Mitä seuraisikaan siitä, jos ihminen menettäisi kyvyn aistia ympäristöään tai menettäisi elämänsä varrella kerääntyneet muistot, joiden kautta hän hahmottaa maailmaa ja antaa tämänhetkisille kokemuksilleen merkityksiä? Lähestyn aihetta humanistisen maantieteen teorioiden ja tulkintojen kautta, joissa painottuvat näkemykset yksilön subjektiivisuudesta ja ihmisen aistimellisesta suhteesta ympäristöönsä.

Humanistisen maantieteen näkemysten mukaan ihminen on subjektiivinen kokija ja toimija, joka on yhteydessä ympäristöönsä elämismaailmansa eli kokemustensa ja aistielämystensä kautta.¹ Ihmisen kokemukset paikoista välittyvät aistien välityksellä ja tallentuvat mieleen muistoina, jotka vaikuttavat yksilön tämänhetkisiin tulkintoihin ympäristöstä. Humanistisen maantieteen ajattelutavan mukaan ihminen siis tarkastelee ja hahmottaa maailmaa omasta elämismaailmastaan käsin ja antaa todellisuuden ilmiöille erilaisia merkityksiä. Tämän vuoksi esimerkiksi paikkojen nähdään saavan muotonsa subjektiivisten merkitystenantojen kautta, ja ne ilmenevät ainutlaatuisina kokemuksellisina tulkintoina ihmisten mielissä. Maailma ja ympäristö näyttäytyvät täten kullekin ihmiselle eri tavoin, koska meillä jokaisella on oma, ainutlaatuinen elämänhistoriamme, joka ohjaa tulkintaamme. Jokainen ihminen siis havaitsee ympäristöstään eri asioita ja antaa ilmiöille merkityksiä henkilökohtaisten aistimusten, tunteiden ja muistojen värittäminä.²

Humanistisen maantieteen keskeisimpiä käsitteitä ovat tilan, paikan ja maiseman käsitteet ja tutkimuksen keskiössä ovat ihmisten ja paikkojen välisten suhteiden tarkastelu. Erityisesti 1990-luvulla keskustelu aistimellisesta kokemisesta, identiteetistä ja henkilökohtaisten muistojen merkityksestä on vilkastunut humanististen maantieteilijöiden keskuudessa.³ Maantieteen professori Pauli Tapani Karjalaisen mukaan paikka on ympäristöömme heijastamiemme suhteiden merkityksellinen kokonaisuus.⁴ Hänen mielestään emme ainoastaan elä jossakin paikassa, vaan elämme paikkaa liittämällä ympäristöömme jatkuvasti aistikokemuksia ja merkityksiä. Paikat tulevat eletyiksi ja koetuiksi. Paikkasuhteemme ovat ruumiillisesti ja kaikin aistein koettuja tunnetiloja.⁵ Tanin mukaan paikka nähdään paitsi konkreettisena myös sosiaalisena, kokemuksellisena ja subjektiivisesti merkityksellisenä tilana.⁶ Paikka ja maisema koetaan objektiivisen ja visuaalisen tarkastelun ohella myös kaikkien aistien kautta elettynä tilana, johon kokija liittää erilaisia emootioita ja jossa kokija on itse läsnä. Aistit ovat siis ikään kuin kanava, jonka kautta ihminen on yhteydessä ympäristöönsä. Tämän perusteella ajateltuna jo yhdenkin aistin menettäminen vaikuttaa huomattavasti siihen, miten ihminen kykenee olemaan suhteessa ympäristöönsä ja mitä asioita ihminen havaitsee ympäristöstään. Ilman aisteja olisi vaikeaa erottaa eri sävyjä ympäristöstä ja tuntea syvästi erilaisia tapahtumia, kokemuksia ja paikkoja.

