Taiteilijat todellista kansaa etsimässä – Museoreportaasi: Tampereen taidemuseon ”Kansan asialla” -näyttely 18.11.2017–25.2.2018

JUSSI LAHTINEN

Tampereen taidemuseon Kansan asialla -näyttelyn peruspremissi on yksinkertainen. Se vastaa kysymykseen, minkälaisia merkityksiä suomalainen kuvataide on antanut käsitteelle ”kansa” eri aikakausina, 1700-luvun lopulta aina 2000-luvulle asti. Näyttelyn selkeä tavoite on astua ulos taidemaailmaa ja aktuaalitodellisuutta erottavasta kuplasta ja integroida taide osaksi yhteiskunnallista sekä historiallista kontekstia. Näyttely koostuu noin 180 teoksesta, jotka on kerätty kolmestakymmenestä eri kokoelmasta ympäri Suomea.

Näyttely on rakennettu niin, että sen voi kiertää kronologisessa järjestyksessä. Tällöin taiteen siivellä tutustutaan myös suomalaisen yhteiskunnan kehityskaareen. Heti kierroksen alussa tulee selväksi, että kansa ei ole yksi monoliitti, vaan taiteilijat eri aikoina ovat antaneet kansalle erilaisia ja toisiaan poissulkevia sekä täydentäviä merkityksiä. Näyttely on jaettu kahteen osaan taidemuseon kerrosten mukaan. Museon yläkerroksessa esitellään kansakunnan perusmyyttien rakentamiseen osallistunutta taidetta, kun taas keskitasolla keskitytään ennen kaikkea taiteeseen, joka kuvaa yhteiskunnan modernisaatiota.

Kansan asialla -näyttelyn yhteydessä Tampereen taidemuseon kellarikerroksessa on esillä myös toinen näyttely Miälentilat – ITE-taidetta ja hengenheimolaisia. ITE on lyhenne sanoista ”itse tehty elämä” ja näyttely esittelee laajan otannan nyky-Suomen kansantaiteilijoita, jotka tekevät taidettaan kotonaan tai lähiympäristössään ilman ammattilaistaiteilijan profiilia. ITE-taiteen amatöörimäinen yleisilme ja taidehistorian merkkihenkilöiden täyttämä päänäyttely täydentävät toisiaan onnistuneesti ja antavat kaksi erilaista näkökulmaa siihen, mikä on kansan ja taiteen suhde Suomessa.

Todellista kansaa etsimässä

Kansan asialla -näyttely alkaa 1700-luvun lopusta, jolloin eurooppalaisessa taidemaailmassa rahvaan elämäntyylin ihannointi oli suosittua; yläluokka sai mahdollisuuden vapautua omasta tiukasta etiketistään tutustumalla kansan ”kepeään leikkimielisyyteen”. Suomessa tätä tyyliä edusti muun muassa Nils Schillmarkin maalaus ”Mansikkatyttö” (1792), jossa talonpoikaisasussa tosin poseeraa kartanontytär Ulrika Charlotta Armfelt. Teos on näyttelyn vanhin teos ja hyvä alkupiste museokierrokselle.

