Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä yli puoli miljoonaa suomalaista muutti ulkomaille elinkeinorakenteen murroksen¹ ja liikkuvuutta helpottaneen lainsäädännön² seurauksena. Tämän yhteiskunnallisen ilmiön hektisin vaihe koettiin 1960–1970-luvuilla, jolloin valtaosa siirtolaisuudesta kohdistui Ruotsiin. Muuttoliike oli Euroopan rauhan ajan mittakaavassa harvinaislaatuisen massiivinen: ainoastaan vuosien 1969–1970 aikana noin 80 000 suomalaista muutti Ruotsiin. Vuonna 1970 jo noin 200 000 Suomen kansalaista asui Ruotsissa.³

Suomalaisen maaseudun tyhjeneminen, suuri muutto, oli valtava elämän rytminvaihdos niille sadoille tuhansille suomalaisille, jotka päätyivät jättämään kotimaansa. Maaseudulta vapautuneen liikaväen odotettiin työllistyvän Suomessa palvelu- ja teollisuussektorille. Tyypillistä olikin, että ensin maalaistaustaiset nuoret asettuivat Suomen kasvukeskuksiin teollisuusalojen palvelukseen. Vasta petyttyään syystä tai toisesta suomalaiseen kaupunkielämään he lähtivät etsimään parempaa elämää Ruotsista.⁴

Työttömyys on usein nostettu siirtolaisuuden tärkeimmäksi motiiviksi. Suurin syy muuttaa oli kuitenkin tunne siitä, että voimakasta nousukautta eläneessä Ruotsissa pystyy saavuttamaan korkeamman elintason kuin Suomessa. Toisin sanoen suuri osa suomalaissiirtolaisista oli nykytermein elintasosiirtolaisia, jotka olivat kuulleet median kautta, sukulaisiltaan tai tuttaviltaan Ruotsin paremmasta elintasosta ja näin ollen uskoivat naapurimaan tarjoavan enemmän kokemuksia ja, verrattuna Suomeen, materiaalisesti tyydyttävämmän elämän. Ruotsin houkuttelevuutta lisäsi myös sen poliittinen ja taloudellinen vakaus. Arkisempi syy oli Suomea riivannut akuutti asuntopula.⁵

Elintason nousu ei kuitenkaan riittänyt kaikille siirtolaisille. Suuri määrä suomalaisia pettyi ruotsalaisen yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin tai he olivat alun perin tulleet Ruotsiin vain väliaikaisesti. 1980-luvun alkuun tultaessa kymmeniä tuhansia suomalaisia oli palannut takaisin kotimaahansa. Suomalaiset ovat silti yhä Ruotsin suurin etninen vähemmistö. 2000-luvun alussa noin puolella miljoonalla ruotsalaisella katsottiin olevan suomalaistausta.⁶ Tämä artikkeli antaa kriittisen näkökulman suomalaissiirtolaisten elämästä Ruotsissa 1970-luvulla.

Hannu Ylitalo – siirtolaisuuden aikalaiskokija ja -kuvaaja

Tarkoitukseni on analysoida 1970-luvun alun siirtolaisuuden kokemuksia kirjailija Hannu Ylitalon (1934–2007) Ruotsi-trilogian kautta. Opettajana niin Suomessa kuin Ruotsissakin työskennellyt Ylitalo muutti Ruotsiin 1960-luvun puolessavälissä. Hänen vuonna 1971 julkaisema, realistisen työläiskirjallisuuden⁷ perinteitä kunnioittava romaaninsa Saatanan suomalainen aloitti trilogian, jota sanotaan perusteellisimmaksi suuren muuttoaallon kaunokirjalliseksi kuvaukseksi.⁸ Ylitalo oli yksi harvoista siirtolaisuuden aikalaiskuvaajista ja ensimmäinen suomalaiskirjailija, joka kuvasi raportinomaisesti eri-ikäisten suomalaisten kokemuksia elämästä siirtolaisena Ruotsissa.⁸ Ylitalon teosta ei ole kulttuurihistoriallisesta merkittävyydestään huolimatta useinkaan nostettu merkittävään asemaan 1970-luvun kirjallisuuden kaanonissa.