Humanistisen maantieteen tieteenteoreettisena pohjana voidaan pitää fenomenologiaa eli tieteenfilosofista lähestymistapaa, jossa todellisuuden ja ihmisen tietoisuuden rakentuminen nähdään tapahtuvan yksilön havaintokokemuksessa.⁷ Edward Relphin näkemyksen mukaan fenomenologia luo oikeastaan pohjan kaikelle maantieteelliselle tiedolle, koska kaikenlainen maantieteellinen tieto – sekä kokemuksellisiin lähtökohtiin perustuva että fyysinen – perustuu suoriin havaintoihin, kokemuksiin ja tietoisuuteen maailmasta, jossa elämme.⁸ Fenomenologisessa ajattelussa korostuu ihmisen tietoisuus, joka nähdään perustana ihmisen kokemukselle ja merkityksille, joita ihminen muodostaa ympäristössään havaitsemilleen ja kokemilleen ilmiöille.⁹ Fenomenologisen ajattelun mukaan ihminen on kiinteä osa maailmaa, ja ympäröivä maailma ilmenee ihmiselle juuri tietoisuuden kautta. Tämän vuoksi onkin tärkeää tutkia ihmisen tietoisuutta eli sitä, miten ihminen kokee ympäröivän maailman.¹⁰ Fenomenologiassa pyritään siis tarkastelemaan ihmisen välittömiä, suoria kokemuksia maailmasta, kokemuksia ”a priori”. Fenomenologia keskittyy siihen, miten kohtaamme maailman ennen kuin ajattelemme sitä.¹¹

Paikkojen elämäkerrallisuus: topobiografia

Paitsi aisteilla myös muistilla on merkittävä vaikutus siihen, miten me hahmotamme sekä ympäristöämme että itseämme osana maailmaa. Paikat ja aistimukset säilyvät mielessämme muistojen muodossa. Elämämme varrella kokemamme asiat ja merkitykselliset tapahtumat painautuvat syvälle mieleemme muistoina, joihin liittyy paljon monenlaisia tunteita ja elämyksiä. Muistot ovatkin keskeisessä osassa myös tarkasteltaessa ihmisen identiteettiä ja identiteetin pysyvyyttä.¹² Omaelämäkerralliset muistot auttavat meitä hahmottamaan elämäämme temporaalisena eli ajallisena jatkumona, josta on erotettavissa eri vaiheita. Omaelämäkerrallinen muisti luo identiteetille perustan. Pauli Tapani Karjalainen tarkastelee identiteetin spatiaalista eli alueellista luonnetta ja liittää identiteetin ja minuuden paikkoihin ja paikkakokemuksiin.¹³ Hän kirjoittaa, että paikat luovat identiteetin perustaa. Jos unohtaisimme paikkamme, unohtaisimme myös itsemme, koska emme tietäisi, mistä tulemme ja keitä olemme.

Karjalaisen kehittelemä topobiografian käsite kuvaa paikkojen omaelämäkerrallisuutta. Topobiografiassa paikkojen nähdään olevan ihmisten elämäkerrallisten tapahtumien keskeisiä osasia, jotka ovat merkittävässä roolissa henkilökohtaisten elämäkertojen ja muistojen syntymisessä ja rakentumisessa.¹⁴ Karjalainen määrittelee topobiografian elämäkerrallisten paikkakokemusten tulkinnaksi, jossa keskeinen sija on eksistenssifilosofian näkemyksillä paikkojen olemassaolosta ja merkityksestä. Eksistentiaalisesti tarkasteltuna paikat ovat oleellinen osa olemassaoloamme. Topobiografiset paikat säilyvät muistoissamme, ja koska kenelläkään toisella ei voi olla täysin samanlaisia muistoja kuin meillä itsellämme on, ei myöskään samanlaisia paikkoja ole olemassa. Topobiografiaan liittyy oleellisesti myös identiteetin ja minuuden käsitteet. Muistojen välittämät ajan ja paikkojen sidokset rakentavat identiteettiämme ja minuuttamme. Muistojen kautta muistamme elämämme tärkeitä tapahtumia ja hetkiä, jotka tapahtuvat aina jossakin paikassa. Samalla hahmotamme sitä kautta myös itseämme ja elämänhistoriaamme eli identiteettimme osasia. Paikoilla on siten myös tärkeitä psykologisia merkityksiä ihmiselle, sillä ne luovat meille juuria, joilla voimme kiinnittyä elämämme paikkoihin.