1800-luvun puolessavälissä kansankulttuurin ihailu sai uusia piirteitä. Taitelijat alkoivat etnografisella tarkkuudella kuvaamaan kansanpukuja, joiden pelättiin häviävän modernien vaatemallien ja materiaalien tieltä. Samalla muun muassa Johan Ludvig Runeberg ja Zachris Topelius loivat kirjallista kuvaa hieman yksinkertaisesta ideaalikansasta, joka tyytyväisenä eli vaatimatonta ja työntäyteistä elämäänsä. 1800-luvun lopulla sivistyneistön piirissä alkoi viritä keskustelu siitä, mistä todellinen ja tavoiteltava suomalainen kansankulttuuri löytyy. Alex Gallen (suomensi nimensä muotoon Akseli Gallen-Kallela vuonna 1907) löysi todellisen suomalaisuuden ensin Sisä-Suomen korpimailta ja lopulta Kalevalan innoittamana Karjalan laulumailta. Myös muut ajan sivistyneistön edustajat innostuivat Karjalasta; suomalaisen kansankulttuurin alkulähde oli ”löydetty”, vaikka itse karjalainen väestö ei aina vastannutkaan ihanteita. Toiseksi ihannoinnin ja mystifioinnin kohteeksi taiteilijat nostavat maaseudun ja sen asukkaat. Sotien välisenä aikana Suomen kulttuurista ilmapiiriä onkin kuvattu termillä ”agraarinationalismi”. Tämän aikakauden ikoniksi nousee näyttelytekstien mukaan kuva miehestä ja hevosesta.

Kansan asialla -näyttely alleviivaa väitettä siitä, että sivistyneistöön lähtökohtaisesti itsensä identifioivat taiteilijat eivät 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa välittäneet kuvata kansaa sen omista lähtökohdista käsin, vaan sovittivat ideaalikuvansa omiin aatteisiinsa sopiviksi. Kansan syvät rivit saatettiin kuvata hieman tyhmiksi hupailijoiksi tai viattomiksi juopoiksi, eikä kansakunnan suuriin tragedioihin, kuten 1860-luvun nälkävuosiin, otettu taiteen kautta kovinkaan voimakkaasti kantaa. Esimerkiksi 1800-luvulla kerjäläistematiikka pelkistettiin usein hellyttävän suurisilmäisiksi ja hyvinvoivan näköisiksi orpolapsiksi. Näyttely tosin muistuttaa, että jo 1800–1900-lukujen vaihteessa Suomen taidemaailmassa oli myös köyhistä lähtökohdista ponnistaneita taiteilijoita, päällimmäisenä Juho Rissanen, jotka ammensivat taiteeseensa kuvastoa muun muassa omista karuista lapsuudenmuistoistaan. Näyttelyssä esillä oleva Juho Rissasen teos ”Rauta kaulassa” (1908) perustuu hänen omiin kokemuksiinsa siitä, miltä tuntui nähdä mies kärsimässä julkista häpeärangaistusta.

Näyttely tarjoaa myös esimerkkejä naturalistisesta ja symbolistisesta kuvaustavasta, joiden kautta yhteiskunnan vääristymät ja heikko-osaisten elämä pystytään esittämään kaunistelemattomalla tavalla. Näyttelyssä on esillä muutamia naturalismiin viittaavia kansankuvauksia, joissa ankaran elämän jäljet näkyvät raadollisina kuvattavien ihmisten kasvoilla. Valitettavasti Tampereen taidemuseo ei saanut näyttelyynsä Suomen ehkä kuuluisinta 1800-luvun lopun naturalistista kansankuvausta eli Eero Järnefeltin teosta ”Kaski eli raatajat rahanalaiset” (1893). Omasta mielestäni näyttelyn sykähdyttävin teos on Oscar Parviaisen vahvasti symbolinen öljyvärimaalaus ”Häädetyt” (1910), joka kuvaa 1900-luvun alussa toimeenpantujen torpparihäätöjen epäinhimillistä todellisuutta.