Jatko-osat Ruotsalaisten maa (1972) ja Raukat menköhöt merten taa (1974) luovat yhdessä ensimmäisen osan kanssa jatkuvajuonisen tarinan Joensuun lähistöltä kotoisin olevasta Ketolan perheestä, joka muuttaa Göteborgin läheisyyteen 1970-luvun alussa. Tarinan päähenkilöt ovat Ketolan perheen vanhin poika, Volvon autotehtaalla ja kumiteollisuudessa työskentelevä Raimo, perheen Boråsin kaupungin tekstiilitehtaalle töihin päätyvä äiti ja perheen kaksi kouluikäistä lasta. Romaanitrilogia kietoutuu päähenkilöiden ympärille, mutta yhtä merkittävässä roolissa on Ylitalon kuvaama työväenluokkainen siirtolaisyhteisö, jonka osa Ketolan perhe on. Tarinan kantava teema on erilaisten suomalaisten sopeutuminen ja sopeutumattomuus uuteen ympäristöön.

Hannu Ylitalon tekstejä on 1990-luvulla analysoitu kahden väitöskirjan¹⁰ kautta. Väitöskirjat analysoivat ennen kaikkea sitä, miten Ylitalo on kuvannut suomalaissiirtolaisten jokapäiväistä arkea vieraassa ympäristössä.¹¹ Tämän artikkelin tarkoitus on laajentaa Ylitalon teosten tarkastelua kokemus- ja käsityshistorian puolelle. Artikkelissa analysoin ja esittelen kirjailijan tekstejä asenteiden näkökulmasta. Tavoitteeni on tarkastella tarinoita yleismaailmalliseen siirtolaisuuteen liittyvien teemojen kautta. Miten Ylitalon kuvaamat suomalaiset, niin sanotut siirtolaishahmot, vertaavat uutta kotimaatansa vanhaan? Minkälaisena siirtolaishahmot kokevat oman osansa uudessa yhteiskunnassa? Entäpä miten he suhtautuvat kantaväestöön? En oleta, että kaunokirjallisuudesta saadut asennekuvaukset heijastaisivat sinänsä todellisuutta. Ennemminkin realistisen kaunokirjallisuuden kautta saadaan yksi aikalaisnäkökulma lisää siihen, miten suomalaissiirtolaisuuteen on asennoiduttu 1970-luvulla.

Kokemus kasvavasta elintasosta

Akateeminen tutkimus on varsin yksimielinen siitä, että taloudellisesta näkökulmasta Ruotsi täytti useimpien suomalaissiirtolaisten vaatimukset suuren muuttoaallon aikana. Suomalaiset pääsivät vaivattomasti töihin ruotsalaisen teollisuuden ja palvelusektorin piiriin, joka mahdollisti materiaalisen elintason huomattavan kasvun.¹² 1970-luvun alussa työvoimapulasta kärsineessä¹³ naapurimaassa teollisuusaloilla oli keskimäärin lähes puolet korkeammat palkat kuin Suomessa vastaavilla aloilla.¹⁴ Ylitalon romaaneissa kokemus elintason noususta on vahvasti esillä.

Siirtolaishahmot muistuttavat usein, että "Volvolla ei työt lopu. Saat rehkiä niin kauan kuin raajat kestää.”¹⁵ Tarinoissa korostetaan Ruotsin edistyksellisyyttä suhteessa Suomeen. Asuntopula ja Suomen matala palkkataso ovat siirtolaishahmojen puheissa esillä. Raimo toteaa eräälle asunnostaan valittavalle siirtolaishahmolle: ”Suomessa ei sinun palkallas pystyttäs asumaan kaupungissa näin hyvässä asunnossa, koko palkka menis vuokraan, täällä saahaan vielä vuokra-avustusta kun on lapsia.”¹⁶ Raimon äiti ihastelee modernia kerrostalohuoneistoa: ”ensimmäisen kerran pääsee asumaan niin ettei vettä tarvitse kantaa.”¹⁷