Tarkastelen seuraavaksi paikkakokemusten ja merkitysten muodostumista oman kokemukseni kautta. Sen jälkeen pohdin sitä, miten muistojen ja kokemusten unohtaminen tai muistin menettäminen vaikuttavat ihmisen kykyyn havainnoida ja tulkita ympäristöä. Eräänä viikonloppuna olin kävelyllä koirani kanssa asuntoni lähellä sijaitsevan järven vierellä kulkevalla polulla. Käyn usein lenkillä tuolla järvellä, koska se herättää minussa paljon myönteisiä tunteita ja muistoja. Nämä muistot ovat peräisin lapsuudestani, jolloin vietimme kaikki viikonloput perheeni kanssa yhdessä mökillämme. Mökki sijaitsee mummolani vieressä kauniin järven rannalla. Järvi on aina ollut osa minun ja siskoni lapsuutta, sillä kesällä se tarjosi meille lapsille paljon mukavaa tekemistä, esimerkiksi uimista ja kalastamista. Talvisin hiihdimme ja luistelimme järvellä. Isällä oli tapana ajella moottorikelkalla reittejä ja latupohjia järvelle ja rantatörmälle, joilla pystyimme hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Ajelimme usein moottorikelkalla järven kautta läheiselle joelle katselemaan maisemia ja syömään retkieväitä. Muistan tarkasti erään kauniin niemennotkon, jossa oli hyvä makkaranpaistopaikka.

Järvi, joka sijaitsee tämänhetkisen kotini lähettyvillä, muistuttaa paljon mökkimme vierellä olevaa järveä. Tämän vuoksi se on muodostunut minulle erityisen tärkeäksi paikaksi, koska se herättää minussa paljon positiivisia ja kauniita tunteita sekä rakkaita muistoja lapsuudestani. Mielestäni tämän järven ympäristö on yksi kotikaupunkini kauneimpia paikkoja. Se, miten kukin ihminen kauneuden määrittelee ja kokee, riippuu pitkälle siitä, mitä aistikokemuksia ihminen liittää havainnon kohteeseen. Eero Ojanen käsittelee teoksessaan Kauneuden filosofia kauneuden luonnetta ja merkitystä.¹⁵ Hän kirjoittaa, että hyvin usein kauniista tai kauneudesta puhutaan nimenomaan aistihavainnon yhteydessä. Aistien avulla voimme tuntea ja kokea ympäristöämme ja muodostaa siitä erilaisia merkityksiä ja käsityksiä. Ojanen pohtii teoksessaan myös sitä, onko kauneus kohteessa itsessään oleva ominaisuus vai havaitsijasta riippuva asia ja päätyy lopputulokseen, että kauneus on sekä kohteen ominaisuus että katsojan asenne tai kokemus. Minulle kauneus merkitsee paitsi visuaalista kauneutta mutta myös tunteita, jotka kauneuden kohde minussa herättää. Aistien menettämisen myötä menettäisimme siten myös osittain mahdollisuuden kokea kauneutta ympäristössä. Seuraavaksi tarkastelen lähemmin sitä, mistä syntyvät tunteet, jotka liitämme havaintomme kohteisiin.

Humanistisen maantieteen ja fenomenologisen tieteenfilosofian näkemysten mukaan kotini lähellä sijaitseva järvi ilmenee minulle kauniina juuri minun subjektiivisten kokemusteni, aistimusteni ja tuntemusteni myötä. Olen aiemmin kokenut vastaavanlaisessa paikassa myönteisiä tunteita, jotka heräävät nyt samantapaisessa paikassa. Joku toinen voisi sanoa järven olevan ruma ja rehevöitynyt, mutta minulle se on kaunis juuri sellaisenaan, koska se kuvastaa ja heijastaa minulle niitä kaikkia lapsuudenkokemuksia, joita samankaltainen, hieman rehevöitynyt mökkijärvemme on minulle tuonut. Mikäli menettäisin nuo lapsuusmuistoni, olisi minun haettava havainnoilleni pohjaa jostain muusta aiemmin kokemastani vastaavankaltaisesta tilanteesta. Usein juuri ne paikat ja tapahtumat, joihin liittyy voimakkaita aistielämyksiä tai tunteita, vaikuttavat vahvimmin tämänhetkisissä havainnoissamme − niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus muistojen menettämisestä on myös hyötyä, sillä se suojaa ihmisen psyykettä muistamasta vaikeita asioita ja estää siten ahdistavien tunteiden työntymistä esiin paikoissa, jotka muistuttavat sellaisesta paikasta, jossa ihminen on kokenut jopa traumaattisia kokemuksia. Joka tapauksessa muistin menettämisen myötä menetämme myös itseemme latautuneita asenteita ja merkityksiä, jotka tekevät maailmasta juuri sellaisen ainutlaatuisen kokonaisuuden, jona se meille näyttäytyy.

