia esitellen tuntuu toimivalta ratkaisulta, eikä se missään määrin halvenna surua ja menetyksen kipeyttä, vaan sen sijaan osoittaa, kuinka kuolema, väistämättömänä osana jokaista elon polkua, on yhtä monimielinen ja -merkityksinen kuin itse elämäkin on.

Heikki Lehikoinen: Katkera manalan kannu – Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa Teos 2011. 358 s