Ruotsiin jo ennen suurta muuttoa kotiutunut suomalaissiirtolainen korostaa Ruotsin ja Suomen elintasokuilua: ”Minulla on omakotitalo kaupungin ulkopuolella ja siinä on muitakin suomalaisia ja niillä on väritelevisiot ja autot. Ei perkele olis selvitty Suomessa [--] enkä ole joka markkaa venyttäny.”¹⁸ Myös Suomen työttömyydestä muistutetaan: ”Pakkohan se on [Ruotsissa] viihtyä, ei sinne Suomeen kirkonkylän nurkille kannata lähtee kärvistelemään.”¹⁹ Raimon äidin naapurissa asuva kristitty siirtolaisnainen ei ymmärrä suomalaisten alituista valitusta ruotsalaisesta yhteiskunnasta:

”Ei sieltä Suomesta olis työtä saanu. Pittää olla kiitollinen että saa olla töissä. Suomalaisetkin ne nyt purnaa joutavaa. Ei heillä monellakaan ollut kun tyhjät taskut ja nyt täällä Jumala meille antaa työtä ja elinkeinoo. Ihan harmittaa miten kiittämättömiä suomalaiset on.”²⁰

Elintason näkökulmasta siirtolaisyhteisön elämä Ruotsissa on tyydyttävää. Tarinan kuluessa Raimo pystyy muuttamaan avopuolisonsa kanssa uuteen kerrostalokolmioon ja hankkimaan modernin elintason symbolit, väritelevision ja auton.²¹ Myös ruotsalainen sosiaalijärjestelmä on osa arkea. Muun muassa lapsilisä, työnvälitys, terveydenhuolto, sairaspäiväraha, äitiysloma ja päivähoito ovat tarinoissa siirtolaishahmojen ulottuvilla.²² Ylitalon tarinassa siirtolaishahmot kokevat Ruotsin tarjoavan siirtotyöläisille peruselintason ja työtä.

Ruotsalainen luokkayhteiskunta

Kasvavasta elintasosta huolimatta 1980-luvun haastattelu- ja seurantatutkimukset osoittavat, että suomalaissiirtolaisilla oli usein haasteita integroitua ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja sopeutua vallitseviin normeihin. Suomalaiset eristäytyivät omiin harrastekerhoihinsa, sosiaalinen kanssakäyminen kantaruotsalaisten kanssa oli usein pinnallista, alkoholin suurkulutus, yksinäisyys ja antisosiaalinen käyttäytyminen olivat verrattain yleisiä ilmiöitä.²³ Kokemukset työelämästä liittyvät usein yhteiskunnallisen statuksen laskuun, johon vaikutti voimakkaasti siirtolaisten alhainen asema ruotsalaisilla työmarkkinoilla.²⁴

Ylitalon siirtolaishahmojen asenne ruotsalaista työelämää ja yhteiskunnallista todellisuutta kohtaan on alleviivatun kielteinen. Siirtolaishahmot toteavat olevansa katkeria siitä, että heidän äänensä ei kuulu tarpeeksi ammattiliitossa, työpaikkojen yhdistystoiminnassa eikä kunnallispolitiikassa.²⁵ Esimerkiksi Volvon autotehtaan urheilu- ja vapaa-aikatoiminnan yhdistyksen, VIF:n, toimintakulttuuri ei siirtotyöläisiä miellytä. ”Katopa tätä VIF:n toimitsijoitten luetteloa. Yhdenkään jaoston johtokunnassa ei ole siirtolaisia, ja nauhoilla on lähes kaikki ulkolaisia”²⁶, toteaa Volvon suomalainen työntekijä.

Siirtolaisyhteisöstä kumpuava asenneilmapiiri luo kuvaa Ruotsista kansankotina,²⁷ jonka sosiaalisen tasoituksen nimeen vannovan kuoren alta paljastuu selväpiirteinen luokkayhteiskunta. Eräs siirtolaishahmo tiivistää suomalaissiirtolaisten aseman Ruotsissa yksinkertaisesti: ”Ei me olla tasavertaisia näitten ruotsalaisten rinnalla.”²⁸ Talouseliitin oikeustaju kyseenalaistetaan tarinoissa usein. Eräs siirtolaistyöläinen toteaa, että ”siirtolaiset on hyväksyttävä, koska heistä on hyötyä, mutta siihen se porvarin tarmo ja inhimillisyys sitten loppuukin. Vain hyödyn vuoksi on pyrittävä järjestämään jotain siirtolaisillekin. Ei siksi, että hekin ovat ihmisiä.”²⁹ Raimon siirtolaistuttava analysoi Ruotsin yhteiskunnallista rakennetta etnisen ja luokkakantaisen hierarkian näkökulmasta:

”Tämä on semmonen laivanvarustajien ja siirtomaitten riistäjien kaupunki [Göteborg]. Ylimpänä keikkuu rikkaat varustamojen omistajat, tehtailijat, toimitusjohtajat, liikemiehet, arkkitehdit ja suurituloiset virkamiehet käpertyvät omiin ympyröihinsä, sitten tulee hyvin toimeentulevat virkamiehet ja työläiset, seuraavan kastiin kuuluu alipalkatut, työttömät ja sosiaaliapua nauttivat ruotsalaiset, heitä alempana on suomalaiset ja alimmalla portaalla kreikkalaiset, jukut [jugoslavialaiset] ja italialaiset.”³⁰

Tunnetta hierarkioista vahvistaa myös se, että kantaruotsalaisia ei siirtolaisten kanssa samoilla työpisteillä näy. ”[Kantaruotsalaiset] nuoret kieltäytyvät menemästä tehtaisiin. Kyllä tänne ulkomailta työläisiä tarvitaan”,³¹ muistuttaa eräs siirtolaishahmo. Raimon kollega Volvon autotehtaan liukuhihnatyössä ei pysty ymmärtämään, miksi kaksi kantaruotsalaista tekevät siirtolaisten kanssa töitä: "Kato noita kahta ruotsalaista, ne on ainuut koko nauhalla. Niiltä puuttuu ruuvit päästä tai sitten ne on tuomittu pakkotyöhön.”³² Raimo ja hänen siirtolaistuttavansa kutsuvat jatkuvasti itseään puolivakavasti ruotsalaisen omistavan luokan orjiksi.³³ Siirtolaishahmot muun muassa kertovat toisilleen tarinaa ”eräästä ruotsalaisesta johtajasta”, joka pitää suomalaisia parhaina työntekijöinä pohjoisella pallonpuoliskolla, koska ”[--] suomalaiset on sukua idän kansoille ja niillä on semmonen orjuus jo veressä.”³⁴

1980-luvun haastattelututkimuksissa tulee ilmi, että enemmistö suomalaissiirtolaisista kertoi kannattavansa sosialidemokraatteja Ruotsissa, vaikka Suomessa poliittinen koti oli löytynyt muualta. On puhuttu siirtolaisten poliittisesta sovinnaisuudesta ja sosialidemokratisoitumisesta.³⁵ Ylitalon siirtolaishahmoista valtaosa ei kuitenkaan luota ruotsalaiseen työväenliikkeeseen. Siirtolaishahmojen joukossa on poliittisesti äärivasemmistolaisia toimijoita, jotka rinnastavat Ruotsia hallitsevan sosialidemokraattisen työväenpuolueen³⁶ ja ammattiliittojen keskusjärjestö LO:n (Landsorganisationen i Sverige) eliittiin:

”Työväenluokan riistossa pääomalla on apunaan ne, jotka kutsuvat itseään työläisten etujen valvojiksi, sosiaalidemokraatit. [--] LO:n johdossa istuu hyvin ravittuja pohattoja, jotka elävät loisteliaasti ottamalla meiltä yli kolmekymmentä kruunua kuukaudessa.”³⁷

Siirtolaishahmojen kokemuksissa ruotsalaisen työmarkkinaeliitin alapuolella on selväpiirteinen yhteiskunnallinen hierarkia. ”Suomalaisen kumityöläisen ja ruotsalaisen sosiaalidemokraattisen poliitikon välillä on yhtä suuri juopa kuin maaorjalla ja Ruotsin kuninkaalla”,³⁸ toteaa eräs siirtolaishahmo. Tarinassa teollisuudessa työskentelevistä siirtolaishahmoista luodaan kuvaa lakkoherkkänä ja ammattiliittojen konsensushakuista toimintatapaa vastustavana ryhmänä.³⁹