Havainnoista merkityksiin

Kuten olen kirjoittanut, merkitysten muodostuminen on monimutkainen ja ainutlaatuinen prosessi, jossa todellisuuden eri ilmiöt, kuten paikat, saavat merkityksensä ja muotonsa jokaisen ihmisen omien aistihavaintojen ja subjektiivisten merkityksenantojen kautta. Merkitysten muodostumisen prosessissa henkilökohtaisilla muistoilla on tärkeä osa – ne määrittävät sen, millaisia tunteita ja tulkintoja muodostamme kokemistamme ja näkemistämme asioista. Esimerkiksi kaikki paikat ilmenevät eri ihmisille eri tavoin, riippuen siitä, mitä merkityksiä kukin paikalle antaa. Jos menettäisimme muistomme, menettäisimme samalla myös osan minuuttamme. Menettäisimme muistojemme mukana myös valtavan määrän elämämme paikkoja, ainutlaatuisia mielenmaisemia. Toisaalta taas myös muistomme muuttuvat mielessämme jatkuvasti saaden aina hieman erilaisia merkityksiä kulloisestakin elämäntilanteesta tai mielentilasta riippuen.

Kuvaillessani aiemmin kävelyreittini varrella sijaitsevaa järveä ja pohtiessani sen merkityksiä itselleni, ajauduin suoraan muistelemaan lapsuusaikojani mökillä. Lapsuusmuistoni tuottavat erilaisia tunteita ja ajatuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten koen järvimaiseman. Lapsuusaikaiset muistot myös rakentavat ja vahvistavat identiteettiäni, tunnetta siitä, kuka minä olen ja mistä minä olen. Muistot liittyvät aina paitsi aikaan, myös paikkaan. Niiden kautta voimme yhdistellä irrallisia kokemuksiamme osaksi suurempaa kokonaisuutta narratiivien avulla.¹⁶ Narratiivit ovat tarinoita, joiden avulla ihminen luo identiteettiään kertomalla itsestään.¹⁷ Kertomalla tapahtumia omasta elämästään ihminen tulee samalla rakentaneeksi uusia merkityksiä kokemilleen asioille. Ihminen ikään kuin luo omaa elämäntarinaansa ja hahmottaa itseään kertomalla kokemuksistaan muille. Jotta ihminen voi luoda omaa elämäntarinaansa, hänellä on oltava siihen rakennuspalikoita eli muistoja. Narratiivit eivät kuitenkaan ole staattisia eli pysyviä vaan dynaamisia, alati muuttuvia rakenteita, joilla muokkaamme jatkuvasti elämäntarinaamme ja identiteettiämme. Narratiivien avulla voimme siten osittain myös muokata elämäntarinaamme sellaiseksi, jollaisena haluamme sen ymmärtää.

Myös kirjoittaminen on merkitysten muodostamista ja narratiivista tarinankerrontaa. Oikeastaan merkitykset saavat ulkomuotonsa vasta kielen ja tekstien muodossa. Mikko Lehtonen kirjoittaa, että kieli ja sen merkitykset ovat maailmassa olemista, todellisuuden jäsentämistä ja identiteettien tuottamista.¹⁸ Kirjoittaminen on siis tapa, jolla ihminen muodostaa merkityksiä kokemistaan asioista ja todellisuudesta. Se on myös oman elämän ja oman itsensä hahmottelemista sekä merkitysten jakamista muiden kanssa. Onhan ihmisillä aina ollut tarve kirjoittaa ja jakaa havaintojaan toisten ihmisten kanssa, ja se osaltaan auttaa todellisuuden kuvan luomisessa ja ympäristön hahmottamisessa. Samalla tavalla myös minä tätä artikkelia kirjoittaessani jopa osittain tiedostamattomasti tulin luoneeksi uusia merkityksiä elämäni tapahtumista ja merkityksistä.

