Kylmän sodan henki huokuu vastaan jo jonotusalueella. Tiukkasanaiset, univormuihin pukeutuneet naiset huolehtivat kurista ja lippuja vaaditaan esille tasaisin väliajoin. Olemme osallistumassa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin ja Ylioppilasteatterin järjestämälle Kylmän sodan Helsinki -ratikkaseikkailulle. Tiedettä ja viihdettä yhdistelevä, dramatisoitu seikkailu on lähdössä kiertämään tärkeimmät kylmän sodan aikaiset tapahtumapaikat Helsingissä.

Venäjänkieliset komennot kantautuvat korviimme ja meidät ohjataan mielivaltaisessa järjestyksessä ratikkaan. Lähdemme Mikonkadulta perinteiseen työläiskaupungin-osaan Hakaniemeen. Kierroksen juontaja kiinnittää huomiomme ensimmäisenä torin laidalla seisovaan Maailmanrauha-patsaaseen. Tämä Moskovan kaupungin lahja Helsingille vuonna 1989 aiheutti harmaita hiuksia kaupunginjohdolle. Se oli vastentahtoisesti otettava vastaan, mutta sijoituspaikaksi torilta valikoitiin kuitenkin hieman syrjäisempi kohta. Myöhemmin patsas on toiminut myös muun muassa mielenosoituksen näyttämönä, kun nuori Mikael Jungner kahden opiskelijatoverinsa kanssa tervasi patsaan ja peitti sen höyhenillä vuonna 1991. Kolmikko vastusti patsaan rumaa ulkomuotoa ja sitä, että Helsingin kaupungilta oli puuttunut itsenäistä ajattelukykyä ottaessaan lahjan vastaan. Patsas paljastettiin kaksi kuukautta Berliinin muurin murtumisen jälkeen.

Hakaniemen torilta suuntaamme kohti Alppilaa ja Lenininpuistoa. Nimen takana on 15 Helsingin kaupunginvaltuutetun aloite Leninin syntymän satavuotisjuhlavuoden kunnioittamiseksi vuonna 1970. Aluksi tavoitteena oli saada Helsinkiin Lenininkatu, mutta kaupunginhallitus päätyi lopulta puiston kannalle. Lenininpuistoon on aika ajoin suunniteltu Lenin-patsaan pystyttämistä ja esimerkiksi Viron Tartto on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi lahjoittamaan puistoon omansa.

Matkalla kohti Olympiastadionia näemme Paavo Nurmen juoksevan kadun viertä olympiasoihtua kantaen. Tummat kiharat kutrit hieman hämäävät, mutta ilmetty Paavohan se! Olympiastadionin rakentaminen aloitettiin vuonna 1934 vuoden 1940 olympialaisia varten, mutta koska kisat talvisodan syttymisen vuoksi peruttiin, toimi se vasta vuoden 1952 kesäolympialaisten areenana. Kisat olivat ensimmäiset, joihin Neuvostoliitto osallistui. Ennen vuotta 1952 neuvostoliittolaiset olivat mitelleet spartakiadeissa, jotka olivat idän kilpaileva vaihtoehto olympialaisille. Neuvostoliitolle vuoden 1952 kisat olivat instrumentti, jota hyödynnettiin neuvostopropagandan levittämisessä. Yhdysvallat puolestaan vahvisti oman osallistumisensa vasta varmistettuaan Helsingin edustustostaan Suomen poliittisen ilmapiirin osallistumiselle suotuisaksi.

Olympialaiset toivat helsinkiläisten arkeen monia uutuuksia. Kisoja varten rakennettiin esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentokenttä ja kaupunki valaistiin katulampuin. Suomalaiset pääsivät myös maistamaan uutuusjuomia kuten Coca Colaa ja lonkeroa.

Kaiuttimista kantautuvan Urho Kekkosen ETYK-puheen siivittäminä lähestymme Finlandia-taloa, missä presidentti piti kyseisen puheen vuonna 1975. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi toi Finlandia-taloon valtionpäämiehiä 35 maasta. Konferenssin lopuksi he allekirjoittivat Helsingin hengessä päätösasiakirjan. Samaisen sopimuksen pääsi rustaamaan 37 vuotta myöhemmin yli sata kylmää sotaa muistelevaa ratikkamatkustajaa päätöskirjan kiertäessä läpi vaunujen.

ETYK on pohdituttanut jälkeenpäin. Oliko kyseessä kuitenkaan liennytys, vai jakoiko ETYK maailman entistä vahvemmin kahteen eri poteroon? On nähty, että konferenssista alkoi tapahtumasarja, joka johti sosialistisen leirin romahtamiseen. ETYK nosti myös ihmisoikeuskysymykset uudella tavalla valokeilaan.

Kauppatorin kulmilla pohdinnan keskipisteeksi nousee Helsingin eriskummallinen rooli Hollywood-elokuvissa. Helsinki näytteli useasti Moskovaa ja Leningradia, sillä ulkomaiset kuvausryhmät eivät joko päässeet tai halunneet lähteä Neuvostoliittoon. Muun muassa Kansallismuseo lavastettiin Kremliksi punaisella tähdellä. Raitiovaunumme kaartaessa Havis Amandalle huomaamme ikkunasta, kuinka ulkona on parhaillaankin käynnissä Hollywood-elokuvan kuvaukset.