Kielitaidottomien siirtolaisten tunne toisen luokan kansalaisuudesta

Siirtolaistutkimuksesta käy ilmi, että suurimman juovan suomalaissiirtolaisten välille luo suhde ruotsin kieleen. Kielitaitoiset, usein suomenruotsalaiset, siirtolaiset integroituivat usein verrattain nopeasti uuteen yhteiskuntaan. Kielitaidottomilla siirtolaisilla oli huomattavia haasteita saada kantaruotsalaisia ystäviä ja päästä aktiiviseen elämänrytmiin kiinni. Ei ollut harvinaista, että suomalaisuudesta tunnettiin häpeää ja alemmuudentunnetta.⁴⁰ Ylitalon siirtolaistarinoissa pääroolin saavat heikon tai olemattoman kielitaidon omaavat siirtolaishahmot. Heidän kautta välittyy kyyninen kuva siitä, miten suomalaissiirtolaiset kokevat olevansa Ruotsissa toisen luokan kansalaisia.

Kielteisiä kokemuksia aiheuttavat muun muassa ruotsalaisen sosiaalihuollon epäluuloinen asenne⁴¹ ja poliisien käytös. Suomalaissiirtolaiset ovat muun muassa kuulleet, että juna-asemalla päivystää poliisi iltaisin, koska ”siirtolaiset muka mellastaa.”⁴² Varsinkin poliisien yliedustus suomalaissiirtolaisten illanviettopaikkojen läheisyydessä herättää epäoikeudenmukaisuuden tunteita: ”Eihän siihen poliisia tarvita, jos suomalaiset jätkät ei mahu omiin tansseihin. Eipäs ne perkeleet mene kyttäämään porvareita, kun ne seisoo iltapuvuissa oopperan edessä. Mutta jos siirtolaistyöläiset kokoontuu niin sillo isketään.”⁴³

Perustavanlaatuinen tunne epätasa-arvosta nousee kielikysymyksen kautta. Työyhteisössä suomalaiset eivät pääse vaikuttamaan, koska he eivät osaa ruotsin kieltä: ”Eihän ne Volvollakaan pane edes suomenkielisiä ilmoituksia ammattikerhon kokouksista ja jos sinne meneekin, niin ei ne tulkkaa. Ne pakottaa meikäläisen opettelemaan kielen ja kuka ei opi olkoon ulkopuolella.”⁴⁴ Eräs siirtolaishahmo näkee kielitaidottomuuden hyödyttävän valtakoneistoa: ”Niin me ollaan robotteja jotka suut tukossa nostaa Ruotsin kansallistuntoa ja meitä riistetään henkisesti, kolmesataatuhatta kielellisessä umpiossa.”⁴⁵

Myös suomalaislasten asema ruotsalaisessa yhteiskunnassa koetaan epätasa-arvoiseksi. Tarinassa siirtolaislapsille kieltäydytään järjestämästä kokoaikaista suomenkielistä opetusta, vaikka heidän kielitaitonsa olisi olematonta.⁴⁶ Koulussa Raimon ylä-asteikäiset sisarukset kokevat joutuvansa syrjinnän ja kiusan kohteeksi kielimuurin takia.⁴⁷ Raimon veljen, Teuvon, tilanne kuvataan tarinassa ahdistavaksi:

”[Äiti ei] saanut koskaan tietää, että Teuvo joutui istumaan tunnista toiseen sanomatta sanaakaan opettajille tai oppilastovereille ja että koskaan hän ei voinut tuntea onnistuneensa tehtävissä, joita toiset oppilaat kilvan ratkoivat. Oli vaan istuttava ja katseltava toisten viittaamista, keskusteluja ja pientä kinastelua. Välitunnit hän seisoi yksin seinustoilla [--]”⁴⁸

Suomalaissiirtolaisten keskuudessa nousee huoli siitä, kasvaako heistä ja heidän jälkeläisistään Ruotsiin kielitaidoton alaluokka. Eräs perheellinen siirtolaishahmo pukee huolen sanoiksi:

”Voi saatana mitä puolikielisiä meistä tuleekaan, semmosia ostoskielen ja pullokommunikaation uhreja. Kymmenen prosenttia meikäläisten lapsista menee lukioihin jatkamaan ja ruotsalaisten penskoista menee lähes kahdeksankymmentä. Ei kait se perkele johu vajaaälyisyydestä. Raaka suomalainen sekatyömiesluokka on syntymässä tähän maahan.”⁴⁹

Toisesta näkökulmasta siirtotyöläiset kokevat toiseutta omiin lapsiinsa, jotka oppivat kielen ja omaksuvat vieraan kulttuurin omakseen. Siirtolaishahmojen tarinoissa tulee eteen lapsia, jotka haluavat vaihtaa nimensä ruotsalaiseksi⁵⁰ ja lapsia, jotka halveksivat kielitaidottomia siirtolaisia.⁵¹ Tarinassa kuvataan myös lapsia, jotka päiväkotipäivien jälkeen hiljalleen unohtavat suomen kielen⁵² ja ruotsalaistuneita aikuisia, joilla ei ole enää yhteistä kieltä omien vanhempiensa kanssa.⁵³ Raimon kerrostalonaapuri selittää asian seuraavasti:

”Ei tunne enää olevansa minkään maan kansalainen. Kyllä se tuntu katkeralta, kun tytöt oppi puhumaan ruotsia ja sitten ne ei halunnu puhhuu suomee. Meijän oli pakko ruveta opettelemaan ruotsia, että olis ymmärtäny mitä ne puhu. — Jos lapset ei opi molempia kieliä, niin sitten on vanhempien opeteltava, muuten menettää kosketuksen lapsiin kokonaan.”⁵⁴

Suhde kantaruotsalaisiin

Kielitaidottomien siirtolaishahmojen suhde kantaruotsalaisiin on Hannu Ylitalon Ruotsi-trilogiassa etäinen. Kuten Raimon siirtolaistuttava asian ilmaisee ”Alussa [siirtotyöläisyys] voi tuntua mukavalta, jos osaa elää kuin turisti, mutta pian kyllä huomaat, että ruotsalaisiin et kosketusta saa.”⁵⁵ Ruotsalaiset ovat siirtolaishahmojen mielikuvissa hedonisteja, jotka pitävät materialistista elintasoa elämän mittana: ”Ruotsalaiset työläiset on kasvatettu tuijottamaan elintasoa, autoa, kesämökkiä ja ulkomaanmatkaa”,⁵⁶ toteaa eräs siirtolaishahmo. Toinen siirtolaishahmo kertoo tarinan ruotsalaisjohtajasta, jonka mukaan ruotsalaisista pitäisi kouluttaa ”ammattimaisia kuluttajia. Niille maksettais palkkaa, kun ne ravais tavaratalosta toiseen kamaa ostamassa.”⁵⁷ Työväenluokkaan kuuluvat kantaruotsalaiset koetaan ryhmänä, joka ei uskalla vaatia parannuksia omiin elinolosuhteisiinsa: ”[Ruotsalaistyöläiset] pokkuroi ja luimistelee herrojen edessä että saisivat olla työssä ja sitten ne menee hyvinpukeutuneina bingoa pelaamaan tai jalkapallo-otteluun, hankaavat autojaan ja möykkäävät kesämökeillään.”⁵⁸

Tarinoissa kantaruotsalaisten suhtautuminen suomalaisiin kuvataan kaunaisena. Siirtolaishahmot uskovat ruotsalaisten olevan katkeria työpaikkojensa puolesta: ”[Ruotsalaiset] mulkoilee karsaasti meikäläisiä ja kun oikein kyrpiintyvät, ne ostavat pullon reenattua ja kiroilevat siirtolaisia kun ne tulee painamaan urakoita ja kerjäämään sosiaalietuja.”⁵⁹ Raimo saa omakohtaisesti kokea asenteen ravintolassa, jossa humaltunut ruotsalainen tulee syyttämään siirtolaisia: ”Uskotko että minä oon ollu puoli vuotta työttömänä ja te perkeleen finnet tulette tänne töihin. Teillä ei ole mitään asiaa tämän maan rajojen sisäpuolella. Painukaa takaisin sinne helvetin Suomeen ja kun et osaa kieltäkään senkin mykkä.”⁶⁰