Kansa modernissa yhteiskunnassa

Näyttelyn onnistunein kronologiaa sekoittava esillepano on taidemuseon portaiden yläpään seinustalle aseteltu neljän taideteoksen joukko. Seinustan oikealla reunalla seisoo aidon ihmisen kokoinen hahmo ”Matti” (2013). Matin on virkannut ja neulonut kasaan Liisa Hietanen. Matti edustaa flanellipaitansa, hieman kumaran asentonsa, kumisaappaidensa ja harmaantuneiden hiuksiensa kanssa tyypillistä nykyajan suomalaista miestä – niin sanottua tavista. Matin viereen on ripustettu Fredrik Ahlstedtin öljyvärimaalaus ”Matti kaskella” (1893), jossa oman aikansa Matti kuvataan fyysisesti raskaan kaskityömaan keskellä. Kontrasti modernin Matin ja 1800-luvun Matin välillä on huikea; Suomi on toden totta muuttanut muotoaan viimeisen sadan vuoden aikana. Seinustan oikealla puolella seisoo Rauni Liukon sekatekniikalla tuotettu hahmo ”Kolmivuorotyöläinen” (1972–1993), joka kuvaa ryytyneen näköistä työläisnaista ostoskasseja kantamassa. Väsyneen vuorotyöläisen viereen on asetettu Leo Jokisen realistinen maalaus ”Prässääjät” (1973), jossa naistyöläiset kuvataan voimakkaina hahmoina työn touhussa. On mielenkiintoista tarkastella väsyneen ja ylvään vuorotyöläisen eroja ja pohtia sitä, mistä erot hahmojen profiileissa johtuvat. Neljä teosta vievät kuin varkain ajatuksen taidemuseon keskikerrokseen, jossa näyttely jatkuu taiteen ja modernin kansalaisen suhteen analyysillä.

Näyttelyssä moderni kansa esitetään monessa eri roolissa: kapinoivana massana, syntisten kaupunkien alaluokkana, yhtenäisenä joukkona suurta vihollista vastaan sota-aikana ja sorrettuna työväenluokkana. Luonnollisesti nykyaikaan mentäessä mukaan tulee myös ajatus monikulttuurisesta yhteiskunnasta. Kaupunkikuvaukset ovat 1900-luvun alkupuolella lähes yksinomaan negatiivissävytteisiä ja jopa rotuhygienian kanssa flirttailevia; monille taiteilijoille kaupungit olivat paheiden pesiä, joissa ”ei-toivottu väestö” lisääntyi liian nopeasti. Mielenkiintoisena yksityiskohtana näyttelyssä tulee esille se, että Tampere tekee kaupunkikuvauksissa poikkeuksen. 1900-luvun alussa tamperelaiset taiteilijat kuvasivat kaupunkiaan sekä sitä identifioivaa teollisuutta asiallisesti ja objektiivisesti ilman päälle liimattua moralismia.

1900-luvun alun poliittinen kuohunta oli taiteilijapiireissä ristiriitainen kokemus. Muun muassa Axel Gallen, Hugo Simberg ja Magnus Enckell allekirjoittivat suurlakon aikana vuonna 1905 Punaisen julistuksen, mutta lakon jatkuessa sivistyneistöön kuuluvat taiteilijat alkoivat epäillä radikaalin työväenliikkeen masinoimaa kansannousua. Esimerkiksi Axel Gallen teoksessaan ”Punalippu/Tuokiokuva Helsingistä 1905 katumelskeestä” (1905) kuvaa kansanjoukkoa villiintyneenä laumana. Mielenkiintoisena anekdoottina näyttelyssä tulee ilmi, että Axel Gallenin maalauksen ”Tyttö Keuruun vanhassa kirkossa” (1889) malli, Maria Raunio, valittiin suurlakon jälkeen Suomen ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907 sosialidemokraattisen puolueen edustajana. Sisällissodan aikana taiteilijat asettuivat lähes yksinomaan valkoisen Suomen puolelle ja sodan jälkeen taitelijoiden luoma sotakuvasto pelkistyi suurimmalta osin valkoisen kansanosan menetysten suremiseksi.