Emme kuitenkaan ehdi jäädä seuraamaan kuvausryhmää, sillä suuntaamme kohti Kaivopuistoa ja Tehtaankadulla sijaitsevaa Venäjän suurlähetystöä, joka henkii Stalinin ylilyövää tyyliä. Neuvostoliiton pommitettua oman suurlähetystönsä sodan aikana Suomi rakensi uuden suurlähetystörakennuksen osana sotakorvauksia. Tehtaankadulla oli erityinen rooli kylmän sodan Helsingissä, sillä kaikilla merkittävillä päättäjillä oli omat yhteyshenkilönsä eli ”kotiryssänsä” suurlähetystössä. Neuvostoliittoa myötäilevää politiikkaa alettiin myöhemmin kutsua suomettumiseksi.

Kylmän sodan maailmassa jokaisella valtiolla oli oma tiedustelupalvelunsa, joiden tarkoituksena oli turvata maan poliittinen järjestelmä. Helsinki oli lännelle tärkeä linkki Neuvostoliittoa koskevan tiedon hankkimisessa. Suomessa Suojelupoliisi teki läheistä yhteistyötä lännen tiedustelupalvelujen kanssa ja Neuvostoliiton KGB oli Supon suurin vastustaja. Välit KGB:n kanssa kuitenkin hieman lähentyivät Seppo Tiitisen noustua Supon johtoon vuonna 1978. KGB nimitti suomalaiskontaktejaan agenteiksi ja näinpä esimerkiksi myös esimerkiksi Kekkonen oli agentti. Kekkosesta puhuttiin myös hänen peitenimellään ”Timo”.

Seuraavaksi ohitamme hotelli Tornin, joka toimi liittoutuneiden valvontakomission päämajana jatkosodan loppumisesta vuoteen 1947. Suurin osa komission jäsenistä oli neuvostoliittolaisia, ja sen puheenjohtajana toimi Andrei Ždanov, jonka erityisenä huolenaiheena olivat Suomen työskentelyolosuhteet, jotta tavarana toimitetut sotakorvaukset tulivat maksettua. Valvontakomission poistuttua hotelli Tornia jouduttiin kunnostamaan perusteellisesti, sillä esimerkiksi suuri osa huonekaluista oli kadonnut.

Ennen ratikkaseikkailun päätöstä piipahdamme vielä Katajanokalla, mistä suunnistamme Senaatintorin kautta päätepisteeseemme takaisin Mikonkadulle. Snellmaninkatua matkustaessamme puhkeaa ilmoille vielä tutut sävelet Leningrad Cowboysin uudelleensovittamasta kappaleesta Those Were the Days. Lauluun yhtyy suurin osa mukanaolijoista ja sen saattelemana seikkailu päättyy.

Paluu 2010-luvulle tapahtuu nopeasti. Päätepysäkillä meitä odottaa Kylmä sota -ratikkaseikkailun käsikirjoittaja Suvi Kansikas, joka myös vastasi kierroksen dramatisoinnista yhdessä Ylioppilasteatterin Hanna Gullichsenin kanssa. Gullichsen ohjasi seikkailun, ja draamalliset elementit teki mahdollisiksi suuri joukko Ylioppilasteatterin näyttelijöitä ja Helsingin yliopiston opiskelijoita. Seikkailun saamasta innostuneesta vastaanotosta kertoo muun muassa se, että liput loppuivat kymmenessä minuutissa. Kansikas on sitä mieltä, että vastaavanlaisen tapahtuman voisikin järjestää pienellä vaivalla uudelleen, sillä konsepti on jo valmis. Takana on paljon työtä, joten olisi sääli jos seikkailuideaa ei hyödynnettäisi jatkossa. Historia kiinnostaa ihmisiä ja idea olisi mahdollista toteuttaa myös eri teemoilla.

Alkuperäinen ajatus syntyi muutama vuosi sitten, kun Aleksanteri-instituutissa ideoitiin ohjelmaa kansainvälisen konferenssin osallistujille. Silloin ratikkaseikkailussa ei ollut mukana draamallisia elementtejä. Nyt se järjestettiin yhteistyössä Ylioppilasteatterin, Virka Gallerian, Helsingin kaupungin liikenteen ja Aleksanteri-instituutin kanssa osana Pää ja sydän – Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina -juhlanäyttelyn oheisohjelmaa.

Seikkailun tarkoituksena oli sekä viihdyttää että tarjota yleisölle väylä uuteen tutkimustietoon. ”Viihteen tarkoituksena ei ole saada ihmisiä unohtamaan historian kipeitä tapahtumia”, Kansikas kommentoi. Vaarana hänen mielestään on, että tällaisesta tapahtumasta ihmiset muistavat vain hauskat anekdootit. Tieteen popularisoinnissa täytyy olla tarkkana, että viihdettä ei tehdä faktojen kustannuksella. Yleistajuisella ja viihteellisellä kierroksella faktojen määrä on kuitenkin välttämättömästi rajattu. Jos jokin kohta jäi kierroksella mietityttämään, Aleksanteri-instituutti vastaa mielellään kysymyksiin. ”Jos ihmiset ottavat yhteyttä, niin he toki saavat lisää kylmää kovaa faktaa kylmästä sodasta”, Kansikas vinkkaa.

Totesimme jälkeenpäin, että tätä viihteen ja tieteen rajaa onkin vaikea sijoittaa, meille kun jäi päällimmäisenä mieleen juuri hauskat yksityiskohdat. Emme kokeneet, että olisimme saaneet paljoakaan uutta tutkimustietoa, mutta toisaalta se ei meitä haitannut. Pidimme konseptia onnistuneena ja tervetulleena. Erityisen hauskoja olivat matkan varrelle dramatisoidut kohtaukset ja ratikassa matkustaneet vakoojat, jotka pitivät kylmän sodan tunnelmaa yllä koko matkan ajan. Toivomme, että konsepti tästä yhä kehittyy, ja että useampi pääsisi hyppäämään aikamatkan pyörteisiin ratikan kyydissä.