Suomalaissiirtolaiset uskovat ruotsalaisten suhtautuvan siirtolaisiin alentuvasti: ”Niin ja ne [kantaruotsalaiset] luulee melkein kaikki että Suomi on köyhä maa, koska meitä on tullu niin paljon tänne töihin ja koska me ollaan köyhiä, me ollaan myös tyhmiä.”⁶¹ Siirtolaishahmot kertovat toisilleen tarinoita ruotsalaismiehistä, jotka käyttäytyvät suomalaisnaisia kohtaan alistavasti. Siirtolaishahmojen kertomuksissa ruotsalaismiehet ovat omistushaluisia ja mustasukkaisia parisuhteissaan suomalaisnaisten kanssa. Eräs siirtolaisnainen kertoo entisen ruotsalaispoikaystävänsä olleen ”niin mustasukkanen ettei vessaankaan päästänyt.”⁶² Toisessa parisuhteessa suomalaisnaisen toiminta Suomi-seurassa päättyy välittömästi, kun nainen avioituu ruotsalaismiehen kanssa. ”Se hurri ei päästäny sitä suomalaisten touhuihin”,⁶³ todetaan parisuhteen arjesta. Uhmakkaat siirtolaishahmot eivät hyväksy ruotsalaisten käyttäytymistä ja usein suhtautuvat itse epäasiallisesti kantaruotsalaisia kohtaan. Tarinoissa suomalaiset haukkuvat toisiaan ”hurriporvareiksi”,⁶⁴ kiroavat ruotsalaisia ”perkeleen hurreiksi”⁶⁵ tai uhkaavat ”iskeä hurreja turpaan”⁶⁶ viikonloppuna.

Kokemus juovasta kantaruotsalaisten ja siirtolaisten välillä välittyy vahvasti suomalaisten puheista. Raimo kokee perheensä olevan taloudellisesti niin eriarvoisessa asemassa suhteessa ruotsalaisiin, että hän vetää kotonaan ”kaihtimet alas ettei hurrit näe miten köyhiä ollaan.”⁶⁷ Siirtolaishahmojen näkökulmasta ruotsalaiset pyrkivät eristäytymään siirtolaisista. Ruotsalaiset rakensivat omakotitaloja, jotka ”muurien ja pensasaitojen ympäröiminä [--] seisoivat kuin jyhkeät linnakkeet, joiden kuisteilta ja pihoilta omistajat saattoivat silmäillä siirtolaisten asuttamia kerrostaloja.”⁶⁸ Jotkut ruotsalaiset olivat jopa ”hankkineet susikoiria vartioimaan talojaan.”⁶⁹ Toisaalla kantaruotsalaiset kutsuvat suomalaisten asuttamaa kerrostaloa nimellä Finnekäk ("suomalaisrähjä"), jota ”ruotsalaiset katselivat mieluummin kaukaa ja puuttuivat asukkaitten elämään vain katsein ja mutinoin.”⁷⁰ Kaiken kaikkiaan siirtolaishahmojen asennoituminen kantaruotsalaisiin on läpikotaisen negatiivinen.

Siirtolaishahmojen asenteet antavat näkökulmia nykyajan maahanmuuttokeskusteluun

Realistisen työläiskirjallisuuden perinteitä kunnioittaen Ylitalon tarinoissa korostuvat kriittiset asenteet ruotsalaista yhteiskuntaa kohtaan. Samalla Ylitalo nostaa esiin kiehtovalla tavalla yleismaailmalliseen siirtolaisuuteen erottamattomasti kuuluvia ilmiöitä. Siirtolaishahmojen asenne ruotsalaista yhteiskuntaa ja kantaruotsalaista väestöä kohtaan alleviivaa siirtolaisuuteen liittyviä ruohonjuuritason haasteita. Yhteisen kielen puuttuminen, epäluulo omaa etujärjestöä kohtaan, kantaväestöä heikompi elintaso, lasten ongelmat koululaitoksessa ja tunne epätasa-arvosta ovat vakavia ongelmia, joiden vuoksi kriittisyys ja katkeruus muodostuvat pysyväksi tavaksi suhtautua uuteen kotimaahan. Kielitaidottomat suomalaiset muodostavat tarinoissa etnisesti ja yhteiskunnallisesti yhtenäisen joukon, joka tuntee olevansa erillään kantaväestöstä. Tämäntapainen asennemaailma ruokkii siirtolaishahmojen keskuudessa kielteisiä ennakkoluuloja ja luo tilanteen, jossa kokemus kotoutumisesta uuteen kotimaahan jää puolitiehen.