Lopuksi

Aistimellisuus, muistot ja identiteetti ovat tiukasti kietoutuneet toisiinsa. Aistit ovat ihmisen väylä maailmaan ja niiden välityksellä annamme kokemuksillemme merkityksiä. Ilman aisteja meiltä jäisi monia elämän ulottuvuuksia huomaamatta. Aistit ohjaavat tulkintojen suuntaa ja antavat kokemuksillemme sisällön. Kokemuksemme säilyvät mielessämme muistoina, joihin liittyy vahvoja aistimuksia ja tunteita, joita liitämme myös tämänhetkisiin kokemuksiimme. Muistojen avulla hahmotamme itseämme osana maailmaa ja jäsennämme irrallisia kokemuksia osaksi suurempia kokonaisuuksia. Muistojen avulla tiedämme keitä olemme ja mistä tulemme. Uskaltanen väittää, että aistien heikentyessä myös suhteemme ympäristöömme heikkenee ja muistojen kadotessa kadotamme aina myös osan itseämme. Kokemuksien kirjoittaminen tarinaksi on kuitenkin yksi keino, joilla muistot voi säilöä ja joiden avulla muistoihin voi aina palata. Tarinoihin voi palata myös silloin, kun tuntuu ettei enää muista, kuka on ja mistä on tullut.

Lähteet

HAARNI, TUUKKA (1997). "Johdatus nykymaantieteeseen." Teoksessa Haarni, T. & M. Karvinen, H. Koskela, S. Tani (toim.). Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen, s. 193–209. Tampere: Vastapaino.
KARJALAINEN, PAULI TAPANI (1997). "Aika, paikka ja muistin maantiede." Teoksessa Haarni, T. M. Karvinen, H. Koskela. & S. Tani (toim.). Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen, s. 227–241. Tampere: Vastapaino.
KARJALAINEN, PAULI TAPANI (2004). "Ympäristö ulkoa ja sisältä: Geografiasta geobiografiaan." Teoksessa Mäntysalo R. (toim.). Paikan heijastuksia. Ihmisen ympäristösuhteen tutkimus ja representaation käsite, s. 49–68. Jyväskylä: Atena kustannus.
KARJALAINEN PAULI TAPANI (2006). "Topobiografinen paikan tulkinta." Teoksessa Knuuttila, S., P. Laaksonen & Piela U. (toim.). Paikka: Eletty, kuviteltu, kerrottu, s. 83–92. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
LEHTONEN, MIKKO (2000). Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino.
MCADAMS, DAN P. (2003). "Identity and the Life Story." Teoksessa Fivush, R. & C. A. Hayden (toim.) Autobiographical Memory and the Construction of a Narrative Self, s. 187–208. London: Lawrence Erlbaum Associates.
MIETTINEN, T., S. PULKKINEN & J. TAIPALE (toim.) (2010). Fenomenologian ydinkysymyksiä. Helsinki: Gaudeamus.
NEUMANN, BIRGIT & NUNNING, ANSGAR (2008). "Interdisciplinary Perspectives on Narrative and Identity." Teoksessa Neumann, B., A. Nunning & Pettersson, B. (toim.) Narrative and Idenity. Theoretical Approaches and Critical Analyses, s. 3–22. Trier: Wissenschaftlicher Verlag Trier.
RELPH, EDWARD (1976). Place and placelessness. Pion Limited: London.
RODAWAY, PAUL (1994). Sensuous geographies. Body, sense and place. London: Routledge.
OJANEN, EERO (2001). Kauneuden filosofia. Helsinki: Kirjapaja.
TANI, SIRPA (1995). Kaupunki Taikapeilissä. Helsinki-elokuvien mielenmaisemat -maantieteellisiä tulkintoja. Helsinki: Paintmedia Oy.
TANI, SIRPA (1997). "Maantiede ja kuvien todellisuudet." Teoksessa Haarni T. & M. Karvinen & H. Koskela & S. Tani (toim.): Tila, paikka ja maisema – tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen, s. 211–226. Tampere: Vastapaino.
TOLSKA, TIMO (2002). Kertova mieli. Jerome Brumerin narratiivikäsitys. Helsinki: Yliopistopaino.
WALMSLEY D. J. & G. J. LEWIS (1984). Human Geography. Behavioral Approaches. Longman: London and New York.