Toinen maailmansota yhdisti kansakuntaa ennennäkemättömällä tavalla, ja myös monet taiteilijat pyrkivät omalla työllään vahvistamaan tätä solidaarisuuden tunnetta kansakunnan sisällä. Taitelijat jatkoivat sodassa yhteen hitsaantuneen kansan kuvaamista vielä jälleenrakennuskaudella, mutta 1970-luvulle mentäessä useat taiteilijat olivat kääntäneet yhteiselle Suomen kansalle selkänsä. Vasemmistolainen kulttuuriväki alkoi kuvata kansaa jyrkän luokkakantaisesta näkökulmasta, jolloin ristiriita ”kansan” ja ”riistäjien” välillä kärjistyi. Vaikka taistolainen äärivasemmistolaisuus on usein leimattu neuvostojärjestelmän sokeaksi seuraamiseksi, sen piirissä luotiin kuvataiteen saralla runsaasti voimakasta, taidokasta ja tunteisiin vetoavaa kuvataidetta. 1970-luvun vasemmistolaisessa taiteessa esiintyivät tehtaiden sankarityöläiset sekä työväenliikkeen joukkovoima, maaseudun rakennemuutoksen uhrit sekä työttömyyden henkinen ja taloudellinen taakka. 1970-luvun vahvaa taidetta edustaa näyttelyssä muun muassa Inari Krohnin öljymaalaus ”Työttömien armeija” (1978).

Näyttely päättyy 2000-luvun Suomeen, jossa tavallisen ihmisen arkinen toiminta on edelleen kuvataiteilijoiden sekä erityisesti valokuvaajien kiinnostuksen kohteena. Näyttelytekstit painottavat yhteisötaiteen ja interaktiivisuuden luovan yhä voimakkaampaa sidettä taitelijan ja kansan välille. Tästä hauska esimerkki on Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen videoteos ”Valituskuoro”, jossa tavalliset kansalaiset Helsingistä Tokioon valittavat laulaen elämän pienistä ja suurista ongelmista. Näyttelyn viimeinen teema on nimeltään ”moninainen kansa”. Suomalaisen yhteiskunnan katsotaan siirtyneen postnationalistiseen vaiheeseen; Suomi ei enää ole etnisesti homogeeninen valtio, vaan pienimuotoinen sulatusuuni, jossa eri kulttuureista tulevat perinteet kohtaavat toisensa päivittäin. Postnationalistisesta ja monikulttuurisesta Suomesta saa mieleenpainuvan kuvan esimerkiksi Sirpa Alalääkkölän akryyliväreillä tuotettua sarjaa ”Asuu ja työskentelee Suomessa” (1998) katsellessa.

Lopuksi

Kansan asialla -näyttely Tampereen taidemuseossa oli kokemuksena erinomainen. Näyttely ei pyrkinyt luomaan kokonaisvaltaista kuvaa taiteilijoiden ja kansan suhteesta, vaan se pyrki ennemminkin antamaan näkökulmia siihen, mitä käsitteellä ”kansa” on tarkoitettu, ja miten taitelijat ovat pyrkineet käyttämään ”kansaa” hyväkseen eri aikakausina. Kansan asialla -näyttely sopii varsinkin itseni kaltaisille taidemuseovierailijoille, joille taideteos on ensisijaisesti osa oman aikansa kulttuurillista todellisuutta, eikä pelkästään esteettinen kokemus. Näyttely antaa museokävijälle huiman mahdollisuuden elää taiteilijoiden mukana, kun he etsivät ihannekansaa Karjalan metsistä ja maaseudulta, pettyvät kapinoiviin työväenjoukkoihin, nostattavat sodanaikaista solidaarisuuden tunnetta, hyppäävät vasemmistolaisen kulttuuriradikalismin pyörteisiin ja lopulta luovat kuvaa monikulttuurisesta Suomesta, jossa jokaisen yksilön elämäntarina on kertomisen arvoinen.

Museoraportti perustuu seuraaviin lähteisiin:

Näyttely Kansan asialla, 18.11.2017-25.2.2018, Tampereen taidemuseo. Puutarhakatu 34, 33230 Tampere.

Lander, Marja-Liisa (toim.) 2017. Kansan asialla. Tampereen taidemuseon julkaisuja (osa 168). Tampereen taidemuseo, Tampere.