Suomi on historian, kulttuurin ja yhteiskuntarakenteen näkökulmasta lähellä Ruotsia. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen ruotsalainen hyvinvointivaltiokehitys on antanut suuntaviivat myös suomalaisen yhteiskunnan kehitykselle. Kun ottaa huomioon, että työelämään integroituneet ja elintasoonsa suhteellisen tyytyväiset suomalaissiirtolaiset eivät aina pystyneet asennoitumaan rakentavasti ruotsalaista kansankotia kohtaan, kykenee kenties puntaroimaan uudelleen niitä haasteita, jotka kulttuurillisesti paljon etäisemmät maahanmuuttajat saattavat kohdata yrittäessään sopeutua pohjoismaisiin yhteiskuntiin. Aikalaiskokijan luoman proosan analysointi on yksi merkittävä tapa saada tietoa siitä, miten itse toiminnan kohde, siirtolainen, kokee elämänsä vieraassa yhteiskunnassa. Tästä Hannu Ylitalon Ruotsi-trilogia on oiva esimerkki.

Artikkelin analyysiosio perustuu teoksiin:

Ylitalo, Hannu 1971. Saatanan suomalainen. Kirjayhtymä, Helsinki.

Ylitalo, Hannu 1972. Ruotsalaisten maa. Kirjayhtymä, Helsinki.

Ylitalo, Hannu 1974. Raukat menköhöt merten taa. Kirjayhtymä, Helsinki.

Artikkelin taustatiedot on kerätty seuraavista teoksista:

Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma 2000. Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Vastapaino, Tampere.

Berggren, Henrik 2011 (2010). Edessä ihana tulevaisuus – Olof Palme ja kansankoti. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, Helsinki.

Jaakkola, Magdalena 1984. Siirtolaiselämää – Tutkimus ruotsinsuomalaisista siirtolaisyhteisönä. M. Jaakkola (omakustanne), Helsinki.

Korkiasaari, Jouni 2001. Suomalaiset Ruotsissa II maailmansodan jälkeen - Ruotsin suomalaisperäisen väestön ominaispiirteet eri vuosikymmeninä. Siirtolaisuusinstituutti, Turku.

Kuisma, Markku 2008. ”YYA-Suomesta Euroopan Unioniin”. Julkaistu teoksessa Häggman, Kai (toim.) Suomalaisen arjen historia – Hyvinvoinnin Suomi. Weilin+Göös, Helsinki.

Mylly, Juhani 2008. ”Asutuspolitiikasta suureen muuttoon – pientila-Suomen kuihtuminen.” Julkaistu teoksessa Pernaa, Ville & Niemi, Mari K. (toim.) Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Edita, Helsinki.

Mäkelä, Matti 1986. Suuri muutto – 1960–70-lukujen suomalaisen proosan kuvaamana. Otava, Helsinki.

Peltonen, Milla 2010. ”Mainettaan monipuolisempi – 1970-luvun kotimaisen kirjallisuuden linjoja.” Julkaistu teoksessa Hypen, Kaisa (toim.) 1970-luku suomalaisessa kirjallisuudessa: poliittisen vuosikymmenen ilmiöitä. Avain, Helsinki.

Pynnönen, Marja-Liisa 1991. Siirtolaisuuden vanavedessä – Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956–1988. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Snellman, Hanna 2008. ”Suuri muutto Ruotsin lähiöihin.” Julkaistu teoksessa Häggman, Kai (toim.) Suomalaisen arjen historia – Hyvinvoinnin Suomi. Weilin+Göös, Helsinki.

Vallenius, Erkki (1998). Kansankodin kuokkavieraat – II maailmansodan jälkeen Ruotsiin muuttaneet suomalaiset kaunokirjallisuuden kuvaamina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.